sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

Otello vaipuu hulluuteen

Ooppera: Otello - Savonlinnan oopperajuhlat 2018-07-14

© 2018 Savonlinnan Oopperajuhlat / Anna-Katri Hänninen
Nadine Duffautin ohjaama Giuseppe Verdin Otello palaa Savonlinnan oopperajuhlien ohjelmistoon vuoden tauon jälkeen. Tällä kertaa pääosan laulaa latvialainen Aleksandrs Antonenko. Tuotanto on yhteistyötä ranskalaisen Chorégies d'Orange festivaalin kanssa. Siellä tuotannon kantaesitys oli vuonna 2014.

Otello on omalla Verdin oopperoiden top 3 listallani ja vielä kun Savonlinnassa on mahdollista kuulla Hannu Lintua kapellimestarina oopperamontusta, niin vierailu Olavinlinnaan oli lähestulkoon pakollinen.

Tuotanto oli lavastuksen osalta yksinkertaisen selkeä. Lavalla on valtavan peilin sirpaleet, joihin Kyproksen leijonan sisäistä mielenmaisemaa välillä projisoidaan. Pidin kyllä noita visuaalisia mielenmaisemia hieman turhina, esimerkiksi kolmannessa näytöksessä Otellon kohtalonvalituksessa Antonenkon tulkinta kertoo kaiken olennaisen. Duffaut painottaa käsiohjelman mukaan Otellon aikaisempaa painolastia syntyperästään. Toki noinkin, mutta Jagon juoni olisi takuulla toiminut ketä tahansa mustasukkaisuuteen taipuvaista henkilöä kohtaan.

Ohjaus toimii hyvin kokonaisuutena. Otellon kolmiodraamaa Otello-Desdemona-Jago on mielenkiintoista asetella balanssiin ja laulajavalinnoillakin on lopputulokseen suuri vaikutus. Jago on selkeästi pahan priimusmoottori. Periaatteessa Otelloa kohtaan pitäisi tuntea sympatiaa, koska Jago istuttaa ja taitavasti vaalien kasvattaa Otellon sisälle raivon ja sekopäisyyden. Toisaalta Otellon toimet ovat niin järkyttävät, ettei niitä voi millään perusteella hyväksyä (vaikka niihin olisi ollut todelliset perusteetkin), ainoastaan ymmärtää syyt niihin. Desdemona on taasen se täydellinen hyvyys, jonka viattomuutta kohden kahden edellisen edesottamuksia on helppo peilata.

Duffaut tuntuu antavan enemmän painoa Otellolle. Vielä kun Antonenkon huikea esitys korostaa Otellon sekoamista, niin pahan balanssi Jagon ja Otellon välillä saa selkeästi enemmän painoa Otellon puolelle. Toisaalta Marina Costa-Jacksonin tulkitsema Desdemona on erinomaisesti näytelty ja laulettu, mutta hänen äänensävynsä sopisi mielestäni hieman vahvempiin rooleihin, eikä se kitsahtava, kevyt viattomuuden henki pääse täyteen voimaansa.

Mutta ei ohjauksesta ja tuotannosta ole mitään pahaa sanaa sanottavaksi. Pienellä paletilla perinteitä kunnioittaen.

Savonlinnan oopperakuoro pääsi näyttämään hienosti taitojaan Otellon parissa. Otellon aloitus myrskykohtauksineen oli tyrmäävän komeaa kuultavaa. Hannu Lintua toivoisi kuulevan useammin oopperan parissa. Orkesteri sykki ja hengitti hienosti. Montun kaiteissa on muuten nykyään vaneria; ainakin eturiveille olisi ääntä läpipäästävä materiaali mukavampi vaihtoehto.

Aleksandrs Antonenko on vakuuttava Otello. Hänen vaipumisensa mustasukkaisuuden hulluuteen on intensiivistä katsottavaa ja kuultavaa. Kannattaa ehdottomasti käydä kokemassa. Italialainen Elia Fabbian lauloi hienon Jagon roolin. Hänen Jagonsa oli kylmän laskelmoiva, eikä ylimaallinen pahan ruumiillistuma, minkä siitä pystyisi helposti tekemään. Kuten jo aikaisemmin mainitsin Marina Costa-Jackson on myös erinomainen laulaja ja näyttelijä. Äänensä perusteella hän voisi kokeilla myös jotain hieman vahvempaa roolia.

