tiistai 16. heinäkuuta 2019

Verdin Rosvot Savonlinnassa

Ooppera: Rosvot - Savonlinnan oopperajuhlat 2019-07-15

© 2019 Savonlinnan Oopperajuhlat / Soila Puurtinen
Giuseppe Verdin Rosvot (I masnadieri) on suhteellisen harvoin esitetty ooppera. Kun halusin tutustua teokseen etukäteen, oli oopperasta tarjolla vain yksi videotallenne. Verdin juhlavuoden kunniaksi hänen kaikista oopperoistaan julkaistiin tallenteet ja tuosta sarjasta löytyy myös Rosvot, Napolin Teatro di San Carlo oopperan esittämänä. Tuo tallenne on kelpo esitys, josta käy kyllä ilmi Rosvojen hyvät ja huonot puolet.

Rosvojen suurin ongelma on ehdottomasti libretto. Libretisti Andrea Maffei viritti tarinan Friedrich von Schillerin ensimmäisen näytelmän pohjalta. En ole alkuperäiseen näytelmään tutustunut kuin synopsiksen kautta, mutta Maffein versio tuntuu kovin pintapuoliselta. Ensimmäisen näytöksen pitkät monologit eivät luo hahmojen välille oopperassa kaivattavaa vuorovaikutusta ja eritoten ainoa naishahmo Amalia ei omaa mitään subjektin ominaisuuksia vaan on ainoastaan objekti.

Savonlinnan ja Teatro alla Scalan version ohjaaja David McVicar silottelee libreton ongelmia mainiosti siirtämällä tarinan nuoren sotilasoppilaan omaksi fantasiatuotteeksi. Alkusoiton aikana nuori sotilas palaa rangaistuksensa jälkeen oman runoelmansa pariin, joka alkaa materialisoitua lavalle. Monet libreton omituisuudet saavat näin hieman taustatukea. Sotilasoppilaan mielikuvituksen tuotteet projisoivat hänen omia kokemuksiaan, joita läpikäymällä/yksinkertaistamalla/fantasioimalla hän jäsentää unelmiaan ja traumojaan. Sinänsä mielenkiintoista, että libreton mukaan pikkuveli tappaa itsensä ja isoveli taasen Amalian, McVicarin versiossa oma sotilasoppilaamme hoitaa nämä puuhastelut. Tästä heräilee jännittäviä ajatuksia psykologian maailmaan, omien roolimallien prosessointiin ja tunteiden tukahduttamisiin.

Mielestäni McVicarin tulkinta on erinomainen haasteelliseen oopperaan. Lavastuksen suoraviivaisuus ja valaistuksen (historiaa heijasteleva?) yksinkertaisuus tukivat tuotantoa mainiosti.

© 2019 Savonlinnan Oopperajuhlat / Soila Puurtinen
Niin, tämä tuotantohan on Milanon Teatro alla Scalan vierailu Savonlinnassa. Sama tuotanto pantiin pakettiin Milanossa toissa sunnuntain esityksen jälkeen ja rahdattiin Savonlinnaan. Laulajat ja orkesteri saivat viilennyshoidon Suomen kylmässä heinäkuussa. Kapellimestari Michele Mariotti kehuskeli etukäteen Olavinlinnan akustiikkaa ja kyllä Verdin housebändi komealta kuulostaakin. Ihastelin orkesteria suoraan kapun takaa ja oli ilo seurata lähietäisyydeltä kuinka yksi maailman parhaista monttupumpuista herättää eloon Verdin musiikin.

© 2019 Kari Lempiäinen
La Scalan mukanaan tuomat laulajat olivat kerrassaan huikeita. Veljesten isänä komeaääninen basso Michele Pertusi. Pikkuveljenä baritoni Massimo Cavalletti ja pikkuveljenä tenori Fabio Sartori. Amalian roolissa oli sopraano Lisette Oropesa. Erityisesti pidin Sartorin vahvasta tenorista ja Oropesan lyyrisestä sopraanosta; mielenkiintoinen ja konseptiin sopiva kontrasti.

