sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Kamari 21 - Mozartista nykyaikaan

Konsertti: Kamari 21 - Kuvastimessa Mozart - Konserttihovi 2018-9-30

Karlheinz Stockhausen

Sunnuntain alkuillan musiikkitarjonnasta vastasi tällä kertaa Kamari 21. Kokoonpanona oli tänään huilukvartetti, jossa soittivat huilisti Kaisa Kortelainen, viulisti Réka Szilvay, alttoviulisti Atte Kilpeläinen ja sellisti Martti Rousi.

Ohjelmisto koostui kolmesta Mozartin huilukvartetosta, joiden väliin oli sijoitettu Kaija Saariahon ja Karlheinz Stockhausenin sävellyksiä. Kuulimme Mozartin neljästä huilukvartetosta A-, G- ja D-duurikvartetot. Ikäjärjestys taitaa kvartetoilla mennä toiseen suuntaan, mutta omaan makuuni tuntuivat G- ja D-duurikvartetot paremmilta. Varsinkin A-duurikvartetto tuntui kovin keppoiselta hypähtelyltä kuumana kesäpäivänä puutarhassa keijujen kanssa. Illan kvartetti oli mainio ja sai takuulla irti sen mitä kvartetoista oli irroitettavissa.

Ehdottomasti omaan makuuni mielenkiintoisempaa musiikkia olivat kaksi Saariahon duettoa ja Stockhausenin soolohuiluteos. Saariaholta kuulimme Miroirs sävellyksen huilulle ja sellolle, sekä Aure viululle ja alttoviululle. Eritoten Aure kiinnosti kovasti. Stockausenin Xi soolohuilulle oli myös mielenkiintoinen matka huilun moninaisiin äänimaisemiin.

lauantai 29. syyskuuta 2018

Ranskalainen ilta tanssin parissa

Baletti: Ranskalainen ilta - Kansallisooppera 2018-9-29

Suite en blanc © 2018 Suomen Kansallisooppera / Roosa Oksaharju
Olipas mielenkiintoinen ilta tanssitaiteen parissa. Kansallisbaletin syyskauden uutukainen Ranskalainen ilta esittelee kaksi tanssiteosta: Pneuma koreografinaan Carolyn Carlson ja Suite en blanc koreografinaan Serge Lifar. Teosten välinen suhde tuntuu ensi ajatuksella kaukaiselta, mutta mielenkiintoisia ajatuksia siitä herää.

Pneuma on varsin uusi teos, kantaesityksen se sai vuonna 2015. Carlson käyttää musiikkinaan Gavin Bryarsin ja Philip Jeckin musiikkia. Bryarsin orkesterimusiikki on minimalistista ja toisteista, kun taas Jeckin välipalat tuovat enemmänkin mieleen äänimaisemat. Teoksen alussa tuntuu että liike jää sivuosaan. Vahvat visuaaliset, lähes staattiset näyttämötapahtumat ovat kauniita katsoa, mutta mieleen hiipii ihmetys asetelmallisuudesta ja tilataiteesta tanssin sijaan. Mutta onneksi liikekin tulee pian mukaan ja läpi teoksen toistuva "teema ja sen variointi" alkaa viehättää.

Mitään juonta en kokonaisuudesta löydä ja käsiohjelman kuvauskin on varsin minimalistinen. Innoitus kuulemma löytyy Gaston Bachelardin teoksesta Ilmaa ja unia. Pneumassa on seitsemän osaa joilla on kevyen mystiset nimet, tyyliin "Tuulen sieppaamat unelmat". Ainakaan ensi katsomalta en osaa suoralta kädeltä sanoa missä kohtaa osat mahdollisesti vaihtuivat, vaan eri näyttämökuvia teema-variaatioineen tuntui olevan huomattavasti enemmänkin. Liikkeen kieli oli modernia ja vapaata.

Oman ihastukseni Pneumaan aiheutti musiikin ja tanssin luoma hypnoottinen lumo. Toisteinen musiikki vei tällä kertaa minut mukanaan. Voin kyllä kuvitella että jos katsojan/kokijan sen hetken omat tuntemukset eivät lähde synkkaamaan musiikin ja tanssin kanssa, niin Pneuma voi olla myös pitkäveteinen tai unelias kokemus. Vaikka teos oli yllättävän pitkä, noin 80 minuuttia, niin minut se jaksoi pitää otteessaan koko ajan.

Pneuma © 2018 Suomen Kansallisooppera / Mirka Kleemola

Illan toinen teos, Suite en blanc, oli noin 70 vuoden takaa. Serge Lifar rakensi oman koreografiansa Éduard Lalon musiikin avulla. Pneuman jälkeen tuntui hämmentävältä että Suite en blanc alkoi alkusoitolla. Ja kun esirippu vihdoin aukeni, niin paljastettiin asetelma jossa koko(?) tanssijajoukko oli poseerausasennossa. Taisipa muuten koko valkoinen sarja päättyä samaan asetelmaan.

Suite en blancissa ei ole myöskään juonta, vaan teos koostuu lyhyehköistä numeroista joiden perään yleisö saa osoittaa ihastustaan seurueen taitaville tanssijoille. Ja niitähän kansallisbaletin ryhmästä löytyy. Lifarin liikekieli on ilmeisesti uusklassista balettia ja kontrasti Pneumaan tuntui suurelta.

