lauantai 2. maaliskuuta 2024

Dracula

Baletti: Dracula - Kansallisooppera 2024-03-01


© 2023 Roosa Oksaharju
 Bram Stokerin Dracula on kauhukirjallisuuden suurklassikkoja, jonka kypsyminen asemaansa kesti varsin kauan 1897 julkaisunsa jälkeen. Elokuvissa tarinaa on kerrottu lukuisia kertoja ja vuoden 1992 Francis Ford Coppolan versio vakuutti puolalaisen koreografin Krzysztof Pastorin tarttumaan hänelle tarjottuun aiheeseen. Kantaesitys oli Perthissä, Australiassa viisi ja puoli vuotta sitten. Oman kansallisbalettimme versio on vuokralla Puolan kansallisbaletista.

Baletin musiikin pohjana Pastor päätti käyttää maanmiehensä Wojciech Kilarin musiikkia, jota myös Coppola oli käyttänyt elokuvassaan. Kilar oli säveltänyt elokuvan musiikin juuri elokuvaa varten ja pelkästään elokuvamusiikki ei riittänyt baletin pohjaksi, vaan balettiin otettiin mukaan myös muuta Kilarin musiikkia hänen klassisesta ja elokuvamusiikkituotannostaan. Musiikin on sovittanut koherentiksi kokonaisuudeksi Michael Brett.

Itselleni Kilarin musiikki kolahti hienojen sävymaailmojensa ansiosta, erityisesti sinfonisesta runosta Kościelec 1909 otetuissa palasissa, joita käytettiin ensimmäisen näytöksen vampyyrikokoontumisessa. Olisi mukava saada teoksen partituuri ja seurata kuinka sointimaisema luodaan.

Libretistinä Pastorilla on Pawel Chynowski, joka on poiminut Stokerin tarinasta viihdyttävän kokonaisuuden. Vaikka Draculan tarina olisi kuinka tuttu, vinkkaan jälleen kerran ainakin silmäilemään käsiohjelman juonisynopsiksen, kuten on syytä tehdä kaikkien juonta sisältävien balettien kohdalla.

© 2023 Roosa Oksaharju

Pastor ja Chynowski painottavat Draculan kahta olomuotoa, vanhaa vampyyri Draculaa, joka aina veren makuun päästessään palaa nuoreen "normaali" versioonsa. Tätä korostaakseen Draculan roolia tanssii kaksi henkilöä, ensi-illassa Sergei Popov ja Michal Krčmář. Molemmat olivat mainioita roolissaan. Lontoolaispariskunta Jonathan ja Mina, rooleissa Jun Xia ja Zhiyao Chen, samoin kun Lucyn roolin tanssinut Abigail Sheppard ilahduttivat myös liikkeillään.

Naispuolisten vampyyrien trio Transsilvaniassa ja myöhemmin Lontoon hautausmaajaksossa olivat kerrassaan loistavia. En valitettavasti osaa erotella heitä solistilistan vampyyriluettelosta, mutta brava heille kaikille. Myös Atte Kilpisen sairaalapotilas vakuutti sulavuudellaan.

© 2023 Roosa Oksaharju

Pastorin Dracula on mitä parhainta tanssiviihdettä, viihde sanan positiivisimmassa merkityksessä. Charles Cusick Smithin ja Phil R. Danielsin lavastus ja puvut tukivat tunnelmaan pääsyä. Vahva suositus.

lauantai 27. tammikuuta 2024

Karmeliittasisaret

Ooppera: Karmeliittasisaret - Kansallisooppera 2024-1-26

© 2024 Ilkka Saastamoinen

Francis Poulencin oopperatuotanto koostuu kolmesta teoksesta: Teiresiaan rinnat, Karmeliittasisaret ja Ihmisen ääni. Ihmisen ääneen olen kotimaassa törmännyt useamminkin aina maakuntia myöten, kansallisoopperassa se on nähty Almisalissa ja päälavalla, muita Poulencin oopperoita ei uudessa oopperatalossa ole taidettu esittää. Teiresiaan rinnat oli viitisen vuotta sitten vanhassa oopperatalossa Opera Boxin tuotantona.

