Peppi valloitti mielen

Baletti: Peppi Pitkätossu - Kansallisooppera 2019-11-29

© 2019 Mirka Kleemola

Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossu on monille tuttu hahmo lapsuudesta. Kaikkeen kykenevä ja kaikesta selviävä Peppi on sopivaa unelmointimateriaalia varhaisnuorille, jotka ovat jo jonkun aikaa sitten kadottaneet omnipotentit haaveensa. Vapaus on vahvaa valuuttaa. Isä on kuningas Etelämerellä ja äiti enkeli. Eli yksinhuoltajaisä tarkkailee vain luottavaisena kirjeiden avulla orpotyttärensä muuttoa pohjolaan. Ja eipä turhia kannata murehtiakaan, Peppi on maailman voimakkain tyttö ja pystyy karistamaan maailman vaarat ja uhkat hartioiltaan. Mainio tarina ja Pepin anarkistinen asenne tärkeileviä aikuisorganisaatioita kohtaan toivottavasti lisää omaa ajattelua nuorisossa.

Kansallisbalettimme nykyinen johtaja Madeleine Onne sai ajatuksen Peppi Pitkätossun toteuttamisesta balettina aikaisemmassa työpaikassaan Tukholmassa. Libreton tekijöiksi löytyivät Pär Isberg ja Gunilla Roempke, koreografeiksi Isberg ja Karl Dyall. Sävellys syntyi Georg Riedelin ja Stefan Nilssonin toimesta, jotka hyödynsivät Jan Johanssonin Peppi motiivia TV-sarjasta. Kantaesitys tuotannolle oli 2005 Tukholmassa ja eilinen oli Suomen ensi-ilta.

Tunnustan että etukäteen hieman epäilin Pepin kantavuutta tanssiteoksena, mutta esityksen jälkeen olen myyty mies. Kerrassaan valloittava ja näyttävä parituntinen, josta voivat nauttia kaikki, iästä riippumatta. Bo-Ruben Hedwallin lavastukset ovat värikkäitä ja tukevat Pepin sadun ja todellisuuden välimaastoajattelua hienosti.

© 2019 Mirka Kleemola

Tanssi ei ole klassista balettia, varsinkaan Pepin osalta, vaikka ryhmissä käsittääkseni paljon klassista muotokieltä käytetäänkin. Pepin anarkia ja vapaus tulee loistavasti ilmi hänen liikkeistään. Ensi-illan Pepin esittäjä Linda Haakana oli täysin vastustamaton roolissaan. Pepin kavereina Tommina ja Annikana tanssivat hienosti Atte Kilpinen ja Valeria Quintana. Esityksen keskeisen kvartetin muodostaa Pepin, Annikan ja Tommin lisäksi apina Herra Tossavainen, jota esitti Kento Jacobs. Tämän nuoren herran harteille oli kirjoitettu/ohjattu paljon komiikkaa ja hän oli mainio luonnonvoima lavalla.

Omaan mieleen painuvimpia kohtauksia olivat Pepin unitanssi isänsä kanssa ensimmäisessä näytöksessä. Pepin kehonkieli niissä nostoissa oli hauskaa katsottavaa. Toinen näyttävä kohtaus oli Pepin, Annikan ja Tommin sukellusmatka toisen näytöksen alussa. Kukapa ei haluaisi liidellä painovoiman rajoilla?

© 2019 Mirka Kleemola

Musiikki toimi tanssinäytelmän taustalla hyvin. En sitä kenties välttämättä pelkästään audiotallenteena laittaisi soimaan, mutta tarkoitukseensa se sopi mainiosti.

Kokonaisuutena erinomaisen viihdyttävä tuotanto. Mainiot solistit, näyttävä lavastus. Todellinen hyvän olon satubaletti.

© 2019 Mirka Kleemola

Lohengrin Münchenissä

Ooppera: Lohengrin - Baijerin valtionooppera 2019-11-24

© Wilfried Hösl

Ajauduin Münchenin Lohengrin pariin melkein vahingossa. Jokunen aika sitten Baijerissa esitettiin Parsifal johon olin kovasti kiinnostunut menemään sekä ohjauksen että solistien puolesta. Valtionoopperan varaussysteemi tuntuu hieman vanhanaikaiselta lippuarvontoineen, onni ei ollut mukana ja Parsifal jäi vain haaveeksi. Sitten Karita Mattila alkoi vihdoinkin kiinnostua kiinnostavista Wagner rooleista ja Ortrud debytoitiin Münchenissä. Laitoin jälleen nimeni arvontaan ja olin jo unohtanut koko asian, kunnes sain positiivista sähköpostia valtionoopperasta. Pikaisen hotelli- ja lentovarausten jälkeen syksyinen Baijerin reissu olikin tosiasia.

Muistan nähneeni kuvia Münchenissä esillä olevasta Richard Jonesin ohjauksesta ja jos arvosteluja siitä olen lukenut, en niitä ainakaan muistanut. Tuotannon ensiesitys oli kymmenen vuotta sitten ja kuvien perusteella luvassa voisi olla mielenkiintoinen tulkinta Lohengrinistä.

Tuotanto petti kyllä valitettavasti odotukset. En löytänyt ohjauksellista punaista lankaa, joka olisi selittänyt tehtyjä ratkaisuja.

Keskeinen osa Jonesin toteutusta on laittaa Elsa rakentamaan taloa. Talon symboliikka on varmaankin lähes se ainoa mielenkiintoinen asia tuotannossa. Alkusoiton aikana Elsa piirtää jo talon piirustuksia ja alkaa sen toteuttamisen heti ensi näytöksen aluksi. Talon rakentamiseen osallistuvat lähes kaikki, mukaan lukien myös Lohengrin. Talo muistuttaa kovin nukkekotia, onko Elsa nuori tyttö joka kehittää koko tarinan omassa päässään? Odotin kovasti että lopussa olisi tullut jonkinlainen vinkki mistä kaikessa oli oikein kysymys. Elsan esitettyä vihdoin kielletyn kysymyksensä, Lohengrin tuikkaa talon tuleen.

© Wilfried Hösl

Jos oikeasti mentiin unelmoinnin pohjalla, niin väritystä olisi saanut olla enemmänkin. Loppu jää aivan avoimeksi. Lohengrin vaihtaa joutsenen Gottfriediksi, kaikki istuvat penkeillä ja tuijottavat näyttämön takaseinää. Ortrud ottaa pistoolin ja tuntuu valmistautuvan itsemurhaan(?).

Varmaan yksi tylsimmistä Wagner tuotannoista mitä olen nähnyt.

Jos tuotannon osalta tuntemukset jäivät marraskuisen harmaiksi, niin musiikin puolesta olikin sitten herkkua tarjolla roppakaupalla. Kapellimestari Lothar Koenigsiin en ole aikaisemmin törmännyt, mutta komean äänimaiseman hän valtionoopperan orkesterin avulla sai loihdittua.

© Wilfried Hösl

Solistit olivat kerrassaan mainioita. Klaus Florian Vogtiin olen jo useamminkin ihastunut Parsifalin roolissa ja nyt ihastuin sitten Lohengrininäkin. Toivoin kovasti kuulevan Anja Harterosta Elsan roolissa, mutta valitettavasti hän oli sairastunut ja rooliin astui Johanni van Oostrum. Aivan mainio uusi tuttavuus.

Lohengrinin pahikset olivat hekin erinomaisessa iskussa. Fredrik Telramundin tulkitsi hienosti Wolfgang Koch ja hänen puolisonaan odotukset lunasti hienosti Karita Mattila. Mattila on armoitettu näyttelijä ja mielenkiintoisemmassa ohjauksessa olisi päässyt loistamaan vieläkin enemmän. Suomen passin omaa tällä hetkellä kaksi loistavaa Ortrudia; Karita Mattila ja Tuija Knihtilä. Hienoa!

Kuningas Heinrich eli Christof Fischesser ja hänen airueensa Martin Gantner eivät jättäneet toivomisen varaa.

