tiistai 22. marraskuuta 2011

Konsertti: Lappeenranta-sali 2011-11-22

Lappeenrannan kaupunginorkesteri vierailee tulevana torstaina Pietarissa. Kenraaliharjoituksena tulevaa koitosta varten saimme tänään kuulla vierailun ohjelmiston Lappeenranta-salissa. Ohjelma oli varsin moderni, josta jälleen kerran kiitos ohjelmavastaaville. Toivottavasti tämä ei ollut syynä suhteellisen vähäiseen yleisömäärään. Kannattaa kaivaa vaikut korvista, nyt on mahdollista kuulla uutta musiikkia ja kaikki musiikki on joskus ollut uutta.

Lähtökohta konserttiin oli mielenkiintoinen, sillä kaksi kolmasosaa ohjelmasta oli tuttua minulle jo aikaisemmista kaupunginorkesterin konserteista. Konsertin aloitti Erik Bergmanin Concertino de camera, joka kuultiin viime helmikuussa musiikkiopiston salissa. Ja konsertin päätösnumero Kalevi Ahon Sinfonia nro 14 oli myös ohjelmassa kaksi vuotta sitten. Näiden väliin oli laitettu orkesterin uusi oma tilausteos: Alexander Radvilovichin 4. sinfonian kantaesitys. Maestro Bogányi ohjasi musisointia ja  Ahon sinfonian solistina oli Sami Koskela.

Bergmanin Concertino de camera ihastutti jo helmikuussa. Mainio avara sävellys oktetille. Hieman ihmettelin miksi pianon kansi oli kiinni? En muista oliko näin myös edellisessä esityksessä (eli olisiko kenties myös partituurissa), kyllähän tuo pianon ääneen vaikuttaa vähän samoin kuin jos viulu olisi kääritty kaulaliinaan. Mielestäni Almiviva Ensemble levytyksessä kansi on kyllä auki. Noh, niin tai näin, kelpo esitys oli tämän iltainenkin. Ehkä pientä intensiteetin lisäystä olisin kaivannut, sitä kuuluisaa heittäytymistä. Tosin kappale hieman kärsi aloituskappaleen roolista. Kuuntelijana pitäisi heti pystyä antautumaan musiikille.

Lappeenrannan kaupunginorkesteri oli tilannut venäläiseltä Aleksander Radvilovichilta sinfonian ja tänään saimme nauttia sen kantaesityksestä. Radvilovich on minulle aikaisemmin tuntematon säveltäjä, joten en tiennyt mitä odottaa. Alun glissandot jousilla toivat mieleen hieman Harri Vuoren 2. sinfonian muutaman viikon takaa. Radvilovichin sävelkieli 4. sinfoniassa tuntuu koostuvan sävel- ja ääniblokkien käsittelystä. Ainakaan ensikuulemalla ääniblokkien välillä ei tuntuisi olevan melodioita tai fraaseja jotka sitovat ne yhteen, vaan leikkaukset kuulokuvien välillä ovat selviä ja vahvoja. Samantapainen tunnelma tulee elokuva- ja videotaiteen puolelta kun niissä käytetään nopeita leikkauksia. Minua tämä viehätti ainakin näin ensi kerralla. Silmät sulkemalla pystyi antautumaan musiikin vietäväksi. Mielenkiintoinen teos tämäkin. Hieman sinfonian loppu tuli yllättäen; lähinnä musiikin keston kannalta. Kestiköhän sinfonia edes varttituntia? Juuri kun aloin päästä vauhtiin ja keksin kuinka nauttia musiikista, se loppui.

Kalevi Ahon 14. sinfonia on hieno kappale ja tänä iltana se sai todella hienon tulkinnan. Sami Koskelan darabuka ja djembe svengasivat silloin kun pitikin. Mielenkiinnolla seurasin djemben rytmejä; kuinka Aho on kirjoittanut stemman niin, ettei sinänsä yksinkertaiselta kuulostava kuvio olekaan ihan niin yksinkertainen. Kuinka aksentit elävät ja vaihtavat paikkaa. Muutenkin perinteisen länsimaisen orkesterin sointiin yhdistettynä Intia henkiset soittimet luovat viehättävän kontrastin. Ahon sinfonia oli Lappeenrannan kaupunginorkesteria parhaimmillaan. Hyvä esitys! Kunniamaininta lyömäsoittaja Jukka Piipariselle. Varmaan aika harvoin lyömäsoittajalla on niin kiireinen ilta kuin tänään. Kaikissa kappaleissa paljon soitettavaa. Radvilovichin sinfonian aikana taisi tulla muutama juoksuaskelkin patteriston takana paikkaa vaihtaessa.

perjantai 18. marraskuuta 2011

Konsertti: Kulttuuritalo Virta 2011-11-18

Imatran taideviikon markkinointi on onnetonta. Miksi ihmeessä paikallislehdessä ei ole enemmän juttuja ja vinkkejä tulevista tapahtumista? Myönnetään että perjantai-ilta ei ole varmaankaan paras konserttipäivä, mutta alle 20 kuulijaa Anne Kaupin konsertissa on kuitenkin noloa. Ovatko musiikkiopiston opettajat puhuneet tapahtumasta? Outoa...