Mutta se mikä minut ihastutti eiliseen balettikaksikkoon oli juuri niiden erilaisuus ja toisaalta visuaalisen kuvallisuuden saman henkisyys. Pneumassa välillä ilmenevä näyttämökuvien staattisuus saa vastinparinsa Suite en blancin tanssinumeroiden loppuasetelmissa, joissa kaikki on viritetty valmiiksi yleisön osallistumista varten aplodien muodossa.

Toisaalta tanssin sisäinen suunta poikkeaa teoksissa valtavasti. Pneuma ei omaa juonta, mutta liike ja tanssijoiden tekemiset tähtäävät koreografian toteuttamiseen ja palvelemaan kokonaisuutta. Tämä sama idea on myös ns. perinteisissä juonibaleteissa; niissä tanssi kertoo tarinaa. Suite en blancissa jokainen numero on virtuoosiesitys ja tanssijoiden lähtökohta on esittää se yleisölle. Ilman yleisöä Suite en blancia ei ole olemassa. Se vaatii yleisön ollakseen mielekäs.

Pneuma ja Suite en blanc ovat molemmat baletin valokuvaajien unelmia. Suite en blanc tarjoaa ne jopa hieman kitsahtavat poseerausasennot ja Pneumasta taas löytyy mielenkiintoisa asuja (myöskin Carlson käsialaa) ja lava-asetelmia silmän ruuaksi.

Jos Ranskalainen ilta olisi koostunut vain toisesta illan baleteista, niin kokemus olisi jäänyt hieman vajaaksi. Vasta esityksen jälkeen kahden koreografian vuoropuhelun pohdiskelu antoi sille sen pikantin loppusilauksen. Suosittelen lämpimästi!

lauantai 8. syyskuuta 2018

Tosca Christof Loyn mikroskoopin alla

Ooppera: Tosca - Kansallisooppera 2018-09-07

© 2018 Suomen Kansallisooppera / Heikki Tuuli
Suhtauduin etukäteen Kansallisoopperan syksyn ensimmäiseen uutukaiseen huolettomasti. Puccinin Tosca ja ohjaajana Christof Loy, pakkohan siitä on tulla kelpo perjantai-ilta. Loyn tulkinnan Parsifalista olen nähnyt Tukholmassa ja version Jenůfasta Berliinissä. Noista eritoten Parsifal jätti mainion muistijäljen.

Christof Loyn tuotantotiimissä ovat Toscan kimpussa lavastuksesta ja puvuista vastaava Christian Schmidt ja valaistuksen suunnitellut Olaf Winter. Tämän hetken joutavaa meemiä mukaillen Toscasta jäi suuhun hieman haalean torikahvin maku.

Ohjauksessa ei sinänsä ollut mitään vikaa. Yleensä miellän Floria Toscan henkilönä suhteellisen tasapainoiseksi, jota tietysti keinuttaa mustasukkaisuus. Loy taasen on tehnyt Toscasta aikamoisen hermokimpun. Tuntuu kun hän olisi koko ajan jonkunlaisen neuroosin vallassa. Jollain tavalla tämä syö lopun draamallista painoa, epätoivon pakottamat teot laimenevat tasapainottoman luonteen vuoksi.

Scarpian näennäisen(?) myötätunnon hetki Vissi d’arten aikana oli hienosti tehty. Onko pahallakin heikot hetkensä, onko mustan alla harmaata? Toinen mielenkiintoinen Scarpia hetki on ensimmäisen näytöksen lopussa; kun Scarpia on todennut Toscan saavan hänet unohtamaan jumalan, niin kohta tämän jälkeen Scarpia suutelee kardinaalin sormusta. Jumalasta viis, mutta maallisen vallan rituaalit pysyvät.

Kun ohjauksessa pysyttiin komeasti libreton hengessä, niin kyllä olisin melkein toivonut lavastukselta enemmän. Tapahtumien pitäisi tapahtua vuonna 1800 ja Schmidtin lavastus on taasen tyylitelty kalenterin kadottava kliininen historia-asetelma. Ensimmäisen näytöksen kirkko ja toisen näytöksen Scarpian huoneisto ovat turhan identtiset. Lavastuksen osalta ehdottomasti parasta oli kolmas näytös ja eritoten sen loppu. Kattokohtaus on toonattu värittömäksi aina sotilaiden pukuja myöten. Tarinasta uutetaan myytti.

Korvien kokemuksesta parhaat pisteet saavat Tuomas Pursion tulkitsema Scarpia ja Patrick Fourmillierin johtama orkesteri. Cavaradossina lauloi italialainen Andrea Caré, mukavaääninen tenori joka kenties kaipaisi hieman enemmän tehoja. Toscan esittäjän, Aušriné Stundytén, äänestä en pitänyt. Vissi d'arte oli ihan kelpo versio, mutta muuten sävyt tuntuivat olevan varsin polarisoituneet, enkä suuresti syttynyt kumpaankaan.

Vähän turhan steriili Tosca.