Kyllähän Münchenin Lohengrinistä jäi vähän erikoinen maku. Musiikki oli aivan loistavaa, mutta tuotanto ei sytyttänyt.

© Wilfried Hösl

Pohjalaiset Kymenlaaksossa

Ooppera: Pohjalaisia - Kouvola-talo 2019-11-8

Edellinen vierailuni Pohjois-Kymen musiikkiopiston oopperaan (PKMO) Kouvolassa on vuodelta 2012. Silloin mieltä ilahdutti pirteä Rigoletto. Sen jälkeen on PKMO on esittänyt pari tuotantoa jotka valitettavasti missasin, mutta nyt syksylle sattui Leevi Madetojan Pohjalaisia sopivaan rakoon perjantai-illaksi.

Pohjalalaisten libretossa on mielenkiintoisia taustavärinöitä liittyen sen syntyaikaan. Libretto on säveltäjän omissa nimissä, mutta se pohjautuu Artturi Järviluoman samannimiseen näytelmään. Onko tarina Järviluoman oma, on taasen tutkijoiden parissa pohdinnan alla. Näytelmän kantaesitys oli vuonna 1914. Ensimmäinen maailmansota oli nurkan takana ja Venäjä oli Venäjä. Pohjalaiset koskettelee henkilötarinoidensa ohella maakunnan vapaudenkaipuuta, josta ei tarvitse kovin paljon silmiä siristää todetakseen, että sama teema toimii myös koko Suomea ajatellen. Pienemmässä mittakaavassa toisaalta tarinaa voi peilata myös virkavallan mielivallan ja väärinkäytöksen kautta, josta voidaan vetää taas analogioita vaikkapa 70 vuotta eteenpäin gangsta rapin sortoon ja poliisiin väkivaltaan kohdistuvaan kritiikkiin.

Musiikin puolesta Pohjalaiset nojaa paljon kansanmusiikkiin, jota Madetoja lainailee reippaasti. PKMO:n tuotannossa orkesteri oli kutistettu pieneksi. Yksinkertainen jousisto, puupuhaltimet, käyrätorvi ja piano. Esa Heikkilän johtamalle kokoonpanolle nostan hattua, hienosti homma sujui.

Tuotannon ohjaajana toimii Juulia Tapola. Pienen skaalan tuotannoissa on varmaan kaksi vaihtoehtoa; joko mennään perinteen mukaisesti tai sitten tehdään jotain todella radikaalia. Tapola on valinnut ensimmäisen vaihtoehdon. Puvuista ja visualisoinnista vastaa Taina Relander. Lavastus on varsin minimalistinen, mutta sehän ei teatterin tekoa haittaa.

Ohjaus toimii ihan kelvollisesti vaikka libreton omituisuudet tuottavat ihmeellisyyksiä. Ensimmäisen näytöksen kännihulluttelu on hieman vaivaannuttavaa nykyisin silmin katsottuna. Toisessa näytöksessä taasen tanssi-iloittelun ja  Antti vangin saapumisen kombinaatio on hankala toteuttaa.

Kolmannessa näytöksessä ooppera nousikin sitten hienoon plaaniin. Ensimmäisen ja toisen näytöksen ensi-iltajännitys(?) tuntui olevan solistien osaltakin poissa. Libretto ja musiikkikin tuntui löytävän hyvän balanssin. Erinomainen lopetus.

Laulajat selvisivät urakasta puhtain paperein. Naisäänistä ehdoton suosikkini oli Liisan esittäjä Marika Hölttä. Miehissä pääosat olivat mukavasti Jussi Zieglerin, Pekka Kuivalaisen ja Heikki Aallon hallussa.

PKMO:n ja muiden maakuntaoopperoiden tekemä työ on äärettömän tärkeää. Oopperan tekeminen vaatii paljon resursseja ja tämän verrattoman taidemuodon välittäminen uusille yleisöille ja sukupolville on elintärkeää.

Käykäähän ihmiset oopperassa! Kokeilkaa edes ;)

Kolmen tanssin ilta

Baletti: Tripla - Kansallisooppera 2019-9-27

Kansallisbaletissa on usein näitä kolmen koreografian iltoja joissa esitetään hieman lyhyempiä teoksia. Samalla saadaan mukava mikstuura eri tyylisuuntien fanittajien iloksi. Tässä muistutan taas jo kliseenomaisesti että erityisesti baletin ja tanssitaiteen osalta vieno innostukseni korvaa historian, tekniikan ja traditioiden tuntemisen.

Infra © 2019 Suomen Kansallisooppera / Sakari Viika

Uusin ja modernein teoksista oli illan aloittanut Wayne McGregorin koreografia Infra vuodelta 2008. Kolmea teosta etukäteen tutkaillessa siihen kohdistui osaltani suurin mielenkiinto. Max Richterin musiikkin ja Julian Opien valoteoksen taustoittaman teoksen idea tuntui hyvältä. Lavan taustalla on Opien valoseinä, jota pitkin valohahmot kävelevät edestakaisin. Näiden alla tanssijat antavat kävelijöille alitajunnan tai muuten pinnan alla tapahtuvan taustan. Idea toimi käytännössäkin hyvin. Mutta puhtaan visuaalisen näkymän kannalta valohahmot olivat omiin silmiini liian kirkkaat. Oli itse asiassa ajatuksia herättävää havaita seuranneensa noiden valohahmojen variaatioita välillä enemmän kuin itse tanssia niiden alapuolella. Mielestäni balanssi olisi ollut parempi jos valohahmot olisivat olleet himmeämmät. Mutta tykkäsin musiikista, tanssista ja ideasta, joten hyvin meni.

Serenade © 2019 Suomen Kansallisooppera / Sakari Viika

Seuraavana siirryttiin ajassa ja tyylissä taaksepäin legendaarisen koreografin George Balanchinen Serenaden pariin. Musiikkina Pjotr Tšaikovskia ja kantaesitys vuodelta 1934. Kovasti pidin tästäkin ja kontrasti edelliseen oli aika suuri. Balanchinella tuntui liikkeet lähtevän tai päätyvän usein staattiseen asetelmaan, mikä tietysti on tradition hengen mukaista. Valitettavasti Serenaden loppuosan nauttimista häiritsi kaksi riviä edempänä istunut turistiherra, joka keksi käydä pelaamaan videopeliä kännykällään. Edelläni istuvan katsojan olkapääkoputukset saivat pelaamisen loppumaan, mutta turistiherra jatkoi kuitenkin kuulokkeet korvissa jonkun muun vaihtoehtoisen iltaviihdykkeen nauttimista. Sekin valitettavasti kuului hiljaisissa kohdissa ympäristöön... Huokaus...

The Concert © 2019 Suomen Kansallisooppera / Sakari Viika

Illan päätti Jerome Robbinsin Chopinin musiikkiin rakennettu The Concert. Kantaesityksensä 1956 saanut konserttikuvaus oli komediallinen herkkupala. Johannes Piirto pitää lavalla pianokonserttia ja yleisö päätyy lopulta hyönteisparveksi. Hieno ja hauska tanssiteos.

Heijastavaa pintaa Konserttihovissa

Konsertti: Lauluyhtye Kuvaja - Peili - Konserttihovi 2019-9-22

Sunnuntai-illan elävää musiikkia tarjosi lauluyhtye Kuvaja. Kuvajan a cappella tyylin sähköinen kokoonpano toi uutta väriä Konserttihovin perinteisen akustiseen henkeen. Viisihenkinen kokoonpano (kolme nais- ja kaksi miesääntä) lauloi omia sovituksiaan pop- ja iskelmälauluista. Yhtyeen oman kuvauksen mukaan Peili kiertueen ohjelmisto pyörii itsetunnon ja minuuden peilikuvan ympärillä.

Yhtyeen juuret ovat Sibelius-Akatemiassa ja kelpo laulajia viisikko onkin. Pelkkään ihmisääneen luottavia pienyhtyeitä ei valitettavasti kovin usein kuule. Naisääninä on trio, Anni-Kaisa Haukka, Kata Vuoristo ja Laura Vallenius. Miesääninä Joona Vallenius ja Aleksi Vasko. Miksaaja Tuomas Aukio toimi hienosti kuudentena jäsenenä kvinteton äänimestarina.