Edellisen kerran Anne Kauppi taisi käydä Imatralla pari vuotta sitten. Silloin ohjelmassa oli pelkkää Chopinia, tällä kertaa mukana oli J.S. Bachia ja Ligetiä. Chopinin Etydeistä kuultiin varhaisempi sarja opus 10. Bachilta Englantilainen sarja No 3 g-molli BWV 808 ja Ligetiltä Musica Ricercata VII ja kolme etydiä 2, 4 ja 5.

Anne Kauppilla on persoonallinen lähestymistapa musiikkiin ja myös konserttitilanteeseen. Hän soittaa konsertin läpi ilman väliaplodeja ja usein teosten osat lomittuvat toisiinsa, uuden alkaessa vielä edellisen loppusävelten soidessa. Kommunikointi yleisön kanssa on vilpitöntä, mutta vähän turhankin vaatimatonta.

Konsertti alkoi Bachin Englantilaisella sarjalla. Kokonaisuus oli hieman utuinen, mutta hitaampi Sarabande osa oli tosi hieno. Tämä oli ensimmäinen kerta kun kuulin Kaupin soittavan Bachia, en ole vielä varma onko hän paras säveltäjä Kaupin tyylille. Odotan silti mielenkiinnolla tulevaa. Seuraavaksi oli vuorossa osa Ligetin Musica Ricercatasta ja kolme etydiä. Ligetin pianomusiikki ei ole vielä kauhean tuttua minulle, mutta kiinnostus heräsi nyt vahvasti. Kaupin käsiin Ligeti sopi hienosti.

Konsertin päätti tusina Chopinin Etydejä. Chopinin musiikki on Kaupin kivijalka. Hänellä on ihanan persoonallinen ote Chopinin musiikkiin. En ole kaikista hänen valinnoistaan samaa mieltä, mutta arvostan paljon sitä asennetta millä hän Chopinin musiikkia lähestyy. Aivan varmasti maailmassa on teknisesti parempia soittajia, mutta sille suhteelle mikä Kaupilla ja Chopinillä on, nostan hattua.

Jos Annen konsertti sattuu lähimaille, kannattaa mennä. Nähdään siellä!

tiistai 15. marraskuuta 2011

Konsertti: Konserttihovi 2011-11-15

Edellisestä Konserttihovin käynnistä tuli täyteen melkein kaksi kuukautta; harmittaa vieläkin Mustosen konsertin päällekkäisyys Turun reissun kanssa. Mutta tänä iltana sitten palattiinkin jälleen musiikin perusasioiden pariin Suomalaisen barokkiorkesterin seurassa. Illan teemana oli "Italialainen konsertto Saksassa". Orkesterin konserttimestarina ja johtajana oli Georg Kallweit, solisteina Pauliina Fred traverson kanssa ja Hanna Haapamäki nokkahuiluineen. Traverso on barokkihuilu, eli puusta tehty poikkihuilu.

Suomalainen barokkiorkesteri soittaa periodisoittimin. Rouheamman ja maanläheisemmän soinnin lisäksi tämä tarkoittaa myös matalampaa viritystä. Soittimet olivat puoli sävelaskelta normaalivirettä matalampana. Soittotekniikassa käytetään myös ajan henkeä, ja jousisoittajien vibraaton käyttö on erittäin vähäistä. Illan kokoonpanossa täyden orkesterin ollessa lavalla saimme ihastella 12 soittajan kokoonpanoa, mikä on Konserttihovissa jo iso orkesteri.

Illan ohjelmisto oli Kallweitin suunnittelema: pidetään lähtökohtana italialaista Arcangelo Corellia ja lähdetään ajassa ja tilassa kohti Saksaa. Säveltäjäniminä tämä tarkoittaa Corellin ohella, Vivaldia, J.S. Bachia ja Telemannia. Barokkimusiikkiin on aina ihana palata. Mielestäni se muodostaa musiikin peruskallion, jonka päälle aikakaudet ovat rakentaneet omat variaationsa. Kun aikansa seikkailee modernimman musiikin parissa, on terveellistä palata välillä barokin perusasioiden pariin.