Kansallisoopperan tuotanto on vuokralla Théâtre des Champs-Élysées teatterista Pariisista. Alkuperäisestä ohjauksesta vastasi Olivier Py ja Töölönlahden uusintakierroksesta vastaa Daniel Izzo.

Karmeliittasisarten tarina pohjautuu Georges Bernanosin näytelmään, josta Poulenc muokkasi oopperan joka sai kantaesityksensä 1957. Näytelmällä ja siten myös oopperalla on pohjana tositarina Ranskan suuren vallankumouksen keskivaiheilta ("hirmuvallan aika") jolloin totalitarismi vallitsi ja ihmisiä teloitettiin mielivaltaisista syistä. Compiègnen maakunnassa sijainneen Karmeliittasisarten luostarin 16 nunnaa tuomittiin vallankumouksen vastaisesta toiminnasta kuolemaan Pariisissa giljotiinin avustamana.

Tarinassa on päähenkilöiden takia vahva uskonnollinen sävy, mutta raakalaismainen, mielivaltainen vallankäyttö on motiivi, joka toistuu tänäkin päivänä ympäri maailmaa ja siihen on valitettavan helppo löytää tarttumapintaa jokaisen, myös uskonnottoman. Pyn ohjauksessa ja Pierre-André Weitzin lavastuksessa epookki ei ole 1700-luvun loppu, vaan enemmän tai vähemmän määrittelemätön aika, jonka voi kuvitella haluamaansa ajanjaksoon viimeisen parin sadan vuoden ajalta. Lavastus on yksinkertainen, dynaaminen elävä tila, joka jakautuu kaikkiin suuntiin kohtauksien mukaan. Loistoa, välkettä ja pukuloistoa ei ole tarinan kontekstin puitteistakaan tarjolla, mutta lavastus ja Bertrand Killyn valaistus luovat puhuttelevan ja näyttävän ympäristön kertomusta tukemaan.

© 2024 Ilkka Saastamoinen

Käsittääkseni päähenkilöiden taustat ja teot ovat fiktiota, vaikka nunnien kohtalo pohjautuukin todellisuuteen. Bernanos ja Poulenc kertovat tarinaa aristokraatin tyttären kautta, joka päättää ryhtyä nunnaksi. Sivujuonteina myös luostarin johtajan vallanvaihto. Bernonos ja Poulenc onnistuvat kyllä luomaan henkilöryhmän, jonka jäsenten motiiveja ja keskinäisten suhteiden verkkoa on mielenkiintoista pohtia. Miksi he toimivat niin kuin toimivat? Nämä ajatuskudelmat toisaalta menettävät merkityksensä isossa kuvassa, jossa yksilöiden identiteetillä ei ole merkitystä ja vain raaka vallankäyttö ja julmuus materialisoituvat giljotiinin terän alla.

Ensi-illassa orkesteria johti Hannu Lintu. Ei ollut orkesterin, eikä Linnun vika, että ensimmäinen näytös heräsi minulle musiikin puolesta vasta prioritarin kuolin kohtauksessa. Toisesta näytöksestä eteenpäin olinkin sitten Poulencin vietävissä, erityisesti päähenkilö Blanchen ja hänen veljensä duetto oli komeaa kuultavaa. Oopperan loppukohtaus, jossa nunnat laulavat Salve Regina hymniä ja giljotiinin terän isku kerrallaan kuoro käy pienemmäksi, on rankimpia oopperan lopetuksia.

© 2024 Ilkka Saastamoinen

Solistijoukko oli erinomainen. Päähenkilön, Blanchen, roolin lauloi upeasti Marjukka Tepponen. Erittäin tasaisesta nunnajoukosta nostan vielä esiin Johanna Rusasen hienon priorinnan ja Äiti Marien roolista Tuija Knihtilän, jonka ääntä en jaksa olla ihailematta. Naisroolit ovat tietysti tässä oopperassa pääosassa, mutta eritoten Tuomas Katajala Blanchen veljenä ilahdutti jälleen kerran.

