lauantai 30. marraskuuta 2019

Peppi valloitti mielen

Baletti: Peppi Pitkätossu - Kansallisooppera 2019-11-29

© 2019 Mirka Kleemola
Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossu on monille tuttu hahmo lapsuudesta. Kaikkeen kykenevä ja kaikesta selviävä Peppi on sopivaa unelmointimateriaalia varhaisnuorille, jotka ovat jo jonkun aikaa sitten kadottaneet omnipotentit haaveensa. Vapaus on vahvaa valuuttaa. Isä on kuningas Etelämerellä ja äiti enkeli. Eli yksinhuoltajaisä tarkkailee vain luottavaisena kirjeiden avulla orpotyttärensä muuttoa pohjolaan. Ja eipä turhia kannata murehtiakaan, Peppi on maailman voimakkain tyttö ja pystyy karistamaan maailman vaarat ja uhkat hartioiltaan. Mainio tarina ja Pepin anarkistinen asenne tärkeileviä aikuisorganisaatioita kohtaan toivottavasti lisää omaa ajattelua nuorisossa.

Kansallisbalettimme nykyinen johtaja Madeleine Onne sai ajatuksen Peppi Pitkätossun toteuttamisesta balettina aikaisemmassa työpaikassaan Tukholmassa. Libreton tekijöiksi löytyivät Pär Isberg ja Gunilla Roempke, koreografeiksi Isberg ja Karl Dyall. Sävellys syntyi Georg Riedelin ja Stefan Nilssonin toimesta, jotka hyödynsivät Jan Johanssonin Peppi motiivia TV-sarjasta. Kantaesitys tuotannolle oli 2005 Tukholmassa ja eilinen oli Suomen ensi-ilta.

Tunnustan että etukäteen hieman epäilin Pepin kantavuutta tanssiteoksena, mutta esityksen jälkeen olen myyty mies. Kerrassaan valloittava ja näyttävä parituntinen, josta voivat nauttia kaikki, iästä riippumatta. Bo-Ruben Hedwallin lavastukset ovat värikkäitä ja tukevat Pepin sadun ja todellisuuden välimaastoajattelua hienosti.

© 2019 Mirka Kleemola

Tanssi ei ole klassista balettia, varsinkaan Pepin osalta, vaikka ryhmissä käsittääkseni paljon klassista muotokieltä käytetäänkin. Pepin anarkia ja vapaus tulee loistavasti ilmi hänen liikkeistään. Ensi-illan Pepin esittäjä Linda Haakana oli täysin vastustamaton roolissaan. Pepin kavereina Tommina ja Annikana tanssivat hienosti Atte Kilpinen ja Valeria Quintana. Esityksen keskeisen kvartetin muodostaa Pepin, Annikan ja Tommin lisäksi apina Herra Tossavainen, jota esitti Kento Jacobs. Tämän nuoren herran harteille oli kirjoitettu/ohjattu paljon komiikkaa ja hän oli mainio luonnonvoima lavalla.

Omaan mieleen painuvimpia kohtauksia olivat Pepin unitanssi isänsä kanssa ensimmäisessä näytöksessä. Pepin kehonkieli niissä nostoissa oli hauskaa katsottavaa. Toinen näyttävä kohtaus oli Pepin, Annikan ja Tommin sukellusmatka toisen näytöksen alussa. Kukapa ei haluaisi liidellä painovoiman rajoilla?

© 2019 Mirka Kleemola

Musiikki toimi tanssinäytelmän taustalla hyvin. En sitä kenties välttämättä pelkästään audiotallenteena laittaisi soimaan, mutta tarkoitukseensa se sopi mainiosti.

Kokonaisuutena erinomaisen viihdyttävä tuotanto. Mainiot solistit, näyttävä lavastus. Todellinen hyvän olon satubaletti.

