keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

RSO Bachin parissa

Konsertti: Keskiviikkosarja 14 - Musiikkitalo 2017-4-26

Richard Egarr (Credit: Marco Borggreve)
Viime sunnuntaisen Bach-hoidon jatkeena sattui tänään matkan varrelle mukavasti Radion sinfoniaorkesterin konsertti, jossa päästiin jälleen barokin musiikkimestarin sävelten seuraan. Tällä kertaa ohjelmistossa oli Bachin neljä orkesterisarjaa vierailevan kapellimestarin Richard Egarrin johdolla.

Orkesterisarjoja en kovinkaan paljon kuullut kokonaisina. Niitä paria hittiosaahan sitten kuuleekin vaikka minkälaisissa yhteyksissä.

Edellisestä musiikkitalon vierailusta oli vierähtänyt tovi ja kun nykyään RSO:n lippuja on hankala saada hyviltä paikoilta lyhyillä varoitusajoilla, niin konsertin alusta meni hetki aikaa pohtimiseen soivatko orkesterisarjat liian isossa salissa. Vaikka Egarr valitsikin ihan kohtuullisen kokoiset kokoonpanot (h-mollisarjaa lukuunottamatta), niin orkesterin takaa yläparvelta kuultuna musiikki olisi sopinut paremmin johonkin kamarimusiikkisaliin.

Kokoonpanossa oli basso continuossa mukana luuttu ja voin rehellisesti sanoa että havaintoni luutunsoitosta perustuu pelkkään näköhavaintoon. Yritin useaan otteeseen kuulla oikein keskittyä luutun äänen kuulemiseen, mutta en siinä onnistunut.

Ehdottomasti suosikkini illan esityksistä oli h-mollisarja. Kokoonpano oli minimaalinen: kaksi viulua, altto, sello, kontrabasso, huilu, luuttu ja Egarrin oma cembalo. Sarjan voisi melkein nimetä huilukonsertoksi ja huiluun puhalteli hienosti RSO:n oma Yuki Koyama.

Egarr johti orkesteria cembalon takaa, mutta mukana oli myös toinen cembalisti joka hoiti pääosan basso continuon osuuksista. Ihan kelpo konsertti vaikkeivät orkesterisarjat suurimpia Bach-suosikkeja olekaan.

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Ylösen sello puhuu Bachia

Konsertti: Bachia sellolla - Konserttihovi 2017-4-23

Marko Ylönen
Johann Sebastian Bachin soolosellosarjat ovat hänen sooloviulusonaattien ja -partitojen ohella musiikkia, jotka intiimiydessään ja näennäisessä selkeydessään ovat loputon riemun ja (itse)tutkiskelun kohde niin soittajille, kuin meille kaikille muillekin musiikin ystäville. Niinpä konserttihovin kevään tarjonnasta ehdottomasti eniten odottamani konsertti oli tämän päiväinen Marko Ylösen kolmen sellosarjan esitys.

Vaikka nämä Bachin jousisoitinjärkäleet tuntuvat olevan kaikkien arvostamia, niin valitettavan harvoin niistä pääsee elävänä esityksenä nauttimaan. Miksiköhän näin? Eivätköhän ne kuulu jokaisen jousisoittajan perusruokavalioon. Toisaalta levytyksiä löytyy hulvaton määrä, monilta jopa useita versioita. Esimerkiksi yksi suosikeistani, ranskalainen Pierre Fournier, on levyttänyt sarjat neljään kertaan.

Mikä tekee asian vieläkin mukavammaksi on se, että ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa soittaa näitä teoksia. Kunhan perusasiat ovat kunnossa, niin Bachin soolosarjoja voi lähestyä niin monella tavalla.

Marko Ylösen kanssa ei tarvitse pohtia mitään perusasioita. Ylönen on huikea soittaja jonka musisointi vie minut mukaansa täysin. Konserttihoviin hän oli valinnut kuudesta sellosarjasta kolmannen, neljännen ja viidennen. Konsertin alkuosan C-duuri (3.) ja Es-duuri (4.) sarjat toimivat hienosta parina ja väliajan jälkeen c-mollisarja (5.) vei sitten kuulijan syvälle ihmiselämän perustotuuksien äärelle. Tätä on musiikki parhaimmillaan!

