perjantai 27. heinäkuuta 2012

Ooppera: Der Fliegende Holländer - Savonlinnan oopperajuhlat 2012-07-26

Eilen Wagneriaanin kesäretket veivät Savonlinnaan nauttimaan Ilkka Bäckmanin yli kolmekymmentä vuotta vanhasta Hollantilais-ohjauksesta. Olen nähnyt tuotannon aikaisemminkin ja onpa siitä tehty tallennekkin. Tapani Länsiö mainitsi teosesittelyssä Sentan loppuun liittyvän muutoksen jonka ohjaaja on tehnyt. Yritin äsken katsoa DVD:ltä millainen loppu oli ollut 1989, mutta Cronvall leikkaa tallenteella rakastamaansa vesikuvaan, joten se siitä. Mollasin tuota DVD:tä aikaisemmin ja nyt taas ohjauksen katsomosta nähneenä ymmärrän Cronvallin vaikeudet yrittäessään kutistaa Savonlinnan leveän lavan TV-kokoon. Senta ja Hollantilainen laulavat välillä duettoa melkein 25 metrin päässä toisistaan. Loppukohtausessa Hollantilainen ja Erik ovat lavan eri sivustoilla, liekö välimatkaa lähes 40 metriä. Senta vielä siinä välissä. Mutta silti...

Bäckmanin ohjaus on mielestäni mainio. Savonlinnan lava jakaantuu oikeastaan kahtia; toisella puolella Dalandin väki ja toisella Hollantilaisen. Kehruukohtaus on tästä poikkeuksena. Kuoro(j)a käytetään myös myrskyn visualisoitiin joka on hieno idea. Sentan balladin aikana Maryn jäykkyys saa näin hienon kontrastin. Tuo Länsiön mainitsema muutos lopussa koski Sentan kuolemaa. Aikaisemmin kuulemma Senta oli "hypännyt" mereen ja sen jälkeen he olivat Hollantilaisen kanssa kohonneet ylös valoon. Nykyisessä ohjauksessa Senta vain vaeltaa sumuun, eikä sen suurempaa  tilinpäätöstä lavalla tapahdu. Wagner tietysti kertoo asian orkesterimontusta käsin, mutta kuitenkin. Muuten Bäckman seuraa librettoa ja sen henkeä. Hyvä perusohjaus vaikeaan tilaan.

Eilen montussa kapellimestarina oli Philippe Auguin. Sama kapu oli viime vuoden Lohengrinissä ja hienoa Wagner sointia olikin tarjolla. Istuin ensimmäisellä rivillä ja muutamassa usean äffän kohdassa pasuunat ja trumpetit tuntuivat vartalossa asti. Toisaalta myös herkkyyttä löytyi kun sitä tarvittiin.

Juha Uusitalon piti alunperin laulaa Hollantilaisen rooli. Hän oli saanut flunssan ja oli joutunut jättämään jo edellisen esityksen kesken ensimmäisen näytöksen jälkeen. Eilen hänen sijastaan aloitti heti oopperan alusta lähtien yhdysvaltalainen Thomas Hall. Hall lauloi Savonlinnassa viime kesänä Lohengrinissä ja jätti jo silloin positiivisen muiston. Hallin Hollantilainen oli erinomainen. Ainoa mitä jäin kaipaamaan oli hiljaisemmissa kohdissa hänen äänestään puuttuva syvyys ensimäisen näytöksen aikana. Mutta erityisesti täydellä äänellä laulettaessa Hallin instrumentti on todella hieno ja monisyinen baritoni.

Dalandin roolissa on Matti Salminen. Tuolla aikaisemmin mainitulla tallenteella Salminen on samassa roolissa 23 vuotta aikaisemmin. Nykyään Salminen löytää Dalandin roolista enemmän huumoria kuin aikaisemmin. Salmisen ääni soi edelleen hienosti ja hänen lavakarismansa on aivan omilla lukemillaan. Mattia on aina ilo kuunnella.

Sentan osassa oli tällä kertaa yhdysvaltalainen Amber Wagner. Hänelle voi ennustaa pitkää ja hienoa uraa Wagner-sopraanona. Todella hieno, vahva ja ilmaisuvoimainen ääni. Olen myyty...

