tiistai 21. maaliskuuta 2017

Sevillan parturissa

Ooppera: Sevillan parturi - Kansallisooppera, Helsinki 2017-3-21

© 2007 Suomen Kansallisooppera / Heikki Tuuli
Kansallisoopperan tuotanto Gioachino Rossinin menestysoopperasta Sevillan parturi on jo yli 20 vuoden ikäinen. Tämän iltainen esitys oli 87. ja itse näin Giancarlo del Monacon ohjauksen ensi kertaa Töölänlahden rannalla kymmenisen vuotta sitten.

Rossinin oopperoita tulee kuunneltua kokonaisina harvoin. Tänäänkin Sevillan parturissa yllätti resitatiivien määrä. Sitten kun aarioita tulee, ne ovat kelpo tavaraa, mutta välillä meno tahtoo musiikillisesti hieman kylmetä. Osaltaan tuohon on tietysti kyllä syynä ohjauskin. Tunnustan olevani komedioiden suhteen aika kranttu. Sinänsä en vierasta mitään komediakliseitä (en edes tähän tuotantoon viitaten vaikkapa vessahuumoria), mutta se veteen piirretty viiva, joka rajaa minulle mielenkiintoisen hömppähuumorin tuntuu olevan aika hankala paikantaa. Ja hömppäähän Sevillan parturi on. Jos moista juonta tarjottaisiin puhenäytelmän tekstinä, niin aika magiaa pitäisi lavalla olla tarjolla, jotta homma kiinnostaisi.

Del Monacon ohjaus on sinänsä varsin ajaton, mutta jotenkin on tunne että ehkäpä se on jo aikansa elänyt. Tunnustan etten kyllä ole paljon Sevillan parturi ohjauksia nähnyt. Jos jollakulla on suosituksia hyvistä tallenteista, niin laittakaapa kommentteihin tai lähettäkää sähköpostia. En muuten muistanut kymmenen vuoden takaa ohjauksesta mitään muuta kuin sen, että lavalla on villakoira. Tämä selittyy tietysti sillä että kuulun itsekin erään kääpiövillakoiran palveluskuntaan.

Illan solistikaarti soi meille kelpo esityksen. Nimiroolin esittäjä Leon Košavić kyllä pelästytti avajaisaariallaan laulamalla hieman jäljessä, mutta onneksi se ei jatkunut pidempään. Tuomas Katajala on komeaääninen Kreivi Almaviva. Aina Katajalan äänensävy ei nappaa täysillä omaan makuuni, mutta hänestä on kehittynyt todella laadukas tenori. Muut miespääroolit olivat Hannu Niemelän Bartolon ja Jyrki Korhosen Basilion kanssa ihan kelpo kuosissa.

Rosinan roolissa Victoria Yarovaya teki hienoa jälkeä ja Jenni Lättilä sai Bertan aariassa näyttää lahjojaan. Rossini käyttää aarioissaan paljon staccato tykitystä (vai millä nimellä sitä verbaalipapatusta pitäisi kutsua) ja sen suvereeni taitaminen taitaa olla aikamoinen erikoistaito. Tämän illan solisteista kukaan ei yllä ihan huipputasolle, mutta sen verran harvinainen sen puhdas taitaminen on että eipä tuo haittaa.

Omissa korvissani illan ehdottomat sankarit olivat kapellimestari Alessandro de Marchi ja kansallisoopperan orkesteri. Mielestäni Rossini kirjoittaa ihanan kepeää, iloista ja sävykästä orkesterisatsia ja tänään de Marchi ja orkesteri tuntuivat nauttivan sen hengittämisestä maailmalle. Bravi tutti!

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Onegin kaltevalla pinnalla

Ooppera: Jevgeni Onegin - Kansallisooppera, Helsinki 2017-3-17

© 2017 Suomen Kansallisooppera / Heikki Tuuli
Sveitsiläisestä ohjaajavelhosta Marco Arturo Marellista on tainnut tulla jonkinlainen laadun tae Kansallisoopperassa. Pelléas ja Mélisande, Ruusuritari ja Lepakko ovat osuneet minun musiikkiteatterimakuuni mainiosti. Marelli tuntuu löytävän teoksiin aina mielenkiintoisen lähestymiskulman joka sikiää kuitenkin teoksen omasta tematiikasta. Ymmärrän kyllä että jotkut saattavat vierastaa esimerkiksi ohjaajan omia lavastuksia, jotka hän suunnittelee tukemaan omaa näkökulmaansa.

