sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Jorma Hynninen ja Ilmari Räikkönen Konserttihovissa

Konsertti: Jorma Hynninen/Ilmari Räikkönen - Lauluja elämästä - Konserttihovi 2018-11-25

Toivo Kuula

Baritoni Jorma Hynninen ja pianisti Ilmari Räikkönen tarjosivat Konserttihovissa hienon kattauksen Oskar Merikannon ja Toivo Kuulan yksinlauluja. Laulujen lomassa kuultiin myös Johanna Tuomen kertomana Pekka Hakon kirjoittamat lyhyet historiikit Merikannosta ja Kuulasta.

Jorma Hynninen viihtyy edelleen konserttilavalla vaikka ikä alkaa lähennellä kahdeksaakymmentä. Ja miksei viihtyisi, sillä tulkitsijan taidot eivät ole vuosien karttuessa karisseet mihinkään. Kun Hynninen tulkitsee Merikannon laulua Ma elän!, niin tekstin sisältö saa syvällisempää tasoa kuin nuoremman laulajan käsittelyssä.

Kuulan ja Merikannon laulut ovat kaikille tuttuja. Hynnisen ja Räikkösen yhteistyö mainiota. Erinomainen sunnuntain alkuillan musiikkihetki.

lauantai 24. marraskuuta 2018

Näyttävä Tuhkimo viihdyttää

Baletti: Tuhkimo - Kansallisooppera 2018-11-23

Sergei Prokofjevin balettimusiikki on aikaisemmin jättänyt positiivia muistoja Romeo ja Julia baletin parissa (2012 ja 2016). Odotukset olivat näin ollen korkealla, kun astelin kansallisbaletin syyskauden viimeisen uutukaisen pariin.

© 2018 Suomen kansallisbaletti / Mirka Kleemola

Tuhkimo on varmaan tarinana tuttu lähes jokaiselle. Jos satua ei ole kuullut, lukenut tai nähnyt, niin silti todennäköisesti juonen pääpiirteet haltijattarineen, prinsseineen ja kengän kadottamisineen ovat tutut. Klassinen perusmallihan on tietysti ryysyistä rikkauteen, jossa alkutilan ankeutta korostetaan rakkaudettomalla perhepuolella ja rikkaus taasen peilautuu onnena rakkauden kautta. Ekstramausteena on ripaus taikuutta haltijoiden avustamana.

Kansallisbaletin Tuhkimon koreografia on englantilaisen David Bintleyn käsialaa. Alkuperäinen versio koreografiasta on vuodelta 2010 Birminghamista, mutta Helsinkiä varten koreografiaa on päivitetty ja lavastus ja puvut on myös uusittu. Tanssin puolesta Tuhkimo on hienoa katsottavaa. Minulle Tuhkimon balettiversioiden historia ei ole tuttu, mutta käsiohjelma mainitsee, että sisarpuolien rooleissa on usein nähty miestanssijat. Sulattelin tuota ajatusta väliajoilla ja baletin jälkeen, enkä oikein pystynyt keksimään miksi. Sisarpuolet ovat Bintleynkin käsittelyssä koomisia hahmoja ja lieventävät sisarkateuden raakaa todellisuutta.

Emma Ryottin lavastus ja puvut ovat todella upeita. Haltijoiden taikamaailma ja prinssin ympäristö peilautuu tähtiteeman avulla eteerisiin mittoihin. Tuhkimon ja perhepuolen keittiömiljöö on vinksahtanut, seinätkin ovat kallellaan oikealla. Seinien taipumisesta tuli mielenkiintoinen déjà-vu ilmiö muutaman vuoden takaa. Silloinkin jossain tuotannossa (taisi olla ooppera) oli sama idea ympäristön taipumisesta sivuun. Alussa aivoni mielsivät lavan olevan tasainen ja lavasteiden olevan vinossa. Myöhemmin esityksen aikana, kuten eilenkin, näin lavasteiden olevan suorassa ja taasen lavan olevan vinossa.

Puvuista täytyy vielä erikseen mainita vuodenaikahaltijattarien mekot. Aivan ihanat kankaat... Muutenkin puvut olivat kauniita. Toisen näytöksen tanssiaisissa Tuhkimon ja prinssin vaaleat asusteet tekivät hienon näköharhan lavastuksen suhteen.  Lavastuksessa seinäpaneelien pinnat olivat kevyesti peilaavaa materiaalia ja näytti aivan kuin Tuhkimolla ja prinssillä olisi olleet valkoiset varjot.