Sydämenä oleva Corellin teos, joka kuultiin väliajan jälkeen, oli Concerto grosso D-duuri op. 6/4. Telemannilta kuulimme tänään a-molli alkusoiton nro 4 ja e-molli konserton nokkuhuilulle ja poikkihuilulle, Vivaldilta e-molli konserton jousille ja basso continuolle RV 134 ja Bachilta h-molli sarjan poikkihuilulle, jousille ja basso continuolle BWV 1067, a-molli konserton viululle, jousille ja basso continuolle BWV 1041, sekä Contrapunctus nro 10 kokoelmasta Die Kunst der Fuge.

Suomalaisen barokkiorkesterin asenne soittamiseen on mainio. Tavoitteena ei varmaankaan ole viedä soittoa italialaisen Il Giardino Armonico -orkesterin armottomuuden tasolle. Mutta kuitenkin orkesterin soitosta kuultaa vahva määrätietoisuus ja tinkimätön ote musisointiin. Ainoastaan muutamaa tempovalintaa ihmettelin. Bachin a-mollikonserton Andante oli mielestäni liian hidas ja ehkäpä h-mollikonserton Badinerie oli taasen liian nopea. Toki jälkimmäinen on huilistien näytöskappaleita, eikä Pauliina Fredillä sinänsä vaikeuksia ollut, loppupuolella kokonaisuus oli vain hieman hatara. A-mollikonserton hitaassa osassa pohdiskelin enemmänkin vibraaton käyttöä. Maestro Kallweit käytti vibraattoa sinänsä hallitusti ainoastaan pitkien sävelten lopussa, olisi jännittävää kuulla nekin ilman vibraattoa. Voi olla että Kallweitin ratkaisu on parempi.

Kokonaisuutena jälleen kerran ihan mahtava ilta Konserttihovissa. Yleisöäkin oli saapunut paikalle ihan kohtuullisesti. Ne jotka eivät paikalla olleet, menettivät kahden tunnin korvaherkun.

perjantai 11. marraskuuta 2011

Konsertti: Musiikkitalo 2011-11-10

Nyt tuli sitten korkattua syksyn kuumin puheenaihe Suomen musiikkielämässä. Helsingin reissun yhteydessä piipahdin Musiikkitalossa kuuntelemassa Helsingin Kaupunginorkesterin konserttia. Ohjelmistossa oli Nielsenin, Shtshedrinin, Debussyn ja Skrjabinin musiikkia. Lippuja on hankala saada syksyn konsertteihin suuren kysynnän vuoksi, mutta tähän konserttiin onnistuin saaman lipun. Olin parven toiseksi ylimmällä rivillä orkesterin takana. Eli noin ennakkoasetelmana voisi kuvitella että paikka on konserttisalin huonoimmasta päästä.

Aluksi muutama sana itse talosta. Hieman ihmettelen talon synkkää värivalintaa. Eikös tumman ruskea ollut kova sana 70-luvulla? Varsinkin näin marraskuun pimeästä sisään astuessa synkkyys jatkuu sisälläkin. Jotain hieman valoisampaa ja positiivisempaa olisi voinut kenties suosia. En ehtinyt syvällisempää tutkimusta talon eri paikkoihin tehdä, mutta konserttisalin avoimuus koko salin kiertävän lasiseinän ansiosta on kiva idea. Konsertin ajaksi lasketaan ikkuiden eteen verhot häiriöiden välttämiseksi.

Pieni varoitus on paikallaan ihmisille joilla on korkean paikan kammo. Parvet ovat korkealla ja ne ovat varsin avoimet eteenpäin. Jos on vaikeuksia korkeiden paikkojen kanssa, kannattaa yrittää päästä permannolle. Periaatteessa voisi sanoa että ainakin tuolla takaparvella, samoin kuin sivuillakin, istutaan oikeastaan seinällä. Akustiikan takia kaiteet ovat varsin ilmavia ja omalla rivilläni etukaide oli pelkkä yksi tanko. Edellinen rivi istuu käytännössä kokonaan alapuolella ja asentoa vaihtaessa pitää muistaa varoa ettei potkaise edellä istuvaa päähän. Näkyväisyys parvelta on kyllä todella hyvä. On mukava seurata orkesterin työskentelyä lintuperspektiivistä. Penkkien mukavuudesta jäi pieni epäilys. Jumalten tuhon ensimmäisen tai Mestarilaulajien kolmannen näytöksen jälkeen voisi olla hankaluuksia liikkumisen suhteen.