lauantai 2. joulukuuta 2023

Saiturin joulu

 Baletti: Saiturin joulu - Kansallisooppera 2023-12-01

© 2023 Roosa Oksaharju
Kansallisbaletin uutena joulubalettina ensi-iltansa sai Saiturin joulu. Charles Dickensin kirjaan pohjautuvan tarinan on balettiversioksi konvertoinut koreografi David Bintley ja musiikin säveltänyt Sally Beamish.
Itselleni ei Dickensin tarina ollut ennakkoon tuttu, ainoa tietämykseni aiheeseen liittyen oli Carl Barksin luoman Roope Ankka hahmon nimen (Scrooge) pohjautuminen kirjan päähenkilön nimeen; Ebenezer Scrooge. Kiintymys mammonaan on myös hahmojen yhteinen luonteenpiirre.
Dickensin maailma on toki muuten tuttu muun muassa lukemattomista elokuvista ja TV-sarjoista. Baletin puvut suunnitelleen Anna Fleischlen luomukset vastasivat odotettuja mielikuvia.

Baletin synopsikseen tutustuminen ennen näytöksen alkua antoi hyvät puitteet juonen seuraamiseen. Jos ajattelee tarinan kaarta kokonaisuutena, niin tietyssä mielessä baletti haukkaa varsin ison palan, ja ehkäpä tämä on Saiturin joulu -baletin suurin heikkous. Varsinkin molempien näytösten joukkokohtaukset katumiljöineen tuntuvat hieman päälle liimatuille. Ne vastaavat klassisten balettien suurinta vitsausta, etnisiä tansseja. Saiturin tarina olisi kenties ollut vielä koskettavampi hieman leikattuna. Mutta toisaalta balettiyleisö kaivannee suuria tanssijamääriä; ymmärrän. 

© 2023 Roosa Oksaharju

Oma Saiturini heräsi eloon vasta kun siirrytään ensimmäisen aikahypyn kautta Scroogen lapsuuden maisemiin. Sinänsä liikekumppanin haamun luomat aikahypyt Scroogen luonteen muokkaajina tuovat mieleen toisen jouluklassikon, Ihmeellinen on elämä. Bintleyn koreografiassa Scrooge sukeltaa vanhojen muistojensa liikkeisiin ja katsojille annetaan mahdollisuus toimia keittiöpsykologeina ja selittää itselleen mistä Scroogen saituus ja onnettomuus johtuu.

© 2023 Roosa Oksaharju

Tunnustan jälleen kehnon tanssituntemukseni, mutta mielestäni Bintleyn koreografia ei välttämättä juhli tanssin keinoin, vaan keskittyy kertomaan tarinaa. Ehkäpä juonen luonteen ja moninaisuuden vuoksi tämä on oikea valinta.

Sally Beamishin musiikki on varsin polveilevaa ja lainaa estottomasti vanhoja joululauluja.

Kokonaiskuva uutukaisesta on positiivinen. Viihdyttävä parituntinen.


lauantai 21. lokakuuta 2023

Verdin Requiem

Sielunmessa: Messa da Requiem - Kansallisooppera 2023-10-20

© 2023 Jonas Lundqvist

Kansallisoopperan ja -baletin ensimmäinen kahdesta syyskauden uutukaisesta on Giuseppe Verdin Sielunmessu, eli Messa da Requiem. Tuotanto on oikea yhtenäistaideteos, joka yhdistää katolisen sielunmessun tekstin Verdin oopperalta tuoksahtavaan musiikkiin ja näyttämöllepanossa on keskeisenä osana tanssi.

Lähtökohdista tulkiten odotettavissa on varsin mielenkiintoinen puolitoistatuntinen. Koreografi Christian Spuck kertoo käsiohjelman haastattelussa välttävänsä tarinan kertomista, vaan pitäytyy abstraktion parissa värittäen Verdin musiikkia.

Ensi-illassa kansallisoopperan orkesteria johti Hannu Lintu ja laulusolisteina olivat Marjukka Tepponen, Tuija Knihtilä, Matteo Lippi ja Timo Riihonen. Tanssisolisteina esiintyivät Eun-Ji Ha, Yuka Masumoto, Abigail Sheppard, Rebecca King, Michal Krčmář, Clark Eselgroth ja Florian Modan.

