lauantai 31. elokuuta 2019

Kansallisoopperan uusi Reininkulta pohdituttaa

Ooppera: Reininkulta - Kansallisooppera 2019-8-30

© 2019 Suomen Kansallisooppera / Stefan Bremer
Kansallisooppera aloitti Nibelungin sormuksen uuden tuotannon komeasti Reininkullalla. Keväällä jatketaan Valkyyrialla ja ensi syksynä alkavalla kaudella viimeistellään tetralogia. Kansallisoopperan taiteellinen partneri Esa-Pekka Salonen johtaa esitykset. Ringin kanssa on elävissä esityksissä hieman hankala asennoitua yksittäisiin oopperoihin, kun huomenna ei olekaan tarjolla Valkyriaa.

Draamaa saatiin jo tetralogian tuotannon alkuvaiheissa, kun alunperin ohjaajaksi valitun Kari Heiskasen valitsemat teemat eivät synkanneet muun tuotantoryhmän kanssa. Heiskanen vaihtui Anna Keloon, joka kelpasi kaikille osapuolille. Hyvä että sopu löytyi. Ohjauksen mystiikkaan palaan myöhemmin.

Aloitetaan ihmettely solistien puolelta. Reininkulta tehtiin kotimaisin solistein. Koit Soaseppin lasken kotimaiseksi solistiksi, toivottavasti kukaan ei pane pahakseen. Tommi Hakala hyppäsi Wotanin suuriin saappaisiin, yhteen hienoimmista (basso)baritoni rooleista oopperakirjallisuudessa. Hakalan jalkaterät ovat jatkaneet kasvuaan, eikä saappaissa tunnu turhaa tilaa olevan. Kun ääni lämpeni, niin paksuutta ja tuuheutta oli riittämiin. Toinen Ringin taustojen keskeisistä miesäänistä oli hienosti Jukka Rasilaisen Alberichin hallussa.

Reininkullassa tärkeä juonenkuljettaja on Loge, jonka tulkinta lepäsi varmasti Tuomas Katajalan ilmeikkään tenorin varassa. Jättiläisistä puheliaampi (ja lyhyemmän elämänkaaren omaava) Fasolt sai hienosti äänensä Koit Soaseppiltä. Muissa miesrooleissa lauloivat Tuomas Pursio Donnerina, Markus Nykänen Frohina, Dan Karlström Mimenä ja Jyrki Korhonen Fafnerina. Ei heikkoa lenkkiä tuossa ketjussa, bravi tutti.

Reininkullassa ei naisäänissä selkeää soolotähteä ole. Lilli Paasikiven Fricka, Sari Nordqvistin Erda ja Reetta Haaviston Freia olivat laatutyötä kaikki. Reinintyttärien trio Marjukka Tepponen, Mari Palo ja Jeni Packalen selvisivät myös hienosti, vaikka kullan Alberichille menettivätkin.

Esa-Pekka Salonen siis vastaa musiikista uudessa Ringissä. Reininkulta oli ainakin ensi-illan osalta kelpo kuultavaa. Salonen hoiteli dynamiikan vaihtelut loistavasti solistien balanssin osalta. Olen kuullut maailmalla hurmioituneempaakin Wagner sointia, mutta kumarrus kohti monttua on paikallaan; hyvää työtä.

© 2019 Suomen Kansallisooppera / Ralph Larmann
Sitten päästäänkin visuaalisen tuotannon pariin. Siitäpä vasta ajatuksia pienen oopperanystävän päähän nousikin. Vietin koko parituntisen kotimatkan pohdiskellen oopperan ja ylipäätänsä teatterin suhdetta alkuperäiseen librettoon ja ennenkaikkea esitysajankohtaan.

Sanonpa sen nyt heti aluksi, ettei asia unohtuisi tai aiheuta muissa pienissä oopperanystävissä hämmennystä. Ohjaaja Anna Kelon, lavastaja/valaisija/videosuunnittelija Mikki Kuntun ja puvustaja Erika Turusen näkemys Wagnerin Reininkullasta on erittäin näyttävä ja libretolle uskollinen tulkinta, jota katselee mielellään.

