sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Kamari 21 - Mozartista nykyaikaan

Konsertti: Kamari 21 - Kuvastimessa Mozart - Konserttihovi 2018-9-30

Karlheinz Stockhausen

Sunnuntain alkuillan musiikkitarjonnasta vastasi tällä kertaa Kamari 21. Kokoonpanona oli tänään huilukvartetti, jossa soittivat huilisti Kaisa Kortelainen, viulisti Réka Szilvay, alttoviulisti Atte Kilpeläinen ja sellisti Martti Rousi.

Ohjelmisto koostui kolmesta Mozartin huilukvartetosta, joiden väliin oli sijoitettu Kaija Saariahon ja Karlheinz Stockhausenin sävellyksiä. Kuulimme Mozartin neljästä huilukvartetosta A-, G- ja D-duurikvartetot. Ikäjärjestys taitaa kvartetoilla mennä toiseen suuntaan, mutta omaan makuuni tuntuivat G- ja D-duurikvartetot paremmilta. Varsinkin A-duurikvartetto tuntui kovin keppoiselta hypähtelyltä kuumana kesäpäivänä puutarhassa keijujen kanssa. Illan kvartetti oli mainio ja sai takuulla irti sen mitä kvartetoista oli irroitettavissa.

Ehdottomasti omaan makuuni mielenkiintoisempaa musiikkia olivat kaksi Saariahon duettoa ja Stockhausenin soolohuiluteos. Saariaholta kuulimme Miroirs sävellyksen huilulle ja sellolle, sekä Aure viululle ja alttoviululle. Eritoten Aure kiinnosti kovasti. Stockausenin Xi soolohuilulle oli myös mielenkiintoinen matka huilun moninaisiin äänimaisemiin.

lauantai 29. syyskuuta 2018

Ranskalainen ilta tanssin parissa

Baletti: Ranskalainen ilta - Kansallisooppera 2018-9-29

Suite en blanc © 2018 Suomen Kansallisooppera / Roosa Oksaharju
Olipas mielenkiintoinen ilta tanssitaiteen parissa. Kansallisbaletin syyskauden uutukainen Ranskalainen ilta esittelee kaksi tanssiteosta: Pneuma koreografinaan Carolyn Carlson ja Suite en blanc koreografinaan Serge Lifar. Teosten välinen suhde tuntuu ensi ajatuksella kaukaiselta, mutta mielenkiintoisia ajatuksia siitä herää.

Pneuma on varsin uusi teos, kantaesityksen se sai vuonna 2015. Carlson käyttää musiikkinaan Gavin Bryarsin ja Philip Jeckin musiikkia. Bryarsin orkesterimusiikki on minimalistista ja toisteista, kun taas Jeckin välipalat tuovat enemmänkin mieleen äänimaisemat. Teoksen alussa tuntuu että liike jää sivuosaan. Vahvat visuaaliset, lähes staattiset näyttämötapahtumat ovat kauniita katsoa, mutta mieleen hiipii ihmetys asetelmallisuudesta ja tilataiteesta tanssin sijaan. Mutta onneksi liikekin tulee pian mukaan ja läpi teoksen toistuva "teema ja sen variointi" alkaa viehättää.

Mitään juonta en kokonaisuudesta löydä ja käsiohjelman kuvauskin on varsin minimalistinen. Innoitus kuulemma löytyy Gaston Bachelardin teoksesta Ilmaa ja unia. Pneumassa on seitsemän osaa joilla on kevyen mystiset nimet, tyyliin "Tuulen sieppaamat unelmat". Ainakaan ensi katsomalta en osaa suoralta kädeltä sanoa missä kohtaa osat mahdollisesti vaihtuivat, vaan eri näyttämökuvia teema-variaatioineen tuntui olevan huomattavasti enemmänkin. Liikkeen kieli oli modernia ja vapaata.

Oman ihastukseni Pneumaan aiheutti musiikin ja tanssin luoma hypnoottinen lumo. Toisteinen musiikki vei tällä kertaa minut mukanaan. Voin kyllä kuvitella että jos katsojan/kokijan sen hetken omat tuntemukset eivät lähde synkkaamaan musiikin ja tanssin kanssa, niin Pneuma voi olla myös pitkäveteinen tai unelias kokemus. Vaikka teos oli yllättävän pitkä, noin 80 minuuttia, niin minut se jaksoi pitää otteessaan koko ajan.

