sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Turandot, oopperan juhlaa

Ooppera: Turandot - Kansallisooppera 2013-11-24

Uusintaensi-iltansa saanut Turandot on alunperin yhteistuotanto Sevillan Teatro de la Maestranzan kanssa. Alkuperäisestä ohjauksesta vuodelta 2004 vastaa Sonja Frisell ja eilisillan solistilista kertoo uusintaohjauksen tekijäksi Jere Erkkilän. En nähnyt tuotantoa ensimmäisellä kierroksella, joten en osaa sanoa onko muutoksia tehty tämän syksyiseen versioon.

Jean-Pierre Ponellen suunnittelema lavastus antaa mukavasti viitteitä Kiinasta, mutta silti selkeästi kertoo että olemme sadun ja teatterin maailmassa. Frisell ei yritä repiä tarinasta ylimääräisiä tasoja. Pingin, Pangin ja Pongin tuplaaminen miimikoilla ja komedian siirtäminen näiden vastuulle toimi mielestäni hyvin.

Mutta kyllähän Turandotin loppu on hankala asia. Puccinin autenttinen käsiala musiikin suhteen loppuu noin vartti ennen oopperan loppua, Liùn kuoleman ja Timurin jäähyväisten jälkeen. Frisellin ohjaus antaisi oivallisen taitteen sulkea esirippu tuossa kohtaa ja jättää Turandot portaille pohtimaan rakkauden ja uhrautumisen symboliikkaa. Kun musiikki kuitenkin jatkuu Franco Alfanon täydentämällä versiolla (Kööpenhaminan Turandot ja Berion loppu) niin tuntuu kun Frisellkin karsisi sävyjä lavatapahtumista, samoin kun musiikin hengestä voi aistia orkestroinnin muutoksen. Calafin kellistäessä Turandotin suudelmaan ja laulamisen jatkuminen lattialta käsin ei jotenkin toimi, vaan tuntuu kömpelöltä. Mutta onneksi se ei jää loppukuvaksi. Loppuhurmion nostatus kuoron avulla tekee tehtävänsä.

Hieno tuotanto kokonaisuudessaan. Ehdottomasti uusintakierroksen, jos ei useammankin, arvoinen.

Alunperin syksyn Turandot näytökset oli jaettu puoliksi uuden ylikapellimestari Michael Güttlerin ja Alberto Hold-Garridon kesken. Güttler kuitenkin loukkasi selkänsä ja joutui perumaan oman panoksensa. Hold-Garrido johtaa näin kaikki kahdeksan näytöstä. En muista kummalle eilinen uusintaensi-ilta oli alun perin buukattu, mutta en voi kuvitella että Güttler olisi saanut enemmän draamaa irroitettua musiikista kuin Hold-Garrido teki. Kaikin puolin nappisuoritus.

En taas muistanutkaan kuinka "kuorovetoinen" Turandot onkaan. Varsinkin ensimmäinen näytös tuntuu etenevään kuoron johdatuksella. Kansallisoopperan kuoron työskentelyä oli ilo kuunnella.

Solistien suhteen ilta oli erityisen onnistunut. Nimiroolin lauloi ruotsalainen sopraano AnnLouice Lögdlund, joka oli minulle tuttu jo parin vuoden takaa Brünnhilden roolista Karlstadin Ringistä. Korkean tessituuran kanssa tasapainottelu ei tuottanut vaikeuksia ja mielestäni hänen äänensävynsä sopii rooliin hienosti. Toinen oopperan naisrooleista, Liù, oli Anna-Kristiina Kaappolan hallussa. Hieno rooli häneltäkin.

Illan todellinen helmi oli Mika Pohjonen Calafin roolissa. Todella vahvaa laulua. Ääni kantoi hienosti orkesterin läpi ja ainakin katsomoon tuli vaikutelma rennosta laulamisesta. Mihinköhän Pohjonen vielä yltää? Näyttelemisen suhteen kun tulee vielä ripaus pehmeyttä (mitä Calaf nyt ei kyllä välttämättä vaadi), niin oksat pois.