Kelon Reininkulta on sijoitettu johonkin kreikkalaisen jumaltaruston henkisvisuaaliseen maastoon. Jumalat ovat kiiltäviä, kevyen patsahtavia hahmoja. Valhallaan pääsyä odotellaan kividivaaneilla palvelijoiden paapottavana. Kuntun lavastus on häikäisevän hieno. Yhteensitovana teemana vertikaalit pilarit/palkit, jotka toistuvat joka puolella. Realismia (Wagner ja realismi, hih...) ei lavasteissa löydy; Rein on hieno sininen valoshow, jättiläiset kaksi isoa videoscreeniä, Nibelheim Alberichin vartiotorni,...

© 2019 Suomen Kansallisooppera / Ralph Larmann

Jättiläiset, Koit Soasepp ja Jyrki Korhonen, lauloivat tummissa asuissa konserttiesitystyyliin lavan sivuilla. Heidän "lavatoimintansa" oli sen sijaan noiden videonäyttötornien varassa. Ihan hauska idea, joka antoi heille kyllä staattista monumentaalisuutta. Videonäytöissä näkyi sitten ennalta nauhoitettu ja visuaalisesti modifioitu näkymä laulajien päistä. Uppouduin valitettavasti  hieman liian pitkäksi aikaa pohtimaan miten tuo nauhoitus synkattiin elävän esityksen kanssa. Taisipa näyttämötekniikka hieman ensi-illassa pettääkin Fasoltin kuoleman kohdalla, synkkaus taisi pätkiä.

© 2019 Suomen Kansallisooppera / Stefan Bremer

Kelpo symboliikkaa oli häkki jossa Alberich rahdattiin Nibelheimista pois. Häkki toimi Nibelheimissa Mimen alistamiseen. Sitten maan pinnalla kun Wotan ottaa sormuksen Alberichiltä, jää hän häkkiin ihmettelemään sormusta. Hieno metafora sormuksen vangitsevasta luonteesta.

Hypätäänpä nyt hieman yleisemmälle tasolle. Kelo on mielestäni toteuttanut Reininkullan hienosti ja Wagnerin libretolle uskollisella tavalla. Lavastus ei ole traditionaalinen libreton mukainen: Reinin pohja/Reinin ranta vuoristossa/Nibelheimin maanalainen rotko. Mutta Kelo/Kunttu esittävät samat asiat modernein keinoin ja samassa hengessä, joten pikkurouvan siellä Saimaan rannalla (terveisiä Minnalle) pitäisi pystyä kakistelematta nielemään tämä ohjaus.

Sitten jatketaan hieman toiseen suuntaan. Pitäisikö ohjauksen kertoa jotain omasta ajastaan? Onko tällaista lupa tehdä? Nyt lähestytään kuumaa perunaa, joka on lämmennyt Nibelheimin miilujen vieressä Logen avustuksella. Jos rakas lukija on seurannut näitä oopperahöpinöitäni pidempään, uskoisin hänen huomanneen siveän ihastukseni ns. regieteatteriin. Kyseisen käsitteen alla on tehty varmasti aivan kamalia esityksiäkin, mutta pidän ideasta että ohjaajalla on oikeus soveltaa näytteillepano kertomaan jotain ajasta jolloin klassikkoa esitetään. Jos pohditaan toista ihmismielen suurta tulkkia William Shakespearea, niin hänen näytelmiään tulkitaan ja muokataan jatkuvasti tässä ajassa. Toki puhenäytelmän ja oopperan muokkaaminen ovat aivan eri asioita. Eritoten Wagnerin kanssa, jolla teksti ja musiikki ovat käytännössä yhtä ja samaa moniulotteista rakennelmaa. Mutta sen Wagnerin tekstin takanakin on vielä geneerisempi idea ihmisluonnon suhteesta itseensä ja ympäristöönsä, joka taas saa aivan uusia ulottuvuuksia, jos sen kykenee liittämään jotenkin esityksen ajankohtaan. Tietysti vaarana on että esitys vanhenee nopeasti, mutta toisaalta tuotanto voi toimia myös ajankuvana. Ei ohjaajan tarvitse/saa korvata libreton tarinaa, mutta parhaassa tapauksessa hän voi lisätä siihen tasoja.