Pneuma © 2018 Suomen Kansallisooppera / Mirka Kleemola

Illan toinen teos, Suite en blanc, oli noin 70 vuoden takaa. Serge Lifar rakensi oman koreografiansa Éduard Lalon musiikin avulla. Pneuman jälkeen tuntui hämmentävältä että Suite en blanc alkoi alkusoitolla. Ja kun esirippu vihdoin aukeni, niin paljastettiin asetelma jossa koko(?) tanssijajoukko oli poseerausasennossa. Taisipa muuten koko valkoinen sarja päättyä samaan asetelmaan.

Suite en blancissa ei ole myöskään juonta, vaan teos koostuu lyhyehköistä numeroista joiden perään yleisö saa osoittaa ihastustaan seurueen taitaville tanssijoille. Ja niitähän kansallisbaletin ryhmästä löytyy. Lifarin liikekieli on ilmeisesti uusklassista balettia ja kontrasti Pneumaan tuntui suurelta.

Mutta se mikä minut ihastutti eiliseen balettikaksikkoon oli juuri niiden erilaisuus ja toisaalta visuaalisen kuvallisuuden saman henkisyys. Pneumassa välillä ilmenevä näyttämökuvien staattisuus saa vastinparinsa Suite en blancin tanssinumeroiden loppuasetelmissa, joissa kaikki on viritetty valmiiksi yleisön osallistumista varten aplodien muodossa.

Toisaalta tanssin sisäinen suunta poikkeaa teoksissa valtavasti. Pneuma ei omaa juonta, mutta liike ja tanssijoiden tekemiset tähtäävät koreografian toteuttamiseen ja palvelemaan kokonaisuutta. Tämä sama idea on myös ns. perinteisissä juonibaleteissa; niissä tanssi kertoo tarinaa. Suite en blancissa jokainen numero on virtuoosiesitys ja tanssijoiden lähtökohta on esittää se yleisölle. Ilman yleisöä Suite en blancia ei ole olemassa. Se vaatii yleisön ollakseen mielekäs.

Pneuma ja Suite en blanc ovat molemmat baletin valokuvaajien unelmia. Suite en blanc tarjoaa ne jopa hieman kitsahtavat poseerausasennot ja Pneumasta taas löytyy mielenkiintoisa asuja (myöskin Carlson käsialaa) ja lava-asetelmia silmän ruuaksi.

Jos Ranskalainen ilta olisi koostunut vain toisesta illan baleteista, niin kokemus olisi jäänyt hieman vajaaksi. Vasta esityksen jälkeen kahden koreografian vuoropuhelun pohdiskelu antoi sille sen pikantin loppusilauksen. Suosittelen lämpimästi!

lauantai 8. syyskuuta 2018

Tosca Christof Loyn mikroskoopin alla

Ooppera: Tosca - Kansallisooppera 2018-09-07

© 2018 Suomen Kansallisooppera / Heikki Tuuli
Suhtauduin etukäteen Kansallisoopperan syksyn ensimmäiseen uutukaiseen huolettomasti. Puccinin Tosca ja ohjaajana Christof Loy, pakkohan siitä on tulla kelpo perjantai-ilta. Loyn tulkinnan Parsifalista olen nähnyt Tukholmassa ja version Jenůfasta Berliinissä. Noista eritoten Parsifal jätti mainion muistijäljen.

Christof Loyn tuotantotiimissä ovat Toscan kimpussa lavastuksesta ja puvuista vastaava Christian Schmidt ja valaistuksen suunnitellut Olaf Winter. Tämän hetken joutavaa meemiä mukaillen Toscasta jäi suuhun hieman haalean torikahvin maku.

Ohjauksessa ei sinänsä ollut mitään vikaa. Yleensä miellän Floria Toscan henkilönä suhteellisen tasapainoiseksi, jota tietysti keinuttaa mustasukkaisuus. Loy taasen on tehnyt Toscasta aikamoisen hermokimpun. Tuntuu kun hän olisi koko ajan jonkunlaisen neuroosin vallassa. Jollain tavalla tämä syö lopun draamallista painoa, epätoivon pakottamat teot laimenevat tasapainottoman luonteen vuoksi.

Scarpian näennäisen(?) myötätunnon hetki Vissi d’arten aikana oli hienosti tehty. Onko pahallakin heikot hetkensä, onko mustan alla harmaata? Toinen mielenkiintoinen Scarpia hetki on ensimmäisen näytöksen lopussa; kun Scarpia on todennut Toscan saavan hänet unohtamaan jumalan, niin kohta tämän jälkeen Scarpia suutelee kardinaalin sormusta. Jumalasta viis, mutta maallisen vallan rituaalit pysyvät.