Pienemmissä rooleissa tenorit jäivät vähän jalkoihin. Perämies Jussi Myllys oli ok, mutta Erikin esittäjä, Corey Bix, olisi kaivannut vähän tehoa lisää ääneensä. Tosin lavalla oli aikamoisia äänipalkeita hänen seuranaan, eikä Erikin tarvitse mikään sankaritenori ollakkaan. Marit Sauramo teki kelpo roolin Maryna.

Savonlinnan Hollantilainen on hieno ohjaus ja se on kestänyt hyvin ajan hammasta ja tyrskyjä. Kun lavalla on vielä liuta huippulaulajia, niin mikäs on Wagner(e)ista nauttiessa.

keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

Konsertteja: Kuhmon kamarimusiikki 2012-07-24

Tämän vuotinen Kuhmon reissu sai uljaan päätöksen kolmen konsertin voimalla. Ensimmäinen konserteista sisälsi Beethovenin viulusonaatin "Kevät" ja saman säveltäjän septeton. Viulua soitti sekä sonaatissa että septetossa Elina Vähälä. Vähälä on suosikkejani, joten odotukset olivat korkealla. Sonaatissa pianoa soitti Valeria Resjan. Resjan ei ole minua hirveästi sytyttänyt, hän tuntuu hieman varovaiselta ja kliiniseltä korvaani. Sonaatti olikin mielestäni epätasapainoinen tästä johtuen, Beethoven kun tarvitsee välillä heittäytymistä, viulusta sitä löytyi, pianosta ei. Septettissä ei sitten huomauttamista ollutkaan. Beethoven on ensimmäisiä suuria rakkauksiani.

Toisen konsertin teemana oli taasen Bach. Mutta kaikki teosvalinnat vähän kikkaillen. Aluksi kuudes soolosellosarja soitettuna tenorialttoviululla. Soittajana Thomas Riebl, mainio pelimanni. Sitten Mozartin Preludi ja fuuga d-molli KV 404a/1, joka pohjautuu Bachin BWV 853:een. Mainiosti tulkittuna Siljamari Heikiheimon, Vladimir Mendelssohnin ja Tuomas Lehdon toimesta. Seuraavana oli vuorossa Ignaz Moscheles Preludeja op. 173, jotka taasen pohjautuvat Bachin Das Wohltemperierte Klavieriin. Siinä Juhani Lagerspetz ja Marko Ylönen iloittelivat tempomittari punaisella. Väliajan jälkeen Roope Gröndahl tuli soittamaan Brahmsin sovituksen Chaconnesta ja Théodore Szánton pianosovituksen BWV 546:sta. Roope nosti osakkeitaan omassa pianopörssissäni, hienoa soittoa. Konsertin päätteeksi kuultiin vielä Mari Palon ja kahdeksan sellistin tulkitsema Villa-Lobosin Bachianas Brasileiras nro 5. Hieno konsertti tämäkin, Bach on myös suuria rakkauksiani.

Oman Kuhmon reissun päättävässä illan viimeisessä konsertissa Soile Isokoski ja Marita Viitasalo sitten räjäyttivät potin. Edellisestä Isokosken resitaalistani onkin kulunut jo useampi vuosi. Tänään ladyt olivat loistavassa iskussa. Hieno ohjelma: molemmat puolet aloitetaan suomalaisella musiikilla ja sen jälkeen Berliozia ja Straussia. Isokosken ääni sopii erityisen hienosti Straussiin. Joka on, lieneekö tarve mainita, suuria rakkauksiani. Isokoski on armoitettu tulkitsija joka kostutti ainakin minun silmäni moneen otteeseen. Ja ne korkeat, hiljaiset äänet... Isokoski ja Viitasalo ovat tehneet pitkään yhteistyötä ja se kuuluu. Nappiresitaali!

tiistai 24. heinäkuuta 2012

Konsertteja: Kuhmon kamarimusiikki 2012-07-23

Kolmas konserttipäivä jatkui taas neljän konsertin voimalla. Huomenna onkin sitten viimeiset konsertit tämän vuoden Kuhmon reissulla.