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Jumalten tuhoa DOBissa

Ooppera: Götterdämmerung - Deutsche Oper Berlin 2017-4-17

DER RING DER NIBELUNGEN: DIE GÖTTERDÄMMERUNG von Richard Wagner, Deutsche Oper Berlin, copyright: Bettina Stöß


Götz Friedrichin Berliinin Deutsche Operiin tekemä Ring sai sitten näillä näkymin viimeisen esityksensä. Tetralogian lopetus, Jumalten tuho, esitettiin ensimmäisen kerran vuonna 1985 ja tänään oli sitten tuotannon viimeinen, 52. esitys. Uusi Ring alkaa pulputa näyttämölle näillä näkymin vuonna 2020.

Friedrichin Berliinin Ring oli näyttävä kokonaisuus. Peter Sykoran lavastuksen keskeinen elementti oli näyttämön sisään rakennettu "loputon" putkinäkymä, jota sitten pätkittiin kohtauksiin sopivaan mittaan ja koristeltiin asiaankuuluvasti. Itse odotin tuon putken toimivan visuaalisen sitovuuden ohella myös jonkinlaisena ohjauksellisena ideana, joka olisi ollut myös tarinan osalta keskeisessä osassa. Tämän suhteen kyllä petyin. Jos tällainen idea oli, Friedrich kätki sen liian hyvin. Reininkullan alkukuva lakanoituine hahmoinen jäi myös Jumalten tuhon loppukuvaksi, mutta luuppi tahi kaiken toistuvuus ei ole putken ominaisuus.

Itse ohjauksessa Friedrich on kyllä uskollinen libretolle. Oli jännittävää havaita että Friedrich kierrätti ideoitaan myöhemmin Helsingin ohjauksessaan. Minulta on paljon yksityiskohtia Helsingistä unohtunut, joten yhtäläisyyksiä on varmaan enemmänkin. Esimerkkinä Jumalten tuhosta vaikkapa Gibichungien suurennuslasipaneelit. Helsingissä niitä taisi olla vähemmän, mutta sama idea oli molemmissa ohjauksissa. Hyvin se toimikin, tarkkailun ja ohjailun tunne niistä tulee.

Loppu jättää mukavasti pohdittavaa. Hagen päätyy lopulta myös Reinin syleilyyn ja kun liekit häipyvät putkesta, paljastuu tuo Reininkullan alkukuva uudelleen. Nyt tosin lavan edustalla on lisänä tuhosta kärsineitä/kärsiviä ihmisiä, mutta tuhkan laskeuduttua(?) jumalat/myytit jäävät edelleen odottamaan uudelleen nousuaan lakanoiden alle. Onko kyseessä jonkinlainen buddhalainen kierto vai arvelu siitä että ihmisillä on taipumus kaivata hädän hetkellä jumalia avukseen?

Kyllä Friedrichin Ring oli itse kestänyt aikaa varsin hyvin. Lavastajat eritoten ovat voineet käyttää tätä Ringiä mallinaan. En muuten muista missä olisin nähnyt yhtä hienosti savua käytettävän lavastuksen elementtinä. Näennäisesti ikuisuuteen jatkuvan putken sisällä savulla saatiin paljon nättiä aikaan.

Tuntuu hieman absurdilta sanoa odottaneensa ohjaukselta enemmän särmää. Eritoten kun Friedrich oli tosiaan uskollinen libretolle. Mutta lavastuksen antaman visuaalisen potentiaalin jättäminen käyttämättä johonkin suurempaan tuntuu ihmeelliseltä. Tai sitten olen vain itse liian sokea sitä havaitsemaan.

Viimeinen Götterdämmerung oli mannaa korville. Donald Runnicles on kovan luokan Wagner-kapu. Ehkä tuosta naapuritalosta löytyy vielä kovempi kaveri, mutta mitään moitteen sijaa DOBin orkesteri ja Runnicles eivät ansaitse.