Sovituksiin kaipaisin hieman enemmän särmää ja rohkeampaa soinnutusta. Hieman turhan usein mennään yhden hengen beatboxauksella, lyriikkasolistilla ja lopputrion vokaliisi/hyminäsoinnuilla. Tekstiä voisi käyttää enemmän harmonioissa. Myös ohjelmistoon kokonaisuutena olisin kaivannut enemmän jonkinlaista kontrastia/draamaa.

Mutta hyvät fibathan konsertista kuitenkin jäi. Ihmisääni on uljas instrumentti ja tämä viisikko osaa sitä hienosti käyttää. Menen varmasti toistekin kuuntelemaan kun tilaisuus tulee.

Kansallisoopperan uusi Reininkulta pohdituttaa

Ooppera: Reininkulta - Kansallisooppera 2019-8-30

© 2019 Suomen Kansallisooppera / Stefan Bremer

Kansallisooppera aloitti Nibelungin sormuksen uuden tuotannon komeasti Reininkullalla. Keväällä jatketaan Valkyyrialla ja ensi syksynä alkavalla kaudella viimeistellään tetralogia. Kansallisoopperan taiteellinen partneri Esa-Pekka Salonen johtaa esitykset. Ringin kanssa on elävissä esityksissä hieman hankala asennoitua yksittäisiin oopperoihin, kun huomenna ei olekaan tarjolla Valkyriaa.

Draamaa saatiin jo tetralogian tuotannon alkuvaiheissa, kun alunperin ohjaajaksi valitun Kari Heiskasen valitsemat teemat eivät synkanneet muun tuotantoryhmän kanssa. Heiskanen vaihtui Anna Keloon, joka kelpasi kaikille osapuolille. Hyvä että sopu löytyi. Ohjauksen mystiikkaan palaan myöhemmin.

Aloitetaan ihmettely solistien puolelta. Reininkulta tehtiin kotimaisin solistein. Koit Soaseppin lasken kotimaiseksi solistiksi, toivottavasti kukaan ei pane pahakseen. Tommi Hakala hyppäsi Wotanin suuriin saappaisiin, yhteen hienoimmista (basso)baritoni rooleista oopperakirjallisuudessa. Hakalan jalkaterät ovat jatkaneet kasvuaan, eikä saappaissa tunnu turhaa tilaa olevan. Kun ääni lämpeni, niin paksuutta ja tuuheutta oli riittämiin. Toinen Ringin taustojen keskeisistä miesäänistä oli hienosti Jukka Rasilaisen Alberichin hallussa.

Reininkullassa tärkeä juonenkuljettaja on Loge, jonka tulkinta lepäsi varmasti Tuomas Katajalan ilmeikkään tenorin varassa. Jättiläisistä puheliaampi (ja lyhyemmän elämänkaaren omaava) Fasolt sai hienosti äänensä Koit Soaseppiltä. Muissa miesrooleissa lauloivat Tuomas Pursio Donnerina, Markus Nykänen Frohina, Dan Karlström Mimenä ja Jyrki Korhonen Fafnerina. Ei heikkoa lenkkiä tuossa ketjussa, bravi tutti.

Reininkullassa ei naisäänissä selkeää soolotähteä ole. Lilli Paasikiven Fricka, Sari Nordqvistin Erda ja Reetta Haaviston Freia olivat laatutyötä kaikki. Reinintyttärien trio Marjukka Tepponen, Mari Palo ja Jeni Packalen selvisivät myös hienosti, vaikka kullan Alberichille menettivätkin.

Esa-Pekka Salonen siis vastaa musiikista uudessa Ringissä. Reininkulta oli ainakin ensi-illan osalta kelpo kuultavaa. Salonen hoiteli dynamiikan vaihtelut loistavasti solistien balanssin osalta. Olen kuullut maailmalla hurmioituneempaakin Wagner sointia, mutta kumarrus kohti monttua on paikallaan; hyvää työtä.

© 2019 Suomen Kansallisooppera / Ralph Larmann

Sitten päästäänkin visuaalisen tuotannon pariin. Siitäpä vasta ajatuksia pienen oopperanystävän päähän nousikin. Vietin koko parituntisen kotimatkan pohdiskellen oopperan ja ylipäätänsä teatterin suhdetta alkuperäiseen librettoon ja ennenkaikkea esitysajankohtaan.

Sanonpa sen nyt heti aluksi, ettei asia unohtuisi tai aiheuta muissa pienissä oopperanystävissä hämmennystä. Ohjaaja Anna Kelon, lavastaja/valaisija/videosuunnittelija Mikki Kuntun ja puvustaja Erika Turusen näkemys Wagnerin Reininkullasta on erittäin näyttävä ja libretolle uskollinen tulkinta, jota katselee mielellään.

Kelon Reininkulta on sijoitettu johonkin kreikkalaisen jumaltaruston henkisvisuaaliseen maastoon. Jumalat ovat kiiltäviä, kevyen patsahtavia hahmoja. Valhallaan pääsyä odotellaan kividivaaneilla palvelijoiden paapottavana. Kuntun lavastus on häikäisevän hieno. Yhteensitovana teemana vertikaalit pilarit/palkit, jotka toistuvat joka puolella. Realismia (Wagner ja realismi, hih...) ei lavasteissa löydy; Rein on hieno sininen valoshow, jättiläiset kaksi isoa videoscreeniä, Nibelheim Alberichin vartiotorni,...

© 2019 Suomen Kansallisooppera / Ralph Larmann

Jättiläiset, Koit Soasepp ja Jyrki Korhonen, lauloivat tummissa asuissa konserttiesitystyyliin lavan sivuilla. Heidän "lavatoimintansa" oli sen sijaan noiden videonäyttötornien varassa. Ihan hauska idea, joka antoi heille kyllä staattista monumentaalisuutta. Videonäytöissä näkyi sitten ennalta nauhoitettu ja visuaalisesti modifioitu näkymä laulajien päistä. Uppouduin valitettavasti  hieman liian pitkäksi aikaa pohtimaan miten tuo nauhoitus synkattiin elävän esityksen kanssa. Taisipa näyttämötekniikka hieman ensi-illassa pettääkin Fasoltin kuoleman kohdalla, synkkaus taisi pätkiä.

© 2019 Suomen Kansallisooppera / Stefan Bremer

Kelpo symboliikkaa oli häkki jossa Alberich rahdattiin Nibelheimista pois. Häkki toimi Nibelheimissa Mimen alistamiseen. Sitten maan pinnalla kun Wotan ottaa sormuksen Alberichiltä, jää hän häkkiin ihmettelemään sormusta. Hieno metafora sormuksen vangitsevasta luonteesta.

Hypätäänpä nyt hieman yleisemmälle tasolle. Kelo on mielestäni toteuttanut Reininkullan hienosti ja Wagnerin libretolle uskollisella tavalla. Lavastus ei ole traditionaalinen libreton mukainen: Reinin pohja/Reinin ranta vuoristossa/Nibelheimin maanalainen rotko. Mutta Kelo/Kunttu esittävät samat asiat modernein keinoin ja samassa hengessä, joten pikkurouvan siellä Saimaan rannalla (terveisiä Minnalle) pitäisi pystyä kakistelematta nielemään tämä ohjaus.