Entäpä sitten korvien mielipide? Kyllähän se pitää myöntää, että kun Nielsenin alkusoiton alussa bassot ja sellot aloittivat kolmen p:n herkkyydellä ja käyrätorvet kohta siihen yhtyivät, niin pakkohan siinä oli hymyillä. Hiljainen soitto kuului hienosti piippuhyllylle ja nyanssit olivat selkeät. Se mikä kokonaisuutena salin akustiikasta eniten ilahduttaa on selkeys. Soittimet kuuluvat selkeästi ja erottuvat toisistaan. Edes kovassa äänenpaineessa ääni ei puuroudu. Skrjabinin Ekstaasin runoelman lopussa bassot ja urut saivat penkin tärisemään, mikä lienee aika harvinaista klassisen musiiin konsertissa.

Mutta eipä salin sointi ilman ongelmiakaan ole. Odotan innolla että pääsen kuulemaan sointia jostain permannon keskipaikasta, sillä olen varma että paikka vaikuttaa varsin paljon sointiin. Ongelmia piippuhyllyllä olivat ainakin se, että ääni ei ympäröinyt kuulijaa. Eli tuntui että kaikki ääni tuli edestä ja alhaalta, sali ei tavallaan soinut ympärillä. Toinen asia minkä koin hieman ongelmalliseksi oli viulujen äänensävy. Istumapaikkani suhteen kaikki 1. ja 2. viulut osoittavat poispäin, eli kun katsoin viuluja, näin kaikista vain sivuprofiilin. Viulujen ääni kuulosti hieman samealta joka on kyllä johdonmukaista verrattuna näköhavaintoihin. Tietenkään tämän muotoisessa salissa joka paikkaan ei voi ääni olla täydellinen. Ja eipä Finlandia-taloa kauheasti tee mieli muistella.

Kerrotaanpa muutama sana illan ohjelmastakin. Konsertti alkoi Nielsenin Helios-alkusoitolla. Kelpo alkusoitto jota mielellään kuulisi useamminkin. Konsertin pääteos oli Rodion Shtshedrinin Oboekonserton Suomen ensiesitys. Solistina oli venäläinen Aleksei Ogrintshuk, joka oli solistina myös kantaesityksessä toissa kesänä Amsterdamissa. Nyt täytyy tunnustaa että oboekonsertto oli aikamoinen pettymys. En oikein saanut kiinni musiikista missään vaiheessa, imua ei tullut. Sinänsä harmi, hullaannuin Shtshedrinin musiikkiin parisen vuotta sitten nähdessäni hänen musiikkiinsa tehdyn baletin Anna Karenina. Samoin Lumottu vaeltaja kansallisoopperassa Gergievin ja Marinskin vierailuna oli hieno kokemus. Jospa salin äänen tutkiskelu vei liikaa huomiota?

Väliajan jälkeen oli vuorossa Debussyn Faunin iltapäivä joka ilahduttaa aina. Oivallista myös äänen tutkiskeluun! Konsertin päätti Aleksandr Skrjabinin Ekstaasin runoelma. Sääli että Skrjabinin orkesterimusiikkia ei kuule enemmän konserteissa. Hän on mielenkiintoinen esimodernisti ja varsin erikoinen persoona.

Mukava konsertti; Slobodeniouk ohjasi kaupunginorkesteria hienosti, vaikka tämän kuulijan mieli harhailikin välillä turhan paljon äänen syntyä ja elinkaarta pohdiskellessa.

lauantai 5. marraskuuta 2011

Ooppera: Doctor Atomic - Kansalliooppera 2011-11-04

Hieman ristiriitaiset tunteet jäivät John Adamsin Doctor Atomic oopperan ensi-illasta. Tuotanto oli tuontitavaraa Saarbrückenistä ja sai siellä ensiesityksensä vuodelta 2010. Ohjauksesta vastasi Immo Karaman ja kapellimestarina oli Stuart Stratford.

Lähdetään purkamaan tuntemuksia asioista jotka jäivät askarruttamaan mieltä ei ehkä niin onnistuneina. Kuten jo tuolla aikaisemmin kitarakonserttoja pohdiskellessa totesin, olen sähköisen äänentoiston kannalta puritaani; ei kiitos. Doctor Atomic on siinä mielessä poikkeava että Adams on jo säveltäessään ottanut huomioon mikrofonit ja useat orkesterin efektit vaativat sähköistä vahvistamista. Varsinkin lyömäsoittimet ja vasket olivatkin useasti mielenkiintoisesti käsiteltyjä. Kun katselin ennakkoon tallennetta Amsterdamista ei sähköinen äänentoisto haitannut, koska kaikki äänet tulivat selkeästi mikrofonien ja kaiuttimien kautta. Nyt salissa istuen toisella rivillä varsinkin laulajien äänestä osa tulee suoraan ja osa kaiuttimien kautta, tämä ei kuulosta hyvältä. Ero sävyissä ja dynamiikassa on niin suuri. Toivottavasti ehtisin katsomaan tämän uudelleen kauempana lavasta, miltä mahtaa siellä kuulostaa?