© 2018 Suomen kansallisbaletti / Mirka Kleemola

Illan solistit olivat mainioita. Abigail Sheppardin Tuhkimo oli valloittava ja Micha Krčmářin prinssi sopiva partneri hänelle. Rebecca King ja Salla Eerola olivat mainiot sisarpuolet. Heillä on tarinan hankalimmat roolit, heidän pitää välillä näytellä kehnoja tanssijoita.

Orkesteria johti ensi-illassa Paul Murphy. Hyvältä kuulosti. Kyllä musiikin puolesta Romeo ja Julia on edelleen Prokofjevin ykkösbaletti minulle, mutta hienoja valsseja on Tuhkimossakin.

Kokonaisuus uuden Tuhkimon osalta on vahvasti plussan puolella. Erittäin näyttävä tuotanto, suosittelen.

sunnuntai 21. lokakuuta 2018

Lappeenrannan laulukilpailujen ennakkokilpailu II (2018)

Helkiö-sali, Lappeenranta 2018-10-21

Lappeenrannan musiikkiopiston aulassa on ilmoitustaulu, johon opiskelijat voivat jättää lappusia joissa he kertovat millainen on heidän unelmaopistonsa ja näitä toiveita sitten toteutetaan opetuksen suunnittelussa. Ylivoimaisesti suosituimmat toiveet ovat kahvion hintojen alennus ja pistorasioiden lisääminen. Itse kitaran soittajana tietysti toivon että Lappeenrannassa on valtava joukko nuoria nälkäisiä sähkökitaristeja. Erikoisin lappu on kuitenkin seuraava.


En ole törmännyt missään moiseen laitteeseen. Ilmeisesti musiikkiopisto ruokkii myös innovaatioita. Keinuja olisin itsekin kaivannut ennakkokilpailun toisen päivän session loppupuolella. Pitkät päivät käyvät kovasti istumalihasten päälle.

Sunnuntain saldo oli 26 laulajaa. Eli kaikkiaan kahden päivän aikana kuultiin elävänä 59 laulajan esitys. Näistä tuomaristo poimii noin puolet vuodenvaihteen varsinaista kisaa varten.

Varmasti ensi vuosi alkaa komealla kisalla, mielestäni taso oli ennakkokilpailussa varsin hyvä. Suuria ennakkosuosikkeja en vielä osannut bongata, mutta kelpo laulajia kisaan on tulossa.

Tuomaristo tekee varmasti hyvät valinnat, mutta onhan näiden kilpailujen seuraamisen kannalta mukava myös arvailla ja kannustaa omia suosikkeja. Kuten sanoin kaikki laulajat saavat minulta suuren arvostuksen, mutta en panisi pahakseni jos saisin viettää ensi vuoden ensimmäistä viikkoa vaikkapa näiden laulajien kanssa:

Sofia Buono
Helianna Herkkola
Jenni Hietala
Marika Hölttä
Laura Juvonen
Emil Mahjneh
Aurora Marthens
Jere Martikainen
Annemari Moilanen
Meeri Pulakka
Virva Puumala
Aku Rantama
Elisaveta Rimkevitch
Miia Saari
Pauliina Sairanen
Heta Sammalisto-Muhonen
Kaisu Tajakka
Johanna Takalo
Tiitus Ylipää

Heidän esityksensä jättivät jälkeensä kutinaa että annettavaa voisi olla enemmänkin. Nähdään tammikuussa Lappeenrannassa!

lauantai 20. lokakuuta 2018

Lappeenrannan laulukilpailujen ennakkokilpailu I (2018)

Helkiö-sali, Lappeenranta 2018-10-20


Taas on kolme vuotta vierähtänyt edellisistä Lappeenrannan laulukilpailuista. On aika katsastaa millaisia kotimaisia laulajia musiikkiopistot ja laulunopettajat ovat kypsytelleet.

