sunnuntai 30. tammikuuta 2011

Konsertti: Savonlinnasali 2011-01-30

Sääli että näihin Paavali Jumppasen Savonlinnan konsertteihin tulee herättyä liian myöhään. Beethoven sarjaan havahduin vasta viimeiseen konserttiin. Ja nyt Mozart sarjassa tämä oli jo kolmas konsertti. Paavali voisi pitää puuhistaan vähän kovempaa meteliä etukäteen.

Jumppasen soitto on ollut mieleistä jo pitkään. Beethoven sarjan päätös vuonna 2008 oli mahtava ja Kuhmossa olen kuullut Paavalin soittoa parina kesänä. Työn alla on Beethovenin sonaattien kokonaislevytys, mielenkiinnolla odotellaan sitä. Paavali on pianisteja, jotka pystyvät kätkemään sen tosiasian, että piano on lyömäsoitin.

Tänään Savonlinnasalissa konsertin ohjelmassa olivat Mozartin sonaatit 8, 10, 12, 14 ja c-molli fantasia. Ensimmäisessä osassa olivat duurisonaatit 10, 12 ja 8 (joissain lähteissä tuo 8. D-duuri sonaatti on myös numeroitu 9...?) Väliajan jälkeen molliosasto: fantasia ja 14. sonaatti putkeen soitettuina. Konsertti oli komeaa kuultavaa. Nopeat osat olivat juuri niin vaivattoman ja luontevan kuuloisia kuin Mozart parhaimmillaan on. Hitaissa osissa Jumppanen tuntui löytävän Mozartin kätkettyä syvällisyyttä ja loppupuolen fantasia/sonaatti-kokonaisuus oli uljas.

Suhteeni Mozartin musiikkiin on vaihteleva, tuotannossa tuntuu olevan paljon myös teflon-pintaista musiikkia. Myöhäiset oopperat, eritoten Da Ponte trio, ovat helmiä. Jumppanen sai kaivettua Mozartista esiin kaiken sen mistä pidän ja varmaan hieman enemmänkin. Viimeinen Mozart sarjan osa on Savonlinnassa 31.3. Sääli että samana iltana on Saimaa Sinfonietan konsertti, inhottava valinta...

lauantai 22. tammikuuta 2011

Konsertti: Lappeenranta-sali 2011-01-20

Lappeenrannan kaupunginorkesteri ja Kymi Sinfonietta kokosivat voimansa jälleen Kaakon Filharmonikoiksi. Tällä kertaa kapellimestarina toimi Yasuo Shinozaki ja Bartókin 1. pianokonserton solistina oli Olli Mustonen.

Tein jo toisen kerran sen virheen, että kävin ostamassa lipun R-kioskilta. Sieltä ostaessa ei pysty vaikuttamaan paikkaan muuta kuin katsomonosan tarkkuudella ja jälleen minut arvottiin 11. riville. Minkäköhän takia Lippupisteen verkkokaupasta ei voi tilata lippua Lappeenrantaan itse tulostettavana lippuna? Nyt verkko-ostoksen joutuu tekemään monta päivää ennen ja postituskulut ovat 8 euroa!!! Muutenkin Lippupisteen toiminta on erikoinen Lappeenrannan lippujen osalta. Kokeen vuoksi aloittelin lipun ostamista seuraavaan konserttiin, eikä nettitilauksessakaan järjestelmä kerro mitä paikkoja se on myymässä.

Lappeenranta-salin akustiikasta salin takaosassa narisin jo edellisellä kerralla. Tällä kertaa lavalla oli suurempi kokoonpano kuin Das Lied von der Erdessä ja toivoin että akustiikka olisi parempi. No jaa, perusongelma on sama, sali ei soi ja ilmastointi pitää kovaa ääntä. Pitää yrittää ostaa lippuja edemmäs saliin...

Sitten esityksen kimppuun. Alkupalana oli Smetanan Moldau joka jostain syystä ei jaksa minua erikoisemmin kiinnostaa. Kauniita melodioita, mutta jotenkin ohkaista. Toki sitä rasittaa myös "ylituttuus". Tällä kertaa tulkinnastakin tuntui puuttuvan palo ja paatos.

Ohjelmistosuunnittelussa seurasikin tervetullut täyskäännös. Jos Moldau on teehuoneiden taustamusiikin peruskaurakeksi, niin Bartókin 1. pianokonsertto sen sijaan alkaa jo erotella jyviä akanoista. Kun vielä solistina oli Olli Mustonen, niin odotukset olivat korkealla. Konserton 1. osassa alkupuolella taisi olla hieman rytmillisiä ongelmia solistin ja orkesterin kesken, mutta kokonaisuus pysyi kuitenkin hyvin koossa. Toisessa osassa neljä lyömäsoittajaa olivat keskeisessä osassa ja kolmas osa alkaa tauotta toisesta osasta. Olli Mustonen on karsinut iän myötä visuaalista pianismiaan, mutta nähtävää riittää edelleen. Varmaa ja vahvaa soittamista, mutta Bartók olisi kestänyt rankempaakin tulkintaa.

Konsertin päätti Dvořákin 9. sinfonia. Hieno teos, ehkäpä scherzo voisi olla vähän lyhyempi ;-) Sinfoniaankin kaipasin jotenkin enemmän draamaa, tämä tuntui olevan myös kokonaistuntemus koko konsertista. Mikään ei ollut pielessä, mutta jotain jäin kaipaamaan. Olisiko Bogányi kenties saanut enemmän orkesterista irti?

lauantai 15. tammikuuta 2011

Ooppera: Robin Hood - Kansallisooppera 2011-01-14

Kansallisooppera aloitti satavuotisjuhlavuotensa kotimaisella kantaesityksellä. Jukka Linkolan ja Jukka Virtasen Robin Hood on koko perheelle suunnattu seikkailuooppera, jonka avulla toivotaan oopperalle uusia kävijöitä tulevaisuudessa. Ensi-illan perusteella varsin onnistunut suunnitelma.