Mitäpä tällä on tekemistä uuden Reininkullan kanssa? Jotenkin olisin kaivannut ohjaukselta jotain linkkiä myös nykyiseen aikaan. Sinänsä näyttämöllä olevan ajan ja katsomossa olevan ajan ei tietenkään tarvitse korreloida, pääasia että katsomon aika avautuu katsojalle uudessa/erilaisessa valossa näyttämön ajan avulla.

Omaan makuuni mielenkiintoisimmat ohjaukset ovat sellaisia joissa on useampia tasoja. Sellaisia, jotka eivät välttämättä avaudu ensimmäisellä tai toisella kerralla, tai jotka ainakin jättävät pohdiskeltavaa oopperaillan jälkeen. Sinänsä uusi Reininkulta jätti kyllä pohdiskeltaa paljonkin, sen taitaa huomata tästä höpinöinnistäkin, mutta vähän eri syystä.

Mutta palataanpa maan pinnalle Nibelheimin syvyyksistä. Summa summarum: Uusi Reininkulta on kaunis ja hyvältä kuulostava traditionaalinen tuotanto joka antaa lupauksia odottaa seuraavalta osalta paljon.

PS. Oliko alkusoiton aikana laskeutunut valopiste osa ohjausta vai näyttämötekniikan moka? Oliko Alberich avaruudesta tipahtanut munaolento? ;)

lauantai 24. elokuuta 2019

Wagneria myös nuoremmille

Musiikkinäytelmä: Lasten RING - Musiikkitalo 2019-08-23

Richard Wagnerin Niebelungin sormus kahdessa tunnissa, sovitettuna nuoremmille katsojille; miltäs kuulostaa? Bayreuthin festivaali on viime vuosina panostanut myös nuorempiin sukupolviin ja vuonna 2018 siellä tuotettiin Ringistä tiivistetty versio lapsille ja lapsenmielisille. Suomessa Kaisa Näreranta ja muut Richar Wagner Kulttuuriyhdistyksen ja Suomen Wagner -seuran stipendiaatit saivat kuningasidean tuoda tämä Ring näytille myös meille. Yhteistyö Musiikkitalon ja Helsingin Juhlaviikkojen syntyi ja lopputuloksena elokuun loppupuolella on kolme loppuunmyytyä näytöstä Musiikkitalossa.

Alkuperäinen konsepti on Katharina Wagnerin ja Markus Latschin käsialaa. Koko paketti tuotiin Bayreuthista, teksti suomennettiin ja toteutettiin kotimaisin voimin. Neljän oopperan kokonaisuudesta Lasten RINGiksi muuttuessaan on luonne muuttunut ymmärrettävästi musiikkinäytelmäksi, jossa juonenkuljetus tehdään pääosin puhutun dialogin muodossa. Balanssi musiikin/laulun ja puheen välillä on mielestäni onnistunut. Puhutun tekstin avulla on vielä helpompi ottaa nuorempia katsojia mukaan esitykseen. Tekstin käännös oli mainio, kiitos Auli Särkiö-Pitkäselle.

Aikuisten Ringiin verrattuna jää tapahtumia ja taustoja tietysti paljon pois, mutta tiivistetty versio toimii kaikinpuolin erinomaisesti. Itseäni ilahdutti eritoten loppu; Hagen saa sormuksen Siegfried vainajalta otettuaan jonkinlaisen moraaliflashbackin ja hyytyy täysin, Brünnhilde ottaa sormuksen ja pantomiimissaan pohtii kostoa Hagenille, mutta päätyy väkivallasta luopumisen olevan oikea ratkaisu.