Kokonaisuutena aivan mahtava ilta Olavinlinnassa. Mahtava päätrio, pienemmissäkin rooleissa kelpo laulajat. Kapu, orkesteri ja kuoro hyvässä iskussa. Lämmin ilma, kesä...

perjantai 25. toukokuuta 2018

Kevään toinen Parsifal

Ooppera: Parsifal - Kansallisooppera 2018-05-24

© 2018 Suomen Kansallisooppera / Heikki Tuuli


Tällä kertaa vain lyhyt kuittaus Parsifalin uudelleen näkemisestä. Kupferin tuotannosta enemmän aikaisemmissa kirjoituksissa (2018, 2011). Nyt istumapaikka oli kolmannella parvella ja edellisellä kerralla mieltä jäi harmittamaan kukkaistyttöjen kuuluvuus. Parvelle ääni kuului, mutta edelleen olen allerginen sähköiselle äänentoistolle. Sama koskee myös yläkuoroja ja muita taustalauluja.

Tuotannon näkeminen useampaan kertaan avaa yleensä uusia yksityiskohtia. Nyt vasta tajusin että ensimmäisen näytöksen graalikohtauksessa, graalin paljastuttua ja kääntyvän varren muututtua verenpunaiseksi, aikaisempi kohta mihin joutsen oli valuttanut verensä, muuttui myös punaiseksi.

Laulajakaarti oli identtinen viime lauantain näytöksen kanssa. Aivan mahtavat laulajat, bravi tutti! Parsifalin kanssa jaksaa aina viettää aikaa, Kupferin tuotanto on yksi tyylikkäimmistä. Seuraavaa kertaa odotellen...

sunnuntai 20. toukokuuta 2018

Kupferin Parsifal palaa Kansallisoopperaan

Ooppera: Parsifal - Kansallisooppera 2018-05-19

© 2018 Suomen Kansallisooppera / Heikki Tuuli
Harry Kupferin Parsifal tulkinta on palannut taas Kansallisoopperan lavalle. Tuotannon kantaesitys oli vuonna 2005 ja edellisen kerran siitä saatiin nauttia vuonna 2011. Kirjoittelin jo tuolloin tuntemuksistani. Hans Schavernochin lavastus on mielestäni kestänyt hyvin aikaa. Kohti valaistumista vievä valopolku on yksinkertaisen tehokas elementti, jota katkomalla ja värejä muuttamalla saadaan hienoa symboliikkaa.

Muutaman vuoden oopperaa harrastaneena Parsifalista on muodostunut minulle se rakkain ykkösooppera. Uskonnon myyttejä hyväksikäyttäen Wagner on kutonut mystisen tarinan, jota pystyy tarkastelemaan vaikkapa henkisen kehityksen peruskouluna. Joillekin Parsifal voi olla uskonnollinenkin kokemus, mutta itse näen myötätunnon käsitteen peittävän uskonnon dogmaattisen ahdistavuuden. Parempi että valaistuminen tapahtuu ennen väistämätöntä valojen sammumista. Tekstityksessä oli muuten käytetty Mitleid sanasta välillä käännöstä sääli, minkä mahdollista sävyeroa myötätuntoon pohdiskelin kotimatkalla. Mielummin tuntisin myötätuntoa kuin sääliä.

Parsifal on Wagnerin oopperoista minulle mystisin. Kaikissa muissakin, Mestarilaulajat poislukien, on viitteitä normaalin maailman rajojen ylittämisestä, mutta niiden punainen lanka tuntuu silti olevan suhteellisen selvä. Parsifalista en pysty sanomaan onko Wagnerilla myötätunnon tärkeyden ohella muuta keskeistä sanomaa. Parsifalia on moitittu myös  misogyniasta, mutta toisaalta Kundry on Wagnerin suurimpia ja monimuotoisimpia luomuksia. Dogmeista puhdistautuminen, paluu juurille, ihmisyyden kollektiivisen aspektin korostus ovat asioita jotka askarruttavat yleensä mieltä Parsifal annoksen nauttimisen jälkeen.

