sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Beethovenia ja Brahmsia Konserttihovissa

Konsertti: Kamarimusiikin mestareita - Konserttihovi 2018-2-11

Beethoven (Riedel)
Viulisti Pietari Inkisen, sellisti Tuomas Ylisen ja pianisti Valeria Resjanin trio perustettiin jo vuonna 2004. En tiedä kuinka aktiivinen trio on läpi vuosien ollut, varsinkin kun Pietari Inkinen on tehnyt myös merkittävää kapellimestariuraa ympäri planeettaa. Trion kevättalven kiertue poikkesi myös Konserttihovissa ja ohjelmistossa oli Beethovenin ja Brahmsin musiikkia.

Konsertin ensimmäinen puolisko koostui Beethovenin variaatioista Mozartin Taikahuilun 'Bei Männern, welche Liebe fühlen' teemasta ja Es-duuri pianotriosta op. 1/1. Taikahuiluvariaatiot sellolle ja pianolle toimivat mukavana korvien virittäjänä. Nuori Beethoven oli jo säveltänyt paljonkin, mutta vasta kolme pianotrioa vuodelta 1785 saivat opusnumeron 1. Beethoven oli merkittävä myös pianistina ja noissa pianotrioissa kuulee kyllä mainiosti pianon korostuneen roolin. Illan trio-kokoonpanon pianistia Valeria Resjania olen kuullut Kuhmossa paljonkin, mutta hieman yllättäen vasta tämän iltainen Konserttihovin keikka sai minut kunnolla syttymään hänen pianismistaan. Sopiva intohimo, joka sytyttää sekä Beethovenin ja Brahmsin kamarimusiikin, tuntui hehkuvan Konserttihovin Bösendorferista.

Väliajan jälkeen hypättiin melkein sata vuotta eteenpäin musiikin historiassa. Jälleen pieni alkupala, Brahmsin osuus F-A-W sonaatista, eli scherzo viululle ja pianolle. Lopuksi Brahmsin c-molli pianotrio opus 101. Brahmsin kamarimusiikki on sydäntäni lähellä ja tämän iltainen esitys ei jättänyt toivomisen varaa. Brahms velloo ja vie mukanaan. Kiitos Inkisen, Ylisen ja Resjanin.

lauantai 27. tammikuuta 2018

Madama Butterfly tarttuu haaviin

Ooppera: Madama Butterfly - Kansallisooppera, Helsinki 2018-1-26

© 2017 Suomen Kansallisooppera / Heikki Tuuli


Omalla mittarillani klassisten oopperaroistojen kärkituhinoissa ovat usein Otellon Jago ja Madame Butterflyn Pinkerton. Molemmat hahmot pysyvät motiiveiltaan maallisessa skaalassa. Kumpaakaan ei ole kasvatettu vihaan tai kostoon (kuten vaikkapa Ringin Hagenia), vaan Jagolla ilkeyttä ruokkii kateus ja muukalaisviha ja Pinkertonilla taasen ylimielinen, kulttuurieroista piittaamaton tyhmyys.

Kansallisoopperan uudessa Madama Butterfly tuotannossa ohjaaja Yoshi Oïda ei säästele Pinkertonin asennevamman esilletuontia. Pinkerton ei osoita minkäänlaista ymmärrystä, saati kunnioitusta, nuoren ostomorsiammensa kulttuurille ja tavoille. Hänellä on taloudellisten resurssiensa vuoksi mahdollisuus ottaa leluvaimo, jonka voi sitten hyljätä hetken ilon jälkeen ja palata oman kulttuurin pariin oikean elinkumppanin etsintää varten.

Vaikka Pinkerton ohjeistaa konsulin maksamaan Madama Butterflyn vuokran pois lähtiessään, niin lähinnä tuonkin voisi käsittää investoinnin ylläpitomaksuna seuraavaa satamavierailua varten. Lopullisena osoituksena Pinkertonin täydellisestä selkärangattomuudesta on loppukohtauksen asioiden selvittämättä jättäminen. Meriupseeri Pinkerton osoittaa häivän ymmärryksestä, mutta katoaa paikalta ja jättää uuden kotimaasta mukanaan tuodun vaimon selvittelemään lapsensa ja kaukovaimonsa kohtaloa.