Kun ohjauksessa pysyttiin komeasti libreton hengessä, niin kyllä olisin melkein toivonut lavastukselta enemmän. Tapahtumien pitäisi tapahtua vuonna 1800 ja Schmidtin lavastus on taasen tyylitelty kalenterin kadottava kliininen historia-asetelma. Ensimmäisen näytöksen kirkko ja toisen näytöksen Scarpian huoneisto ovat turhan identtiset. Lavastuksen osalta ehdottomasti parasta oli kolmas näytös ja eritoten sen loppu. Kattokohtaus on toonattu värittömäksi aina sotilaiden pukuja myöten. Tarinasta uutetaan myytti.

Korvien kokemuksesta parhaat pisteet saavat Tuomas Pursion tulkitsema Scarpia ja Patrick Fourmillierin johtama orkesteri. Cavaradossina lauloi italialainen Andrea Caré, mukavaääninen tenori joka kenties kaipaisi hieman enemmän tehoja. Toscan esittäjän, Aušriné Stundytén, äänestä en pitänyt. Vissi d'arte oli ihan kelpo versio, mutta muuten sävyt tuntuivat olevan varsin polarisoituneet, enkä suuresti syttynyt kumpaankaan.

Vähän turhan steriili Tosca.

sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

Otello vaipuu hulluuteen

Ooppera: Otello - Savonlinnan oopperajuhlat 2018-07-14

© 2018 Savonlinnan Oopperajuhlat / Anna-Katri Hänninen
Nadine Duffautin ohjaama Giuseppe Verdin Otello palaa Savonlinnan oopperajuhlien ohjelmistoon vuoden tauon jälkeen. Tällä kertaa pääosan laulaa latvialainen Aleksandrs Antonenko. Tuotanto on yhteistyötä ranskalaisen Chorégies d'Orange festivaalin kanssa. Siellä tuotannon kantaesitys oli vuonna 2014.

Otello on omalla Verdin oopperoiden top 3 listallani ja vielä kun Savonlinnassa on mahdollista kuulla Hannu Lintua kapellimestarina oopperamontusta, niin vierailu Olavinlinnaan oli lähestulkoon pakollinen.

Tuotanto oli lavastuksen osalta yksinkertaisen selkeä. Lavalla on valtavan peilin sirpaleet, joihin Kyproksen leijonan sisäistä mielenmaisemaa välillä projisoidaan. Pidin kyllä noita visuaalisia mielenmaisemia hieman turhina, esimerkiksi kolmannessa näytöksessä Otellon kohtalonvalituksessa Antonenkon tulkinta kertoo kaiken olennaisen. Duffaut painottaa käsiohjelman mukaan Otellon aikaisempaa painolastia syntyperästään. Toki noinkin, mutta Jagon juoni olisi takuulla toiminut ketä tahansa mustasukkaisuuteen taipuvaista henkilöä kohtaan.

Ohjaus toimii hyvin kokonaisuutena. Otellon kolmiodraamaa Otello-Desdemona-Jago on mielenkiintoista asetella balanssiin ja laulajavalinnoillakin on lopputulokseen suuri vaikutus. Jago on selkeästi pahan priimusmoottori. Periaatteessa Otelloa kohtaan pitäisi tuntea sympatiaa, koska Jago istuttaa ja taitavasti vaalien kasvattaa Otellon sisälle raivon ja sekopäisyyden. Toisaalta Otellon toimet ovat niin järkyttävät, ettei niitä voi millään perusteella hyväksyä (vaikka niihin olisi ollut todelliset perusteetkin), ainoastaan ymmärtää syyt niihin. Desdemona on taasen se täydellinen hyvyys, jonka viattomuutta kohden kahden edellisen edesottamuksia on helppo peilata.

Duffaut tuntuu antavan enemmän painoa Otellolle. Vielä kun Antonenkon huikea esitys korostaa Otellon sekoamista, niin pahan balanssi Jagon ja Otellon välillä saa selkeästi enemmän painoa Otellon puolelle. Toisaalta Marina Costa-Jacksonin tulkitsema Desdemona on erinomaisesti näytelty ja laulettu, mutta hänen äänensävynsä sopisi mielestäni hieman vahvempiin rooleihin, eikä se kitsahtava, kevyt viattomuuden henki pääse täyteen voimaansa.

Mutta ei ohjauksesta ja tuotannosta ole mitään pahaa sanaa sanottavaksi. Pienellä paletilla perinteitä kunnioittaen.