Muutkin illan laulajat onnistuivat upeasti. Vaikkapa Koit Soasepp Timurina ja PPP kolmikko Dong-Hoon Han, Petri Bäckström ja Juha Riihimäki.

Eilinen oopperailta lähti plaaniin ihan huomaamatta. Kaikki vain tuntui napsahtelevan kohdalleen. Käykäähän ihmiset oopperassa!

torstai 21. marraskuuta 2013

Bryn Terfel Musiikkitalossa

Konsertti: Musiikkitalo 2013-11-21

Bryn Terfel piipahti Helsingissä laulamassa konsertin osana syksyn pientä skandinavian kiertuettaan. Parin viikon aikana hän konsertoi viidessä konsertissa, viiden eri orkesterin solistina. Ohjelma on kaikissa sama ja lavan jakavat Terfelin kanssa sopraano Rachel Willis-Sørensen ja kapellimestari Gareth Jones. Musiikkina kuullaan Richard Wagnerin alkusoittoja ja katkelmia hänen oopperoistaan.

Bryn Terfel ei pelkää käyttää äänensä monipuolista sävyvalikoimaa. Olen aina pitänyt hänen rohkeudestaan draaman sitä vaatiessa jopa aloittaa fraaseja puhelaulun tapaan. Ja lavallahan draama on tärkein, jopa näin konserttiesityksessä. Wagner-laulanta ei todellakaan ole etenemistä palkeet täysillä paukkuen. Nykyisistä mieslaulajista samaan tulkitsijaklaaniin kuuluvaksi laskisin vaikkapa Klaus Florian Vogtin ja Jonas Kaufmanniin, vaikka jälkimmäisen ääntä en ole vielä katsomosta käsin kuullutkaan.

Eilisillan ohjelmisto oli varsin odotettu. Muutamia alkusoittoja, pari duettoa ja loput aarioita. Sopraano Rachel Willis-Sørensen oli kaikin puolin mukava uusi tuttavuus. Hänen illan repertuaarinsa parani vain loppua kohti. Evasta Elsan ja Sentan kautta Elisabethiin. Duetto Mestarilaulajista Terfelin kanssa jätti vielä hieman asioita auki, mutta viimeistään Elisabeth vakuutti minut hänen Wagner-taidoistaan. Encorena nauttittu "Schmerzen" osui ja upposi sekin.

Laulajien puolesta ilta oli mitä mainioin, mutta Helsingin kaupunginorkesteri tuntui olevan pahasti tuuliajolla. En tiedä kuinka paljon harjoituksia ehdittiin pitää kapellimestari Gareth Jonesin kanssa, mutta harvinaisen ankeaa ja ponnetonta soittoa läpi linjan. Ja en kyllä usko että syy on orkesterissa, vaan hämmästelevä korva kääntyy kohti kapellimestaria. Kun konsertti alkaa Mestarilaulajien alkusoitolla jossa vasket eivät räisky ja muutenkin tahmea meno vallitsee, niin ehdin jo pelästyä koko konsertin puolesta. Onneksi laulajat pelastivat kokonaisvaikutelman. Lentävän hollantilaisen alkusoitto oli ehkä paras orkesterin puolesta, mutta jälkipuolen keskellä soitettu Valkyyrioiden ratsastus oli lähes pelottavaa kuultavaa. Eivät olleet ajatukseni kovin kaukana niistä Jokisen eväistä.

Lipunmyynnissä oli viisasti jätetty lavan takaa liput myymättä, joten kaikilla paikalla olijoilla oli kelvoliset kuuntelupaikat. Ilmeisesti konserttijärjestäjän puolesta oli vaadittu että esityksessä tulee olla juontaja. Ei hänestä nyt voi sanoa suurta haittaakaan olleen, mutta ilmankin olisimme tulleet toimeen.