Mielestäni ehdottomasti parasta Robin Hoodissa on Kari Heiskasen vauhdikas ohjaus. Näyttämöllä tapahtuu jatkuvasti ja ensi-illassa näyttämötekniikka ei pysynyt pariin otteeseen vauhdissa mukana. Toisella kertaa esitys jouduttiin keskeyttämään muutamaksi minuutiksi lavan hissimekanismin jumiuduttua. Joukkokohtauksissa on lavalla välillä niin paljon tapahtumia, ettei kertakatselulla ehdi edes kaikkea havaita. Laulajat ovat täysillä menossa mukana ja heikompia lenkkejä ei lavalta löydy. Ville Rusasen Robin Hoodin lisäksi täytyy antaa erikoiskehut Päivi Nisulalle sheriffin äitinä. Tämä kaksikko lienee kansallisoopperan huippuja näyttelijätaidoiltaan.

Jukka Virtanen on erinomainen kielellä leikittelijä. Leikin itsekin (välillä varmaan vaimon mielestä liikaakin) riimeillä ja sanankäännöillä ja arvostan taitoa korkealle. Mutta Robin Hoodin suurin heikkous on sen libreton loputon riimitulva. Ensimmäiset kymmenen minuuttia teksti hymyilytti, sen jälkeen se rupesi häiritsemään ja lopuksi ärsyttämään. Ongelma on siinä, että Virtanen riimittelee käytännössä koko ajan ja lyhyellä riimivälillä. Eli "rivit" ovat lyhyitä ja riimi pulpahtaa neljän, viiden sanan välein. Tässähän ei ole sinänsä mitään pahaa (päinvastoin), mutta tuo lyhyt riimiväli rytmittää tekstin jatkuvasti samaan tahtiin. Toki Linkola kykenee rakentamaan noista pidempiä kaaria, mutta se ei poista tekstin lyhytkestoisuutta. Kun ensimmäisen näytöksen puolivälin jälkeen tulee Robinin ja Marianin (Mari Palo +++) duetto, missä riimitys on verkkaisempaa, tuntuu kuin rauhan keidas olisi löytynyt tekstikikkailun keskelle. Oli näitä rauhan hetkiä muuallakin, mutta tätä tekstin rytmityksen suurempaa vaihtelua olisi tarvittu ehdottomasti enemmän. Teksti syö ja rajoittaa musiikkia, valitettavasti...

Mutta silti jatkan oopperaevankelistan tehtävääni ja suosittelen Robin Hoodia lämpimästi kaikille. Se haluaako kutsua Robin Hoodia oopperaksi vai musikaaliksi on aivan sama, mutta uskon että tämän esityksen parissa ei aika tule pitkäksi.

torstai 6. tammikuuta 2011

Konsertti: Lappeenranta-sali 2011-01-05

Kevään konserttikausi alkoi pitkän kuivan kauden jälkeen Lappeenranta-salissa Mahlerin tahdissa. Ohjelmistossa oli Das Lied von der Erde Schönbergin ja Riehmin kamariversiona. Solisteina olivat Ildikó Komlósi ja Hannu Jurmu.

Havahduin lipunostoon hieman liian myöhään ja kävin R-kioskilta ostamassa lipun, jonka valintaan en voinut vaikuttaa. Ensimmäistä kertaa päädyin 11 riville, joka on Lappeenranta-salissa toiseksi viimeinen rivi. Tähän mennessä taidan olla ollut kauimmillaan 6:nen rivin tienoilla ja kuuluvuus on ollut hyvä. Nyt takarivissä huomasi selvästi että salin akustiikka ei ole taakse asti hääppöinen. Tietysti kokoonpanokin oli suhteellisen pieni (5 jousta ja saman verran puhaltimia + kahdet koskettimet ja lyömäsoittaja), mutta silti äänikuva on varsin hutera ja vanhaa stereotestiä mukaillen kuului epämääräisestä suunnasta. Varsinkin ensimmäisen osan aikana kun orkesteri ja tenorimmekin tuntui olevan hieman hakusessa, oli tunnelma hieman hämmentävä.

Onneksi esiintyjien puolelta tilanne korjaantui jo toisen osan aikana, mutta salin ääni oli todella pettymys. Kaiken lisäksi ylhäällä ilmastoinnin humina kuului todella selvästi. Eikö sitä voisi hillitä esityksen ajaksi? Varsinkin kun yleisöä oli suunnilleen saman verran kun kaupunginorkesterin normaalikonserteissa.

Illan parasta antia oli ehdottomasti Ildikó Komlósin hieno mezzo. Kaunis täyteläinen ääni joka tuli jo tämänkin blogin aiheiden parissa tutuksi La Scalan Aida -tallenteelta. Das Lied von der Erde ei ole minulle kauhean tuttu teos, varsinkaan kamariversiota en ole aikaisemmin kuullut. Kamariversion ehdin hankkia iTunesista konsertttipäivän iltapäivällä ja ehdin sen kuunnella vain taustamusiikkina. Mahleriin mieltää helposti täyteläisemmän orkesterimassan, mutta kamariversio kuullosti varsin mielenkiintoiselta. Sääli vain että salin akustiikka ei tukenut äänimaisemaa. Konserttihovia tuli ikävä... :)