Ohjauksessaan Oïda ei tee Butterflystä klassista kiiltokuva Japania. Tom Schenkin lavastus on minimalismin rajoilla. Butterflyn talo on pieni korotettu taso ja muutama siirrettävä sermi. Lavaa ympäröivät rakennustelinerakennelmat, jotka toimivat muun muassa kuoron kotina. Thibault Vancraenenbroeckin puvut tuovat muutamaan otteeseen komeaa väriloistoa.

Jos Oïda ei siloittele Pinkertonin käsittelyssään, ei hän tee sitä myöskään avioliitonvälittäjä Goroa kuvatessaan. Goro on Juha Riihimäen hienosti tulkitsemana ylitsepursuavan lipevä otus. Itse Cio-Cio-Sanin, eli Madama Butterflyn, Oïda maalaa viattomuuden ja sopeutuvaisuuden perikuvaksi. Oïda antaa libreton ääripäiden erottua täydellä teholla.

Ensi-illan laulajakaarti tarjosi minulle mainion musiikkiteatterikokemuksen. Hyeseoung Kwon lauloi nimiroolin mallikkaasti, varsinkin loppupuolen draamaosuudet olivat mukavaa kuultavaa. Mika Pohjosen Pinkerton oli kerrassaan vakuuttava, hyvää laulua ja Pinkertonin luonteen piirteet välittyivät hienosti. Jeni Packalen kamarineitona tulkitsi jälleen hienosti matalamman naisrekisterin äänet. Jaakko Kortekangas oli kelpo konsuli Sharpless. Koko solistikaarti oli mielestäni varsin tasapainoinen, nimiroolia lukuunottamatta kotimaisin voimin; hienoa!

Montussa orkesteria ohjaili Pietari Inkinen. Erinomainen vispausilta häneltäkin. Puccinin oopperoissa on omaan korvaani tietynlainen kuivan rapea soundi joka hankaa draaman jyvät syvälle kuulijaan. Oopperan orkesteri Inkisen johdolla toteutti tuon hyvin. Kuorokin lauloi hyvin, hyräilykuoro osui ja upposi.

Kokonaisuutena kansallisoopperan Madama Butterfly on erinomainen tuotanto. Suosittelen lämpimästi.

sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Tangon taikaa

Konsertti: Hotel Tango! - Konserttihovi 2018-1-14

Kuva: Seija Tikka
 https://www.facebook.com/triotanguango/
Trio Tanguango ja Juha Kotilainen toivat Konserttihoviin lämpimän tuulahduksen tammikuisen pimeyden ja kylmyyden keskelle argentiinalaisen tangon merkeissä. Trio Tanguango on viulisti Susanna Mieskonen-Makkosen, harmonikansoittaja Kirsi Laamasen ja pianisti Maija Teikarin muodostama kokoonpano, joka on esiintynyt vuodesta 2013 lähtien.

Konserttihovissa trion ohjelmisto koostui Ástor Piazzolan ja Carlos Gardelin musiikista. Oli jännittävä havaita kuinka oma mielikuvani Piazzolan musiikista on vahvasti visuaalisuuteen liittyvä. Draamallisesti jyrkkiä kontrasteja sisältävät kappaleet tuntuvat väkisin vievän mielen lämpimän savuisiin saleihin ja kahviloihin. Varmaankin elokuvaharrastuksella on osansa asiaan.

Trion musisointi miellytti kovasti latinokorvaani. Piazzolan ja Gardelin välillä suosikkivalintani kohdistuu kyllä ensimmäiseen. Piazzolan väripaletti roiskuu laajemmalla skaalalla, vaikka välillä leikkaukset tuntuvat jopa ylidramaattisilta. Kolmessa neljästä Gardelin kappaleesta saimme nauttia Juha Kotilaisen laulusta joka toi mainiota lisäväriä instrumentaalimusiikin keskelle. Etelä-Amerikkalainen tango taipuu hienosti baritonilta.