Stefan Vinke jatkoi Siegfriedin roolissa. Hänellä oli kaikinpuolin sankariasenne kohdallaan. Evelyn Herlitzius Brünnhildenä on varsin vaikuttava. Hänen Elektransa Helsingissä viime syksynä oli huikea ja samoin kun Kundrynsa DOBissa jokunen vuosi sitten. Jos pitäisi laittaa hänelle vaikkapa nuo kolme roolia sopivuusjärjestykseen, niin ehkäpä Elektra ja Kundry sopivat hänen äänelleen paremmin kuin Brünnhilde.

Eilinen Brünnhilde, Ricarda Merbeth, oli tänään Gutrunen roolissa, joten naisten pääroolituksissa ei pontta puuttunut. Albert Pesenforder pahisteli Hagenina ja Werner Van Mechelen Alberichina.

Sellainen reissu tällä kertaa. Seuraavan kerran Tukholmassa. Voi sitä Wagneria minkä siemenen kylvi kuulijaan...

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Siegfried DOBissa

Ooppera: Siegfried - Deutsche Oper Berlin 2017-4-15

DER RING DES NIBELUNGEN: SIEGFRIED von Richard Wagner, Deutsche Oper Berlin, copyright Bettina Stöß


Lauantai-illan huumaa oli tarjolla DOBin Ringin kolmannen osan, Siegfriedin muodossa. Siegfriedhän on noin yksinkertaistettuna periaatteessa Wagnerin etiäinen Hollywood-sadusta. Yksinhuoltajan kasvatista kypsyy suurten sankaritekojen tekijä ja löytääpä hän vielä lopuksi elämänsä rakkaudenkin. Onneksi ei tarvitse tyytyä yksinkertaistettuun versioon, vaan voi ihmetellä taustoitusta ja jälkilöylyjä neljän oopperaillan verran.

Ohjaaja Götz Friedrich ja lavastaja Peter Sykora muistuttavat heti alussa että Siegfried on lapsi, ainakin noin henkisellä tasolla. Putkilavan etuosassa on Mimen paja, mutta sen sivulla on leikkipaikka leluineen, jossa Siegfried lienee aikaansa viettänyt. Taustakangas on lastenkuvaston perustavaraa kukkineen, pilvineen, aurinkoineen ja perhosineen. Sinänsä jännä että ympäristö tuo mieleen, että Mime olisi hoitanut Siegfriedin kasvatuksen hyvin, vaikka hänen taka-ajatuksensa ja motiivinsa eivät todellakaan ole puhtaita. Lapsihan Siegfried vieläkin on. Hänen omnipotentissa ADHD-innossaan on kuitenkin surullinen sivumaku äidinkaipuineen.

Toisen näytöksen alussa lava näyttää lähes tyhjältä. Alberichit, eli Alberich ja Wotan vaihtavat kuulumisia ja Wotan herättelee Fafneria, jonka olemus ei vielä paljastu. Siegfried saa lopulta Fafnerin ärsytettyä ja lohikäärmeenä toimii mainiosti koko putken leveydeltä Siegfriediä lähestyvä robottiseinä. Sankarimme saa uhkan eliminoitua tökkäämällä Notungin sopivaan rakoon, josta se tavoittaa Fafnerin sydämen. Mimekin saa palkkansa pahoista aikeistaan.

Kolmannen näytöksen alussa Wotan haastaa vielä tulevan vävypoikansa, mutta Siegfried miekkoineen saa ukkinsa väistymään. Ylimääräinen tunneliseinä nousee ylös ja paljastaa Brünnhilden lepopaikan johon tämän Valkyyrian lopussa jätimme.

Ohjaaja Friedrich teki varmaa työtä kolmisenkymmentä vuotta sitten. Regietheaterin edustajaksi häntä ei kyllä voi laskea. Tarina etenee libreton mukaan, vain lavastus ja pienet yksityiskohdat antavat maustetta soppaan. Tuon lavaputken suhteen olen oikeastaan menettänyt toivoni suuresta valaistumisesta. Jos Götterdämmerung sellaisen tuo, niin sitten tuo. Putki on tähän mennessä ollut vain erinomaisen näyttävä lavastekomponentti, joka sitoo visuaalisen ilmeen läpi oopperoiden. Sinänsä ihme jos sillä ei suurempaa merkitystä ole, kuitenkin se myös jo pelkällä olemassaolollaan dominoi mielikuvien ohjausta.