Musiikin osalta esitys ilahdutti kovastikin. Orkesterin sointi ja laajennetun kuoron klangi sai korvat nauttimaan. Erityisen mukavaa oli kuulla Tuija Knihtilää pitkästä aikaa.

Mutta visuaalinen puoli ei tavoittanut minua toivomallani tavalla. Pidin kovasti lavastuksen yksinkertaisuudesta, johon muutamaan kertaan liikkuvalla valolla heijastettiin tanssijoiden varjoja. Ja lopun kattokikka oli symbolisuudessaan hieno. Spuck käsitteli kuoroa, solisteja ja tanssijoita yhtenäisenä kokonaisuutena. Dies iraen musiikillista pauhua markkeerattiin kuoron toimesta hienoilla eleillä. Omiin silmiini useat ketjutetut liikesarjat toimivat hyvin. Erityisesti pidin myös Agnus Dein aikana tanssijaparin kiertelevästä käsikoreografiasta.

© 2023 Sakari Viika

Mutta koreografian kokonaisideaa en tavoittanut. Ihmisyyden suuret kysymykset ja inhimillisen olemassaolon perusasiat eivät valitettavasti heränneet mieleeni esitystä kokiessani. Ja tiedän kyllä, että tanssi ja liike niitä voivat minussa herättää. Requiemissa kuitenkin kylvetään kuoleman kanssa. Tavoitteena on tyhjyyden täyttäminen kaipauksella.

© 2023 Sakari Viika


lauantai 25. maaliskuuta 2023

Siegfried terhakkana

 Ooppera: Siegfried - Kansallisooppera 2023-3-24

© 2023 Mikki Kunttu

Kansallisoopperan Ring-sarja etenee kolmanteen osaansa, Siegfriediin. Pöpöjen takia aikataulullisesti haastava tetralogia alkoi 2019 Reininkullalla ja jatkui 2022 Valkyyrialla. Jumalten tuho on näillä näkymin tulossa 2024 ja toivottavasti pian sen jälkeen koko sarja nopealla viikkoaikataululla.

Ohjaaja Anna Kelo, lavastaja Mikki Kunttu ja puvuista vastaava Erika Turunen ovat jälleen pyöräyttäneet aikakoneen säätimiä, ja nyt Siegfried on jossain nykyajan tuntumissa. Taaskaan aikakoneen tarkalla numeroasetuksella ei ole sen suurempaa väliä, mutta eteenpäin ollaan joka tapauksessa myös epookissa Valkyyrian jälkeen edetty.

Ensimmäisen näytöksen mielenkiintoisia havaintoja ovat Mimen metsäluolan esittäminen pienenä leirinä, jossa Mime puuhastelee seppänä autonraaskapajassaan, joka tuntuu samalla toimivan kuntosalin mömmöbaarikeskuksena Siegfriedin virittämiseksi superiskuun sormuksen hankkimiseksi Mimen hallintaan. Siegfriedin valmisteluun leiristä löytyy kuntosalivarusteiden ohella myös sairaalasänky, jossa lepäävän Siegfriedin pulssia ja kuntoa Mime vahtii sairaalainstrumenttien ja nesteytyspussien avulla. Mime ei selvästi luota pelkästään Nothung-miekkaan Fafnerin kukistamisessa, vaan haluaa varmistaa että Siegfried on myös timmissä fyysisessä iskussa. Ehkäpä lihashuolto onkin tarpeen, kun Siegfriedin karhukaverinakaan ei ole elävä versio niiniköyden päässä, vaan kookas pehmokarhulelu.

© 2023 Stefan Bremer

Wotanin Vaeltajahahmon habitus tuo minun mieleeni vinkkejä, että hän olisi tutustunut matkoillaan itämaisiin henkistymisrituaaleihin. Hiusvapaa pää, munkkivaatteet ja käsieleet tuovat tuulahduksen idän ihmeistä. Samaa henkeä ja hiusmuotia on myös kolmannessa näytöksessä Erdan levitoivassa meditaatioistunnossa. Ensimmäinen näytös päättyy Siegfriedin rullatessa karttaa lukevaa Mimeä sairaalasängyssä kohti Fafnerin piilopaikkaa.