Encorena saimme kuulla vielä Toivo Kärjen tangon Muista minua. Hieno päätös sekin, vaikka melkein olisin toivonut pysymistä Atlantin toisella puolella.

lauantai 4. marraskuuta 2017

Viihdyttävä Kalevalanmaa

Baletti: Kalevalanmaa - Kansallisooppera 2017-11-3

© 2017 Suomen Kansallisbaletti / Mirka Kleemola


Kenneth Greve jättää Kansallisbaletin taiteellisen johtajan pestin ensi keväänä. Viimeisenä omana ohjauksena Suomen satavuotisjuhlien kunniaksi Kenneth Greve tarjoili meille Kalevalanmaan. Minulla on vaikea mieltää Kalevalanmaata balettina, vaan enemmänkin viihtellisenä revyynä. Musiikkina on potpuri, jonka kokoajana Tuomas Kantelinen on avustanut Greveä. Lavastus, valaistus ja projisoinnit ovat Mikki Kuntun käsialaa ja puvuista vastaa Erika Turunen.

Greven viimeisimmät tuotannot Lumikuningatar (2012) ja Pieni merenneito (2015) ovat olleet visuaalisesti näyttäviä ja Kalevalanmaa jatkaa samaa sarjaa. Kalevalanmaassa tanssi jää valitettavasti turhan selvästi sivurooliin. Ensimmäinen näytös kattaa Suomen historian jääkaudesta toiseen maailmansotaan ja siinä balanssi on vielä paremmin kohdallaan. Ainon, Väinämöisen ja Pohjan akan myyttiset mittelöt ovat hienoa katseltavaa. Kimmo Pohjonen harmonikkansa kanssa on monessa mukana ja minulle kenties koko illan vaikuttavin kohtaus oli Värttinän ja naiskuoron esittämä Raijan joiku.

Toinen näytös meneekin sitten karnevaaliksi. Yleisö saa laulaa Satumaata ja "kaikille tutut" hahmot esittäytyvät lavalla. Loppuun saadaan sinivalkea paperihiekkamyrsky Daruden tahtiin ja koko sali meinaa lähteä bailaamaan.

Minkälaisen painauman Kalevalanmaa sitten jätti minuun? Balettina ei oikein minkäänlaista, Rebecca Kingin hienosti tanssima Pohjan akka pelasti onneksi sitä puolta. Kitsahtavista suomalaisuuden stereotypioista on tehty varmaan parempaakin revyytä, mutta näyttävyydessä Kalevalanmaata lienee vaikea lyödä. Erittäin viihdyttävä kokonaisuus.

torstai 19. lokakuuta 2017

Syksyisiä matkalauluja

Konsertti: The Life I Love - Syksyisen Vaeltajan lauluja - Konserttihovi 2017-10-19

Yrjö Kilpinen
Baritoni Jaakko Kortekangas ja pianisti Kristian Attila tarjoilivat pimeän syysillan iloksi kattauksen kolmen säveltäjän laulumusiikkia. Kotimaasta oli tarjolla Yrjö Kilpistä, Itävallasta Gustav Mahleria ja Englannista Ralph Vaughan Williamsia.

Konsertin aloitti viisi laulua Vaughan Williamsin sarjasta Songs of Travel. Jostain syystä en oikein päässyt sisälle Vaughan Williamsin sävelmaailmaan. En kyllä syytä siitä Kortekangasta enkä Attilaa. Esityksessä ei ollut vikaa, mutta ainakaan ensi kuulemalta laulut eivät tarjonneet minulle tarttumapintaa jota ihastella.

Yrjö Kilpisen Albert Sergelin runoihin säveltämät laulut Spielmannslieder olivatkin sitten illan ehdoton positiivinen yllätys. En ole lauluja aikaisemmin kuullut ja varsikin kontrastina edellisiin Vaughan Williamsin lauluihin iloinen yllätys vain korostui.