Pienen moitteenkin ohjauksen suhteen löysin. Siegfriedin ja Brünnhilden loppukohtauksen aikana he laulavat mielestäni aivan liikaa katsomolle. En laittaisi tätä laulajien piikkiin, vaan kyllähän koreografia on sovittu.

Burkhard Ulrich ilahdutti Logen roolissa Reininkullassa ja tänään hän pääsi loistamaan Mimenä. Hän karrikoi Mimen hahmoa juuri sopivasti. Stefan Vinke jaksoi hienosti nimiroolissa loppuun asti. Samuel Youn oli vahvaääninen Wanderer ja tänään Brünnhildenä heräili Ricarda Merbeth. Donald Runniclesin ja orkesterin työtä arvostan ilta illalta enemmän.

lauantai 15. huhtikuuta 2017

DOBin Ringi ja Valkyyria

Ooppera: Die Walküre - Deutsche Oper Berlin 2017-4-14
DER RING DES NIBELUNGEN: DIE WALKÜRE von Richard Wagner, Deutsche Oper Berlin, copyright: Bettina Stöß


DOBin pääsiäisringi jatkui pitkänäperjantaina Valkyyrialla. Eilinen Reininkulta petasi pohjia ja tänään pääsimme ihmisten maailmaan. Sieglinden ja Hundingin talo on eroteltu putken etuosasta bunkkerimaisen seinän avulla. Takaseinän aukoista vilkkuu liikkuvia valoja jotka tuovat sen oletetun myrskyn lisäksi mieleen jonkinlaisen kriisitilan (sanan merkityksistä sopivat sekä paikka- ja asiatulkinnat). Katosta laskeutuu vinosti puunrunko joka tutusti kätkee Wotanin terveiset miekan muodossa.

Hundingin mukana taloon tulee kuusi militanttihenkistä adjutanttia. Aika jännä että monissa ohjauksissa Hundingilla on apuporukkaa, libretto puhuu vain pelkästä Hundingista. Posse ajetaan sentään yöksi pihalle ja lempi leiskahtaa sisarusten keskelle niinkuin pitääkin. Kevään koittaessa bunkkerin takaseinä repeää ja paljastaa rakkaan putkemme jota koristaa jonkinlainen harsovaate ja runsaasti kauniisti valaistua savua.

Toisessa näytöksessä palataan jumalten pariin. Nyt putki on taas auki loppuun asti. Lisänä on rauniohenkistä lavastusta. Edessä on kaatuneet lastenvaunut, pari matalaa pöydällistä pienoismalleja rakennusten raunioista ja taustalla valtava hajoamassa oleva kaatuvan hevosen patsas. Tuossa ympäristössä Wotan, Fricka ja Brünnhilde selvittelevät avioliiton ja insestin sovinnaisuutta. Wotan ja Fricka ovat edelleen valkoisissa. Frickalla on mukana pienen tikun päässä oleva kasvojen puolinaamio, jota käyttäen hän poistuu kohtauksen lopussa. Jos Reininkullassa naamiot toivat mieleen klassisen teatterin maskit, niin tämä Frickan versio muistutta enemmän barokin hienohelmaversiota. Onko noilla sitten mitään merkitystä mihinkään, jää nähtäväksi?

Brünnhilde omaa komean siipikypärän ja on pukeutunut vinyyli/nahka-asuun, kuten muutkin valkyyriat. Kolmannen näytöksen alussa valkyyrioiden ratsastus tapahtuu jälleen koko putken näkyvillä ollen, tosin välillä on repeytynyttä seinää mallintava välikohta. Keskellä on myös pieni lavan tapainen lippa johon Wotan laskee lopuksi Brünnhilden odottamaan sisarenpoikaansa pelastajaksi.

Hieman olisin odottanut enemmän rautalankaa ja vinkkejä jos putkella on jotain suurempaa symboliikkaa ohjauksen kannalta. Lavasteena se on kyllä erittäin näyttävä ja eritoten savukoneen sekä valojen avulla siitä saa loihdittua upeita näkymiä. Ohjaus ja lavastus ovat kyllä edelleen mielestäni erittäin onnistuneita, vaikken Rosettan kiveä vielä ole onnistunutkaan löytämään.