© 2019 Mirka Kleemola

maanantai 25. marraskuuta 2019

Lohengrin Münchenissä

Ooppera: Lohengrin - Baijerin valtionooppera 2019-11-24

© Wilfried Hösl
Ajauduin Münchenin Lohengrin pariin melkein vahingossa. Jokunen aika sitten Baijerissa esitettiin Parsifal johon olin kovasti kiinnostunut menemään sekä ohjauksen että solistien puolesta. Valtionoopperan varaussysteemi tuntuu hieman vanhanaikaiselta lippuarvontoineen, onni ei ollut mukana ja Parsifal jäi vain haaveeksi. Sitten Karita Mattila alkoi vihdoinkin kiinnostua kiinnostavista Wagner rooleista ja Ortrud debytoitiin Münchenissä. Laitoin jälleen nimeni arvontaan ja olin jo unohtanut koko asian, kunnes sain positiivista sähköpostia valtionoopperasta. Pikaisen hotelli- ja lentovarausten jälkeen syksyinen Baijerin reissu olikin tosiasia.

Muistan nähneeni kuvia Münchenissä esillä olevasta Richard Jonesin ohjauksesta ja jos arvosteluja siitä olen lukenut, en niitä ainakaan muistanut. Tuotannon ensiesitys oli kymmenen vuotta sitten ja kuvien perusteella luvassa voisi olla mielenkiintoinen tulkinta Lohengrinistä.

Tuotanto petti kyllä valitettavasti odotukset. En löytänyt ohjauksellista punaista lankaa, joka olisi selittänyt tehtyjä ratkaisuja.

Keskeinen osa Jonesin toteutusta on laittaa Elsa rakentamaan taloa. Talon symboliikka on varmaankin lähes se ainoa mielenkiintoinen asia tuotannossa. Alkusoiton aikana Elsa piirtää jo talon piirustuksia ja alkaa sen toteuttamisen heti ensi näytöksen aluksi. Talon rakentamiseen osallistuvat lähes kaikki, mukaan lukien myös Lohengrin. Talo muistuttaa kovin nukkekotia, onko Elsa nuori tyttö joka kehittää koko tarinan omassa päässään? Odotin kovasti että lopussa olisi tullut jonkinlainen vinkki mistä kaikessa oli oikein kysymys. Elsan esitettyä vihdoin kielletyn kysymyksensä, Lohengrin tuikkaa talon tuleen.

© Wilfried Hösl
Jos oikeasti mentiin unelmoinnin pohjalla, niin väritystä olisi saanut olla enemmänkin. Loppu jää aivan avoimeksi. Lohengrin vaihtaa joutsenen Gottfriediksi, kaikki istuvat penkeillä ja tuijottavat näyttämön takaseinää. Ortrud ottaa pistoolin ja tuntuu valmistautuvan itsemurhaan(?).

Varmaan yksi tylsimmistä Wagner tuotannoista mitä olen nähnyt.

Jos tuotannon osalta tuntemukset jäivät marraskuisen harmaiksi, niin musiikin puolesta olikin sitten herkkua tarjolla roppakaupalla. Kapellimestari Lothar Koenigsiin en ole aikaisemmin törmännyt, mutta komean äänimaiseman hän valtionoopperan orkesterin avulla sai loihdittua.

© Wilfried Hösl
Solistit olivat kerrassaan mainioita. Klaus Florian Vogtiin olen jo useamminkin ihastunut Parsifalin roolissa ja nyt ihastuin sitten Lohengrininäkin. Toivoin kovasti kuulevan Anja Harterosta Elsan roolissa, mutta valitettavasti hän oli sairastunut ja rooliin astui Johanni van Oostrum. Aivan mainio uusi tuttavuus.

Lohengrinin pahikset olivat hekin erinomaisessa iskussa. Fredrik Telramundin tulkitsi hienosti Wolfgang Koch ja hänen puolisonaan odotukset lunasti hienosti Karita Mattila. Mattila on armoitettu näyttelijä ja mielenkiintoisemmassa ohjauksessa olisi päässyt loistamaan vieläkin enemmän. Suomen passin omaa tällä hetkellä kaksi loistavaa Ortrudia; Karita Mattila ja Tuija Knihtilä. Hienoa!

Kuningas Heinrich eli Christof Fischesser ja hänen airueensa Martin Gantner eivät jättäneet toivomisen varaa.

Kyllähän Münchenin Lohengrinistä jäi vähän erikoinen maku. Musiikki oli aivan loistavaa, mutta tuotanto ei sytyttänyt.