Tämä on nyt kolmas laulukilpailujen sykli jota seurailen. Selailin tänään väliajoilla kirjoituksiani edellisistä kilpailuista. Jos ensimmäisen päivän perusteella voisi vetää jotain johtopäätöksiä, niin taso on tasaisen mukava. Selviä suosikkeja, jotka tekevät samantien suuren vaikutuksen, ei kauhean montaa tullut. Mutta toisaalta sinne skaalan toiseen päähän ei oikein tullut ketään. Kaikkia oli mukava kuunnella; toki ei niin omaa makua miellyttäviä äänensävyjä löytyi, mutta kenestäkään en suurta porua nostaisi jos häntä lavalla jossain produktiossa kuulisin.

Olen vinyylilevyjen hengessä jälleen rikkinäinen levy ja toistan loputtoman huoleni artikulaation merkityksestä. Ymmärrän korkean tessituuran haasteet, mutta kyllä laulun kieli pitäisi pystyä päättelemään korvien avulla, eikä käsiohjelman. Onneksi pahoja tapauksia ei ollut montaa, mutta edelleen kevyt konsonanttikammo on valitettavan yleinen.

Ohjelmistossa suositaan tämä vuonna paljon Mozartin aarioita, jotka hyvin laulajan perustaitoja esittelevätkin. Julian aaria Gounodin Romeosta ja Juliasta on näköjään tänä vuonna tipahtanut hittilistalta. Toissa kerralla siitä saikin yliannostuksen.

Tänään elävänä saimme kuunnella 33 laulajaa. Tuomaristo taisi tauolla vielä katsoa salissa muutaman karsintaan videon välityksellä osallistuvan esityksen. Olisipa nuo voinut näyttää myös meille yleisön jäsenille. Omat korvani alkavat tällaisen pitkän session jälkeen jo hieman väsyä, hattua nostan jälleen kerran tuomaristolle.

Huomenna on hieman lyhyempi päivä, innolla sitä odottelen.

Erathin Hoffmann napakymppiin

Ooppera: Hoffmannin kertomukset - Kansallisooppera 2018-10-19

© 2018 Suomen Kansallisooppera / Heikki Tuuli

Nyt kannattaa satunnaisen oopperassa kävijän tahi teatterin ystävän herätä ja varata kiireesti lippu kansallisoopperan uuteen Hoffmannin kertomukset oopperaan. Saksalaisen Johannes Erathin ohjaus Jacques Offenbachin viimeisestä oopperasta on huipputuotanto, joka on kuorrutettu vielä huippulaulajilla.

Vaikka oopperan juoni ei olisi tuttu, niin käsiohjelman synopsiksen avullakin ohjauksesta saa paljon irti. Tällä kertaa tein itse kotiläksyni hieman pintapuolisesti, enkä lukenut esimerkiksi librettoa yksityiskohtien palauttamiseksi mieleen. Erathin monitasoisesta ja symbolisesta ohjauksesta olisi saanut vielä paljon enemmän irti tarkemman alkupohdiskelun avulla. Tämä ohjaus kestää monia katselukertoja, yksityiskohtia ja tasoja tuntuu olevan niin paljon.

Oopperan toinen päähenkilö, Jenny Carlstedtin upeasti tulkitsema Muusa, saa Erathin käsittelyssä aivan uuden roolin. Hän ei muuttaudukaan lavalla Nicklausseksi, vaan muodostaa Hoffmannin arkkivihollisen Lindorfin peilikuvan. Värimaailman perusteella Hoffmann, Muusa ja Lindorf itse asiassa voisivat olla yksi kokonaisuus, jonka kompleksista sisäistä maisemaa he kaikki kuvaavat. Samoin kuin Olympia, Antonia ja Giulietta kuvaavat yhtä naista erilaisine piirteineen.

Lavastuksen on suunnitellut Heike Scheele. Alkuasetelmassa oopperasali jatkuu projektiona yli lavan, joka syvenee ja muokkautuu monin tavoin tarinan edetessä. Välillä lava on loputon peilikuva horisontin kokoomapisteeseen. Lavaa jaetaan verhoilla tasoihin ja se tuntuu olevan joka puolella, myös katsomossa. Aivan mahtavaa.

Ohjaus on visuaalisesti ja sisällöllisesti niin hieno, että kertakatsomisen perusteella tuntuu että on vain raapaissut pintaa. Näin Erathin Lohengrin ohjauksen Oslossa muutama vuosi sitten. Se jätti hieman ristiriitaiset tuntemukset. Hoffmannin jälkeen olisi mukava tutustua siihenkin uudestaan...