Nyt on pakko hehkuttaa musiikin puolesta erityisesti ensimmäistä näytöstä. Stuart Skelton Siegmundina, Tobias Kehrer Hundingina ja Eva-Maria Westbroek Sieglindenä olivat aivan huikeita. Skeltonilla taisi muutamassa kohdassa olla pieniä ongelmia saada ääni syttymään, mutta ne eivät haitanneet ollenkaan sitä ilmaisuvoimaa mikä hänellä äänessään oli. Samat sanat voi kyllä sanoa Kehrerin ja Westbroekin äänistä. Huh-huh...

Iain Paterson Wotanina ja Daniela Sindram Frickana olivat kelpo pari hekin. Brünnhilde oli Evelyn Herlitzius, joka on kyllä nykyään kovassa iskussa. Kun vielä nostaa hattua lopuksi Donald Runniclesille ja orkesterille, niin Valkyyria on käsitelty. Saa nähdä mitä Friedrich on Siegfriedin varalla keksinyt.

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Friedrichin Reininkulta DOBista

Ooppera: Das Rheingold - Deutsche Oper Berlin 2017-4-13

DER RING DES NIBELUNGEN: DAS RHEINGOLD von Richard Wagner, Deutsche Oper Berlin, copyright: Bettina Stöß


Kun DOB ilmoitti pari vuotta sitten uuden Ring-tuotannon alkavan vuonna 2020 ohjaajanaan Stefan Herheimin, odottavan aika tuli pitkäksi, mutta sille tuli selvä kiintopiste. Samalla kuitenkin kerrottiin että yli kolmekymmentä vuotta vanha Götz Friedrichin ohjaus saisi vielä kaksi esityssykliä. Friedrichän on ohjannut myös Helsingin nyt levolle lasketun Ringin, josta tykkäsin kovasti (R, W, S, G). Osaltaan tuosta syystä päätin lähteä katsomaan vielä viimeisen syklin DOBin Friedrichin versiosta.

Kolmenkymmenen vuoden elinkaarensa aikana Friedrichin Ringistä on todennäköisesti kirjoitettu varsin paljon, mutta tällä kertaa halusin pysyä pimennossa muiden arvioista ja analyyseista. Ainoa mitä en voinut välttää, oli tieto siitä että lavalla on putki. Eli omin aistein menoa ihmetellään. Kun kerran viimeinen sykli on menossa, niin eipä tule suurta vahinkoa jos höpisen ihan puuta heinää.

Putken olemassaolosta tiesin ja esiripun noustua putki lavan täyttikin. Lippuni on permannon etuosassa ja hieman kohoavan lavan takia taka- ja sivuseinien kohtaamista ei näe ja täten visuaalinen harha putken jatkumisesta loputtomiin on erinomainen. Onko tuo putki sitten maan sisällä, avaruusaluksessa vai jossain ihan muualla, saattaa selvitä tetralogian aikana. Alkunäkymä oli varsin vaikuttava; lakanoilla peitetyt ihmishahmot, aivan kuin odottamassa varastoinnin loppumista. Reinintyttärien alkukohtauksessa putken etuosaan ilmestyivät kuitenkin läpinäkyviä harsoverhoja, jotka loivat sopivan ympäristön vesileikkeihin ja Alberichin kiusaamiseen. Reinin kulta-aarre muistutti kovasti atomimallia, joka vei ajatukset mahdollisiin kylmän sodan atomiuhkaleikkeihin. Moinen tulkintasuunta ei kyllä saanut erikoisemmin tukea myöhemmin, saa nähdä pääseekö tuosta mihinkään myöhemmin.

Kohtauksen vaihtuessa Reinin verhot hävisivät ja putki katkaistiin "normaalilavasyvyyden" kohdalta taustakankaalla jonka voisi kuvitella mallaavan jonkinlaista vuoristosolajatketta. Sen huipulla taustavalojen läpiajamana sitten on Valhalla, jonka voisi kuvitella tuossa lavastuksessa olevan supermoderni pilvenpiirtäjäkokonaisuus jossain kaukana korkealla. Valhallan luonne muuttuu kyllä loppukohtauksessa, josta enemmän myöhemmin.