Jevgeni Oneginin Marelli kääntää Oneginin muistelmiksi, jotka tämä kokee kohdattuaan Tatjanan Greminin vaimona. Flashback ei ideana ole uusi, mutta mielen aikamatkailu sopii Oneginin teemoihin loistavasti. Ihmisillä on katse aina joko eteen- tai taaksepäin, nykyhetki tahtoo unohtua. Ensimmäisessä näytöksessä Larina ja Filipjevna muistelevat kuinka ennen asiat olivat. Toisaalta Tatjana ja Olga haaveilevat tulevaisuudesta. Kaipaus taakse ja haaveet eteen ajavat nykyisyyden pois.  Tämä kulminoituu loistavasti Tatjanan kirjeaarian aikana jolloin Tatjana avaa sydämensä kohti tulevaisuutta, mutta lavan sivulla oleva Onegin taasen vielä kauempaa tulevaisuudesta kirjoittaa kirjettä Tatjanalle tekemistään tyhmistä valinnoista. Kun vielä aarian lopussa he meinaavat kohdata lavalla aika-avaruuden vääristyessä, on minun haltioitumiseni huipussaan.

Marellin lavastus tukee komeasti mielten kallistumista eteen- ja taaksepäin. Lavasta on muotoiltu vino huone, jonka vaalean kliininen sävy korostaa päähenkilöiden sisäisen elämän tutkiskelua, eikä panostamista epookin siirappiseen kliseeromanttisuuteen. Kaikki lavan pinnat ovat kallellaan, jopa viimeisen taustaprojisoinnin horisontti. Tämä hetki ei ole stabiili; historia, kaipaus ja muistot vievät taakse, haaveet ja toiveet eteen. Elä siinä nyt sitten välissä.

Oopperaillan kapellimestarina toimi venäläinen Mikhail Agrest. Välillä katsomossa huomasin pohtivani vaikuttiko ohjaus ja lavastus omaan kokemukseeni musiikista. Vastaus on tietysti kyllä, tietyt Tšaikovskin musiikin aiheuttamat paatokset tuntuivat keveämmiltä. Asiaa ei oikein voi mitata huonompi/parempi skaalalla. Kun ohjaus ja visuaalinen esitys on ajatuksia herättävä, niin musiikin kokeminenkin on toisenlaista. Jos kuulisin tallenteen eilisillan esityksestä, näkemättä lavatapahtumia, niin kuinka erilaiselta musiikki kuulostaisi? Mahdoton sanoa.

Illan solistit suoriutuivat urakastaan hyvin. Itävaltalainen Josef Wagner oli kerrassaan mainio Onegin. Jussi Myllys Lenskinä ja Jyrki Korhonen Gremininä eivät pettäneet. Olesya Golovneva Tatjanana, Jeni Packalen Olgana, Anu Ontronen Larinana ja Merle Silmato Filipjevnana muodostivat hienon naiskvartetin. Erityisesti Packalen oli kerrassaan valloittava Olga ja Ontronen sopi hyvin äiti Larinan rooliin.

Jos jollakulla on ollut suunnitelmissa tutustua oopperaan, niin Jevgeni Ogenin olisi jälleen kerran loistava mahdollisuus siihen. Valloittavia laskevia sävelkulkuja modernin älykkään tuotannon ohessa on vaikea vastustaa.

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Menneiden aikojen värinää

Konsertti: Romanttista musiikkia pieteetillä - Konserttihovi 2017-3-5

Johannes Brahms
Tuulahdus romantiikan ajan musiikkimaisemaa täytti Konserttihovin tällä kertaa. Jousissa värähtelivät suolikielet ja klarinettikin oli valmistettu 1800-luvun lopun tyyliin. Robert Schumannin ja Johannes Brahmsin musiikki toimi välittäjänä vuosisatojen välissä.

Konsertin alkupuoli koostui Schumannin Satukertomuksista (Märchenerzählungen, op. 132). Teos on kirjoitettu triolle; klarinetti, alttoviulu ja piano. Asko Heiskasen klarinetti ja Markus Sarantolan alttoviulu kuulostivat lämpimiltä, mutta valitettavasti jäivät hieman Eero Mannisen soittaman pianon varjoon. Periodisoittimien äänenvoimakkuus ei ole aivan modernin konserttiflyygelin tasolla. Eritoten alttoviulua oli välillä hankala erottaa. Olisikohan flyygelin kannen kulman muuttaminen auttanut asiaa?

Konsertin toinen osa toi Sarantolan seuraksi jousikvarteton Jaso Sasakin ja Matti Koposen viulujen, Jussi Tuhkasen alttoviulun ja Jukka Rautasalon sellon voimin. Brahmsin F-duuri jousikvintetto sai hienon kohtelun viisikolta. Nyt balanssiongelmia ei ollut ja soittimien soinnista pääsi nauttimaan paremmin. Itselläni ei ole erikoisempaa preferenssiä periodi- tai moderniversioiden suhteen. Näitä periodiversioita tahtoo kuulla varsin harvoin, joten uudet kokemukset ovat aina tervetulleita. Brahmsin musiikkiin uppouduttuani soittimien kielivalinnat ja portamentot jäivät unholaan. Brahms vei kuuntelijan mukanaan kelpo muusikkojen avustuksella.