Kansallisoopperan orkesteri ja kuoro olivat hyvässä iskussa Patrick Fourmillierin johdolla. Ja sitten se solistikaarti... Kertakaikkiaan upea ryhmä. Nimiroolissa oli ensi-illassa puolalainen Dominik Sutowicz, hieno tenori. Ihme ettei CV:n perusteella ole enemmänkin kysytty ympäri oopperamaailmaa. Jenny Carlstedtin Muusa oli hieno rooli, hän on myös erinomainen näyttelijä. Tarinoiden päähenkilönaiset olivat vahva trio. Rocio Pérezin Olympia taituroi hienosti ylärekisterissä, Helena Juntusen ja Maesha Brueggergosmanin Antonia ja Giulietta olivat upeaa työtä. Franco Pomponin esittämä "viholliskavalkadi" Lindorf/Coppelius/Dapertutto/Miracle täydensi hienosti pääroolit. Illan esityksessä koko solistikaartin tasaisuus, pienemmät roolit mukaanlukien, teki esityksestä nautittavan.

Kohta jatkan matkaa Lappeenrannan laulukilpailujen ennakkokilpailuun, eilisen Hoffmannin jälkeen korvat on ainakin totutettu laadukkaaseen lauluun, saa nähdä mitä nuoriso tarjoaa tänä viikonloppuna.

sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Kamari 21 - Mozartista nykyaikaan

Konsertti: Kamari 21 - Kuvastimessa Mozart - Konserttihovi 2018-9-30

Karlheinz Stockhausen

Sunnuntain alkuillan musiikkitarjonnasta vastasi tällä kertaa Kamari 21. Kokoonpanona oli tänään huilukvartetti, jossa soittivat huilisti Kaisa Kortelainen, viulisti Réka Szilvay, alttoviulisti Atte Kilpeläinen ja sellisti Martti Rousi.

Ohjelmisto koostui kolmesta Mozartin huilukvartetosta, joiden väliin oli sijoitettu Kaija Saariahon ja Karlheinz Stockhausenin sävellyksiä. Kuulimme Mozartin neljästä huilukvartetosta A-, G- ja D-duurikvartetot. Ikäjärjestys taitaa kvartetoilla mennä toiseen suuntaan, mutta omaan makuuni tuntuivat G- ja D-duurikvartetot paremmilta. Varsinkin A-duurikvartetto tuntui kovin keppoiselta hypähtelyltä kuumana kesäpäivänä puutarhassa keijujen kanssa. Illan kvartetti oli mainio ja sai takuulla irti sen mitä kvartetoista oli irroitettavissa.

Ehdottomasti omaan makuuni mielenkiintoisempaa musiikkia olivat kaksi Saariahon duettoa ja Stockhausenin soolohuiluteos. Saariaholta kuulimme Miroirs sävellyksen huilulle ja sellolle, sekä Aure viululle ja alttoviululle. Eritoten Aure kiinnosti kovasti. Stockausenin Xi soolohuilulle oli myös mielenkiintoinen matka huilun moninaisiin äänimaisemiin.

lauantai 29. syyskuuta 2018

Ranskalainen ilta tanssin parissa

Baletti: Ranskalainen ilta - Kansallisooppera 2018-9-29

Suite en blanc © 2018 Suomen Kansallisooppera / Roosa Oksaharju
Olipas mielenkiintoinen ilta tanssitaiteen parissa. Kansallisbaletin syyskauden uutukainen Ranskalainen ilta esittelee kaksi tanssiteosta: Pneuma koreografinaan Carolyn Carlson ja Suite en blanc koreografinaan Serge Lifar. Teosten välinen suhde tuntuu ensi ajatuksella kaukaiselta, mutta mielenkiintoisia ajatuksia siitä herää.