Sitten jatketaan hieman toiseen suuntaan. Pitäisikö ohjauksen kertoa jotain omasta ajastaan? Onko tällaista lupa tehdä? Nyt lähestytään kuumaa perunaa, joka on lämmennyt Nibelheimin miilujen vieressä Logen avustuksella. Jos rakas lukija on seurannut näitä oopperahöpinöitäni pidempään, uskoisin hänen huomanneen siveän ihastukseni ns. regieteatteriin. Kyseisen käsitteen alla on tehty varmasti aivan kamalia esityksiäkin, mutta pidän ideasta että ohjaajalla on oikeus soveltaa näytteillepano kertomaan jotain ajasta jolloin klassikkoa esitetään. Jos pohditaan toista ihmismielen suurta tulkkia William Shakespearea, niin hänen näytelmiään tulkitaan ja muokataan jatkuvasti tässä ajassa. Toki puhenäytelmän ja oopperan muokkaaminen ovat aivan eri asioita. Eritoten Wagnerin kanssa, jolla teksti ja musiikki ovat käytännössä yhtä ja samaa moniulotteista rakennelmaa. Mutta sen Wagnerin tekstin takanakin on vielä geneerisempi idea ihmisluonnon suhteesta itseensä ja ympäristöönsä, joka taas saa aivan uusia ulottuvuuksia, jos sen kykenee liittämään jotenkin esityksen ajankohtaan. Tietysti vaarana on että esitys vanhenee nopeasti, mutta toisaalta tuotanto voi toimia myös ajankuvana. Ei ohjaajan tarvitse/saa korvata libreton tarinaa, mutta parhaassa tapauksessa hän voi lisätä siihen tasoja.

Mitäpä tällä on tekemistä uuden Reininkullan kanssa? Jotenkin olisin kaivannut ohjaukselta jotain linkkiä myös nykyiseen aikaan. Sinänsä näyttämöllä olevan ajan ja katsomossa olevan ajan ei tietenkään tarvitse korreloida, pääasia että katsomon aika avautuu katsojalle uudessa/erilaisessa valossa näyttämön ajan avulla.

Omaan makuuni mielenkiintoisimmat ohjaukset ovat sellaisia joissa on useampia tasoja. Sellaisia, jotka eivät välttämättä avaudu ensimmäisellä tai toisella kerralla, tai jotka ainakin jättävät pohdiskeltavaa oopperaillan jälkeen. Sinänsä uusi Reininkulta jätti kyllä pohdiskeltaa paljonkin, sen taitaa huomata tästä höpinöinnistäkin, mutta vähän eri syystä.

Mutta palataanpa maan pinnalle Nibelheimin syvyyksistä. Summa summarum: Uusi Reininkulta on kaunis ja hyvältä kuulostava traditionaalinen tuotanto joka antaa lupauksia odottaa seuraavalta osalta paljon.

PS. Oliko alkusoiton aikana laskeutunut valopiste osa ohjausta vai näyttämötekniikan moka? Oliko Alberich avaruudesta tipahtanut munaolento? ;)

Wagneria myös nuoremmille

Musiikkinäytelmä: Lasten RING - Musiikkitalo 2019-08-23

Richard Wagnerin Niebelungin sormus kahdessa tunnissa, sovitettuna nuoremmille katsojille; miltäs kuulostaa? Bayreuthin festivaali on viime vuosina panostanut myös nuorempiin sukupolviin ja vuonna 2018 siellä tuotettiin Ringistä tiivistetty versio lapsille ja lapsenmielisille. Suomessa Kaisa Näreranta ja muut Richar Wagner Kulttuuriyhdistyksen ja Suomen Wagner -seuran stipendiaatit saivat kuningasidean tuoda tämä Ring näytille myös meille. Yhteistyö Musiikkitalon ja Helsingin Juhlaviikkojen syntyi ja lopputuloksena elokuun loppupuolella on kolme loppuunmyytyä näytöstä Musiikkitalossa.

Alkuperäinen konsepti on Katharina Wagnerin ja Markus Latschin käsialaa. Koko paketti tuotiin Bayreuthista, teksti suomennettiin ja toteutettiin kotimaisin voimin. Neljän oopperan kokonaisuudesta Lasten RINGiksi muuttuessaan on luonne muuttunut ymmärrettävästi musiikkinäytelmäksi, jossa juonenkuljetus tehdään pääosin puhutun dialogin muodossa. Balanssi musiikin/laulun ja puheen välillä on mielestäni onnistunut. Puhutun tekstin avulla on vielä helpompi ottaa nuorempia katsojia mukaan esitykseen. Tekstin käännös oli mainio, kiitos Auli Särkiö-Pitkäselle.

Aikuisten Ringiin verrattuna jää tapahtumia ja taustoja tietysti paljon pois, mutta tiivistetty versio toimii kaikinpuolin erinomaisesti. Itseäni ilahdutti eritoten loppu; Hagen saa sormuksen Siegfried vainajalta otettuaan jonkinlaisen moraaliflashbackin ja hyytyy täysin, Brünnhilde ottaa sormuksen ja pantomiimissaan pohtii kostoa Hagenille, mutta päätyy väkivallasta luopumisen olevan oikea ratkaisu.

Ei Lasten RINGistä ole kuin hyvää sanottavaa. Helsinki Chamber Orchesta Chloé Dufresnen johdolla jäi hieman lavalaatikon oven taakse, mutta soitto sujui. Solistit olivat aivan mahtavia. Lapsia olisi saanut yleisössä olla vieläkin enemmän, mutta lippujen saantia varmaan haittaa allekirjoittaneen tapaisten aikuisten suurkuluttajien innostus kaikkeen Wagneriin liittyvään.

Verdin Rosvot Savonlinnassa

Ooppera: Rosvot - Savonlinnan oopperajuhlat 2019-07-15

© 2019 Savonlinnan Oopperajuhlat / Soila Puurtinen

Giuseppe Verdin Rosvot (I masnadieri) on suhteellisen harvoin esitetty ooppera. Kun halusin tutustua teokseen etukäteen, oli oopperasta tarjolla vain yksi videotallenne. Verdin juhlavuoden kunniaksi hänen kaikista oopperoistaan julkaistiin tallenteet ja tuosta sarjasta löytyy myös Rosvot, Napolin Teatro di San Carlo oopperan esittämänä. Tuo tallenne on kelpo esitys, josta käy kyllä ilmi Rosvojen hyvät ja huonot puolet.

Rosvojen suurin ongelma on ehdottomasti libretto. Libretisti Andrea Maffei viritti tarinan Friedrich von Schillerin ensimmäisen näytelmän pohjalta. En ole alkuperäiseen näytelmään tutustunut kuin synopsiksen kautta, mutta Maffein versio tuntuu kovin pintapuoliselta. Ensimmäisen näytöksen pitkät monologit eivät luo hahmojen välille oopperassa kaivattavaa vuorovaikutusta ja eritoten ainoa naishahmo Amalia ei omaa mitään subjektin ominaisuuksia vaan on ainoastaan objekti.

Savonlinnan ja Teatro alla Scalan version ohjaaja David McVicar silottelee libreton ongelmia mainiosti siirtämällä tarinan nuoren sotilasoppilaan omaksi fantasiatuotteeksi. Alkusoiton aikana nuori sotilas palaa rangaistuksensa jälkeen oman runoelmansa pariin, joka alkaa materialisoitua lavalle. Monet libreton omituisuudet saavat näin hieman taustatukea. Sotilasoppilaan mielikuvituksen tuotteet projisoivat hänen omia kokemuksiaan, joita läpikäymällä/yksinkertaistamalla/fantasioimalla hän jäsentää unelmiaan ja traumojaan. Sinänsä mielenkiintoista, että libreton mukaan pikkuveli tappaa itsensä ja isoveli taasen Amalian, McVicarin versiossa oma sotilasoppilaamme hoitaa nämä puuhastelut. Tästä heräilee jännittäviä ajatuksia psykologian maailmaan, omien roolimallien prosessointiin ja tunteiden tukahduttamisiin.

Mielestäni McVicarin tulkinta on erinomainen haasteelliseen oopperaan. Lavastuksen suoraviivaisuus ja valaistuksen (historiaa heijasteleva?) yksinkertaisuus tukivat tuotantoa mainiosti.

© 2019 Savonlinnan Oopperajuhlat / Soila Puurtinen

Niin, tämä tuotantohan on Milanon Teatro alla Scalan vierailu Savonlinnassa. Sama tuotanto pantiin pakettiin Milanossa toissa sunnuntain esityksen jälkeen ja rahdattiin Savonlinnaan. Laulajat ja orkesteri saivat viilennyshoidon Suomen kylmässä heinäkuussa. Kapellimestari Michele Mariotti kehuskeli etukäteen Olavinlinnan akustiikkaa ja kyllä Verdin housebändi komealta kuulostaakin. Ihastelin orkesteria suoraan kapun takaa ja oli ilo seurata lähietäisyydeltä kuinka yksi maailman parhaista monttupumpuista herättää eloon Verdin musiikin.