Jumalat ovat pukeutuneet valkoisiin ja aloittavat toimintansa puolinaamioihin pukeutuneina. Liikekieli asuineen ja eritoten Freian liikkeet tuovat mieleen jonkunlaisen mukaelman klassisesta kreikkalaisesta näyttämöasetelmasta. Jättiläisten saapuessa ja jumalten riippuvaisuuden omenista toteamisen jälkeen, klassinen asetelma puolinaamioineen poistuu. Pitäisikö tuosta vetää jotain johtopäätöksiä vaikkapa alustalta tippumisen tai pokkuroinnin kuolevaisuudeksi muuttumisen suhteen?

En tiedä onko Logesta tarkoituksella muokattu Wagneria muistuttava hahmo, mutta sellainen hän kyllä minulle on. Viitassa ja baskerissa yksi Reininkullan primus moottoreista vie Wotanin Nibelheimiin. Alberichin valtakunta paljastuu kun lavan etuosa nousee lippana ylöspäin. Alberichin komentokeskus on kultaharkkojen keskellä ja monitoroineen voisi muistuttaa vaikka ydinvoimalan ohjauskeskusta. Vaikka kuinka yritän yhdistää ensimmäisen kohtauksen atomimallin tuohon, niin ei se oikein tunnu onnistuvan. Jätetään se atomimalli odottamaan tulevia oopperoita.

Käärmettä mallintaa mukavasti komentokeskuksen etukaiteen hammasmalli uhkaavine hydrauliikkakourineen. Wotanin saatua sormuksen hän keskittyy kovasti ihailemaan sen nyrkkirautamaista olemusta. Onko kellään muuten tietoa millainen sormus oli ihan ensimmäisessä Ringissä? Jotenkin nämä kookkaat jumppakuulat tuntuvat aina hieman hassuilta, mitenköhän Riku hoiti homman?

Erdan käveltyä lavan halki Wotanille ohjeita kertoen Freia saadaan vihdoin piilotettua kultaharkkopinojen, Tamhelmin ja sormuksen taakse. Fafner poistaa hengen Fasoltilta ja laahustaa aarre mukanaan putken takaosaa kohti.

Savun keskeltä Valhalla näkyykin nyt taustalla ja tällä kertaa se ei enää näytä pilvenpiirtäjäkokonaisuudelta, vaan enemmänkin jonkinlaiselta avaruusalukselta. Saa nähdä mitä tulevina iltoina on edessä.

Kokonaisuutena erittäin toimiva ohjaus ja näyttävä lavastus, joka on muuten Peter Sykoran suunnittelema. Yritän vieläkin pysyä erossa oheismateriaaleista ja jatkaa neitseellistä kosketusta tähän Ringiin. Mielenkiinnolla odotan mitä teemoja Friedrich kehittää eteenpäin ja olenko missannut jotain olennaista. Ainakaan ohjauksen ja lavastuksen sisällön vanhenemisen takia tätä Ringiä ei ole kannattanut laittaa naftaliiniin. Tietysti kolmenkymmenen vuoden aikana sen on nähnyt jo niin moni (vihdoin minäkin), että kyllähän sitä varmaan on aika luoda jo jotain uutta teatterin osalta.

Solisteihin, orkesteriin ja kapellimestariin en ole vielä viitannut sanallakaan. Silloin kun homma on hyvissä käsissä, niin eipä paljon tarvitsekaan. Maestro Donald Runnicles on vakuuttanut minut jo aikaa sitten pätevänä Wagner-vispaajana. Solistit olivat mainioita ja erittäin tasalaatuisia. Pitäisi mainita oikeastaan kaikki jos haluaisi kehua. Werner Van Mechelenin Alberich ja Burkhard Ulrichin Loge saavat tällä kertaa nimensä tässä yhteydessä esille.

Huomenna jatketaan, jännää...