© Wilfried Hösl


lauantai 9. marraskuuta 2019

Pohjalaiset Kymenlaaksossa

Ooppera: Pohjalaisia - Kouvola-talo 2019-11-8

Edellinen vierailuni Pohjois-Kymen musiikkiopiston oopperaan (PKMO) Kouvolassa on vuodelta 2012. Silloin mieltä ilahdutti pirteä Rigoletto. Sen jälkeen on PKMO on esittänyt pari tuotantoa jotka valitettavasti missasin, mutta nyt syksylle sattui Leevi Madetojan Pohjalaisia sopivaan rakoon perjantai-illaksi.



Pohjalalaisten libretossa on mielenkiintoisia taustavärinöitä liittyen sen syntyaikaan. Libretto on säveltäjän omissa nimissä, mutta se pohjautuu Artturi Järviluoman samannimiseen näytelmään. Onko tarina Järviluoman oma, on taasen tutkijoiden parissa pohdinnan alla. Näytelmän kantaesitys oli vuonna 1914. Ensimmäinen maailmansota oli nurkan takana ja Venäjä oli Venäjä. Pohjalaiset koskettelee henkilötarinoidensa ohella maakunnan vapaudenkaipuuta, josta ei tarvitse kovin paljon silmiä siristää todetakseen, että sama teema toimii myös koko Suomea ajatellen. Pienemmässä mittakaavassa toisaalta tarinaa voi peilata myös virkavallan mielivallan ja väärinkäytöksen kautta, josta voidaan vetää taas analogioita vaikkapa 70 vuotta eteenpäin gangsta rapin sortoon ja poliisiin väkivaltaan kohdistuvaan kritiikkiin.

Musiikin puolesta Pohjalaiset nojaa paljon kansanmusiikkiin, jota Madetoja lainailee reippaasti. PKMO:n tuotannossa orkesteri oli kutistettu pieneksi. Yksinkertainen jousisto, puupuhaltimet, käyrätorvi ja piano. Esa Heikkilän johtamalle kokoonpanolle nostan hattua, hienosti homma sujui.

Tuotannon ohjaajana toimii Juulia Tapola. Pienen skaalan tuotannoissa on varmaan kaksi vaihtoehtoa; joko mennään perinteen mukaisesti tai sitten tehdään jotain todella radikaalia. Tapola on valinnut ensimmäisen vaihtoehdon. Puvuista ja visualisoinnista vastaa Taina Relander. Lavastus on varsin minimalistinen, mutta sehän ei teatterin tekoa haittaa.

Ohjaus toimii ihan kelvollisesti vaikka libreton omituisuudet tuottavat ihmeellisyyksiä. Ensimmäisen näytöksen kännihulluttelu on hieman vaivaannuttavaa nykyisin silmin katsottuna. Toisessa näytöksessä taasen tanssi-iloittelun ja  Antti vangin saapumisen kombinaatio on hankala toteuttaa.

Kolmannessa näytöksessä ooppera nousikin sitten hienoon plaaniin. Ensimmäisen ja toisen näytöksen ensi-iltajännitys(?) tuntui olevan solistien osaltakin poissa. Libretto ja musiikkikin tuntui löytävän hyvän balanssin. Erinomainen lopetus.

Laulajat selvisivät urakasta puhtain paperein. Naisäänistä ehdoton suosikkini oli Liisan esittäjä Marika Hölttä. Miehissä pääosat olivat mukavasti Jussi Zieglerin, Pekka Kuivalaisen ja Heikki Aallon hallussa.

PKMO:n ja muiden maakuntaoopperoiden tekemä työ on äärettömän tärkeää. Oopperan tekeminen vaatii paljon resursseja ja tämän verrattoman taidemuodon välittäminen uusille yleisöille ja sukupolville on elintärkeää.

Käykäähän ihmiset oopperassa! Kokeilkaa edes ;)

lauantai 28. syyskuuta 2019

Kolmen tanssin ilta

Baletti: Tripla - Kansallisooppera 2019-9-27

Kansallisbaletissa on usein näitä kolmen koreografian iltoja joissa esitetään hieman lyhyempiä teoksia. Samalla saadaan mukava mikstuura eri tyylisuuntien fanittajien iloksi. Tässä muistutan taas jo kliseenomaisesti että erityisesti baletin ja tanssitaiteen osalta vieno innostukseni korvaa historian, tekniikan ja traditioiden tuntemisen.