Ei Lasten RINGistä ole kuin hyvää sanottavaa. Helsinki Chamber Orchesta Chloé Dufresnen johdolla jäi hieman lavalaatikon oven taakse, mutta soitto sujui. Solistit olivat aivan mahtavia. Lapsia olisi saanut yleisössä olla vieläkin enemmän, mutta lippujen saantia varmaan haittaa allekirjoittaneen tapaisten aikuisten suurkuluttajien innostus kaikkeen Wagneriin liittyvään.

tiistai 16. heinäkuuta 2019

Verdin Rosvot Savonlinnassa

Ooppera: Rosvot - Savonlinnan oopperajuhlat 2019-07-15

© 2019 Savonlinnan Oopperajuhlat / Soila Puurtinen
Giuseppe Verdin Rosvot (I masnadieri) on suhteellisen harvoin esitetty ooppera. Kun halusin tutustua teokseen etukäteen, oli oopperasta tarjolla vain yksi videotallenne. Verdin juhlavuoden kunniaksi hänen kaikista oopperoistaan julkaistiin tallenteet ja tuosta sarjasta löytyy myös Rosvot, Napolin Teatro di San Carlo oopperan esittämänä. Tuo tallenne on kelpo esitys, josta käy kyllä ilmi Rosvojen hyvät ja huonot puolet.

Rosvojen suurin ongelma on ehdottomasti libretto. Libretisti Andrea Maffei viritti tarinan Friedrich von Schillerin ensimmäisen näytelmän pohjalta. En ole alkuperäiseen näytelmään tutustunut kuin synopsiksen kautta, mutta Maffein versio tuntuu kovin pintapuoliselta. Ensimmäisen näytöksen pitkät monologit eivät luo hahmojen välille oopperassa kaivattavaa vuorovaikutusta ja eritoten ainoa naishahmo Amalia ei omaa mitään subjektin ominaisuuksia vaan on ainoastaan objekti.

Savonlinnan ja Teatro alla Scalan version ohjaaja David McVicar silottelee libreton ongelmia mainiosti siirtämällä tarinan nuoren sotilasoppilaan omaksi fantasiatuotteeksi. Alkusoiton aikana nuori sotilas palaa rangaistuksensa jälkeen oman runoelmansa pariin, joka alkaa materialisoitua lavalle. Monet libreton omituisuudet saavat näin hieman taustatukea. Sotilasoppilaan mielikuvituksen tuotteet projisoivat hänen omia kokemuksiaan, joita läpikäymällä/yksinkertaistamalla/fantasioimalla hän jäsentää unelmiaan ja traumojaan. Sinänsä mielenkiintoista, että libreton mukaan pikkuveli tappaa itsensä ja isoveli taasen Amalian, McVicarin versiossa oma sotilasoppilaamme hoitaa nämä puuhastelut. Tästä heräilee jännittäviä ajatuksia psykologian maailmaan, omien roolimallien prosessointiin ja tunteiden tukahduttamisiin.

Mielestäni McVicarin tulkinta on erinomainen haasteelliseen oopperaan. Lavastuksen suoraviivaisuus ja valaistuksen (historiaa heijasteleva?) yksinkertaisuus tukivat tuotantoa mainiosti.

© 2019 Savonlinnan Oopperajuhlat / Soila Puurtinen
Niin, tämä tuotantohan on Milanon Teatro alla Scalan vierailu Savonlinnassa. Sama tuotanto pantiin pakettiin Milanossa toissa sunnuntain esityksen jälkeen ja rahdattiin Savonlinnaan. Laulajat ja orkesteri saivat viilennyshoidon Suomen kylmässä heinäkuussa. Kapellimestari Michele Mariotti kehuskeli etukäteen Olavinlinnan akustiikkaa ja kyllä Verdin housebändi komealta kuulostaakin. Ihastelin orkesteria suoraan kapun takaa ja oli ilo seurata lähietäisyydeltä kuinka yksi maailman parhaista monttupumpuista herättää eloon Verdin musiikin.

© 2019 Kari Lempiäinen
La Scalan mukanaan tuomat laulajat olivat kerrassaan huikeita. Veljesten isänä komeaääninen basso Michele Pertusi. Pikkuveljenä baritoni Massimo Cavalletti ja pikkuveljenä tenori Fabio Sartori. Amalian roolissa oli sopraano Lisette Oropesa. Erityisesti pidin Sartorin vahvasta tenorista ja Oropesan lyyrisestä sopraanosta; mielenkiintoinen ja konseptiin sopiva kontrasti.