Päivän kohokohtia olivat uudet säveltäjätuttavuudet. Ensimmäisestä konsertista niitä ei vielä löytynyt, mutta sen sijaan uusia piirteitä vanhoista tuttavuuksista. Dvořákin d-molli serenadi tihkui pastoraalihenkeä, mikä sinänsä ei ole suuri ihme. Olen pitänyt Paul Hindemithin tuotantoa hieman kuivakkana, mutta "Serenadeja romanttisiin teksteihin" oli kaikkea muuta. Kokoonpanokin oli varsin eksoottinen: sopraano, oboe, alttoviulu ja sello. Salomé Hallerin ääneen olen jo ihastunut aikaa sitten ja Hindemithin lauluihin hän sopi mainiosti.

Toinen konsertti tarjosi minulle ensi kokemuksen norjalaisviulisti Vilde Frangista. Haydnin F-duuri kvarteton op. 3/5 hidas osa vakuutti minut hänen taidoistaan; kaunista, puhdasta fraseerausta.

Kolmas konsertti olikin sitten todellinen jymypaukku. Aluksi saimme kuunnella kuusi Chopinin nokturnoa kolmen eri pianistin esittäminä. Oli mukava vertailla heidän soittoaan. Kelpo soittajia kaikki, oma suosikkini oli taas Paavali Jumppanen. Nokturnojen jälkeen lavalla astui Nataša Kudritskaja, pianisti johon hurmaannuin Kuhmossa jo kaksi vuotta sitten. Hänellä oli mikrofoni mukanaan ja hän kertoi aluksi muutaman sanan säveltäjä Abel Decauxista, jonka musiikkia hänkään ei ollut tuntenut ennen kuin Vladimir Mendelssohn oli pyytänyt häntä esittämään Decauxin Clairs de lune-teoksen. Decaux ja Kudritskaja olivatkin maaginen pari. Kudritskaja on intensiivinen ja vahva tulkitsija. Hän vei yleisön mukanaan Decauxin eksoottiseen musiikkimaisemaan.

Kudritskajan jälkeen oli vaikea kuvitella mikä voisi olla luonteva jatke konsertille. Karl Weiglin Ein Stelldichein oli juuri sellainen. Mystinen laulu jonka Piia Komsi tulkitsi hienosti viulujen, alttoviulujen ja sellojen säestyksellä. Kun väliajan jälkeen vielä saimme nauttia aivan mahtavasta Schönbergin Kirkastetun yön esityksestä, oli tunnelma huipussaan.

Jos olisin itse voinut valita, olisin vaihtanut kahden viimeisen konsertin ohjelmistot keskenään. Nyt illan päättävässä konsertissa Mozartin Pieni yösoitto, Beethovenin Serenadi op. 25 ja Brahmsin D-duuri serenadi jäivät hieman edellisen konsertin varjoon, vaikka hienot tulkinnat saimme kaikista kuunnella.

sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

Konsertteja: Kuhmon kamarimusiikki 2012-07-22

Tänään oli vuorossa neljän konsertin päivä. Ainakin omalla kohdalla Kuhmon parasta antia on jatkuva altistuminen musiikille. Päivä(t) etenee sisäisen musiikkimatkan merkeissä. Wagneriaanina kiinnostaisi kokea kaikki Wagnerin oopperat (tai ainakin ne kymmenen viimeistä) peräkkäisinä päivinä. Se olisi aika mielenkiintoinen kokemus monessa mielessä.

Mitä jäi tänään Kuhmon toisesta päivästä mieleen? Liian paljon jotta ehtisi ja jaksaisi kaikkea blogissa iltamyöhällä ihastella. Mutta mainitaan nyt jotain.