Savonlinnan oopperakuoro pääsi näyttämään hienosti taitojaan Otellon parissa. Otellon aloitus myrskykohtauksineen oli tyrmäävän komeaa kuultavaa. Hannu Lintua toivoisi kuulevan useammin oopperan parissa. Orkesteri sykki ja hengitti hienosti. Montun kaiteissa on muuten nykyään vaneria; ainakin eturiveille olisi ääntä läpipäästävä materiaali mukavampi vaihtoehto.

Aleksandrs Antonenko on vakuuttava Otello. Hänen vaipumisensa mustasukkaisuuden hulluuteen on intensiivistä katsottavaa ja kuultavaa. Kannattaa ehdottomasti käydä kokemassa. Italialainen Elia Fabbian lauloi hienon Jagon roolin. Hänen Jagonsa oli kylmän laskelmoiva, eikä ylimaallinen pahan ruumiillistuma, minkä siitä pystyisi helposti tekemään. Kuten jo aikaisemmin mainitsin Marina Costa-Jackson on myös erinomainen laulaja ja näyttelijä. Äänensä perusteella hän voisi kokeilla myös jotain hieman vahvempaa roolia.

Kokonaisuutena aivan mahtava ilta Olavinlinnassa. Mahtava päätrio, pienemmissäkin rooleissa kelpo laulajat. Kapu, orkesteri ja kuoro hyvässä iskussa. Lämmin ilma, kesä...

perjantai 25. toukokuuta 2018

Kevään toinen Parsifal

Ooppera: Parsifal - Kansallisooppera 2018-05-24

© 2018 Suomen Kansallisooppera / Heikki Tuuli


Tällä kertaa vain lyhyt kuittaus Parsifalin uudelleen näkemisestä. Kupferin tuotannosta enemmän aikaisemmissa kirjoituksissa (2018, 2011). Nyt istumapaikka oli kolmannella parvella ja edellisellä kerralla mieltä jäi harmittamaan kukkaistyttöjen kuuluvuus. Parvelle ääni kuului, mutta edelleen olen allerginen sähköiselle äänentoistolle. Sama koskee myös yläkuoroja ja muita taustalauluja.

Tuotannon näkeminen useampaan kertaan avaa yleensä uusia yksityiskohtia. Nyt vasta tajusin että ensimmäisen näytöksen graalikohtauksessa, graalin paljastuttua ja kääntyvän varren muututtua verenpunaiseksi, aikaisempi kohta mihin joutsen oli valuttanut verensä, muuttui myös punaiseksi.

Laulajakaarti oli identtinen viime lauantain näytöksen kanssa. Aivan mahtavat laulajat, bravi tutti! Parsifalin kanssa jaksaa aina viettää aikaa, Kupferin tuotanto on yksi tyylikkäimmistä. Seuraavaa kertaa odotellen...

sunnuntai 20. toukokuuta 2018

Kupferin Parsifal palaa Kansallisoopperaan

Ooppera: Parsifal - Kansallisooppera 2018-05-19

© 2018 Suomen Kansallisooppera / Heikki Tuuli
Harry Kupferin Parsifal tulkinta on palannut taas Kansallisoopperan lavalle. Tuotannon kantaesitys oli vuonna 2005 ja edellisen kerran siitä saatiin nauttia vuonna 2011. Kirjoittelin jo tuolloin tuntemuksistani. Hans Schavernochin lavastus on mielestäni kestänyt hyvin aikaa. Kohti valaistumista vievä valopolku on yksinkertaisen tehokas elementti, jota katkomalla ja värejä muuttamalla saadaan hienoa symboliikkaa.

Muutaman vuoden oopperaa harrastaneena Parsifalista on muodostunut minulle se rakkain ykkösooppera. Uskonnon myyttejä hyväksikäyttäen Wagner on kutonut mystisen tarinan, jota pystyy tarkastelemaan vaikkapa henkisen kehityksen peruskouluna. Joillekin Parsifal voi olla uskonnollinenkin kokemus, mutta itse näen myötätunnon käsitteen peittävän uskonnon dogmaattisen ahdistavuuden. Parempi että valaistuminen tapahtuu ennen väistämätöntä valojen sammumista. Tekstityksessä oli muuten käytetty Mitleid sanasta välillä käännöstä sääli, minkä mahdollista sävyeroa myötätuntoon pohdiskelin kotimatkalla. Mielummin tuntisin myötätuntoa kuin sääliä.