Tämän keväinen Kupfer tuotanto toteutetaan Kansallisoopperassa pääosin kotimaisin voimin. Kapellimestarina toimi israelilaissyntyinen Pinchas Steinberg. Hänen puikonjälkeään olen todistanut aikaisemminkin Wagnerin parissa Kansallisoopperassa. Hän on erinomainen kapu, mutta sitä täydellistä Wagner hehkua ei syntynyt tänäänkään. Mitään vikaa ei Steinbergissä tahi orkesterissa ollut, mutta se läpikuultava orkesterihurmos, jonka vaikkapa Barenboim, Runnicles tai Segerstam saavat aikaan, jäi vieläkin puuttumaan.

Solistien puolesta iltapäivä oli kerrassaan mahtava. Olen saanut todistaa upeita Parsifalin esityksiä useiden supertähtien toimesta, mutta tämänkertainen solistikattaus ei jättänyt paljon toivomisen varaa. Jyrki Korhosen lämminääninen Gurnemanz oli juuri sellainen isähahmo millaiseksi Gurnemanz on helppo mieltää. Nimiroolissa itävaltalainen Nikolai Schukoff oli mainio uusi tuttavuus. Tommi Hakala jatkaa nousujohteessa Amfortasina. Titurelina lauloi mainio Koit Soasepp. Jukka Rasilaiselta upea Klingsor. Ja jälleen kerran tunnustaudun suureksi Tuija Knihtilä faniksi, hänen Ortrudinsa alkaa olla jo klassikko, nyt vuorossa loistava Kundryn tulkinta. Brava!

Pienemmät roolitkin onnistuivat erinomaisesti. Ainoa mikä jäi kaivelemaan oli kukkaistyttöjen äänentoisto. Sähköinen äänentoisto ei yleensäkään kuullosta hyvältä korvissani akustisen oopperan keskellä, mutta tällä kertaa kukkaistyttöjen laulu ei onnistunut sähköisenä jostain kulisseista ollenkaan. Laulajia en syytä yhtään, sillä en oikeasti tiedä miltä heidän laulunsa kuulosti. Mutta omalle paikalleni eturiviin ääni kuulosti todella omituiselta. Eivätkö he voisi laulaa montusta, tai vaikka lavan reunasta?

Onneksi pääsen näillä näkymin katsomaan ja kuulemaan myös toisen esityksen torstaina. Silloin ollaan piippyhyllyllä. Jospa kukkaistytötkin kuuluvat silloin paremmin. Tämän Parsifalin parissa viihtyy kyllä varmasti, suosittelen!

lauantai 5. toukokuuta 2018

Les Nuits

Baletti: Les Nuits - Yölliset tunnit - Kansallisooppera 2018-5-4

© 2018 Suomen Kansallisooppera / Mirka Kleemola
Kansallisbaletin kevään uutukainen Les Nuits huokui kaukomaiden henkeä. Angelin Preljocajin koreografia, Berliinin valtionbaletin tuotanto viiden vuoden takaa, kuvitti Tuhannen yön tarinoita tanssin keinoin.

Musiikin suhteen odotin rytmikästä ambienssia leikattuna itämaisilla skaaloilla, enkä sen suhteen pettynyt. Aavistelu modernin ja klassisen liikekielen yhdistämisestä täyttyi myös. Kuitenkin kokonaisuudesta jäi jotain puuttumaan. Lyhyitä kohtauksia oli kaikkiaan 19 ja niiden mieltäminen tarinoiden muotoon jättää kovin paljon mielikuvituksen varaan. Enemmänkin tarinat voisi mieltää liikkuvaksi kuvaksi tarinan otsikosta ilman kehyskertomusta.

Sinänsä kaikki kohtaukset olivat hienoja, mutta välillä turha pantomiimimaisuus häiritsi minua. Naiset lattialla kohtaus oli hieno ja musiikin pois jättäminen puhutteli komeasti. Muita suosikkejani olivat Duo 3 ja Ruukut.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Kamariorkesterin pauloissa

Konsertti: Virtuosi di Kuhmo - Konserttihovi 2018-4-22

Nuori Mendelssohn
Virtuosi di Kuhmo -orkesterin juuret löytyvät noin kolmenkymmenen vuoden takaa Kuhmon kamarimusiikkifestivaaleilta. Tänään Imatralla ilahduttavan runsasta yleisöä helli oktetin verran soittajia. Ohjelmistona Johannes Brahmsin B-duuri sekstetto ja Felix Mendelssohnin Es-duuri oktetto.