Ensimmäisessä konsertissa ilahdutti erityisesti Jeni Packalenin komea laulu  Manuel de Fallan Psychéssä. Siihen Packalenin sopii mielestäni paremmin kuin eilisiin Zemlinskyn lauluihin. Toisen konsertin osana oli festivaalijohtaja Vladimir Mendelssohnin toteuttama melodraama(?) Leoš Janáčekin elämästä ja musiikista "Leaves of my life". Vaikka lava oli täynnä huippupelimanneja, niin jotenkin kokonaisuus ei oikein noussut siivilleen. Sen sijaan konsertin päättänyt Tšaikovskin d-molli jousisekstetto "Muistoja Firenzestä" oli aivan mahtava.

Kolmas konsertti oli Kuhmon kirkossa, joka on aina kirjaimellisesti kova paikka synnittömälle takapuolelleni. Danel-kvartetti vastasi koko konsertin musiikista säveltäjien Beethoven, Vainberg ja Schubert ohjeistuksella. Danel-kvartettia ei voi liikaa kehua. Aivan käsittämättömän hienoa ja herkkää yhteissoittoa. Neljä kaveria joilla tuntuu olevat yhteinen sydän ja keuhkot.

Illan finaali oli taas Kuhmo-talossa. Jaakko Kortekangas, Bart van de Roerin ja Silja Heikinheimon säestyksellä esitti kolme eri versiota Keijujen kuninkaasta, eli Erlkönigistä. Sen tutuimman, eli Schubertin, lisäksi kuultiin Louis Spohrin ja Beethovenin versiot. Mielenkiintoisia kaikki, mutta kyllä se Schubert on paras. Pianistit jäivät muuten konsertista parhaiten mieleen. Juhani Lagerspetzin komea tulkinta Schumannin "Aavemuunnelmista" ja konsertin päättänyt Henri Sigfridssonin soittama Franz Listzin Fantasia quasi Sonata S.161/7.

Huomenna jatketaan...

Konsertteja: Kuhmon kamarimusiikki 2012-07-21

Tämän vuotinen Kuhmon matka alkoi rauhallisesti kahdella konsertilla. Danel-kvartetti laittoi heti aluksi riman äärimmäisen korkealle upealla Webernin Kuuden bagatellin op. 9 tulkinnallaan.

Koko ensimmäinen konsertti oli muutenkin raikas kokonaisuus säveltäjänimien Webern, Zemlinsky, Schönberg, Berg ja Mahler johdolla. Toinen konsertin kohokohta bagatellien ohella oli Alban Bergin Viiden orkesterilaulun sovitus sopraanolle ja pianolle. Salomé Hallerin ja Paavali Jumppasen tulkinta oli mahtava. Webernin sovituksessa Schönbergin kamarisinfoniasta pianisti Heini Kärkkäisen vasen jalka tahtoi korostaa aksentteja välillä turhan kuuluvasti ja säännöllisesti. Pidän Kärkkäisen soitosta kovasti, mutta tuota "jalkatyöskentelyä" voisi vähän hillitä.

Toisenkin konsertin kohokohtaan Jumppanen oli osallisena. Ferdinand Ries sovitti opettajansa Ludwig van Beethovenin Eroica-sinfonian pianokvartetille. Sovitus oli ihan mielenkiintoinen, vaikka ei mielestäni aina niin onnistunut. Mutta Elina Vähälän, Máté Szücsin, Marko Ylösen ja Paavali Jumppasen tulkinta otti siitä kyllä kaiken irti.

Huomenna hurmos jatkukoon!

maanantai 16. heinäkuuta 2012

Der Fliegende Holländer - Savonlinna 1989, Segerstam, Backman

Ensi viikolla on tarkoitus käydä Savonlinnassa katsomassa Lentävä hollantilainen. Ensi-ilta Ilkka Backmanin ohjauksella oli peräti vuonna 1981. Yli kolmekymmentä vuotta vanhan ohjauksen näin itse ensi kertaa neljä vuotta sitten vuonna 2008 ja 1989 se taltioitiin nauhalle, josta on saatavilla tallenne on tässä käsiteltävänä.