Parsifal on Wagnerin oopperoista minulle mystisin. Kaikissa muissakin, Mestarilaulajat poislukien, on viitteitä normaalin maailman rajojen ylittämisestä, mutta niiden punainen lanka tuntuu silti olevan suhteellisen selvä. Parsifalista en pysty sanomaan onko Wagnerilla myötätunnon tärkeyden ohella muuta keskeistä sanomaa. Parsifalia on moitittu myös  misogyniasta, mutta toisaalta Kundry on Wagnerin suurimpia ja monimuotoisimpia luomuksia. Dogmeista puhdistautuminen, paluu juurille, ihmisyyden kollektiivisen aspektin korostus ovat asioita jotka askarruttavat yleensä mieltä Parsifal annoksen nauttimisen jälkeen.

Tämän keväinen Kupfer tuotanto toteutetaan Kansallisoopperassa pääosin kotimaisin voimin. Kapellimestarina toimi israelilaissyntyinen Pinchas Steinberg. Hänen puikonjälkeään olen todistanut aikaisemminkin Wagnerin parissa Kansallisoopperassa. Hän on erinomainen kapu, mutta sitä täydellistä Wagner hehkua ei syntynyt tänäänkään. Mitään vikaa ei Steinbergissä tahi orkesterissa ollut, mutta se läpikuultava orkesterihurmos, jonka vaikkapa Barenboim, Runnicles tai Segerstam saavat aikaan, jäi vieläkin puuttumaan.

Solistien puolesta iltapäivä oli kerrassaan mahtava. Olen saanut todistaa upeita Parsifalin esityksiä useiden supertähtien toimesta, mutta tämänkertainen solistikattaus ei jättänyt paljon toivomisen varaa. Jyrki Korhosen lämminääninen Gurnemanz oli juuri sellainen isähahmo millaiseksi Gurnemanz on helppo mieltää. Nimiroolissa itävaltalainen Nikolai Schukoff oli mainio uusi tuttavuus. Tommi Hakala jatkaa nousujohteessa Amfortasina. Titurelina lauloi mainio Koit Soasepp. Jukka Rasilaiselta upea Klingsor. Ja jälleen kerran tunnustaudun suureksi Tuija Knihtilä faniksi, hänen Ortrudinsa alkaa olla jo klassikko, nyt vuorossa loistava Kundryn tulkinta. Brava!

Pienemmät roolitkin onnistuivat erinomaisesti. Ainoa mikä jäi kaivelemaan oli kukkaistyttöjen äänentoisto. Sähköinen äänentoisto ei yleensäkään kuullosta hyvältä korvissani akustisen oopperan keskellä, mutta tällä kertaa kukkaistyttöjen laulu ei onnistunut sähköisenä jostain kulisseista ollenkaan. Laulajia en syytä yhtään, sillä en oikeasti tiedä miltä heidän laulunsa kuulosti. Mutta omalle paikalleni eturiviin ääni kuulosti todella omituiselta. Eivätkö he voisi laulaa montusta, tai vaikka lavan reunasta?

Onneksi pääsen näillä näkymin katsomaan ja kuulemaan myös toisen esityksen torstaina. Silloin ollaan piippyhyllyllä. Jospa kukkaistytötkin kuuluvat silloin paremmin. Tämän Parsifalin parissa viihtyy kyllä varmasti, suosittelen!

lauantai 5. toukokuuta 2018

Les Nuits

Baletti: Les Nuits - Yölliset tunnit - Kansallisooppera 2018-5-4

© 2018 Suomen Kansallisooppera / Mirka Kleemola
Kansallisbaletin kevään uutukainen Les Nuits huokui kaukomaiden henkeä. Angelin Preljocajin koreografia, Berliinin valtionbaletin tuotanto viiden vuoden takaa, kuvitti Tuhannen yön tarinoita tanssin keinoin.

Musiikin suhteen odotin rytmikästä ambienssia leikattuna itämaisilla skaaloilla, enkä sen suhteen pettynyt. Aavistelu modernin ja klassisen liikekielen yhdistämisestä täyttyi myös. Kuitenkin kokonaisuudesta jäi jotain puuttumaan. Lyhyitä kohtauksia oli kaikkiaan 19 ja niiden mieltäminen tarinoiden muotoon jättää kovin paljon mielikuvituksen varaan. Enemmänkin tarinat voisi mieltää liikkuvaksi kuvaksi tarinan otsikosta ilman kehyskertomusta.

Sinänsä kaikki kohtaukset olivat hienoja, mutta välillä turha pantomiimimaisuus häiritsi minua. Naiset lattialla kohtaus oli hieno ja musiikin pois jättäminen puhutteli komeasti. Muita suosikkejani olivat Duo 3 ja Ruukut.