© 2019 Kari Lempiäinen

La Scalan mukanaan tuomat laulajat olivat kerrassaan huikeita. Veljesten isänä komeaääninen basso Michele Pertusi. Pikkuveljenä baritoni Massimo Cavalletti ja pikkuveljenä tenori Fabio Sartori. Amalian roolissa oli sopraano Lisette Oropesa. Erityisesti pidin Sartorin vahvasta tenorista ja Oropesan lyyrisestä sopraanosta; mielenkiintoinen ja konseptiin sopiva kontrasti.

Tässä vaiheessa olisi niin helppo vetää esiin komparatiivit ja superlatiivit, mutta eipä lähdetä sille linjalle. En sano että eilinen Rosvot oli paras Savonlinnassa kokemani oopperaesitys, mutta en vaihtaisi kokemusta pois mistään hinnasta. Hieman harmittaa etten hankkinut lippu ylihuomiselle La Scalan juhlakonserttiin, mutta toisaalta ooppera on teatteria...

Tanssimusiikkia Konserttihovissa kahden pianon voimalla

Konsertti: Kozlovski/Zahharenkova - Pianoduo - Kahdella flyygelillä - Konserttihovi 2019-3-31

Lyömäsoittimia lavalla

Konserttihovin Bösendorferin piti saada kaverikseen itävaltalainen sisarus, mutta kenties hieman yllättäen kysyntä yllätti Bösendorfereiden tarjonnan Suomessa ja lavalle saatiinkin Kawai serkku Japanista. Hyvältä kuulosti kuitenkin soittimien sävelmaailma yhdessä. Flyygelit olivat vastakkain ja suoraa soittimien äänen vertailua haittasi se, että Kawaista puuttui kansi ja ääni kiersi katon kautta, kun taas Bösendorfer sai heijastusapua kannestaan.

Mutta se iltapäivän työkaluista. Irina Zahharenkova ja Kirill Kozlovski tarjosivat pianosovitukset Debussyn Faunin iltapäivästä Ravelin Valssista ja Stravinskin Kevätuhrista. Kaikkia teoksia yhdistää baletti. Debussy kirjoitti myöhemmin balettimusiikin pohjautuen tähän orkesteriteokseensa. Ravelin Valssi oli tilaustyö baletille ja Stravinskin Kevätuhrikin on baletti. Mielenkiintoisesti myös Faunin iltapäivä ja Kevätuhri omaavat vielä lisäksi aseman musiikkimaailman virranjakajina ja modernin musiikin alkulähteinä.

Kaikkien kolmen pianoduon sovitukset ovat säveltäjien omia. Varsinkin kuunnellessani näitä useampikätisiä versioita orkesteriteoksista mieleeni hiipii usein analogia värikuvan ja mustavalkokuvan suhteesta. Pianosovituksissa jää pois orkesterin eri soittimien äänensävyt ja -värit, korostaen ja paljastaen musiikin rakenteen toisella tavalla.

Iltapäivän artisteista ei ole kuin hyvää sanottavaa. Hienot tulkinnat kaikista kolmesta sävellyksestä. Ajatuksia herättävä iltapäivä Konserttihovissa.

Wozzeck vei jälleen mukanaan

Ooppera: Wozzeck - Kansallisooppera 2019-3-22

© 2019 Suomen Kansallisooppera / Stefan Bremer

Kevään viimeinen uusi produktio kansallisoopperan lavalla tarjosikin sitten herkkua täydellä rintamalla. Alban Bergin Wozzeck on hieno kokemus missä muodossa tahansa (Musiikkitalo 2015) ja   David McVicarin ohjaus kolahti meikäläisen mieleen mainiosti. Solistit eivät jättäneet toivomisen varaa ja orkesteri oli Hannu Linnun johdolla mahtavassa vedossa.

Ohjaus ja lavastus toimivat tarinan puitteissa hienosti. McVicar ei itse ollut paikalla Helsingissä valvomassa Chicagossa kantaesitystä saaneen tuotannon näytteillepanoa, vaan siitä vastasi Daniel Ellis. Vicki Mortimerin lavastus (myös puvut olivat hänen suunnitelemiaan) antoi pohdiskeltavaa karuudellaan. Karu on itse tarinakin, mutta omaan mieleeni heräsi jonkinlainen uhrauksen tematiikka.

Keskellä lavaa massiivisena,  harmaitten rapistuvien betoniseinien saartamana, on sotilasmuistomerkki nimilistoineen. Muistuttamassa yhteisön uhraamasta panoksesta itsensä vuoksi. Tämän muistomerkin ympärillä kerrotaan sitten tarinaa miehestä, jonka korvien välissä ovat jo valmiiksi tummat tuulet puhallelleet ja joka selviytyäkseen yhteisössä joutuu myymään itsensä sille. Lopputuloksena on tietysti nöyryytys ja mustasukkaisuus, joka päättyy tragediaan. Tavallaan tässä yhteisö myös uhraa jäsenensä, Wozzeck (Mariesta puhumattakaan) ei saa nimeään vaan plakaatteihin.

© 2019 Suomen Kansallisooppera / Stefan Bremer

Tulevaisuuskaan ei näytä hyvältä McVicarin silmissä, päähenkilöiden yhteinen lapsi, erikoisen perheen poika jää loppukuvassa työntämään samaa isänsä oravanpyöräkärryä. Erittäin vaikuttava ohjaus ja lavastus. Muistomerkki on jatkuvasti näkyvissä ja näytösten välit peitetään vain pari metriä korkealla verholla.

Solistit olivat mainioita. Nimiosassa kovan onnen sotilaana on Olafur Sigurdarson ja hänen naisenaan Mariena Helena Juntunen. Rykmentin rumpali Daniel Brenna ja tohtori Tapani Plathan onnistuivat hyvin. Erityisesti ilahdutti kapteenin roolissa Hubert Francis.

Ehkäpä kuitenkin kovinta tavaraa tuli tällä kertaa orkesterimontusta. Hannu Lintua olisi syytä saada houkuteltua useammin kansallisoopperaan. Orkesteri säkenöi komeasti Bergin partituurin parissa. Ehkei Wozzeckista tule paljon hyräiltävää aamiaispöytään, mutta sellaista sävelkylpyä kun elävä esitys tarjoaa oopperakatsomoon, ei kannata jättää kokematta.

Sylvia hurmasi

Baletti: Sylvia - Kansallisooppera 2019-3-1

© 2019 Suomen kansallisbaletti / Mirka Kleemola

Kansallisbaletin kevään uutukaistuotantona on John Neumeierin koreografia Léo Delibesin musiikkiin Sylvia. Baletin kantaesitys oli vuonna 1876 ja Neumeierin versio näki näyttämövalaistuksen vuonna 1997.

Baletin alkuperäinen tarina pohjautuu Torquato Tasson näytelmään 1500-luvun loppupuolelta. Balettitulkinta kolmisensataa vuotta myöhemmin toi uusia tuulia balettiperinteeseen naisten roolin laajentuessa soturimaailmaan. Sata vuotta myöhemmin Neumeier jättää juonen yksityiskohdat historian sivuille ja perustaa koreografiansa kolmeen näytökseen Sylvian heräämisestä kypsyyteen. Tuotannon aliotsikoksi onkin osuvasti laitettu "Kolme koreografista runoa mystisestä aiheesta". Käsiohjelma sisältää synopsikset näytöksien sisällöistä ja niiden perusteella pysyy mainiosti kärryillä tapahtumien taustasta.

Neumeierin liikekieli hurmasi minut mukaansa. Modernia tanssia jossa huumoria ei ole unohdettu. Lavastaja Yannis Kokkos tarjoilee kauniin minimaalisen näyttämökuvan, joka pienillä variaatioilla luo eeppisen ilmavan abstraktin ympäristön. Liikekieli tuntuu käyvän sisäistä keskustelua hahmojen sisällä.