Tässä vaiheessa olisi niin helppo vetää esiin komparatiivit ja superlatiivit, mutta eipä lähdetä sille linjalle. En sano että eilinen Rosvot oli paras Savonlinnassa kokemani oopperaesitys, mutta en vaihtaisi kokemusta pois mistään hinnasta. Hieman harmittaa etten hankkinut lippu ylihuomiselle La Scalan juhlakonserttiin, mutta toisaalta ooppera on teatteria...

sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

Tanssimusiikkia Konserttihovissa kahden pianon voimalla

Konsertti: Kozlovski/Zahharenkova - Pianoduo - Kahdella flyygelillä - Konserttihovi 2019-3-31

Lyömäsoittimia lavalla

Konserttihovin Bösendorferin piti saada kaverikseen itävaltalainen sisarus, mutta kenties hieman yllättäen kysyntä yllätti Bösendorfereiden tarjonnan Suomessa ja lavalle saatiinkin Kawai serkku Japanista. Hyvältä kuulosti kuitenkin soittimien sävelmaailma yhdessä. Flyygelit olivat vastakkain ja suoraa soittimien äänen vertailua haittasi se, että Kawaista puuttui kansi ja ääni kiersi katon kautta, kun taas Bösendorfer sai heijastusapua kannestaan.

Mutta se iltapäivän työkaluista. Irina Zahharenkova ja Kirill Kozlovski tarjosivat pianosovitukset Debussyn Faunin iltapäivästä Ravelin Valssista ja Stravinskin Kevätuhrista. Kaikkia teoksia yhdistää baletti. Debussy kirjoitti myöhemmin balettimusiikin pohjautuen tähän orkesteriteokseensa. Ravelin Valssi oli tilaustyö baletille ja Stravinskin Kevätuhrikin on baletti. Mielenkiintoisesti myös Faunin iltapäivä ja Kevätuhri omaavat vielä lisäksi aseman musiikkimaailman virranjakajina ja modernin musiikin alkulähteinä.

Kaikkien kolmen pianoduon sovitukset ovat säveltäjien omia. Varsinkin kuunnellessani näitä useampikätisiä versioita orkesteriteoksista mieleeni hiipii usein analogia värikuvan ja mustavalkokuvan suhteesta. Pianosovituksissa jää pois orkesterin eri soittimien äänensävyt ja -värit, korostaen ja paljastaen musiikin rakenteen toisella tavalla.

Iltapäivän artisteista ei ole kuin hyvää sanottavaa. Hienot tulkinnat kaikista kolmesta sävellyksestä. Ajatuksia herättävä iltapäivä Konserttihovissa.

lauantai 23. maaliskuuta 2019

Wozzeck vei jälleen mukanaan

Ooppera: Wozzeck - Kansallisooppera 2019-3-22


© 2019 Suomen Kansallisooppera / Stefan Bremer
Kevään viimeinen uusi produktio kansallisoopperan lavalla tarjosikin sitten herkkua täydellä rintamalla. Alban Bergin Wozzeck on hieno kokemus missä muodossa tahansa (Musiikkitalo 2015) ja   David McVicarin ohjaus kolahti meikäläisen mieleen mainiosti. Solistit eivät jättäneet toivomisen varaa ja orkesteri oli Hannu Linnun johdolla mahtavassa vedossa.

Ohjaus ja lavastus toimivat tarinan puitteissa hienosti. McVicar ei itse ollut paikalla Helsingissä valvomassa Chicagossa kantaesitystä saaneen tuotannon näytteillepanoa, vaan siitä vastasi Daniel Ellis. Vicki Mortimerin lavastus (myös puvut olivat hänen suunnitelemiaan) antoi pohdiskeltavaa karuudellaan. Karu on itse tarinakin, mutta omaan mieleeni heräsi jonkinlainen uhrauksen tematiikka.

Keskellä lavaa massiivisena,  harmaitten rapistuvien betoniseinien saartamana, on sotilasmuistomerkki nimilistoineen. Muistuttamassa yhteisön uhraamasta panoksesta itsensä vuoksi. Tämän muistomerkin ympärillä kerrotaan sitten tarinaa miehestä, jonka korvien välissä ovat jo valmiiksi tummat tuulet puhallelleet ja joka selviytyäkseen yhteisössä joutuu myymään itsensä sille. Lopputuloksena on tietysti nöyryytys ja mustasukkaisuus, joka päättyy tragediaan. Tavallaan tässä yhteisö myös uhraa jäsenensä, Wozzeck (Mariesta puhumattakaan) ei saa nimeään vaan plakaatteihin.
© 2019 Suomen Kansallisooppera / Stefan Bremer

Tulevaisuuskaan ei näytä hyvältä McVicarin silmissä, päähenkilöiden yhteinen lapsi, erikoisen perheen poika jää loppukuvassa työntämään samaa isänsä oravanpyöräkärryä. Erittäin vaikuttava ohjaus ja lavastus. Muistomerkki on jatkuvasti näkyvissä ja näytösten välit peitetään vain pari metriä korkealla verholla.