Infra © 2019 Suomen Kansallisooppera / Sakari Viika
Uusin ja modernein teoksista oli illan aloittanut Wayne McGregorin koreografia Infra vuodelta 2008. Kolmea teosta etukäteen tutkaillessa siihen kohdistui osaltani suurin mielenkiinto. Max Richterin musiikkin ja Julian Opien valoteoksen taustoittaman teoksen idea tuntui hyvältä. Lavan taustalla on Opien valoseinä, jota pitkin valohahmot kävelevät edestakaisin. Näiden alla tanssijat antavat kävelijöille alitajunnan tai muuten pinnan alla tapahtuvan taustan. Idea toimi käytännössäkin hyvin. Mutta puhtaan visuaalisen näkymän kannalta valohahmot olivat omiin silmiini liian kirkkaat. Oli itse asiassa ajatuksia herättävää havaita seuranneensa noiden valohahmojen variaatioita välillä enemmän kuin itse tanssia niiden alapuolella. Mielestäni balanssi olisi ollut parempi jos valohahmot olisivat olleet himmeämmät. Mutta tykkäsin musiikista, tanssista ja ideasta, joten hyvin meni.

Serenade © 2019 Suomen Kansallisooppera / Sakari Viika
Seuraavana siirryttiin ajassa ja tyylissä taaksepäin legendaarisen koreografin George Balanchinen Serenaden pariin. Musiikkina Pjotr Tšaikovskia ja kantaesitys vuodelta 1934. Kovasti pidin tästäkin ja kontrasti edelliseen oli aika suuri. Balanchinella tuntui liikkeet lähtevän tai päätyvän usein staattiseen asetelmaan, mikä tietysti on tradition hengen mukaista. Valitettavasti Serenaden loppuosan nauttimista häiritsi kaksi riviä edempänä istunut turistiherra, joka keksi käydä pelaamaan videopeliä kännykällään. Edelläni istuvan katsojan olkapääkoputukset saivat pelaamisen loppumaan, mutta turistiherra jatkoi kuitenkin kuulokkeet korvissa jonkun muun vaihtoehtoisen iltaviihdykkeen nauttimista. Sekin valitettavasti kuului hiljaisissa kohdissa ympäristöön... Huokaus...

The Concert © 2019 Suomen Kansallisooppera / Sakari Viika
Illan päätti Jerome Robbinsin Chopinin musiikkiin rakennettu The Concert. Kantaesityksensä 1956 saanut konserttikuvaus oli komediallinen herkkupala. Johannes Piirto pitää lavalla pianokonserttia ja yleisö päätyy lopulta hyönteisparveksi. Hieno ja hauska tanssiteos.

sunnuntai 22. syyskuuta 2019

Heijastavaa pintaa Konserttihovissa

Konsertti: Lauluyhtye Kuvaja - Peili - Konserttihovi 2019-9-22

Sunnuntai-illan elävää musiikkia tarjosi lauluyhtye Kuvaja. Kuvajan a cappella tyylin sähköinen kokoonpano toi uutta väriä Konserttihovin perinteisen akustiseen henkeen. Viisihenkinen kokoonpano (kolme nais- ja kaksi miesääntä) lauloi omia sovituksiaan pop- ja iskelmälauluista. Yhtyeen oman kuvauksen mukaan Peili kiertueen ohjelmisto pyörii itsetunnon ja minuuden peilikuvan ympärillä.

Yhtyeen juuret ovat Sibelius-Akatemiassa ja kelpo laulajia viisikko onkin. Pelkkään ihmisääneen luottavia pienyhtyeitä ei valitettavasti kovin usein kuule. Naisääninä on trio, Anni-Kaisa Haukka, Kata Vuoristo ja Laura Vallenius. Miesääninä Joona Vallenius ja Aleksi Vasko. Miksaaja Tuomas Aukio toimi hienosti kuudentena jäsenenä kvinteton äänimestarina.

Sovituksiin kaipaisin hieman enemmän särmää ja rohkeampaa soinnutusta. Hieman turhan usein mennään yhden hengen beatboxauksella, lyriikkasolistilla ja lopputrion vokaliisi/hyminäsoinnuilla. Tekstiä voisi käyttää enemmän harmonioissa. Myös ohjelmistoon kokonaisuutena olisin kaivannut enemmän jonkinlaista kontrastia/draamaa.

