lauantai 29. lokakuuta 2011

Doctor Atomic - De Nederlandse Opera 2007, Renes, Sellars

Esivalmisteluna kansallisoopperan Doctor Atomiciin oli aika tutustua Amsterdamissa neljä vuotta sitten tehtyyn taltiointiin. Esitys voidaan varmaankin laskea periaatteessa kantaesityksiin, sillä Doctor Atomicin tilasivat John Adamsilta ja Peter Sellarsilta San Franciskon, Chicagon ja Amsterdamin oopperat. Varsinainen kantaesitys oli vuonna 2005 San Franciscossa. Levyllä olevien lisämateriaalien mukaan Amsterdamin esitykseen oli tehty jo hieman muutoksia.

Heti alkuun on todettava, että nytpä taisi tulla taas yksi säveltäjä suosikkilistalle. Pitää ehdottomasti tutustua hänen muihinkin oopperoihinsa. Musiikissa on alusta lähtien vastustamaton syke joka imee mukaansa. Fingelskaksi voisi sanoa että on hyvä draivi. Minua kiehtoo Adamsin moderni sävelkieli, joka ei kuullosta laululinjojenkaan osalta vieraalta, vaikka melodiaosasto ei olekaan romantikon korvan perusmateriaalia. Hieno yllätys oli ensimmäisen näytöksen lopun Robert Oppenheimerin monologi/aaria "Batter my heart, three-person'd God", joka toi minun mieleeni tuulahduksen Bachista. Mahdankohan olla poikkeava yksilö? Toinen erityisen hieno laululinja oli toisen näytöksen alkupuolella Kitty Oppenheimerin hahmolle kirjoitettuna.

Libretto on Peter Sellarsin kirjoittama ja perustuu tositapahtumiin ennen ensimmäisen atomipommin räjäytystä New Mexicossa 1945. Pääosa oopperasta tapahtuu räjäytystä edeltävien 24 tunnin aikana. Sellars on käyttänyt lähdemateriaaleinaan mm. vasta viime aikoina julkistettuja salaisia asiakirjoja Manhattan projektin tiimoilta. Levyllä on lisämateriaalina mm. Sellarsin haastattelu joka avaa hienosti libreton taustoja.

Lavaohjauksesta ja myös video-ohjauksesta vastaa Sellars itse. Lavastus on varsin pelkistetty ja sopii hyvin tuotantoon. Lavaohjaus (ja myöskin lavastus) jäävät hieman video-ohjauksen jalkoihin. Sellars suosii videolla todella paljon lähikuvia ja nopeahkoja leikkauksia. Välillä on vaikea saada kuvaa mitä kaikkea lavalla on ja mitä taustalla tapahtuu. Laulajien taustalla on usein tanssia ja videon perusteella jää tanssin symboliikan pohtiminen kyllä arvailun varaan. Tanssijat usein vain vilahtavat kuvassa. Ymmärrän Sellarsin motiivit videolla lähikuvien käyttämiseen ja laulajien kasvonilmeiden hyödyntämiseen. Salissahan nämä jäävät vain eturivin katsojien iloksi. Toisaalta tarkasta Blu-ray kuvasta voi laskea helposti välillä laulajien yksittäisten ihohuokosten määrää, mikä ei välttämättä ole kai tarkoitus. Jos video-ohjaaja oli joku muu kuin lavaohjaaja, tekisi mieli mollata tätä. Sellars kun pitää molempien hattuja hiusmetsänsä päällä, niin se pitää hyväksyä hänen valintanaan.

Pääroolin tohtori J. Robert Oppenheimerina laulaa Gerald Finley. Hän on roolissa aivan mahtava, hieno ääni ja hyvää näyttelemistä. Samat kehusanat saa sanoa Kitty Oppenheimerin esittäjästä Jessica Riverasta. Parasta on tieto siitä, että hän laulaa myös Helsingissä. Ihana sopraano! Muistakaan laulajista ei huomauttamista löydy. Eric Owens on pomoileva kenraali, Richard Paul Fink ja Robert Wilson tiedemiehiä, James Maddalena meteorologi. Ellen Rubinerillä on uljas kontra-altto. Renes ohjaa orkesteria vakaasti ja vivahteikkaasti