Tässä vaiheessa olisi niin helppo vetää esiin komparatiivit ja superlatiivit, mutta eipä lähdetä sille linjalle. En sano että eilinen Rosvot oli paras Savonlinnassa kokemani oopperaesitys, mutta en vaihtaisi kokemusta pois mistään hinnasta. Hieman harmittaa etten hankkinut lippu ylihuomiselle La Scalan juhlakonserttiin, mutta toisaalta ooppera on teatteria...

sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

Tanssimusiikkia Konserttihovissa kahden pianon voimalla

Konsertti: Kozlovski/Zahharenkova - Pianoduo - Kahdella flyygelillä - Konserttihovi 2019-3-31

Lyömäsoittimia lavalla

Konserttihovin Bösendorferin piti saada kaverikseen itävaltalainen sisarus, mutta kenties hieman yllättäen kysyntä yllätti Bösendorfereiden tarjonnan Suomessa ja lavalle saatiinkin Kawai serkku Japanista. Hyvältä kuulosti kuitenkin soittimien sävelmaailma yhdessä. Flyygelit olivat vastakkain ja suoraa soittimien äänen vertailua haittasi se, että Kawaista puuttui kansi ja ääni kiersi katon kautta, kun taas Bösendorfer sai heijastusapua kannestaan.

Mutta se iltapäivän työkaluista. Irina Zahharenkova ja Kirill Kozlovski tarjosivat pianosovitukset Debussyn Faunin iltapäivästä Ravelin Valssista ja Stravinskin Kevätuhrista. Kaikkia teoksia yhdistää baletti. Debussy kirjoitti myöhemmin balettimusiikin pohjautuen tähän orkesteriteokseensa. Ravelin Valssi oli tilaustyö baletille ja Stravinskin Kevätuhrikin on baletti. Mielenkiintoisesti myös Faunin iltapäivä ja Kevätuhri omaavat vielä lisäksi aseman musiikkimaailman virranjakajina ja modernin musiikin alkulähteinä.

Kaikkien kolmen pianoduon sovitukset ovat säveltäjien omia. Varsinkin kuunnellessani näitä useampikätisiä versioita orkesteriteoksista mieleeni hiipii usein analogia värikuvan ja mustavalkokuvan suhteesta. Pianosovituksissa jää pois orkesterin eri soittimien äänensävyt ja -värit, korostaen ja paljastaen musiikin rakenteen toisella tavalla.

Iltapäivän artisteista ei ole kuin hyvää sanottavaa. Hienot tulkinnat kaikista kolmesta sävellyksestä. Ajatuksia herättävä iltapäivä Konserttihovissa.

lauantai 23. maaliskuuta 2019

Wozzeck vei jälleen mukanaan

Ooppera: Wozzeck - Kansallisooppera 2019-3-22


© 2019 Suomen Kansallisooppera / Stefan Bremer
Kevään viimeinen uusi produktio kansallisoopperan lavalla tarjosikin sitten herkkua täydellä rintamalla. Alban Bergin Wozzeck on hieno kokemus missä muodossa tahansa (Musiikkitalo 2015) ja   David McVicarin ohjaus kolahti meikäläisen mieleen mainiosti. Solistit eivät jättäneet toivomisen varaa ja orkesteri oli Hannu Linnun johdolla mahtavassa vedossa.

Ohjaus ja lavastus toimivat tarinan puitteissa hienosti. McVicar ei itse ollut paikalla Helsingissä valvomassa Chicagossa kantaesitystä saaneen tuotannon näytteillepanoa, vaan siitä vastasi Daniel Ellis. Vicki Mortimerin lavastus (myös puvut olivat hänen suunnitelemiaan) antoi pohdiskeltavaa karuudellaan. Karu on itse tarinakin, mutta omaan mieleeni heräsi jonkinlainen uhrauksen tematiikka.