Parasta tässä tallenteessa on ehdottomasti musiikki. Savonlinnan oopperaorkesteria johtaa Leif Segerstam. Segerstam ja Wagner on vahva parivaljakko, orkesteri soi hienosti. Laulajat ovat kovaa tasoa. Hollantilaisena on saksalainen Franz Grundheber, hänen moneen tyylilajiin taipuva baritoninsa sopii osaan hienosti. Sentan roolissa on Hildegard Behrens. Olen aina pitänyt Behrensin sopraanosta, hänen äänenssään on paljon sävyjä. Pidän hänen Wagner rooleistaan, jopa Brünnhilden roolissa, vaikka se olikin hänelle ehkä hieman liian raskas osa. Dalandina laulaa Matti Salminen, kuten myös ensi viikolla. Tenorirooleissa ovat Savonlinnan oopperajuhlien tulevat taiteelliset johtajat; Raimo Sirkiä Erikin roolissa ja Jorma Silvasti perämiehenä. Hyvää laulua molemmilta. Maryn roolissa on Anita Välkki. Hienoa että hänetkin saatiin tallennettua tässä roolissa, vaikka ääni ei enää vanhojen aikojen mallilla ollutkaan.

Hankin tämän DVD:n jo ennen ensimmäistä Hollantilais-vierailuani Savonlinnassa. Tarkoitus oli tutustua ohjaukseen ennakolta. Siihen tarkoitukseen tästä tallenteesta ei ole. Voin sanoa että tämä DVD on ehdottomasti huonoin oopperatallenne hyllyssäni. Syynä siihen on Aarno Cronvallin ohjaus. Cronvall tunkee vähän väliä sinisen suotimen läpi kuvattua laineen liplatusta ja grafiikkakuvaa purjelaivasta jopa kohtauksien keskelle. Kaikkien näytösten alut saman suotimen läpi ajettu kuva kamerasta seikkailemassa savukoneen kyllästämissä linnan käytävissä, lisättynä helikopterikuvista itse Olavinlinnasta, voisi vielä mennä läpi matkailumainoksena. Mutta kun nuo siniset aallot pulpahtelevat kesken laulun ja lavatapahtumienkin, on visuaalinen kokemus kammottava.

On vaikea keksiä syytä tälle silmien pahoinpitelylle. Ainoa syy mikä tulee mieleen on se, että kameramiehiltä oli unohtunut laajakulmaobjektiivit mökille. Suurin puute video-ohjauksessa on nimittäin se, että lavasta ei missään vaiheessa näytetä kokonaiskuvaa. Vasta kun olin nähnyt tuotannon istumalla katsomossa, kykenin hahmottamaan mitä lavalla on missäkin vaiheessa. Cronvall käyttää pääasiassa lähikuvia ja missään vaiheessa edes laajempaa kuvakulmaa ei panoroida siten, että lavasta tulisi jonkunlainen käsitys. Lopputekstien mukaan kameramiehiä on kuitenkin ollut iso liuta paikalla. Edes kerran kun olisi jokaisessa näytöksessä saanut nähdä lavan kokonaisuudessaan...

Itse lavaohjauksesta en viitse tässä yhteydessä edes puhua ylläolevista syistä. Kirjoittelen siitä mahdollisesti ensi viikolla. Tätä tallennetta voi suositella vain kuuloaistin avulla nautittavaksi.

lauantai 7. heinäkuuta 2012

Ooppera: La Fenice - Savonlinnan oopperajuhlat 2012-07-06

Tunnustan heti alkuun olevani Kimmo Hakolan musiikin ihailija. Hänen tuotannossaan on samanlaista yllätyksellisyyttä ja huumoria jota koen kuunnellessani esimerkiksi Dmitri Shostakovitshin ja Frank Zappan musiikkia. Osuu ja uppoaa minuun.

Hakolan La Fenice oli tilattu esitettäväksi Savonlinnassa jo muutama vuosi sitten. Taloudelliset syyt taisivat olla syynä tuotannon ensi-illan siirtymiselle tälle vuodelle. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

La Fenice on Hakolan, libretisti Juha-Pekka Hotisen ja ohjaaja Vilppu Kiljusen yhteistuotantoa. Hakola kertoi teosesittelyssä, että tällä kokoonpanolla oli suhteellisen tiivistä yhteistyötä. Osapuolet eivät olleet tiukasti tonteillaan, vaan ratkaisuista neuvoteltiin yhdessä. Libreton suhteen erikoista on se, että Hotisen suomenkielinen teksti käännettiin italiaksi, jolla kielellä Hakola halusi oopperan laulettavan. Käännöksen on tehnyt Nicola Rainò.