Abigail Sheppard ja Atte Kilpinen tanssivat mainiosti päärooleissa Sylviana ja Amintana. Muut pääroolit olivat Rebecca Kingin, Johan Pakkasen ja Michal Krčmářin vastuulla. Pienoisena kauneuspilkkuina tanssin osalta jotkut vaikeat nostot myös muutamaan otteeseen näyttivät vaikeilta.

© 2019 Suomen kansallisbaletti / Mirka Kleemola

Delibesin musiikkia muistetaan kehua aina kun Sylviasta puhutaan. Liitän itseni samaan kuoroon. Garrett Keastin johdolla orkesteri tuntui olevan hyvässä iskussa ja musiikki hengitti komeasti.

Sylviasta jäi kokonaisuutena erittäin hyvät fiilikset. Silmät ja korvat saivat herkkua koko rahan edestä. Suosittelen!

Jää jättää kylmäksi

Ooppera: Jää - Kansallisooppera 2019-1-26

© 2019 Suomen Kansallisooppera / Stefan Bremer

Kansallisoopperan kevätkausi sisältää kaksi erittäin mielenkiintoista oopperaa. Kotimainen uusi ooppera, Jaakko Kuusiston Jää ja Alban Bergin Wozzeckin paluu lavalle pitkän tauon jälkeen. Eilen aloitettiin maailmanensi-illalla Jään parissa.

Odotukset olivat korkealla. Jää pohjautuu Ulla-Lena Lundbergin menestytä saneeseen kirjaan, jonka oopperalibretoksi on muotoillut Juhani Koivisto. Oma lukukokemukseni romaanista odottaa vielä poimimista eteisen kirjahyllystä, mutta näin jälkikäteen ajatellen olikin parempi, etten ollut lukenut kirjaa ennen oopperan kokemista.

Itse tarina on kuin oopperaan luotu. Nuori pappi saapuu perheineen eristyneeseen yhteisöön ja voittaa heidän luottamuksensa. Raaka luonto ei tunne sympatiaa, vaan poistaa papin elävien kirjoista jättäen perheen tulevaisuutensa raunioille.

Uskon että itse kirja on monisyinen teos, jossa puretaan yhteisön sisäisiä jännitteitä ja monet henkilöhahmot saavat taustaa tekemisilleen. Oopperan suhteen tuntuu, että librettoon on yritetty ahtaa aivan liikaa asiaa. Asiat ja tapahtumat vierivät ohi kuin katsellen lyhyitä filminpätkiä muistojen bulevardilta. Mikään ei oikein tunnu pysäyttävän ja koskettavan. Anna Kelon ohjauskin tuntuu antavan viitteitä yhteisön sisäisistä henkilösuhteista. Niitä on varmaan kiva bongailla kirjan perusteella, mutta tarinan suhteen neitseelliselle oopperan kokijalle ne tuntuvat päälle liimatuille, turhalta koristelulta. Antonin henkimaailma ja Irinan perheen uudelleen kokoaminen toimivat varmasti kirjan muodossa ja laajuudessa, mutta minun hukuttautumistani draaman tunnemyrskyyn oopperan keinoin ne melkeinpä häiritsevät.

Sinänsä libretto toimii kyllä hyvänä sisäänheittäjänä kirjan lukemiselle. Mutta oopperan selkärankana se ei keskity tarpeeksi draaman ytimeen

Tällä kertaa Jaakko Kuusiston musiikkikaan ei oikein sytyttänyt minua. Sävyjä ja luonnonvoimia tuntuu kyllä löytyvän. Mutta varsinkin ensimmäisessä ja toisessa näytöksessä solisteilla ei aina ollut tilaa tuuheassa, mutta silti hieman sisäisesti elottomassa äänimaisemassa.

© 2019 Suomen Kansallisooppera / Stefan Bremer

Illan solisteja tai orkesteria ei käy kyllä moittiminen hieman viileästä suhtautumisestani oopperakokonaisuuteen. Naisäänistä Marjukka Tepponen ja Jenni Lättilä olivat hyviä. Ville Rusasen tulkinta Petter Kummelista oli hienoa laulajan- ja näyttelijäntyötä, bravo.

Vaikka napakymppiä ei Jäästä ainakaan ensi kokemalla tullut, kannattaa se silti ehdottomasti mennä katsomaan. Kati Lukkan ja Thomas Hasen lavastus ja valot/videot ovat hienoa nähtävää ja uuden oopperan synty on aina juhlimisen arvoinen asia.

Olli Mustonen Beethovenin muunnelmien parissa

Konsertti: Olli Mustonen - Beethovenin Diabelli-muunnelmat - Konserttihovi 2019-1-20

Nuori Beethoven

Oma avautumiseni klassisen/taidemusiikin pariin tapahtui Beethovenin kautta. Pianosonaatit ja jousikvartetot avasivat uuden loputtoman maailman. Diabelli-muunnelmat ovat Beethovenin viimeisiä isoja pianosävellyksiä, jotka kuuluvat pianosonaattien ohella keskeisiin Beethovenin soolopianoteoksiin.

Oma suhtautumiseni muunnelmiin ylipäätänsä on hieman kahtiajakoinen. Miellän muunnelmat yleensä vahvasti säveltäjän joko sävellys- tai soittotaidon näytteiksi, ja samalla kuvittelen niistä voivan puuttua jotain sävellyksen sisäistä luontoa, jonka muodon rajoittuneisuus aiheuttaa. Beethovenin Diabelli-variaatiot ovat toisaalta niin syvälle pureutuva dissektio teemasta, että muoto ei todellakaan tunnut rajoittavan mestarin luovuutta.

Olli Mustonen esitteli konsertissaan  ennen Diabelli-muunnelmia viisi harvinaisempaa Beethovenin muunnelmateosta. Paisiello, "Rule Britannia", "God save the King", "Das Waldmädchen" ja oman teeman muunnelmat (op. 34) muodostivat konsertin alkuosan. Väliajan jälkeen saimme sitten nauttia Diabelli-muunnelmien pääruuasta. Käytin tuolla edellä dissektio sanaa itse muunnelmista ja sama sana sopii myös Mustosen tulkintoihin illan ohjelmistosta. Stemmat erottuivat kristallinkirkkaina ja niiden balanssia oli hienoa ja helppoa seurata. Dynamiikan suhteen Mustonen tuntui jättävän Konserttihovin Bösendorferin pehmeämmät sävyt vähemmälle käytölle. Mielenkiintoinen ja sopiva valinta ottaen huomioon säveltäjän ja konsertin ohjelmistovalinnat. Kerrassaan mainio aloitus Konserttihovin kevätkauden avajaisiksi. Ensi perjantaina Mustonen soittaa saman ohjelman Bonnissa Beethoven-viikoilla, suosittelen.

Die Loreley Aleksanterin teatterissa

Ooppera: Die Loreley - Aleksanterin teatteri 2019-1-15

Fredrik Pacius

Näin Fredrik Paciuksen ensimmäisen oopperan, Kaarle-kuninkaan metsästys, kansallisoopperassa 2007. Siitä jäi sen verran hyvät muistot, että hankin kotikuunteluun myös levytyksen Paciuksen viimeisestä oopperasta Die Loreley. Tuo Osmo Vänskän johtama levytys on hyvä tallenne harvinaisesta oopperasta.

Kun alunperin huomasin että Helsingin Oopperayhdistys on tuottamassa näyttämöversiota Loreleystä, niin kiinnostus oli kova nähdä ooppera myös lavalla. Aluksi näytti, etteivät näytökset sovi oikein kalenteriini, mutta onneksi tämä päivä sattui kuitenkin kohdalle.

Helsingin Oopperayhdistys palautti Loreleyn Aleksanterin teatterin samalle lavalle, jossa sen edelliset ja ainoat esitykset olivat 132 vuotta sitten. Kun lasketaan koko oopperan elinkaari, oli tämän iltainen esitys 11. oopperan näyttämöesitys kautta aikain.