Keskellä lavaa massiivisena,  harmaitten rapistuvien betoniseinien saartamana, on sotilasmuistomerkki nimilistoineen. Muistuttamassa yhteisön uhraamasta panoksesta itsensä vuoksi. Tämän muistomerkin ympärillä kerrotaan sitten tarinaa miehestä, jonka korvien välissä ovat jo valmiiksi tummat tuulet puhallelleet ja joka selviytyäkseen yhteisössä joutuu myymään itsensä sille. Lopputuloksena on tietysti nöyryytys ja mustasukkaisuus, joka päättyy tragediaan. Tavallaan tässä yhteisö myös uhraa jäsenensä, Wozzeck (Mariesta puhumattakaan) ei saa nimeään vaan plakaatteihin.
© 2019 Suomen Kansallisooppera / Stefan Bremer

Tulevaisuuskaan ei näytä hyvältä McVicarin silmissä, päähenkilöiden yhteinen lapsi, erikoisen perheen poika jää loppukuvassa työntämään samaa isänsä oravanpyöräkärryä. Erittäin vaikuttava ohjaus ja lavastus. Muistomerkki on jatkuvasti näkyvissä ja näytösten välit peitetään vain pari metriä korkealla verholla.

Solistit olivat mainioita. Nimiosassa kovan onnen sotilaana on Olafur Sigurdarson ja hänen naisenaan Mariena Helena Juntunen. Rykmentin rumpali Daniel Brenna ja tohtori Tapani Plathan onnistuivat hyvin. Erityisesti ilahdutti kapteenin roolissa Hubert Francis.

Ehkäpä kuitenkin kovinta tavaraa tuli tällä kertaa orkesterimontusta. Hannu Lintua olisi syytä saada houkuteltua useammin kansallisoopperaan. Orkesteri säkenöi komeasti Bergin partituurin parissa. Ehkei Wozzeckista tule paljon hyräiltävää aamiaispöytään, mutta sellaista sävelkylpyä kun elävä esitys tarjoaa oopperakatsomoon, ei kannata jättää kokematta.

lauantai 2. maaliskuuta 2019

Sylvia hurmasi

Baletti: Sylvia - Kansallisooppera 2019-3-1

© 2019 Suomen kansallisbaletti / Mirka Kleemola
Kansallisbaletin kevään uutukaistuotantona on John Neumeierin koreografia Léo Delibesin musiikkiin Sylvia. Baletin kantaesitys oli vuonna 1876 ja Neumeierin versio näki näyttämövalaistuksen vuonna 1997.

Baletin alkuperäinen tarina pohjautuu Torquato Tasson näytelmään 1500-luvun loppupuolelta. Balettitulkinta kolmisensataa vuotta myöhemmin toi uusia tuulia balettiperinteeseen naisten roolin laajentuessa soturimaailmaan. Sata vuotta myöhemmin Neumeier jättää juonen yksityiskohdat historian sivuille ja perustaa koreografiansa kolmeen näytökseen Sylvian heräämisestä kypsyyteen. Tuotannon aliotsikoksi onkin osuvasti laitettu "Kolme koreografista runoa mystisestä aiheesta". Käsiohjelma sisältää synopsikset näytöksien sisällöistä ja niiden perusteella pysyy mainiosti kärryillä tapahtumien taustasta.

Neumeierin liikekieli hurmasi minut mukaansa. Modernia tanssia jossa huumoria ei ole unohdettu. Lavastaja Yannis Kokkos tarjoilee kauniin minimaalisen näyttämökuvan, joka pienillä variaatioilla luo eeppisen ilmavan abstraktin ympäristön. Liikekieli tuntuu käyvän sisäistä keskustelua hahmojen sisällä.

Abigail Sheppard ja Atte Kilpinen tanssivat mainiosti päärooleissa Sylviana ja Amintana. Muut pääroolit olivat Rebecca Kingin, Johan Pakkasen ja Michal Krčmářin vastuulla. Pienoisena kauneuspilkkuina tanssin osalta jotkut vaikeat nostot myös muutamaan otteeseen näyttivät vaikeilta.