Libreton taustalla on tositarina Venetsian oopperatalon "La Fenice" palamisesta vuonna 1996. Tuolloin peruskorjauksen alla olevan oopperatalon sähköurakoitsijat päättivät yrittää välttää myöhästymissanktiot sytyttämällä pienen tulipalon sähkökeskukseen. Pieni tulipalo kasvoi isoksi tulipaloksi ja poltti koko talon. Nämä tapahtumat ovat pohjana librettoon, mutta tarinaa hieman muokkaillen ja lisäillen.

Savonlinnan jättileveän lavan täyttää Kimmo Viskarin suunnittelema lavastus. Se koostuu oikeastaan kokonaan oopperatalon pohjapiirrustusten palasista. Lavastus ei pientä verhon vaihtumista lukuunottamatta muutu koko oopperan aikana. Oopperassa on suhteellisen paljon solisteja ja kun lavalla liikkuu vielä useampaan osaan jaetun kuoron lisäksi paljon statisteja, niin lavastus toimii oopperassa varsin mainiosti.

Vilppu Kiljusen ohjaus on mainio. Tragikoomisen oopperan tapahtumat leviävät ympäri lavaa. Toisen näytöken lopulla klovnipalomiesten sammutusoperaatio on kerrassaan mainio. Kiljusen ohjauksissa ovat minun mieleeni olleet usein hajautuneita. Onnistuneiden näytösten sekaan on eksynyt vähemmän onnistuneita. Tällä kertaa kokonaisuus on koherentti; tykkäsin.

Entäpä sitten musiikki? Hakola ei pettänyt, käsittämättömän hienoa orkesterointia, yllättäviä leikkauksia, lukemattomia viittauslainauksia klassiseen oopperakirjallisuuteen ja myös Hakolan omiin teoksiin, hienoa musiikkia. Mutta oli kokonaisuudessa mielestäni myös ongelmia. Ensimmäisessä ja toisessa näytöksessä laulajat tahtoivat peittyä orkesterin alle. Sanoista oli välillä mahdoton saada selvää, solistit eivät kuitenkaan alkaneet kilpalaulantaan orkesterin kanssa. Jos balanssi orkesterin ja laulajien suhteen oli tuollaiseksi tarkoitettu, niin varsin erikoinen valinta säveltäjältä tai kapellimestari Jari Hämäläiseltä. Hämmästys olikin aikamoinen, kun väliajan jälkeen kolmannessa näytöksessä balanssi oli mitä parhain. Orkesteritekstuuri oli mielestäni muutenkin ohuempaa koko kolmannen näytöksen ajan.

Kuten edellä kerroin solisteja on La Fenicessä varsin paljon. Naispääosassa on Tuija Knihtilän esittämä Mamma, Amanda. Tuijakin on omia suosikkejani ja hienosti hän lauloikin. Toisen näytöksen mezzokoloratuuri taipui komeasti. Sähköteknikkoparina lauloivat tenori Dinyar Vania ja basso Burak Bilgidi. Tasapainoinen pari joiden lavakemiakin toimi hienosti yhteen. Romantiikan oopperan toivat Tommi Hakala ja Valentina Farcas, joiden äänet jäivät ennen väliaikaa valitettavan paljon orkesterin jalkoihin. Kolmas näytös onneksi paljasti heidänkin äänensä. Nostanpa vielä laulajista esiin Sirkka Lamminmäen. Hänen komisarionsa keikaroi omassa korkeassa äänialassaan. Muutkin solistit onnistuivat mielestäni mainiosti.