Mutta hyvät fibathan konsertista kuitenkin jäi. Ihmisääni on uljas instrumentti ja tämä viisikko osaa sitä hienosti käyttää. Menen varmasti toistekin kuuntelemaan kun tilaisuus tulee.

lauantai 31. elokuuta 2019

Kansallisoopperan uusi Reininkulta pohdituttaa

Ooppera: Reininkulta - Kansallisooppera 2019-8-30

© 2019 Suomen Kansallisooppera / Stefan Bremer
Kansallisooppera aloitti Nibelungin sormuksen uuden tuotannon komeasti Reininkullalla. Keväällä jatketaan Valkyyrialla ja ensi syksynä alkavalla kaudella viimeistellään tetralogia. Kansallisoopperan taiteellinen partneri Esa-Pekka Salonen johtaa esitykset. Ringin kanssa on elävissä esityksissä hieman hankala asennoitua yksittäisiin oopperoihin, kun huomenna ei olekaan tarjolla Valkyriaa.

Draamaa saatiin jo tetralogian tuotannon alkuvaiheissa, kun alunperin ohjaajaksi valitun Kari Heiskasen valitsemat teemat eivät synkanneet muun tuotantoryhmän kanssa. Heiskanen vaihtui Anna Keloon, joka kelpasi kaikille osapuolille. Hyvä että sopu löytyi. Ohjauksen mystiikkaan palaan myöhemmin.

Aloitetaan ihmettely solistien puolelta. Reininkulta tehtiin kotimaisin solistein. Koit Soaseppin lasken kotimaiseksi solistiksi, toivottavasti kukaan ei pane pahakseen. Tommi Hakala hyppäsi Wotanin suuriin saappaisiin, yhteen hienoimmista (basso)baritoni rooleista oopperakirjallisuudessa. Hakalan jalkaterät ovat jatkaneet kasvuaan, eikä saappaissa tunnu turhaa tilaa olevan. Kun ääni lämpeni, niin paksuutta ja tuuheutta oli riittämiin. Toinen Ringin taustojen keskeisistä miesäänistä oli hienosti Jukka Rasilaisen Alberichin hallussa.

Reininkullassa tärkeä juonenkuljettaja on Loge, jonka tulkinta lepäsi varmasti Tuomas Katajalan ilmeikkään tenorin varassa. Jättiläisistä puheliaampi (ja lyhyemmän elämänkaaren omaava) Fasolt sai hienosti äänensä Koit Soaseppiltä. Muissa miesrooleissa lauloivat Tuomas Pursio Donnerina, Markus Nykänen Frohina, Dan Karlström Mimenä ja Jyrki Korhonen Fafnerina. Ei heikkoa lenkkiä tuossa ketjussa, bravi tutti.

Reininkullassa ei naisäänissä selkeää soolotähteä ole. Lilli Paasikiven Fricka, Sari Nordqvistin Erda ja Reetta Haaviston Freia olivat laatutyötä kaikki. Reinintyttärien trio Marjukka Tepponen, Mari Palo ja Jeni Packalen selvisivät myös hienosti, vaikka kullan Alberichille menettivätkin.

Esa-Pekka Salonen siis vastaa musiikista uudessa Ringissä. Reininkulta oli ainakin ensi-illan osalta kelpo kuultavaa. Salonen hoiteli dynamiikan vaihtelut loistavasti solistien balanssin osalta. Olen kuullut maailmalla hurmioituneempaakin Wagner sointia, mutta kumarrus kohti monttua on paikallaan; hyvää työtä.

© 2019 Suomen Kansallisooppera / Ralph Larmann
Sitten päästäänkin visuaalisen tuotannon pariin. Siitäpä vasta ajatuksia pienen oopperanystävän päähän nousikin. Vietin koko parituntisen kotimatkan pohdiskellen oopperan ja ylipäätänsä teatterin suhdetta alkuperäiseen librettoon ja ennenkaikkea esitysajankohtaan.

Sanonpa sen nyt heti aluksi, ettei asia unohtuisi tai aiheuta muissa pienissä oopperanystävissä hämmennystä. Ohjaaja Anna Kelon, lavastaja/valaisija/videosuunnittelija Mikki Kuntun ja puvustaja Erika Turusen näkemys Wagnerin Reininkullasta on erittäin näyttävä ja libretolle uskollinen tulkinta, jota katselee mielellään.