Toisessa näytöksessä Fahnerin Kadeluolan hoodeilla Vaeltajan ja Alberichin kuulumisten vaihdon jälkeen Siegfried kantaa Mimen reppuselässä paikalle. Näytöksen tapahtumapaikka, mystinen metsäluolan suuaukkoaukio, oli Mikki Kuntun lavastuksen ja valaistuksen taidonnäyte. Viiteen palkkistruktuurirakennelmaan heijastettin metsämaiseman ohella tarinan edetessä viitteitä Fafnerin kasvoista. Myös lavan takaosa on kombinaatio palkeista ja kallioista, ja kaiken kruunaavat valot. Omaan makuuni toisen näytöksen lavastus oli erinomainen sekoitus julmaa näyttävyyttä ja muotojen viitteitä perusrakenteiden myyttisiin pohjiin.

© 2023 Ralph Larmann

Ehkäpä Fafnerin kuolema olisi voitu ratkaista jotenkin toisinkin. Nyt Fafnerin fyysinen hahmo ilmaantuu kotelosta kuoritumispuvussa (?) ja Siegfried hoitelee Fafnerin pois päiviltä. Ehkei aivan lohikäärmetaistelun veroinen ratkaisu.

Toinen mielenkiintoinen ratkaisu oli metsälinnun hahmon muuttaminen kumisaapasjalkaiseksi pipopäiseksi lettitytöksi. Sinänsä tarinan kannalta tuo toimii hyvin. Ainoa ongelma minkä tuossa koen on se, että Siegfriedin ei pitäisi nähdä naista ennen kuin hän kohtaa Brünnhilden. Tietysti Siegfried voi kokea tämän metsälinnun hahmon vaikka eteerisenä metsäkeijuna, mutta silti.

Vierustoverini kommentoi toisen näytöksen jälkeen Siegfriediä sarjamurhaajaksi. Enpä ollut aikaisemmin ajatellut asiaa tuolta kannalta, Siegfriedhän tosiaan vapauttaa suht' peräkkäin sekä Fafnerin ja Mimen elämän langoistaan... 

© 2023 Ralph Larmann

Kolmannen näytöksen lavastus jatkaa näyttävää linjaa. Erinomainen leikkaus on Vaeltajan ja Erdan kuulumisten vaihdon jälkeen toisessa kohtauksessa Vaeltajan ja Siegfriedin kohtaaminen näyttämön etuverhon edessä. Verhon yksinkertainen suorakaidekuvio vie ajatukset Kubrickmaisiin monoliitteihin. En tiedä oliko tarkoitus. Näytöksen ensimmäisen kohtauksen Vaeltajan oravanpyörämatkailun ja kolmannen kohtauksen tuliympyrän välillä on hieno yhteys. Komea lavastus.

Siegfriedin seksuaalisuus hyrähtää huippuunsa Brünnhilden naiseksi toteamisen jälkeen. Käsi eksyy omiin nivusiinsa jatkuvasti, ja Brünnhilde on aluksi hätää kärsimässä. En muista noin kiimaista Siegfriediä nähneeni, mitäköhän pillereitä se Mime Siegfriedille syötti.

Kaikin puolin mainio Siegfried ohjaus. Erittäin näyttävä lavastus. Symboliikalla on korvattu isompia ongelmakohtia onnistuneesti pienemmillä.

© 2023 Mikki Kunttu

Hannu Lintu on mainio Wagner-kapu. Orkesteri pauhasi oikeissa kohdissa ja missään vaiheessa eivät solistit peittyneet orkesterin alle. Nimiroolissa yhdysvaltalainen Daniel Brenna oli erinomainen komeaääninen Siegfried. Dan Karlström teki upean Mimen ja Jukka Rasilainen ilmeikkään Alberichin. Matti Turunen Fafnerin roolissa sai aluksi ääneensä lisättyä sähköistä kaikua. En yleensä pidä oopperalavalla sähköisestä äänenmuokkaamisesta, mutta Fafnerin tarjoiltuun esillepanoon tuo sopi. Matin komeaa bassoa kyllä kuuntelee mieluusti ilmankin. Ja Tommi Hakala jatkaa vakuuttavaa työtään Wagnerin parissa. Tampereen Hollantilaisen jälkeen Vaeltaja oli jälleen nappisuoritus.