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Henkäyksiä välitilassa

Ooppera: Only the Sound Remains - Kansallisooppera, Helsinki 2017-4-12

© 2017 Suomen Kansallisooppera / Heikki Tuuli
Kaija Saariahon uusin ooppera Only the Sound Remains sai Suomen ensi-iltansa tänään vuosi Amsterdamin kantaesityksen jälkeen. Ooppera koostuu oikeastaan kahdesta erillisestä oopperasta Always Strong ja Feather Mantle. Molemmat pohjautuvat Ezra Poundin ja Ernest Fenollosan englanninkielisiin runokäännöksiin japanilaisista nō-näytelmistä. Saariaho on itse tehnyt libreton noiden käännösten perusteella.

Varsinaisia tapahtumia tarinoissa on todella vähän ja tematiikka pyöriikin enemmän henkimaailman rajoilla. Ensimmäisessä tarinassa pappi on uhraamassa kuolleen luutunsoittajan soitinta, kun soittajan henki saapuu häntä tervehtimään. Toisessa taasen kalastaja löytää höyhenviitan, mutta sen omaava henkimaailman olento tulee huomauttamaan tarvitsevansa sitä enemmän.

Saariaho käyttää äänimaisemansa luomiseen kahta varsinaista solistia; kontra-tenoria henkenä molemmissa tarinoissa ja baritonia pappina ja kalastajana. Tarinat eivät sinänsä liity toisiinsa, mutta samojen solistien käyttö sitoo ne mukavasti yhteen. Solistien tukena on nelihenkinen kuoro (SATB), jousikvartetti, kantele, huilu ja lyömäsoittaja.

Musiikki omaa hieman itämaisvaikutteita kenties tarinoiden historian takia, mutta sävelkieli on kyllä Saariahon omaa. Äänimaisema oli itsessään niin kuvaileva, että yleensä kuuntelen tämän tapaista musiikkia silmät kiinni ja annan äänten muodostaa oman kuvansa päässäni. Se ei toisaalta välttämättä ole optimaalisin tapa nauttia elävästä musiikkiteatterista.

Saariahon vakio-ohjaaja Peter Sellars lähestynee tarinoita noiden nō-näytelmien hengessä. Minulla ei valitettavasti ole oikeastaan minkäänlaista kosketuspintaa japanilaisen teatterin historiaan ja tyyleihin, joten en voi arvioida lopputulosta sillä perusteella. Sellars, lavastaja Julie Mehretu ja valaistuksesta vastaava James F. Ingalls pelkistävät lavailmaisua paljolti mimiikan, sekä valon ja varjon pohjalle. Mielestäni lopputulos on varsin tyylikäs ja tukee musiikin henkeä. Feather Mantlessa keskeisessä osassa on tanssija joka hienosti lisää dynaamisen elementin lavailmaisuun.

Klassisen oopperaohjelmiston ystävälle Only the Sound Remains saattaa olla suhteellisen vaikea pala nieltäväksi. Musiikki on kenties hankalammin avautuvaa kuin vaikkapa Saariahon edellisessä oopperassa Émiliessä. Tarinoiden sisältö pyörii henkimaailman rajamailla. Toisaalta runojen tekstiä lukiessa (libreton käännös löytyy muuten Kansallisoopperan sivuilta) tajuaa kuinka hienosti Saariahon musiikki peilaa niiden maisemaa.

Helsingissä solisteina laulavat kontra-tenori Anthony Roth Costanzo ja baritoni Davone Tines. Kerrassaan mainio parivaljakko joiden äänet sopivat hienosti rooleihin. Tanssija Nora Kimball-Mentzos taisi olla mukana jo Amsterdamissakin. Kuorokvartetilla Tuuli Lindeberg, Karariina Heikkilä, Matias Haakana ja Nicholas Söderlund oli nähdäkseni jonkinlaista koreografiaakin orkesterimontussa, mutta permannolta ei näkynyt paljon muuta kuin satunnaisia käsien liikkeitä. Kaikkien laulajien ohella myös kaikkien soittajien tuottamia ääniä taidettiin muokata sähköisesti. Kanteleensoittaja Eija Kankaanranta, huilisti Camilla Hoitenga, lyömäsoittaja Heikki Parviainen ja jousikvartetti Meta4 täydensivät soittajakaartin kapellimestari André de Ridderin johdolla.