La Fenice on hulvaton musiikki-iloittelu jonka librettoon on upotettu myös syvällisempiä ajatuksia. Jos kahden ensimmäisen näytöksen balanssiepäsuhta ei ollut tarkoitettu, sitä voinee korjata tahtipuikon takaa. Hakolan musiikin ystäville ooppera on kahden tunnin nirvana.


perjantai 6. heinäkuuta 2012

Ooppera: Attila - Mikkelin musiikkijuhlat 2012-07-05

Viva Verdi! Kun edellisessä blogikirjoituksessani pohdiskelin miksi Verdin Attila ei ole enemmän esitetty ooppera, niin tämän iltaisen live-kokemuksen jälkeen löytyi yksi syy lisää; se kaipaa neljää vahvaa ja taitavaa laulajaa. Tuo on kyllä yleisempikin vaatimus Verdin repertuaarissa, muistelen tässä Lahden Trubaduuria viime talvelta. Lahdessa ei laulajapotentiaali aivan riittänyt vastaamaan odotuksiin, mutta tänä iltana Valeri Gergievin saattaessa solistinsa lavalle Attilan konserttiesitykseen, oli lavalla vahvoja ääniä.

Oopperan konserttiesitys on hieman kummajainen kokemuksena. Teatteri on keskeinen osa oopperaa ja sen puuttuessa on tunnelma aika erikoinen. Onneksi tarina oli tuttu äsken katsotusta videotaltioinnista ja libretto oli mukana kokonaisuutta hahmottamassa. Konsertti pidettiin poikkeuksellisesti Mikkelin maaseurakunnan kirkossa, eikä musiikkitalo Mikaelin konserttisalissa. Olisikohan syynä ollut suuremman tilan antamat suuremmat lipputulot? Akustiikan kannalta valinta ei ole mielestäni onnistunut. Tila on minun korviini suhteellisen kuiva ja tuntuu kompressoivan ääntä kovemmalla voimakkuudella. Lisäksi ääni ei oikein leviä alttarisiiven täyttävästä orkesterista, tunne on hieman kuin kuuntelisi monoradiota.

Mutta ei kirkon akustiikka kyennyt tumppaamaan Marinski-teatterin orkesterin komeaa sointia. Gergiev loihti hienoa ja vivahteikasta ääntä instrumentistaan. Mutta eipä huippuorkesterikaan ole erehtymätön, soolosellistin pienet intonaatio-ongelmat osuudessaan muistuttivat inhimillisestä aspektista.

Illan ehdoton tähti oli nimiroolin laulanut Ildar Abdrazakov. Hänen uljas bassonsa on Verdin parissa kuin kotonaan. Olen kuullut hänen lauluaan levyltä ja oli ihanaa todeta että ääni on vielä parempi elävänä. Attilan ainoan naisroolin, Odabellan, lauloi Anna Markarova. Odabellan rooli kuulostaa minun korvaani todella vaikealta (jos joku voi vahvistaa/kiistää tämän olisin kovin kiitollinen). Odabella vaatii korkeaa koloratuuraa, mutta myös vahvempaa matalaa rekisteriä. Äänityypin puolesta Markarova on varmaankin nappivalinta tähän rooliin. Ehkäpä aivan korkeimpia säveliä laulaessaan hän ei ole täysin vapautunut, mutta on Verdin tekstuurikin aika ilkeää.

Ezion roolin esittäjä, Vladislav Sulimski, aloitti mielestäni hieman epävarmasti, mutta löysi äänensä nopeasti. Sen jälkeen kaikki tuntui helpolta. Pääkvartetin täydensi tenori Sergei Skorokhodov Foreston roolissa. Hänen instrumenttinsa on tenoriääneksi varsin paksu. Jonkunlainen epätasaisuus hänen tämän iltaisesta esityksestään kuitenkin hohti. Olisiko kesäflunssa ollut aikajanalla lähistöllä? Toisaalta hänen kolmannen näytöksen aariansa "Che non avrebbe il misero" oli nappisuoritus.

Marinski-teatterin kuoro lauloi istualtaan salin nurkassa. Vika on varmaan minussa, mutta jälleen kerran kaipasin hieman enemmän pontta Verdin kuoro-osuuksiin. Gergiev vaati solisteiltaankin varsin paljon, tempo oli aika hurja Odabellan ja Foreston duetossa ensimmäisessä näytöksessä.

Mutta kaiken kaikkiaan todella hieno ilta Mikkelissä.