Siegfried on pääasiassa miesäänten ooppera, mutta miesten keskellä Sari Nordqvist tulkitse hienon Erdan ja Krista Kujala oli kerrassaan valloittava metsälintu, sekä äänellisesti että draamallisesti. Johanna Rusasen Brünnhilde ei jättänyt mitään toivomisen varaan, aivan mahtava lopetus oopperalle.

Uusi Ring-tuotanto on parantunut osa osalta. Jumalten tuhon odotukset ovat todella korkealla.

lauantai 25. helmikuuta 2023

Raymonda löytää oman polkunsa

 Baletti: Raymonda - Kansallisooppera 2023-02-24


Varsin paljon oli ajankohtaisia konnotaatioita ladattu Kansallisbaletin uuteen Raymonda tuotantoon. Ranskalaisen linnan sijaan espanjalainen ohjaaja Tamara Rojo on siirtänyt tarinan Krimin sotaan 1800-luvun puoliväliin. Kun vielä tuon sodan yhden osapuolen, Osmanien valtakunnan, lippu on myös nykyisen Turkin lippu, ja baletissa tanssitaan unkarilaisia tansseja, niin nykyisen maailmanpoliittisen tilanteen symboleja on tarpeeksi masentamaan tanssitaiteen ystävää.

© 2023 Roosa Oksaharju

Raymonda on minulle balettiin myöhään kypsyneenä aikaisemmin tuntematon klassikko. Alexandr Glazunovin musiikkiin alun perin Marius Petipan tekemän koreografian pohjalta on Rojo muokannut uuden versionsa. Krimin sodan puolelta hän mallintanut mukaan Florence Nightingale sairaanhoitajalegendaa ja vapauttaa lopulta Raymondan kahden miehen loukusta modernin itsenäisen naisen malliksi. Hyvä päivitys.

Raymondan ensi kertaa kokevalle päällimmäinen tunne baletista on sen venytetty pituus. Kahden väliajan kanssa (25+20min) kokonaiskesto on noin 170 minuuttia. Sinänsä aika ei ole pitkä Wagnerin näyttämötaiteen ystävälle, mutta marginaalisen tarinan sisältämät toistot alkavat tuntua hieman puuduttavilta näyttävyydestään huolimatta. Tämä ei ole Rojon, tuotantotiimin tai tanssijoiden vika. Otan ongelman omille harteilleni. Itse leikkaisin balettia hieman...

© 2023 Roosa Oksaharju

Raymonda sisältää monia hienoja kohtauksia. Ensimmäisen näytöksen unikohtaus Nightingale-lyhtyineen on komea. Oma ehdoton suosikkini oli Raymondan roolin upeasti tanssineen Rebeccan Kingin soolo kolmannessa näytöksessä cimbalomin säestämänä. En muuten ollut aikaisemmin edes tiennyt moisen instrumentin olemassaolosta ja ihastuin siihen kertaheitolla.

Rojo oli hienosti mallintanut Sisar Clemencen vartalonkieltä kuvaamaan tämän luonnetta. Claire Teisseyre tulkitsi tätä hoiturihengetärtä kauniisti. Raymondan rakkaudesta kilvoittelivat Michal Krčmář ja Johan Pakkanen. Virkistävää ettei kilvoittelu tapahtunut perinteisesti miesten kesken, vaan kilvoittelu oli Raymonda sisäistä puuhaa.

© 2023 Roosa Oksaharju

Paljon oli Raymondassa hyvää, tuo kesto ja toisteisuus oli omaan makuuni pahimmat puutteet. Ehkäpä seuraavalla kerralla näen jotain enemmän.

Ai niin, kolmannen näytöksen kansantanssijoiden asut olivat upeat, lavastuksesta ja puvuista vastasi Anthony McDonald.

perjantai 10. helmikuuta 2023

Lentävä hollantilainen seilaa Tampereelle

 Ooppera: Lentävä hollantilainen - Tampereen Ooppera 2023-02-10

© 2023 Petri Nuutinen

Lentävän hollantilaisen mystinen laiva saapui pari vuotta myöhässä Tampere-taloon. Pandemia muutti aikataulut, mutta onneksi tuotanto saatiin toteutettua. En muista ketä alunperin piti laulaa, mutta ensemble on kyllä varmasti muuttunut.