Loreleyn paluu oli mielenkiintoinen kokemus monessakin suhteessa. Nykyisen tuotannon orkesterina toimii Ylioppilaskunnan soittajat. Orkesteri ei ole ammattiorkesteri ja korvatkin havaitsivat tuon aina toisinaan, vaikkapa intonaatio-ongelmina. Sinänsä tuosta ei suurta haittaa ole, onpahan samalla muistutus jousi- ja puhallinsoittimien hallinnan hankaluudesta.

Solistit selvisivät urakasta hyvin. Parhaan vaikutuksen teki pääosan, Lenoren, esittäjä Saara Kiiveri. Mukavasti lauloivat myös Henri Uusitalo ja Kristjan Mõisnik.

Tuotannon ohjaaja on Ville Saukkonen. Saukkosen ohjauksissa on yleensä paljon hyvää, mutta lähes kaikissa näkemissäni on ollut joku ihmeellinen huumoripläjäys, joka ei ole sopinut omaan pirtaani ollenkaan. Die Loreley on onneksi poikkeus. Ohjaus toimii kokonaisuutena hyvin. Lenoren toimintaa hahmotellaan mielen järkkymisen kautta, mikä sopiikin mainiosti. Kuitenkaan kaikki ei tunnu tapahtuvan Lenoren pään sisällä, mikä olisi sekin voinut sopia hieman kliseisesti nykyhenkeen.

Tinde Lappalaisen lavastus on toimiva ja symbolisen kitsas. Kuusi kiilaa toimii milloin missäkin virassa, mutta Janne Teivaisen valot antavat niille syvyyttä ja merkitystä.

Oikein kelpo oopperakokemuksella alkaa tämä vuosi. Suuri hatunnosto Helsingin Oopperayhdistykselle! Tällaista tarvitaan lisää ympäri Suomen niemen. Mahtavan teatterikokemuksen voi saada tuotettua ilman että lopputulos on viilattu täysin virheettömäksi.

Lappeenrannan laulukilpailut finaali (2019)

Lappeenrannan laulukilpailut, Lappeenranta-sali 2019-01-06

Piano on vaihtunut orkesteriin

Lappeenrannan laulukilpailujen finaalista muodostui hieno konsertti. Saimaa Sinfoniettaa johti Vytautas Lukočius. Mielestäni kaikki laulajat onnistuivat hyvin loppukilpailussa. Oma suosikkini koko kilpailun ajalta naisten puolella on Aurora Marthens. Heti perässä kolkuttelevat Irina Nuutinen, Marika Hölttä ja Annika Leino. Miesten kilpailu tuntui hieman torsolta kun finaalissakin laulajia oli vain kolme. Heistä omat suosikkini olivat Jere Martikainen ja Tiitus Ylipää.

Finaalin suosikkiesitykset löytyvät Giuseppe Verdin musiikin parista. Tiitus Ylipään Fordin aaria Falstaffista ja Annika Leinon Leonoren aaria Trubaduurista.

Lopputulokset tulivat juuri:
Naiset:
1. Virva Puumala
2. Marika Hölttä
3. Aurora Martens

Miehet:
1. Jussi Vänttinen
2. Jere Martikainen
3. Tiitus Ylipää

Ei ole huomauttamista tuomariston valinnoista. Hienoja laulajia kaikki. Kiitos kaikille laulajille aina alkukarsinnasta lähtien! Varmaan osan näemme uudestaan kolmen vuoden päästä.

Lappeenrannan laulukilpailut 4. päivä (2019)

Lappeenrannan laulukilpailut, Lappeenranta-sali 2019-01-04

Myös Ville Virtanen norkoilee kaupungintalolla

Viimeinen välieräpäivä alkoi kahden baritonin voimin. Jussi Vänttinen jätti minut alkuerässä hieman kylmäksi. Hänen tulkintansa ja esiintyminen oli kohdallaan, mutta itse laulaminen ei hirveästi säväyttänyt. Välieränsä hän aloitti kahdella vaikealla Wolfin ja Schubertin laululla. Alkuerän tuntemukset alkoivat valua mieleen, mutta sitten padot aukesivat ja fokus tuntui löytyvän Schubertin Der Doppelgängerin voimalla. Joonas Pohjosen Laulutunti iloittelun jälkeen välierä päättyi komeasti Ravelin lauluihin. Oikein komea välierä kokonaisuutena. Olisiko laulujärjestystä muuttamalla vielä tullut komeammaksi?

Seuraavaksi tuli vuoroon Tiitus Ylipää. Hänen instrumenttinsa ilahdutti jo alkuerässä ja sama meno jatkui myös välierässä. Ehkäpä välieräohjelmisto oli hieman tasapaksu yleisön kosiskelun kannalta. Itse kyllä vakuutuin Straussin Morgen! lopetukseen. Mainio esitys ja jännä kontrasti kahden eri baritonin välillä. Kelpo laulajia molemmat.

Kolmannen välierän toinen puolisko tarjosi sitten taas kaksi sopraanoa. Jenni Hietalan täyteläinen ja vahva ääni oli hienoa kuultavaa. Hieman saksan ääntämys herätti huolta, vaikka ässiä kyllä kuuluikin. Jenni tuntuu kovin varmalta esiintyjältä, vaikka onkin kisojen nuorin laulaja.

Jälleen saimme hienon kontrastin laulajien välillä kun kolmannen välierän päätti Marika Hölttä. Hänen äänensä taipuu koloratuurin suuntaan. Pidän kovasti niistä korkeista äänistä, alakertaan kaipaisin kuitenkin vielä vähän täyteläisyyttä. Marika on mainio esiintyjä ja ottaa kotiyleisön mukaansa. Hyvä laulaja on hänkin. Kenellä on rohkeutta laulaa Straussin Amor, ansaitsee kaiken kunnioituksen.

Neljännessä välierässä kuultiin vain kolmea laulajaa. Alina Koivula aloitti sopraanosuoran. Alkukilpailussa hänestä jäi positiivinen kokonaiskuva ja välierä paransi vielä mielikuvaa lisää. Välieräohjelmistosta eritoten Rahmaninovin laulut jäivät mieleen ja lopun Villa-Lobosin laulut sopivat mahtavasti loppuun.

Annika Leinon alkuerä jätti minut hieman haaleaksi, mutta välierässä lämpötila nousi huomattavasti. Hän oli rakentanut ohjelmansa Hindemithin teosten ympärille. Yleensä Hindemithillä ja minulla on sivistyneen rauhallinen suhde, mutta Annikan avulla koimme valaistumisen kolmisin. Hindemithin laulut sopivat todella hienosti hänen äänelleen ja toivon kovasti kuulevani häntä vielä finaalissa.

Olen tässä päivien kuluessa ihmetellyt kun suurta omaa suosikkia ei ole löytynyt, mutta välierien viimeinen esiintyjä Aurora Marthens rikkoi tuon lumouksen. Hieman ihmetytti miksi hän lauloi viimeisenä, sillä hänhän aloitti alkuerät, joten hänen olisi käsittääkseni pitänyt laulaa myös välierien ensimmäisenä. Mutta kyllä hän minun välieräkokemukseni kruunasi. Alkuerä kuulosti jo hyvältä, mutta välierä sitten huumasi täysin. Hyvää artikulaatiota, hienoa tulkintaa ja aivan mahtava ohjelmisto. Kiitos!

Yleisön osalta on vuorossa välipäivä ja finaali sitten sunnuntaina. Ja jälleen lopuksi ennen julkaisua vilkaisu laulukilpailujen sivuille ja sieltähän löytyvätkin jo finalistit:

Marthens Aurora, sopraano
Martikainen Jere, tenori
Nuutinen Irina, mezzosopraano
Puumala Virva, sopraano
Vänttinen Jussi, baritoni
Ylipää Tiitus, baritoni
Hölttä Marika, sopraano
Koivula Alina, sopraano
Leino Annika, sopraano

Sopii minulle. Heta Sammalisto-Muhosta olisin kyllä mielelläni kuullut vielä lisää.