Kelon Reininkulta on sijoitettu johonkin kreikkalaisen jumaltaruston henkisvisuaaliseen maastoon. Jumalat ovat kiiltäviä, kevyen patsahtavia hahmoja. Valhallaan pääsyä odotellaan kividivaaneilla palvelijoiden paapottavana. Kuntun lavastus on häikäisevän hieno. Yhteensitovana teemana vertikaalit pilarit/palkit, jotka toistuvat joka puolella. Realismia (Wagner ja realismi, hih...) ei lavasteissa löydy; Rein on hieno sininen valoshow, jättiläiset kaksi isoa videoscreeniä, Nibelheim Alberichin vartiotorni,...

© 2019 Suomen Kansallisooppera / Ralph Larmann

Jättiläiset, Koit Soasepp ja Jyrki Korhonen, lauloivat tummissa asuissa konserttiesitystyyliin lavan sivuilla. Heidän "lavatoimintansa" oli sen sijaan noiden videonäyttötornien varassa. Ihan hauska idea, joka antoi heille kyllä staattista monumentaalisuutta. Videonäytöissä näkyi sitten ennalta nauhoitettu ja visuaalisesti modifioitu näkymä laulajien päistä. Uppouduin valitettavasti  hieman liian pitkäksi aikaa pohtimaan miten tuo nauhoitus synkattiin elävän esityksen kanssa. Taisipa näyttämötekniikka hieman ensi-illassa pettääkin Fasoltin kuoleman kohdalla, synkkaus taisi pätkiä.

© 2019 Suomen Kansallisooppera / Stefan Bremer

Kelpo symboliikkaa oli häkki jossa Alberich rahdattiin Nibelheimista pois. Häkki toimi Nibelheimissa Mimen alistamiseen. Sitten maan pinnalla kun Wotan ottaa sormuksen Alberichiltä, jää hän häkkiin ihmettelemään sormusta. Hieno metafora sormuksen vangitsevasta luonteesta.

Hypätäänpä nyt hieman yleisemmälle tasolle. Kelo on mielestäni toteuttanut Reininkullan hienosti ja Wagnerin libretolle uskollisella tavalla. Lavastus ei ole traditionaalinen libreton mukainen: Reinin pohja/Reinin ranta vuoristossa/Nibelheimin maanalainen rotko. Mutta Kelo/Kunttu esittävät samat asiat modernein keinoin ja samassa hengessä, joten pikkurouvan siellä Saimaan rannalla (terveisiä Minnalle) pitäisi pystyä kakistelematta nielemään tämä ohjaus.

Sitten jatketaan hieman toiseen suuntaan. Pitäisikö ohjauksen kertoa jotain omasta ajastaan? Onko tällaista lupa tehdä? Nyt lähestytään kuumaa perunaa, joka on lämmennyt Nibelheimin miilujen vieressä Logen avustuksella. Jos rakas lukija on seurannut näitä oopperahöpinöitäni pidempään, uskoisin hänen huomanneen siveän ihastukseni ns. regieteatteriin. Kyseisen käsitteen alla on tehty varmasti aivan kamalia esityksiäkin, mutta pidän ideasta että ohjaajalla on oikeus soveltaa näytteillepano kertomaan jotain ajasta jolloin klassikkoa esitetään. Jos pohditaan toista ihmismielen suurta tulkkia William Shakespearea, niin hänen näytelmiään tulkitaan ja muokataan jatkuvasti tässä ajassa. Toki puhenäytelmän ja oopperan muokkaaminen ovat aivan eri asioita. Eritoten Wagnerin kanssa, jolla teksti ja musiikki ovat käytännössä yhtä ja samaa moniulotteista rakennelmaa. Mutta sen Wagnerin tekstin takanakin on vielä geneerisempi idea ihmisluonnon suhteesta itseensä ja ympäristöönsä, joka taas saa aivan uusia ulottuvuuksia, jos sen kykenee liittämään jotenkin esityksen ajankohtaan. Tietysti vaarana on että esitys vanhenee nopeasti, mutta toisaalta tuotanto voi toimia myös ajankuvana. Ei ohjaajan tarvitse/saa korvata libreton tarinaa, mutta parhaassa tapauksessa hän voi lisätä siihen tasoja.