Tuotanto on Tampereen oma ja ohjaajana on Marika Vapaavuori. Heti aluksi terhakkaat kehut käsiohjelmasta. Jouni Kaipaisen teosesittely neljännesvuosisadan takaa on ansiokas ja Marika Vapaavuoren ajatuksia on kiinnostava lukea.

Ohjaus ei kumartele moderneja tulkintoja päin, vaan nojaa vahvasti esitystraditioihin. Mikä on sinänsä aivan ok. Marjatta Kuivaston lavastus ja Jussi Kamusen valaistus tarjoavat näyttävän ympäristön, joka toimii näyttämökuvien osalta hienosti viitteellisesti. Mikä hollantilaisen kanssa on käytännössä pakko, ellei olla Aurajoen rannalla.

Perinteisiin nojaavat ohjaukset ovat sen suhteen hankalia kommentoida, että yleensä jos sanottavaa löytyy, niin se on negatiivista. Onneksi Tampereen osalta huonoja asioita ei paljon ole. Ainoa suuri ongelma on mielestäni Sentan ja Hollantilaisen toisen näytöksen dueton taustalle tuleva tanssipari. He mallintavat Sentaa ja Hollantilaista, enkä ainakaan ensi katsomalla keksinyt mitä lisää he tuovat kohtaukseen. He ainoastaan hajottavat huomiota pois itse laulajista. Ei se duetto olisi ollut liian staattista laulajien osalta ilman tanssijoitakaan. Tanssijat toimivat kyllä aikaisemmin pariin otteeseen kun he lavalla olivat.

Toinen ongelma on väliaika. Hollantilaiseen ei kuulu väliaikaa, vaikka se tuntuu käytäntö nykyään valitettavasti olevankin. Jotenkin katkaisu toisen näytöksen ensimmäisen kohtauksen jälkeen jättää yleisönkin hämmennyksen valtaan. Ei Hollantilainen olisi yhtenä vetona paljon Mestarilaulajien kolmatta tai Jumalten tuhon ensimmäistä näytöstä pidempi.

Kolmas arveluksen kohde koskee loppukuvaa. Katosta laskeutuu "hopealangasta" muotoiltu purjelaiva, mikä hienosti valaistuna on sinänsä näyttävä. Mutta itselleni tuli mieleen varsin koominen kohtaus Spinal Tap elokuvasta. Elokuvan nähneet tietävät kyllä mistä on kyse, en spoilaa kumpaakaan tässä.

© 2023 Petri Nuutinen

Korvat saivatkin nauttia Tampereella oikein kunnolla. Olin pitkästä aikaa eturivissä ja Tampere Filharmonian sointi Anja Bihlmaierin johdolla oli ihanaa kuultavaa laaaajana stereona. Bihlmaier johti hienosti, hyvältä kuulosti.

Ja niin kuulostivat laulajatkin. Tommi Hakala oli kerrassaan mainio hollantilaisena, hänen äänensä sopi rooliin todella hyvin. Sentaan, Johanni van Oostrumiin törmäsin pari vuotta sitten Münchenin Lohengrinin Elsana, todella komea ääninen sopraano. Timo Riihosta onneksi kuulee taas kotimaassakin, päivän synttärisankari oli upea Daland. Jussi Myllys Erikin roolissa, Joel Annmo perämiehenä ja Tiina Penttinen Maryna täydensivät kelpo solistit.

© 2023 Petri Nuutinen

Lentävässä hollantilaisessa on upeita kuorokohtauksia. Tampereen Oopperan kuoro lauloi komeasti, ainoa kauneuspilkku oli hollantilaisen miehistön laulun tuleminen sähköisen äänentoiston läpi; siltä se ainakin kuulosti.

Erittäin onnistunut oopperamatka Tampereelle. Wagnerin musiikki elävänä on kovaa kamaa, nyt tuli hirveä himo nähdä Parsifal (taas).