Konsertin kohokohdaksi nousi omalla asteikollani kuitenkin Gustav Mahlerin laulusarja Lieder eines fahrenden Gesellen. Kortekankaan ja Attilan yhteistyö oli komeaa kuultavaa ja Mahlerin laulut dramatiikassaan upeita. Bravi!

Varsinainen ohjelma päättyi vielä Kilpisen neljään suomenkieliseen lauluun. Yrjö Kilpinen on tänä vuonna tapetilla 125-vuotispäivänsä johdosta. Lisäksi illan artistin olivat mukana äänittämässä Konserttihovissa Kilpisen lauluja aiemmin tänä vuonna, joten oli oikein paikallaan esittää niitä elävän yleisön edessä.

lauantai 9. syyskuuta 2017

Fagerlundin Syyssonaattimyrkyssä

Ooppera: Höstsonaten - Kansallisooppera, Helsinki 2017-9-8

© 2017 Suomen Kansallisooppera / Sakari Viita
Kansallisoopperan syyskausi alkoi parhaalla mahdollisella tavalla; uuden kotimaisen oopperan kantaesityksellä. Sebastian Fagerlundin säveltämä Höstsonaten - Syyssonaatti pohjautuu Ingmar Bergmanin samannimiseen elokuvaan jonka libreton muotoon on sovittanut Gunilla Hemming. Ohjauksesta vastaa Stéphane Braunschweig.

Kokonaisuutena hieman ristiriitaisen oopperakokemuksen purkaminen lienee syytä aloittaa toteamalla Ingmar Bergmanin olevan yksi suosikkielokuvaohjaajistani. Hänen viimeinen varsinainen elokuvansa Syyssonaatti on hieno "kamarielokuva", jossa lapsuuksien traumat tuntuvat toistuvan ja siirtyvän sukupolvien läpi aiheuttaen erilaisia ongelmia.

Sebastian Fagerlundin musiikki kolahti minuun täydellä voimalla. Omiin korviini toisinaan varsin straussilaista henkeä pursunut sävelkieli valloitti heti alkusoitosta lähtien. Fagerlundin musiikki pukee säveliksi päähenkilöiden sisäistä tunnemaailmaa ja se on rajua kuultavaa. Vaikka pidin musiikista todella paljon, niin itse asiassa sen ekspressiivisyys oli samalla se mikä minua varsinkin ensimmäisessä näytöksessä häiritsi. Tähän on syynä väistämätön vertailu elokuvaan. Bergman antaa elokuvassa päähenkilöiden fasadien pysyä pääosin pystyssä, vasta keskeisissä kohdissa alla olevat taustatunteet pääsevät läpi, kun ne muurit edestä sortuvat. Katsojalle annetaan aikaa ja mahdollisuutta itse tulkita hahmojen sielunelämää, hienovaraisesti kuoria kerroksia kohti ydintä. Fagerlundin musiikki tuntuu paljastavan alusta lähtien noiden taustakerrosten kuonan, eikä anna katsojalle aikaa ja  mahdollisuutta kasvaa tunnistamisen ja oivaltamisen kautta. Jossain mielessä musiikillinen kuulokuva on käänteinen noihin tunnemyrkyihin verrattuna, sillä kun toisessa näytöksessä pureudutaan syvemmälle hahmojen taustoihin, niin musiikki tuntuu rauhallisemmalta.

Kun kerran elokuvan on nähnyt, on mahdotonta kuunnella ja katsella oopperaa ilman elokuvan kokemisen vaikutusta. Sinänsä Gunilla Hemming on mielestäni onnistunut mainiosti libreton kanssa. Ainoa mikä jostain syystä särähti korvaani oli toistojen käyttö. Sinänsä toistohan on oopperalibrettojen perusasioita, sanan ja musiikin yhdistämisessä se on tehokeino ja usein varmaan lähes välttämättömyyskin. Tällä kertaa lauseiden toistot tuntuivat minusta vain ajantappamiselta.