Komeaa laulua, mutta hengetöntä soittoa; siinä päällimmäiset tuntemukset konsertista. Onko viisas valinta soittaa konsertit eri orkesterien kanssa? En haluaisi tuntea konsertissa samoja tunteita kun eilen Valkyyrioiden ratsastuksen aikana. Hieman lisää harjoitusaikaa tai sitten inspiroiva kapellimestari, kiitos.

lauantai 16. marraskuuta 2013

Suomalaista mielenmaisemaa peilaamassa

Konsertti: Konserttihovi 2013-11-16

Lauantaiehtoon musiikkitarjonnasta Konserttihovissa vastasivat sellisti Jussi Makkonen ja pianisti Nazig Azezian. Teemalla "Maisemakuvia Suomesta" saimme nauttia Oskar Merikannon, Heino Kasken ja Jean Sibeliuksen musiikista.

Konsertin ohjelmisto oli melkoinen hittiparaati kaikkien tuntemia klassikoita. Mielenkiintoista sinänsä että vaikkapa Merikannon Valse lente, Laatokka, tai Sibeliuksen Souvenir ja Valse triste tuntuvat olevan kaikilla jo valmiina geeneissä, mutta aika harvoin niitä itse asiassa kuulee elävinä esityksinä. Tai ainakaan oikeiden ammattilaisten soittamina. Tänään siihen aukeni mainio tilaisuus.

Sibeliuksen Malinconiaa lukuunottamatta kaikki muut sävellykset taisivat ollla sovituksia sello ja piano yhdistelmälle. Joissakin pianosävellysten laajentamisissa selloduolle hieman kiinnitin huomiota  sello- ja pianostemman turhan läheiseen suhteeseen. Mutta toisaalta se on ymmärrettävää jo sovituksen luonteeseen liittyen.

Jussi Makkosen lyyrinen ja herkkä soitto hellii korvia. Olisi mielenkiintoista kuulla häntä hieman rouheammankin musiikin parissa. Jälleen yksi suomalainen huippusellisti pitkän listan jatkoksi, hienoa. Nazig Azezianin kanssa he ovat mainio duo, joiden yhteistyö toimii komeasti.

Makkonen piti pieniä esitelmänpoikasia kappaleiden välissä kertoen teosten taustoista. Kyllähän ne syventivät konserttikokemusta, mutta muutamassa tapauksessa puheet petasivat sävellyksen tunnemaiseman turhan valmiiksi. Jo ennen ensimmäistä säveltä taisi monella kuulijalla olla pala kurkussa.

torstai 7. marraskuuta 2013

Wienistä Bayreuthiin Risto-Matti Marinin seurassa

Konsertti: Sibelius-Akatemian konserttisali 2013-11-07

Hieman kuin Wagner-konferenssin alkusoittona pianisti Risto-Matti Marin konsertoi Sibelius-Akatemian konserttisalissa. Konsertin nimi "Wienistä Bayreuthiin - Schubertin, Lisztin ja Wagnerin musiikkia pianolla" kertoo illan säveltäjänimet.

Risto-Matti Marinin musisointia en ollut ennen tätä iltaa kuullut. Tekniikan ja taidon puolesta hän ei jättänyt toivomisen varaa. Illan teosvalikoima sisälsi sen verran hankalia kappaleita, että mokomista asioista ei kannata edes puhua. Paljon tärkeämpää oli se kuinka hän sai imaistua minut mukaansa musiikin maailmoihin. Ohjelmisto ei välttämätä kattanut oman pianomystiikkamittarini kaikkia osa-alueita, mutta hänen soittoaan tahdon kyllä kuulla lisää.

Konsertti alkoi Augusta Stradalin sovituksella Franz Lisztin Orpheuksesta. Liszt teki itse sovituksen kahdelle pianolle, mutta yhden pianon versio syntyi vasta myöhemmin Stradalin toimesta. Marin loihti vaikeasta kappaleesta hienon kokonaisuuden, jonka imua ei onnistunut täysin rikkomaan edes kännykän soiminen kappaleen loppupuolella yleisön joukossa.