Pneuma on varsin uusi teos, kantaesityksen se sai vuonna 2015. Carlson käyttää musiikkinaan Gavin Bryarsin ja Philip Jeckin musiikkia. Bryarsin orkesterimusiikki on minimalistista ja toisteista, kun taas Jeckin välipalat tuovat enemmänkin mieleen äänimaisemat. Teoksen alussa tuntuu että liike jää sivuosaan. Vahvat visuaaliset, lähes staattiset näyttämötapahtumat ovat kauniita katsoa, mutta mieleen hiipii ihmetys asetelmallisuudesta ja tilataiteesta tanssin sijaan. Mutta onneksi liikekin tulee pian mukaan ja läpi teoksen toistuva "teema ja sen variointi" alkaa viehättää.

Mitään juonta en kokonaisuudesta löydä ja käsiohjelman kuvauskin on varsin minimalistinen. Innoitus kuulemma löytyy Gaston Bachelardin teoksesta Ilmaa ja unia. Pneumassa on seitsemän osaa joilla on kevyen mystiset nimet, tyyliin "Tuulen sieppaamat unelmat". Ainakaan ensi katsomalta en osaa suoralta kädeltä sanoa missä kohtaa osat mahdollisesti vaihtuivat, vaan eri näyttämökuvia teema-variaatioineen tuntui olevan huomattavasti enemmänkin. Liikkeen kieli oli modernia ja vapaata.

Oman ihastukseni Pneumaan aiheutti musiikin ja tanssin luoma hypnoottinen lumo. Toisteinen musiikki vei tällä kertaa minut mukanaan. Voin kyllä kuvitella että jos katsojan/kokijan sen hetken omat tuntemukset eivät lähde synkkaamaan musiikin ja tanssin kanssa, niin Pneuma voi olla myös pitkäveteinen tai unelias kokemus. Vaikka teos oli yllättävän pitkä, noin 80 minuuttia, niin minut se jaksoi pitää otteessaan koko ajan.

Pneuma © 2018 Suomen Kansallisooppera / Mirka Kleemola

Illan toinen teos, Suite en blanc, oli noin 70 vuoden takaa. Serge Lifar rakensi oman koreografiansa Éduard Lalon musiikin avulla. Pneuman jälkeen tuntui hämmentävältä että Suite en blanc alkoi alkusoitolla. Ja kun esirippu vihdoin aukeni, niin paljastettiin asetelma jossa koko(?) tanssijajoukko oli poseerausasennossa. Taisipa muuten koko valkoinen sarja päättyä samaan asetelmaan.

Suite en blancissa ei ole myöskään juonta, vaan teos koostuu lyhyehköistä numeroista joiden perään yleisö saa osoittaa ihastustaan seurueen taitaville tanssijoille. Ja niitähän kansallisbaletin ryhmästä löytyy. Lifarin liikekieli on ilmeisesti uusklassista balettia ja kontrasti Pneumaan tuntui suurelta.

Mutta se mikä minut ihastutti eiliseen balettikaksikkoon oli juuri niiden erilaisuus ja toisaalta visuaalisen kuvallisuuden saman henkisyys. Pneumassa välillä ilmenevä näyttämökuvien staattisuus saa vastinparinsa Suite en blancin tanssinumeroiden loppuasetelmissa, joissa kaikki on viritetty valmiiksi yleisön osallistumista varten aplodien muodossa.

Toisaalta tanssin sisäinen suunta poikkeaa teoksissa valtavasti. Pneuma ei omaa juonta, mutta liike ja tanssijoiden tekemiset tähtäävät koreografian toteuttamiseen ja palvelemaan kokonaisuutta. Tämä sama idea on myös ns. perinteisissä juonibaleteissa; niissä tanssi kertoo tarinaa. Suite en blancissa jokainen numero on virtuoosiesitys ja tanssijoiden lähtökohta on esittää se yleisölle. Ilman yleisöä Suite en blancia ei ole olemassa. Se vaatii yleisön ollakseen mielekäs.

Pneuma ja Suite en blanc ovat molemmat baletin valokuvaajien unelmia. Suite en blanc tarjoaa ne jopa hieman kitsahtavat poseerausasennot ja Pneumasta taas löytyy mielenkiintoisa asuja (myöskin Carlson käsialaa) ja lava-asetelmia silmän ruuaksi.

Jos Ranskalainen ilta olisi koostunut vain toisesta illan baleteista, niin kokemus olisi jäänyt hieman vajaaksi. Vasta esityksen jälkeen kahden koreografian vuoropuhelun pohdiskelu antoi sille sen pikantin loppusilauksen. Suosittelen lämpimästi!