Kuoron osuus ihailevana yleisönä oli mielenkiintoinen. Se tuntuu toimivan pääosin Charlotten primus motorina, mutta jäin pohdiskelemaan onko yleisön rakkaus tai julkinen tunnustus se mikä Charlottea pyörittää? Itse tulkitsisin musiikin ja taiteen olevan Charlottelle ainoa tapa tuntea ja kommunikoida omaa sisintään. Se että tuosta seuraa yleisön ihailua on mieluisa tulos. Josta kertoo myös rahan ja pintapuolisen materiaalisen elämän tärkeys. Mutta kuitenkin se oman ainoan purkautumiskanavan (musiikin) olemassaolo on tärkeintä, ei yleisön kehut.

© 2017 Suomen Kansallisooppera / Sakari Viita
Ohjaus ja lavastus oli kaikin puolin toimiva. Yksinkertainen, mutta samalla moniulotteinen, tukien taustojen varjojen paljastumista.

John Storgårdsin johdolla orkesteri pääsi loistamaan hienosti. Fagerlundin musiikki sykki, pulppusi ja hengitti. Solistien puolesta Syyssonaatti on naisvetoinen ooppera. Huikean komeat solistit kansallisooppera on lavalle saanutkin. Charlottena on upea Anne Sofie von Otter. Eva tyttärenä Erika Sunnegårdh ja Helenana Helena Juntunen. Aivan mahtava trio! Miehet ovat tässä oopperassa tarinan puolesta sivuroolissa, vaikka Tommi Hakala Viktorina ja Nicholas Söderlund Leonardona eivät sitä laulullisesti olekaan. Hakalan Erik-aaria toisessa näytöksessä oli hienoa kuultavaa.

Eilisen väliajan hämmentynyt tuntemus "mahtavaa musikkia, mutta onko se oikeassa libretossa?" sai myöntävän vastauksen toisen näytöksen myötä.

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Syyssoitto Konserttihovissa

Konsertti: Syyssoitto - Konserttihovi 2017-9-3

Robert Schumann
Konserttihovin syyskausi aloitettiin jälleen Päivikki Nykterin ja Riitta Lindin vetämällä syyssoitolla. Tänä vuonna tutustuimme Arcangelo Corellin, Richard Straussin, Bernard Henrik Crusellin ja Robert Schumannin musiikkiin. Mukana musisoimassa olivat tällä kertaa viulistien Nykter ja Lind lisäksi sopraano Emmi Kaijansinkko, klarinetisti Jorma Lautanen, pianisti Ninni Niemi ja sellisti Susanna Syrjäläinen.

Corellin B-duuri triosonaatti kahdelle viululle ja basso continuolle (op. 4/9) aloitti konsertin. Omiin korviini hieman turhan pedagoginen sävellys sopi kuitenkin hyvin alkupalaksi hioen korvat kesän jäljiltä kamarimusiikkikuntoon.

Corellin jälkeen lavalle saapui Emmi Kaijansinkko, joka lauloi neljä Richard Straussin yksinlaulua pianisti Ninni Niemen säestyksellä. Kaijansinkko on ihan kelpo sopraano, mutta saksan kielen tarkemman ääntämyksen ohella olisin kaivannut tekstin tulkintaan hieman lisää syvyyttä. Isot plussat käsiohjelman kyljessä olleille sanoituksille/käännöksille.

Konsertin alkuosan ehdoton helmi oli Crusellin c-molli klarinettikvartetto. Jorma Lautasen musisointia olen ihastellut monasti Lappeenrannan kaupunginorkesterin pultissa ja Lautasen fraseeraus oli jälleen herkkua korville. Muutenkin oikein mainio esitys.

Konsertin instrumentaalimusiikista antoisin oli ehdottomasti illan päättänyt Robert Schumannin Es-duuri pianokvartetto. Corellin ja Crusellin teokset tuntuvat varsin pintapuolisilta verrattuna Schumannin moniulotteisempaan sävelkieleen. Niemen, Nykterin, Lindin ja Syrjäläisen kvartetti tuntui syttyvän myös eloon Schumannin parissa. Viimeisessä osassa saattoi olla muutamia laveampia hetkiä, mutta kokonaisuutena kelpo fokusoitunut paketti. Hienoa!