Solistit olivat mainioita. Nimiosassa kovan onnen sotilaana on Olafur Sigurdarson ja hänen naisenaan Mariena Helena Juntunen. Rykmentin rumpali Daniel Brenna ja tohtori Tapani Plathan onnistuivat hyvin. Erityisesti ilahdutti kapteenin roolissa Hubert Francis.

Ehkäpä kuitenkin kovinta tavaraa tuli tällä kertaa orkesterimontusta. Hannu Lintua olisi syytä saada houkuteltua useammin kansallisoopperaan. Orkesteri säkenöi komeasti Bergin partituurin parissa. Ehkei Wozzeckista tule paljon hyräiltävää aamiaispöytään, mutta sellaista sävelkylpyä kun elävä esitys tarjoaa oopperakatsomoon, ei kannata jättää kokematta.

lauantai 2. maaliskuuta 2019

Sylvia hurmasi

Baletti: Sylvia - Kansallisooppera 2019-3-1

© 2019 Suomen kansallisbaletti / Mirka Kleemola
Kansallisbaletin kevään uutukaistuotantona on John Neumeierin koreografia Léo Delibesin musiikkiin Sylvia. Baletin kantaesitys oli vuonna 1876 ja Neumeierin versio näki näyttämövalaistuksen vuonna 1997.

Baletin alkuperäinen tarina pohjautuu Torquato Tasson näytelmään 1500-luvun loppupuolelta. Balettitulkinta kolmisensataa vuotta myöhemmin toi uusia tuulia balettiperinteeseen naisten roolin laajentuessa soturimaailmaan. Sata vuotta myöhemmin Neumeier jättää juonen yksityiskohdat historian sivuille ja perustaa koreografiansa kolmeen näytökseen Sylvian heräämisestä kypsyyteen. Tuotannon aliotsikoksi onkin osuvasti laitettu "Kolme koreografista runoa mystisestä aiheesta". Käsiohjelma sisältää synopsikset näytöksien sisällöistä ja niiden perusteella pysyy mainiosti kärryillä tapahtumien taustasta.

Neumeierin liikekieli hurmasi minut mukaansa. Modernia tanssia jossa huumoria ei ole unohdettu. Lavastaja Yannis Kokkos tarjoilee kauniin minimaalisen näyttämökuvan, joka pienillä variaatioilla luo eeppisen ilmavan abstraktin ympäristön. Liikekieli tuntuu käyvän sisäistä keskustelua hahmojen sisällä.

Abigail Sheppard ja Atte Kilpinen tanssivat mainiosti päärooleissa Sylviana ja Amintana. Muut pääroolit olivat Rebecca Kingin, Johan Pakkasen ja Michal Krčmářin vastuulla. Pienoisena kauneuspilkkuina tanssin osalta jotkut vaikeat nostot myös muutamaan otteeseen näyttivät vaikeilta.

© 2019 Suomen kansallisbaletti / Mirka Kleemola
Delibesin musiikkia muistetaan kehua aina kun Sylviasta puhutaan. Liitän itseni samaan kuoroon. Garrett Keastin johdolla orkesteri tuntui olevan hyvässä iskussa ja musiikki hengitti komeasti.

Sylviasta jäi kokonaisuutena erittäin hyvät fiilikset. Silmät ja korvat saivat herkkua koko rahan edestä. Suosittelen!

lauantai 26. tammikuuta 2019

Jää jättää kylmäksi

Ooppera: Jää - Kansallisooppera 2019-1-26

© 2019 Suomen Kansallisooppera / Stefan Bremer
Kansallisoopperan kevätkausi sisältää kaksi erittäin mielenkiintoista oopperaa. Kotimainen uusi ooppera, Jaakko Kuusiston Jää ja Alban Bergin Wozzeckin paluu lavalle pitkän tauon jälkeen. Eilen aloitettiin maailmanensi-illalla Jään parissa.