Brahmsin kamarimusiikki on aina vedonnut minuun. Sekstetto ei ole minulle erityisen tuttu. Olen sen kyllä aikaisemminkin elävänä esityksenä kuullut, mutta ei se välttämättä ole valloittavinta Brahmsia. Illan esitys oli kaikin puolin kelpo tulkinta ja yllättäen varsinkin hidas osa toi mieleeni kaikuja Beethovenista.

Mendelssohnin oktetto olikin sitten uusi tuttavuus ja nousi saman tien suosikkilistalle. Täytyy jälleen hämmästellä millainen ihmelapsi Mendelssohn on ollut. Teini-ikäisenä sävelletty oktetto vie kuulijan mukaansa. Virtuosi di Kuhmon tulkinta ei jättänyt toivomisen varaa. Jälleen yksi loistava musiikkimuisto Konserttihovista.

lauantai 24. maaliskuuta 2018

Trubaduuri sodan keskellä

Ooppera: Trubaduuri - Kansallisooppera, Helsinki 2018-3-23

© 2018 Suomen kansallisooppera / Stefan Bremer
Ongelmani Verdin Trubaduurin kanssa on aina ollut libretto. Veljesviha, kosto ja kolmiodraama sinänsä luovat draamaa kerrakseen, mutta sekavuus ja erikoiset yksityiskohdat väärän lapsen polttamisineen kohottelevat kulmakarvoja. Toisaalta libreton keskeiset teemat: valta, politiikka ja uskonto, ovat loputon lähde ihmisen lajityypillisen käyttäytymisen kanssa painiskeluun.

Kansallisoopperan uuden Trubaduurin ohjaaja Joan Anton Rechi on korottanut sodan taustatarinasta tapahtumien keskiöön. Vaikka sota on libretossakin selkeästi läsnä, se usein romantisoidaan taustalle ja keskitytään leirinuotioiden tarinan kerrontaan ja pääkvarteton sisäiseen dynamiikkaan. Rechi tuo tarinaan mukaan Francisco de Goyan ja tämän Sodan kauhuja painokuvasarjan. Lavahahmona de Goya tuntui hieman päälleliimatulta, mutta äärimmäisen yksinkertaisen lavastuksen osana käytetyt piirrossarjan heijastukset toimivat loistavasti luoden ilmapiirin sodan järjettömyydestä. Voihan Goyan toki käsittää myös visuaalisena trubaduurina joka ikuisti tarinoita sotakuvina.

Itse ohjaus myös vyörytti vallan ja eritoten väkivallan lavalle heti ensimmäisestä kohtauksesta lähtien. Vartiomiesten kuunnellessa Ferrandon laulamaa taustatarinaa heille ruokaa tuova nainen otetaan käsittelyyn kuvittamaan tarinan tapahtumia. Hieno perinteinen teatteritemppu, joka sai ainakin minussa aikaan pahanolon tunteen. Lunan kreivin brutaalius korostuu monessa kohtauksessa, Leonoran kamarineitokin saa kokea tuulahduksen emäntänsä vikittelijän vallankäytöstä.

Rechi ei päästä katselijaa helpolla. Vaikka ohjauksen aihemaailma ja pohjaväre liikkuu ikävien asioiden parissa, niin näkökulma avaa ainakin minulle uusia ajatuksia ja rinnastuksia, joita on hyvä pohtia myös jälkeenpäin. Kokonaisuutena erinomainen ohjaus. Ainoa yksityiskohta mikä suuremmin häiritsi, oli muutamaan otteeseen käytetty tekstin heijastaminen taustalle. Se vie liikaa huomiota.