Pääosa illan musiikista oli sovituksia pianolle, mutta Franz Schubertin neljä impromptua op. 90 ovat alunperin kirjoitetut pianolle. Oma suosikkini noista taitaa olla ensimmäinen.

Wagneriaanin suurin mielenkiinto kohdistui jälkipuolen Ring sovituksiin ja Tannhäuser alkusoittoon. Risto-Matti Marin oli valinnut Ring sovitusten pohjaksi belgialaisen Louis Brassinin kokonaisuuden. Mutta hän oli korvannut kuitenkin kolme Brassinin sovitusta Lisztin, Tausigin ja Busonin versioilla. Eritoten Brassinin sovituksista kuultaa tavoite hahmotella Wagnerin sointimaailmaa pianon avulla. Valkyyrian Taikatuli sovitus jäi näistä mieleeni mainiona esimerkkinä. Yllättäen Lisztin versio Reininkullan lopusta (ja vähän laajemminkin aiheesta) tuntui vähiten kiinnostavalta.

Varsinaisen ohjelman lopuksi Liszt näytti sitten sovittajan taitonsa Tannhäuserin alkusoiton parissa. Kaikin puolin hämmästyttävä sovitus. Ja kyllä täytyy Risto-Matti Marinin taitoja ihailla tuon nuottivyöryn tulkkina. Kuinka hienosti hän painottaa teemat todella painavan tekstuurin läpi.

Encoressa hypättiinkiin sitten toistasataa vuotta eteenpäin. Saimme kuuulla Ville Raasakan Vanishing Point sävellyksen, jonka kantaesitys oli vasta tänä kesänä Mäntässä. Mielenkiintoinen matka sävelmaisemaan sekin. Toivottavasti löytää tiensä jossain vaiheessa tallenteelle tarkempaa tutustumista varten. Kyllä se noin sävelkielensä puolesta minusta tuntui hieman vieraalta konsertin muuhun ohjelmistoon. Vaikka sen innoittajana on ollutkin Wagnerin Ankunft bei den schwarzen Schwänen.

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Lehnhoffin Elektra ohjaus Salzburgista

Elektra, Salzburg Festival, Gatti, Lehnhoff

Richard Straussin tutkimusmatka modernismin pauloihin kulminoituu oopperassa Elektra. Kaksi vuotta myöhemmin sävelletty Ruusuritari ei äkkituntumalta voisi olla kauempana Elektran atonaalisesta ja kromaattisesta sävelkielestä. Elektra vaatii vahvaäänisiä laulajia ja ison orkesterin.

Salzburgin musiikkijuhlat tilasi vuodeksi 2010 Nikolaus Lehnhoffilta uuden Elektra tuotannon. Lehnhoff keskittyy ohjauksessaan siihen mikä on olennaista, eli Elektran psyyken pakkomielteeseen. Lavastuksesta vastaava Raimund Bauer on kallistanut palatsin sisäpihan kaatumaan taaksepäin. Ikkunoita ja portaita tuntuu olevan maassakin. Aivan kuin olisimme Elektran pään sisällä, jossa koston ja kaipauksen pakkomielteet ovat nyrjäyttäneet horisontinkin vinoon.

Elektra on ulkoiselta olemukseltaan käytännössä jo kuollut. Andrea Schmidt-Futtererin suunnittelemat asut antavat väriä oikeastaan vain Klytaimnestralle ja Aigisthokselle. Eli vihan kohteet ovat värillisiä, kaikki muut ovat puettu tummiin yksisävyisiin vaatteisiin. Sisar Khrysothemiksen asu sentään taittuu violettiin väriin; liekö siksi että hänhän oikeastaan ainoa jolla on jonkinlaista elämää eteenpäin vievää ajatusmaailmaa.

Lehnhoff ei anna armoa kuvastossaan. Oresten suoritettua surmatyöt takaseinän isommat ovet aukeavat paljastaen  Klytaimnestran roikkuvan jaloistaan lihakoukussa. Teurastus on tehty. Lehnhoff on yksi suosikkiohjaajistani ja Elektra vain vahvistaa selkeän, jopa minimalistishenkisen linjan jatkuvuutta.