Odotukset olivat korkealla. Jää pohjautuu Ulla-Lena Lundbergin menestytä saneeseen kirjaan, jonka oopperalibretoksi on muotoillut Juhani Koivisto. Oma lukukokemukseni romaanista odottaa vielä poimimista eteisen kirjahyllystä, mutta näin jälkikäteen ajatellen olikin parempi, etten ollut lukenut kirjaa ennen oopperan kokemista.

Itse tarina on kuin oopperaan luotu. Nuori pappi saapuu perheineen eristyneeseen yhteisöön ja voittaa heidän luottamuksensa. Raaka luonto ei tunne sympatiaa, vaan poistaa papin elävien kirjoista jättäen perheen tulevaisuutensa raunioille.

Uskon että itse kirja on monisyinen teos, jossa puretaan yhteisön sisäisiä jännitteitä ja monet henkilöhahmot saavat taustaa tekemisilleen. Oopperan suhteen tuntuu, että librettoon on yritetty ahtaa aivan liikaa asiaa. Asiat ja tapahtumat vierivät ohi kuin katsellen lyhyitä filminpätkiä muistojen bulevardilta. Mikään ei oikein tunnu pysäyttävän ja koskettavan. Anna Kelon ohjauskin tuntuu antavan viitteitä yhteisön sisäisistä henkilösuhteista. Niitä on varmaan kiva bongailla kirjan perusteella, mutta tarinan suhteen neitseelliselle oopperan kokijalle ne tuntuvat päälle liimatuille, turhalta koristelulta. Antonin henkimaailma ja Irinan perheen uudelleen kokoaminen toimivat varmasti kirjan muodossa ja laajuudessa, mutta minun hukuttautumistani draaman tunnemyrskyyn oopperan keinoin ne melkeinpä häiritsevät.

Sinänsä libretto toimii kyllä hyvänä sisäänheittäjänä kirjan lukemiselle. Mutta oopperan selkärankana se ei keskity tarpeeksi draaman ytimeen

Tällä kertaa Jaakko Kuusiston musiikkikaan ei oikein sytyttänyt minua. Sävyjä ja luonnonvoimia tuntuu kyllä löytyvän. Mutta varsinkin ensimmäisessä ja toisessa näytöksessä solisteilla ei aina ollut tilaa tuuheassa, mutta silti hieman sisäisesti elottomassa äänimaisemassa.

© 2019 Suomen Kansallisooppera / Stefan Bremer
Illan solisteja tai orkesteria ei käy kyllä moittiminen hieman viileästä suhtautumisestani oopperakokonaisuuteen. Naisäänistä Marjukka Tepponen ja Jenni Lättilä olivat hyviä. Ville Rusasen tulkinta Petter Kummelista oli hienoa laulajan- ja näyttelijäntyötä, bravo.

Vaikka napakymppiä ei Jäästä ainakaan ensi kokemalla tullut, kannattaa se silti ehdottomasti mennä katsomaan. Kati Lukkan ja Thomas Hasen lavastus ja valot/videot ovat hienoa nähtävää ja uuden oopperan synty on aina juhlimisen arvoinen asia.

sunnuntai 20. tammikuuta 2019

Olli Mustonen Beethovenin muunnelmien parissa

Konsertti: Olli Mustonen - Beethovenin Diabelli-muunnelmat - Konserttihovi 2019-1-20

Nuori Beethoven
Oma avautumiseni klassisen/taidemusiikin pariin tapahtui Beethovenin kautta. Pianosonaatit ja jousikvartetot avasivat uuden loputtoman maailman. Diabelli-muunnelmat ovat Beethovenin viimeisiä isoja pianosävellyksiä, jotka kuuluvat pianosonaattien ohella keskeisiin Beethovenin soolopianoteoksiin.

Oma suhtautumiseni muunnelmiin ylipäätänsä on hieman kahtiajakoinen. Miellän muunnelmat yleensä vahvasti säveltäjän joko sävellys- tai soittotaidon näytteiksi, ja samalla kuvittelen niistä voivan puuttua jotain sävellyksen sisäistä luontoa, jonka muodon rajoittuneisuus aiheuttaa. Beethovenin Diabelli-variaatiot ovat toisaalta niin syvälle pureutuva dissektio teemasta, että muoto ei todellakaan tunnut rajoittavan mestarin luovuutta.