Ensi-illassa J. Robert Oppenheimerina lauloi yhdysvaltalainen baritoni Lee Poulis. Hänen äänenväristään en valitettavasti pitänyt. Syynä voi kyllä varsin hyvin olla sähkötkin, olisi mielenkiintoista kuulla häntä ilman mikrofonia. Laulajista naisroolien laulajat Jessica Rivera ja Sari Nordqvist olivat suosikkejani solisteista. Riveran hieno monologi toisen näytöksen alussa oli komeaa kuultavaa. Muut miessolistit olivat varsin tasainen joukko. Mika Kares teki hienon suorituksen fyysikko Edward Tellerinä. Varsinkin aivan ensimmäisen osan alussa kuoron artikulaatio oli aikamoista mutinaa, onneksi sanat selvenivät kuitenkin.

Orkesterin osalta varsinkin ensimmäinen näytös oli mielestäni kankea. Musiikin vastustamaton eteenpäin vievä syke jäi puuttumaan. Toinen näytös oli tämän osalta parempi. Sivusilmällä tarkkailtuna maestro Stratfordkin tuntui vapautuneemmalta, olisiko ollut ensi-iltajännitystä ilmassa? Voisin kuvitella että tulevissa näytännöissä meno on parempaa. Musiikki ainakin tarjoaa siihen mahdollisuuden.

Entäpä sitten ohjaus? On mielenkiintoista vertailla tätä tuotantoa Sellarsin omaan tuotantoon jonka videointi on saatavana. Vertailua hankaloittaa tallenteen osalta Sellarsin oma video-ohjaus, joka keskittyy varsin paljon lähikuviin. Taustalla näkyy tanssia ja muuta puuhastelua joista ei kuitenkaan saa aivan selkeää kuvaa. Karamanin ohjauksessa tapahtuu myös paljon. Lavastuksen on suunnitellut Johann Jörg ja sen keskeiset elementit ovat pöydät. Pöytiä käytetään liitutauluina, niitä liikutellaan ympäriinsä ja niistä luodaan huoneita, seiniä, ovia, tiloja ja loppujen lopuksi itse pommia kuvaava rakennelmakin. Mielestäni hienosti toimiva idea. Karamanin ohjaus on selkeästi abstrakstimpi kuin Sellarsin. Sellars pitää tapahtumat ja henkilöt vielä realismin siemenessä kiinni, mutta Karaman läväyttää lavalle vapaamman tulkinnan jossa menneisyys ja tulevaisuus sekoittuvat alitajuntojen ja symboliikan keitoksessa. Lavalla tapahtuu joukkokohtauksissa paljon ja kaikkien tapahtumien symboliikkaa on ainakin ensinäkemältä vaikea ymmärtää. Esimerkiksi miksi kaikki naissotilaat ovat pin-up asentoihin päätyviä kanoja? Toisaalta "auringonottajien" jähmettyminen ja lavalta pois hinaaminen, samoin kuin pommilapsen kärrääminen ovat hienoja ideoita. Oppenheimerin ja hänen vaimonsa suhteessa kaikki on etäistä. Ensimmäisessä näytöksessä Oppenheimer tuntee vaimonsa "muotin" läheisemmäksi kuin originaalin. Ohjauksesta tuli hieman taas miljoonalaatikkotunnelma, oli niin paljon mihin tarttua. Mikä oikeasti on oleellista?

Katsomossa oli yllättävän paljon tyhjiä paikkoja, kyse on kuitenkin ensi-illasta. Väliajallakin tuntuivat katsojat vähentyneet. Uskon kyllä että kausikortin omaava ensi-ilta yleisö ei ole tämän oopperan parasta kohdeyleisöä. Modernia musiikkia modernein menetelmin regieteatterin ehdoilla. Ne jotka käyvät oopperassa näyttäytymässä tai joille ooppera on sosiaalinen kohtaamispaikka eivät ole ensisijainen kohderyhmä. Jos psykologinen draama, tieteen ja moraalin välinen harmaa alue tai rohkea uusi musiikki kiinnostaa; siinä tapauksessa on syytä piipahtaa Töölönlahdella.