Kun ohjauksessa puuhattiin pimeällä puolella, niin tätä menoa sitten siivitti Verdin jumalainen musiikki. Kapellimestari Patrick Fournillierien puikonjälkeä en ole aikaisemmin kuullut. Valamiehistö on hänen suhteensa vielä pohtimassa tuomiotaan. Tähän ohjaukseen ja tuotantoon Fournillierin lähestymistapa tuntui sopivan mainiosti. Toisaalta partituuri olisi antanut mahdollisuuden dynaamisempaan ja herkempäänkin näkökulmaan. Mutta tässä kontekstissa ratkaisu toimi hienosti. Orkesteri soi komeasti.

Kuoro on syytä mainita isona plussana heti alkuun. Verdi tietää mitä kuorojen kanssa pitää tehdä ja kansallisoopperan kuoro oli hyvässä iskussa. Ensi-illan naissolistit olivat kerrassaan mahtavia. Sari Nordqvist oli mainio vanhan mustalaisnaisen Azurenan roolissa. Illan ehdoton supertähti oli Leonoran esittäjä venäläinen Elena Stikhina. Kerrassaan komeaääninen sopraano, joka osaa myös näytellä. Jo pelkästään hänen takiaan kannattaa piipahtaa Töölönlahdella.

Miessolistien kannalta tilanne on hieman mutkikkaampi. Venezuelalaisella tenorillamme Aquiles Machadolla on kelpo ääni, mutta lavatyöskentelyn puutteita se ei aivan täysin kompensoi. Lunan kreivin, itävaltalaisen Claudio Otellin kanssa tilanne oli taasen päinvastainen. Lavalla hän oli juuri niin inhottava otus kun millaisen Rechi oli hänestä tehnyt, mutta ääni ei aivan omannut samanlaista dominanssia. Pienemmistä rooleista vielä peukunnosto Heikki Aallon Ferrandolle.

Yhteenveto ensi-illasta jää massiivisesti plussan puolelle. Rechin ohjaus antoi paljon ajattelemisen aihetta. Solistit ja kuoro tarjosivat komeaa kuultavaa. Ja kaiken solmi yhteen Giuseppe Verdin hittikimara... Viva Verdi!

lauantai 24. helmikuuta 2018

Giselle

Baletti: Giselle - Kansallisooppera 2018-2-23

© 2018 Suomen Kansallisooppera / Sakari Viita

Kansallisbaletin vuoden ensimmäinen uutukainen on Adolphe Adamin musiikkiin pohjautuva romanttinen baletti Giselle. Baletin ensiesitys tanssittiin vuonna 1841 ja eilen ensi-iltansa saanut Kansallisbaletin tuotanto on taasen Cynthia Harveyn käsialaa ja tuontitavaraa Oslosta vuodelta 2009.

Juonen puolesta Gisellessä liikutaan romantiikan ajan perusasioiden parissa. Taustalla on klassinen nuoren aatelismiehen seikkailu rahvaan parissa. Jo toisaalle kihloihin asti lupautunut veikko vetää talonpoikaisvaatteet päälleen ja hurmaa Gisellen. Kun tilanne paljastuu Gisellelle, tämän heikko sydän antaa periksi ja kuolema koittaa. Toinen näytös onkin sitten tarinan puolesta oikea romantiikan ajan helmi. Hautausmaan ympäristössä petettyjen nuorten neitojen haamut kaappailevat miehiä kuoleman tanssiin. Aatelismiehemme on joutua näiden wilien saaliiksi, mutta Gisellen nuori haamu saa pelastettua ensirakkautensa kohteen.

Romantiikan ajan taiteen ystävänä kaiken pitäisi olla siis kunnossa tuhtiin annokseen tunnetta ja paloa. Lavasteiden puolesta ollaan täydellisessä ympäristössä. Ensimmäisen näytöksen pienet talot,  taustoitettuna kukkulalinnalla, ovat mainioita, samoin kun toisen näytöksen öinen hautausmaa kuutamolampineen. Silmänruokaa vailla vertaa.

Baletin osalta ja musiikin puolesta taasen en kyllä Giselleen syttynyt. Adamin musiikki on omiin korviini kuivakkaa, eikä nostata tarvittavaa paatosta. Koreografia oli selkeä ja tanssijat laadukkaita, mutta tarinan kerronta ei imaissut valitettavasti minua mukaansa. Vika ei varmaankaan ole tuotannossa, uskon sen miellyttävän Gisellen ystäviä. Ehkäpä Giselle ei vain ole baletti minua varten.