Olli Mustonen esitteli konsertissaan  ennen Diabelli-muunnelmia viisi harvinaisempaa Beethovenin muunnelmateosta. Paisiello, "Rule Britannia", "God save the King", "Das Waldmädchen" ja oman teeman muunnelmat (op. 34) muodostivat konsertin alkuosan. Väliajan jälkeen saimme sitten nauttia Diabelli-muunnelmien pääruuasta. Käytin tuolla edellä dissektio sanaa itse muunnelmista ja sama sana sopii myös Mustosen tulkintoihin illan ohjelmistosta. Stemmat erottuivat kristallinkirkkaina ja niiden balanssia oli hienoa ja helppoa seurata. Dynamiikan suhteen Mustonen tuntui jättävän Konserttihovin Bösendorferin pehmeämmät sävyt vähemmälle käytölle. Mielenkiintoinen ja sopiva valinta ottaen huomioon säveltäjän ja konsertin ohjelmistovalinnat. Kerrassaan mainio aloitus Konserttihovin kevätkauden avajaisiksi. Ensi perjantaina Mustonen soittaa saman ohjelman Bonnissa Beethoven-viikoilla, suosittelen.

tiistai 15. tammikuuta 2019

Die Loreley Aleksanterin teatterissa

Ooppera: Die Loreley - Aleksanterin teatteri 2019-1-15

Fredrik Pacius
Näin Fredrik Paciuksen ensimmäisen oopperan, Kaarle-kuninkaan metsästys, kansallisoopperassa 2007. Siitä jäi sen verran hyvät muistot, että hankin kotikuunteluun myös levytyksen Paciuksen viimeisestä oopperasta Die Loreley. Tuo Osmo Vänskän johtama levytys on hyvä tallenne harvinaisesta oopperasta.

Kun alunperin huomasin että Helsingin Oopperayhdistys on tuottamassa näyttämöversiota Loreleystä, niin kiinnostus oli kova nähdä ooppera myös lavalla. Aluksi näytti, etteivät näytökset sovi oikein kalenteriini, mutta onneksi tämä päivä sattui kuitenkin kohdalle.

Helsingin Oopperayhdistys palautti Loreleyn Aleksanterin teatterin samalle lavalle, jossa sen edelliset ja ainoat esitykset olivat 132 vuotta sitten. Kun lasketaan koko oopperan elinkaari, oli tämän iltainen esitys 11. oopperan näyttämöesitys kautta aikain.

Loreleyn paluu oli mielenkiintoinen kokemus monessakin suhteessa. Nykyisen tuotannon orkesterina toimii Ylioppilaskunnan soittajat. Orkesteri ei ole ammattiorkesteri ja korvatkin havaitsivat tuon aina toisinaan, vaikkapa intonaatio-ongelmina. Sinänsä tuosta ei suurta haittaa ole, onpahan samalla muistutus jousi- ja puhallinsoittimien hallinnan hankaluudesta.

Solistit selvisivät urakasta hyvin. Parhaan vaikutuksen teki pääosan, Lenoren, esittäjä Saara Kiiveri. Mukavasti lauloivat myös Henri Uusitalo ja Kristjan Mõisnik.

Tuotannon ohjaaja on Ville Saukkonen. Saukkosen ohjauksissa on yleensä paljon hyvää, mutta lähes kaikissa näkemissäni on ollut joku ihmeellinen huumoripläjäys, joka ei ole sopinut omaan pirtaani ollenkaan. Die Loreley on onneksi poikkeus. Ohjaus toimii kokonaisuutena hyvin. Lenoren toimintaa hahmotellaan mielen järkkymisen kautta, mikä sopiikin mainiosti. Kuitenkaan kaikki ei tunnu tapahtuvan Lenoren pään sisällä, mikä olisi sekin voinut sopia hieman kliseisesti nykyhenkeen.

Tinde Lappalaisen lavastus on toimiva ja symbolisen kitsas. Kuusi kiilaa toimii milloin missäkin virassa, mutta Janne Teivaisen valot antavat niille syvyyttä ja merkitystä.

Oikein kelpo oopperakokemuksella alkaa tämä vuosi. Suuri hatunnosto Helsingin Oopperayhdistykselle! Tällaista tarvitaan lisää ympäri Suomen niemen. Mahtavan teatterikokemuksen voi saada tuotettua ilman että lopputulos on viilattu täysin virheettömäksi.