Mitäpä tällä on tekemistä uuden Reininkullan kanssa? Jotenkin olisin kaivannut ohjaukselta jotain linkkiä myös nykyiseen aikaan. Sinänsä näyttämöllä olevan ajan ja katsomossa olevan ajan ei tietenkään tarvitse korreloida, pääasia että katsomon aika avautuu katsojalle uudessa/erilaisessa valossa näyttämön ajan avulla.

Omaan makuuni mielenkiintoisimmat ohjaukset ovat sellaisia joissa on useampia tasoja. Sellaisia, jotka eivät välttämättä avaudu ensimmäisellä tai toisella kerralla, tai jotka ainakin jättävät pohdiskeltavaa oopperaillan jälkeen. Sinänsä uusi Reininkulta jätti kyllä pohdiskeltaa paljonkin, sen taitaa huomata tästä höpinöinnistäkin, mutta vähän eri syystä.

Mutta palataanpa maan pinnalle Nibelheimin syvyyksistä. Summa summarum: Uusi Reininkulta on kaunis ja hyvältä kuulostava traditionaalinen tuotanto joka antaa lupauksia odottaa seuraavalta osalta paljon.

PS. Oliko alkusoiton aikana laskeutunut valopiste osa ohjausta vai näyttämötekniikan moka? Oliko Alberich avaruudesta tipahtanut munaolento? ;)

lauantai 24. elokuuta 2019

Wagneria myös nuoremmille

Musiikkinäytelmä: Lasten RING - Musiikkitalo 2019-08-23

Richard Wagnerin Niebelungin sormus kahdessa tunnissa, sovitettuna nuoremmille katsojille; miltäs kuulostaa? Bayreuthin festivaali on viime vuosina panostanut myös nuorempiin sukupolviin ja vuonna 2018 siellä tuotettiin Ringistä tiivistetty versio lapsille ja lapsenmielisille. Suomessa Kaisa Näreranta ja muut Richar Wagner Kulttuuriyhdistyksen ja Suomen Wagner -seuran stipendiaatit saivat kuningasidean tuoda tämä Ring näytille myös meille. Yhteistyö Musiikkitalon ja Helsingin Juhlaviikkojen syntyi ja lopputuloksena elokuun loppupuolella on kolme loppuunmyytyä näytöstä Musiikkitalossa.

Alkuperäinen konsepti on Katharina Wagnerin ja Markus Latschin käsialaa. Koko paketti tuotiin Bayreuthista, teksti suomennettiin ja toteutettiin kotimaisin voimin. Neljän oopperan kokonaisuudesta Lasten RINGiksi muuttuessaan on luonne muuttunut ymmärrettävästi musiikkinäytelmäksi, jossa juonenkuljetus tehdään pääosin puhutun dialogin muodossa. Balanssi musiikin/laulun ja puheen välillä on mielestäni onnistunut. Puhutun tekstin avulla on vielä helpompi ottaa nuorempia katsojia mukaan esitykseen. Tekstin käännös oli mainio, kiitos Auli Särkiö-Pitkäselle.

Aikuisten Ringiin verrattuna jää tapahtumia ja taustoja tietysti paljon pois, mutta tiivistetty versio toimii kaikinpuolin erinomaisesti. Itseäni ilahdutti eritoten loppu; Hagen saa sormuksen Siegfried vainajalta otettuaan jonkinlaisen moraaliflashbackin ja hyytyy täysin, Brünnhilde ottaa sormuksen ja pantomiimissaan pohtii kostoa Hagenille, mutta päätyy väkivallasta luopumisen olevan oikea ratkaisu.

Ei Lasten RINGistä ole kuin hyvää sanottavaa. Helsinki Chamber Orchesta Chloé Dufresnen johdolla jäi hieman lavalaatikon oven taakse, mutta soitto sujui. Solistit olivat aivan mahtavia. Lapsia olisi saanut yleisössä olla vieläkin enemmän, mutta lippujen saantia varmaan haittaa allekirjoittaneen tapaisten aikuisten suurkuluttajien innostus kaikkeen Wagneriin liittyvään.