© 2019 Suomen kansallisbaletti / Mirka Kleemola
Delibesin musiikkia muistetaan kehua aina kun Sylviasta puhutaan. Liitän itseni samaan kuoroon. Garrett Keastin johdolla orkesteri tuntui olevan hyvässä iskussa ja musiikki hengitti komeasti.

Sylviasta jäi kokonaisuutena erittäin hyvät fiilikset. Silmät ja korvat saivat herkkua koko rahan edestä. Suosittelen!

lauantai 26. tammikuuta 2019

Jää jättää kylmäksi

Ooppera: Jää - Kansallisooppera 2019-1-26

© 2019 Suomen Kansallisooppera / Stefan Bremer
Kansallisoopperan kevätkausi sisältää kaksi erittäin mielenkiintoista oopperaa. Kotimainen uusi ooppera, Jaakko Kuusiston Jää ja Alban Bergin Wozzeckin paluu lavalle pitkän tauon jälkeen. Eilen aloitettiin maailmanensi-illalla Jään parissa.

Odotukset olivat korkealla. Jää pohjautuu Ulla-Lena Lundbergin menestytä saneeseen kirjaan, jonka oopperalibretoksi on muotoillut Juhani Koivisto. Oma lukukokemukseni romaanista odottaa vielä poimimista eteisen kirjahyllystä, mutta näin jälkikäteen ajatellen olikin parempi, etten ollut lukenut kirjaa ennen oopperan kokemista.

Itse tarina on kuin oopperaan luotu. Nuori pappi saapuu perheineen eristyneeseen yhteisöön ja voittaa heidän luottamuksensa. Raaka luonto ei tunne sympatiaa, vaan poistaa papin elävien kirjoista jättäen perheen tulevaisuutensa raunioille.

Uskon että itse kirja on monisyinen teos, jossa puretaan yhteisön sisäisiä jännitteitä ja monet henkilöhahmot saavat taustaa tekemisilleen. Oopperan suhteen tuntuu, että librettoon on yritetty ahtaa aivan liikaa asiaa. Asiat ja tapahtumat vierivät ohi kuin katsellen lyhyitä filminpätkiä muistojen bulevardilta. Mikään ei oikein tunnu pysäyttävän ja koskettavan. Anna Kelon ohjauskin tuntuu antavan viitteitä yhteisön sisäisistä henkilösuhteista. Niitä on varmaan kiva bongailla kirjan perusteella, mutta tarinan suhteen neitseelliselle oopperan kokijalle ne tuntuvat päälle liimatuille, turhalta koristelulta. Antonin henkimaailma ja Irinan perheen uudelleen kokoaminen toimivat varmasti kirjan muodossa ja laajuudessa, mutta minun hukuttautumistani draaman tunnemyrskyyn oopperan keinoin ne melkeinpä häiritsevät.

Sinänsä libretto toimii kyllä hyvänä sisäänheittäjänä kirjan lukemiselle. Mutta oopperan selkärankana se ei keskity tarpeeksi draaman ytimeen

Tällä kertaa Jaakko Kuusiston musiikkikaan ei oikein sytyttänyt minua. Sävyjä ja luonnonvoimia tuntuu kyllä löytyvän. Mutta varsinkin ensimmäisessä ja toisessa näytöksessä solisteilla ei aina ollut tilaa tuuheassa, mutta silti hieman sisäisesti elottomassa äänimaisemassa.

© 2019 Suomen Kansallisooppera / Stefan Bremer
Illan solisteja tai orkesteria ei käy kyllä moittiminen hieman viileästä suhtautumisestani oopperakokonaisuuteen. Naisäänistä Marjukka Tepponen ja Jenni Lättilä olivat hyviä. Ville Rusasen tulkinta Petter Kummelista oli hienoa laulajan- ja näyttelijäntyötä, bravo.

Vaikka napakymppiä ei Jäästä ainakaan ensi kokemalla tullut, kannattaa se silti ehdottomasti mennä katsomaan. Kati Lukkan ja Thomas Hasen lavastus ja valot/videot ovat hienoa nähtävää ja uuden oopperan synty on aina juhlimisen arvoinen asia.