Musiikin puolesta tallenne ei jätä toivomisen varaa. Ruotsalainen sopraano Iréne Theorin on huikea Elektra. Klytaimnestran roolin laulaa suosikkini Waltraud Meier ja Khrysothemiksena Eva-Maria Westbroek. Elektra, jos mikä, on vahvojen naisäänien ooppera ja kovin paljon vahvempaa kolmikkoa tuskin on helppo tällä hetkellä löytää. Kun sitten vielä ne isommat miesroolit, eli Oreste ja Aigisthos, ovat René Papen ja Robert Gambillin harteilla, niin mikäs on laulajista nauttiessa. Kapellimestari Daniele Gatti hoitaa orkesterin ohjauksen kunnialla läpi hankalan partituurin. Joissain kohtaa kaipasin hieman ronskimpaa, sellaista Soltimaista otetta, mutta eipä se suuri puute ole.

Kuvanlaatu Blu-Ray levyllä on lähes liian hyvä, ihohuokosetkin tuntuvat näkyvän. Äänenlaatu erinomainen. Suosittelen taas kerran!

lauantai 2. marraskuuta 2013

Deca Dance Helsinki

Baletti: Deca Dance Helsinki - Kansallisooppera 2013-11-01

Kansallisbaletin toinen uusi ensi-ilta esitteli marrakuisessa illassa koreografi Ohad Naharinin kollaasiteoksen Deca Dance. Deca Dance Helsinki tuotannossa Naharin kierrättää aikaisemmista tuotannoista irrottamiaan kohtauksia yrittäen luoda niistä yhtenäisen kokonaisuuden. Modernein musiikkitermein herra siis sämplää omia vanhoja tuotoksiaan.

Kokonaisuuden hahmotus tuotti kyllä hankaluuksia tällaiselle tanssitaiteen noviisille. Sinänsä kohtaukset vaihtuivat soljuvasti mutta riittääkö se koherenttiin kokonaisuuteen? Yritänkö edelleen etsiä jotain suurta tarinaa vai pitääkö niin edes tehdä? Yksittäisten kohtausten sisältö kyllä herätti kaikennäköisiä ajatuksia ja tulkinnan poikasia. Käsiohjelma väittää Naharinin teoksien sisältävän poliittisia ja yhteiskunnallisia näkökulmia. Kyllä noinkin voi varmaan näkemäänsä tulkita, mutta enemmänkin minun silmiini useammassa kohtaa käsiteltiin yksilön ja ryhmän suhdetta. Joka tietysti jo sinänsä on poliittinen ja yhteikunnallinen näkökulma.

Naharin käyttää koreografiassaan mielenkiintoisia rakennuskappaleita. Toistot pienin variaatioin, nopeat leikkaukset ja kontrastit luovat mielenkiintoisia kohtauksia. Tosin esimerkiksi "numerokohtauksen" idea jatkui mielestäni liian pitkään samanlaisena, ennen kuin liikkeet alkoivat jatkua pehmeämmin läpi laskennan. Useammassa kohtauksessa ryhmän monotoninen liike rikkoontuu yksilön irrottua ja vapautettua muutkin.

Deca Dance jäi minulle hieman hajanaiseksi. Pidin todella paljon yksittäisistä kohtauksista, liikekielestä ja yllätyksellisyydestä, mutta kokonaisuus ei huumannut minua. Tanssijat olivat loistavia ja omaa silmääni ilahdutti erityisesti Johanna Nuutisen mainio asenne.

Jos vertaan Deca Dancea viime talven Bella Figuraan, niin kyllä jälkimmäisestä jäi vielä kovemmat ajatusmyrskyt päähän. Mutta kovin mielelläni haluaisin Deca Dancenkin nähdä uudelleen. Liikkeen anatomiassa riittää pohdittavaa.