Lappeenrannan laulukilpailut 3. päivä (2019)

Lappeenrannan laulukilpailut, Lappeenranta-sali 2019-01-03

YLE on saapunut saliin

Alkuerät on käyty ja kilpailut jatkuvat välierillä. Nyt kilpailijoilta odotetaan maksimissaan 25 minuutin laulukokonaisuutta. Jälleen mukana on rajoitteita, joten kolmasosaa Winterreisesta ei kannata yrittää tarjota.

Edelleen laulajakaartin tasaisuus jää ensimmäisenä mieleen. Toisaalta se on tietysti hyvä asia, mutta toisaalta olisi mukava löytää myös selkeitä supersuosikkeja.

Ensimmäisen välierän aloitti Jere Martikainen. Hän jäi positiivisena mieleen jo toissa kisoista ja hän tuntuu kypsyneen kovasti. Edelleen siellä pohjalla on navakkaa tenoriasennetta, mutta syvyyttä tulkintoihin tuntuu tulleen mukavasti lisää. Jere on kyllä omia suosikkejani, vahvaääninen kaveri.

Seuraavana lavalle tuli mezzosopraano Irina Nuutinen. Alkuerissä hän oli yksi ehdottomia suosikkejani. Välierä eteni myös komeasti, vaikkei aivan samanlaista huumaa tuonutkaan mukanaan. Vahva tulkitsija, tykkään kovasti.

Sopraano Virva Puumala jännitti mielestäni hieman liikaa alkuerän alussa joka saattoi haitata hänen Bach tulkintaansa, vai tulkitsenko vain väärin hänen kehonkieltään. Välierä lähti tasaisemmin käyntiin ja tähänastisista välieräohjelmistoista hänen kattauksensa on mielestäni parhaiten koostettu. Virvalla on upea ääni, mikä saattaisi tulevaisuudessa taipua dramaattisempaankin suuntaan. Välierä oli parannus alkuerään nähden.

Välierien ensimmäisen jakson päätti baritoni Aku Rantama. Komeaääninen veijari. Omat korvani kaipaavat vielä jotain pientä särmää joka kutittelisi hieman enemmän. Erittäin lupaava kaveri.

Toisen välieräjakson aloitti sopraano Piia Rytkönen. Hänen välieräesityksestään jäi mieleen Debussy osuus ja  Richard Straussin laulut.

Sopraano Heta Sammalisto-Muhonen omaa komean instrumentin. Ääni on rehevä ja siinä on huikea voimapotentiaali. Kontrolli onneksi kuitenkin pysyy. Hänen finaaliesitystään odotan mielenkiinnolla.

Johanna Takalon sopraano on sen sijaan lyyrinen ja heleä. Kelpo laulaja hänkin, vaikka artikulaatio välillä kohotti toista kulmakarvaani.

Henri Uusitalo on ainoa jatkoon päässyt basso. Hänen välierärepertuaarinsa koostui kaikki eri säveltäjien musiikista, mutta mielestäni hyvä kokonaisuus. Kelpo esitys häneltäkin.

Lappeenrannan laulukilpailut 2. päivä (2019)

Lappeenrannan laulukilpailut, Lappeenranta-sali 2019-01-02

Piano huolletaan jokaisella tauolla

Lappeenrannan laulukilpailujen toinen päivä jatkui alkuerien loppujaksojen parissa. Mielestäni taso on tänä vuonna todella tasainen. Selkeitä suosikkeja on kuitenkin vaikea hakea. Alkuerissä on laulettava neljä laulua, jotka on jaoteltu eri genreihin. Yksi laulu on oltava Bachin tai Händelin aaria, yksi aaria oopperasta, operetista tai musikaalista, yksi suomalainen laulu ja yksi vapaavalintainen laulu.

Tuo Bachin/Händelin aaria tuntuu olevan hieman hankala monelle kilpailijalle. Ymmärrän hyvin tuon paikan pakollisena lauluna, puhtaat perusasiat paljastavat paljon laulajasta. Laulujen järjestyksen valinta on hankala paikka laulajille. Moni tahtoo lopettaa ooppera-aariaan, sillä saa usein hyvän loppunosteen. Moni myös laittaa tuon Bach/Händel-aarian ensimmäiseksi, mikä on aika kova paikka. Jos tilanne hieman jännittää, niin tällä tavalla se kyllä kuuluu selkeästi. Tosin nuo passio-, oratorio- tai kantaattiaariat tulevat tietysti tositilanteessakin aika kylmiltään. Ollaan saatettua istua kuoron edessä jonkun aikaa ja sitten pitää antaa parastaan. Jos Bach/Händel ei tunnu siltä omimmalta repertuaarilta, niin ehkä olisi syytä aloittaa jollain muulla. Ei käy kyllä kateeksi kilpailijoita.

Kuten sanoin, selkeitä suosikkeja on tällä kertaa hankala bongata. Yhdelle ooppera-aaria sopii loistavasti, mutta kanttaattiosuus ei välttämättä yllä samalle tasolle. Toisella taasen lied tuntuu tulevan sydämestä asti, mutta joku toinen genre taas jättää jotain hampaankoloon.

Taso ei mielestäni ole huono, mutta täysin en ole vielä oikein syttynyt kehenkään. Tämän päivän omia erikoissuosikkejani olivat Tiitus Ylipää, Jenni Hietala, Marika Hölttä, Minna-Leena Lahti ja Emil Mahjneh. Mutta kelpo laulajia olivat kaikki muutkin.

Huomenna jatketaan välierillä. Toi, toi, toi kaikille jatkajille.

Ja juuri ennen julkaisu-napin painallusta löytyvätkin välierään valitut jo laulukilpailujen sivuilta:
Hietala Jenni, sopraano
Hölttä Marika, sopraano
Koivula Alina, sopraano
Leino Annika, sopraano
Marthens Aurora, sopraano
Martikainen Jere, tenori
Nuutinen Irina, mezzosopraano
Puumala Virva, sopraano
Rantama Aku, baritoni
Rytkönen Piia, sopraano
Sammalisto-Muhonen Heta, sopraano
Takalo Johanna, sopraano
Uusitalo Henri, basso
Vänttinen Jussi, baritoni
Ylipää Tiitus, baritoni

Lappeenrannan laulukilpailut 1. päivä (2019)

Lappeenrannan laulukilpailut, Lappeenranta-sali 2019-01-01

Vuosi alkaa taasen mukavasti laulutaiteen parissa Lappeenrannan laulukilpailuissa. Kilpailijoita on alkuerissä mukana 28. Joukko pienenee välierää ja loppukilpailua kohden. Jatkoon pääsevien lukumäärää ei ole ennakkoon kiinnitetty, vaan tuomaristo päättää sopivasta määrästä. Edellisellä kerralla välieriin pääsi 15 ja loppukilpailuun yhdeksän kilpailijaa. Käsiohjelmassa laulajia on 29, mutta näköjään Elisaveta Rimkevitch on jäänyt pois kisasta.

Näin uudenvuodenpäivänä on avajaiset ja alkuerien ensimmäinen jakso. Yllä oleva kuva on avajaisista, jonka aikana esiintymisasut ovat vielä ripustimissa ja yhteislaulu raikaa.

Ensimmäisessä jaksossa lauloi yhdeksän laulajaa. Kyllähän esityksistä kuuli jälleen jännitystä ja selkeästi aikaisemmin kilpailuihin osallistuneista vaistosi kokemuksen antamaa varmuutta ja vapautta. Kaikki alkueriin päässeet ovat jo kelpo laulajia, joten näin yleisön näkökulmasta voi alkaa samantien etsiä omia suosikkeja. Äänen ja tulkinnan puhuttelevuus ovat itselleni niitä tärkeimpiä hengen nostattajia. Eikä toista ilman toista. Ilmeet ja eleet ovat tyhjää täynnä, jos sama tarina ei kuulu myös äänestä.

Ensimmäisen jakson omia suosikkejani olivat Aurora Marthens, Jere Martikainen ja Irina Nuutinen. Huominen onkin sitten pitkä päivä loppujen laulajien parissa.