Kaikin puolin erinomainen tallenne. Kuten jo yllä tuli ilmi, kuvan laatu on melkein liian hyvä. Tästä on hyvä lähteä nauttimaan elävästä versiosta Töölönlahden rannalle ja ihmettelemään kuinka Saarbrückenin versio toimii.

torstai 27. lokakuuta 2011

Konsertti: Lappeenranta-sali 2011-10-27

Tänään Lappeenranta-salissa oli "Ja Kitara Soi" -festivaalin aloituskonsertti. Harmittaa etten taida ehtiä muihin festivaalin konsertteihin, mutta hyvä näinkin. Kitaroiden kanssa lavalla olivat Ismo Eskelinen ja Jyrki Myllärinen, molemmat kotimaista kärkeä. Kaupunginorkesteria ohjasi Sergei Slovachevsky.

Konsertin ensimmäisellä puoliskolla tarjolla oli nuorten suomalaisten säveltäjien kitaramusiikkia. Voin hyvin mielin sanoa nuorten, kun molemmat säveltäjät ovat nuorempia kuin minä. Aluksi kuulimme Sebastian Fagerlundin soolokitarateoksen Kromos, jonka soitti Ismo Eskelinen. Fagerlundin kappale kuulosti mielenkiintoiselta ja vetosi vahvasti tällaiseen harrastelijakitaristiin. Kitaralle ominaiset soittotavat tuli käytyä läpi, eivätkä ne kuulostaneet siltä, että ne oli sinne väkisin ahdettu. Musiikilla oli kaari; hieno kappale.

Eskelinen kävi aplodien jälkeen hakemassa lämpiöstä orkesterin tuekseen Kirmo Lintisen kitarakonserttoa varten. Lintisen konsertto on uunituore teos joka sai kantaesityksenä lähes täsmälleen puoli vuotta sitten Rovaniemellä Korundin avajaisissa. Kitarakonsertot ovat minulle arka paikka. Mielestäni kaikki konsertot kärsivät kitaran äänen voimakkuuden heikkoudesta verrattuna muihin orkesterisoittimiin. Se rajoittaa orkesterin käyttöä, liian usein tulee tunne, että äänikudos on ohut vain sen takia että soolosoitin saadaan kuuluviin. Toisaalta olen äänipolitiikan kannalta puritaani; vaikka sähköinen vahvistus olisi kuinka luonnollisen kaltainen, niin korvaani se ei vain kuulosta hyvältä tietäessäni soittimen luonnollisen äänensävyn. Tänään sähköinen äänentoisto oli molemmissa kitarakonsertoissa vahvistamassa ääntä. Lintisen konserton ensimmäisestä osasta jäi vähän sekava kuva, enkä päässyt oikein veneeseen mukaan. Toinen osa oli sen sijaan mainio herkkyydessään ja kolmas osa kansanlauluvaikutteineen ok. Kotimaisten säveltäjien kitarakonsertoista Kimmo Hakolan versio on edelleen suosikkini.

Tauon jälkeen tuli lavalle Jyrki Myllärinen tulkitsemaan Heitor Villa-Lobosin kitarakonserttoa. Villa-Lobos on ehdottomasti suosikkini kitarasäveltäjistä. Hänen etydinsä ja preludinsa ovat hienoja ja konsertto mielestäni paras kaikista kitarakonsertoista. Myllärinen soitti konserton komeasti ja yhteistyö orkesterin kanssa sujui hyvin. En ole asiaa aikaisemmin ajatellut, mutta olisikohan konserton kadenssi pisimpiä mitä konsertoissa ylipäätänsä on? Melkein voisin kuvitella sitä soitettavan erikseenkin...

Konsertin päätti Alberto Ginasteran Variaciones concertantes. Kappale on orkesterikonsertto, jossa variaatiot liikkuvat orkesterin eri soittimien välillä. Kivan kuuloinen kappale joka sopi hyvin kaupunginorkesterin kokoiselle orkesterille. Tulipa myös nähtyä ja kuultua ensimmäisen kerran kun harpusta katkeaa kieli kesken soiton.

perjantai 14. lokakuuta 2011

Konsertti: Turun Konserttitalo 2011-10-14

Hieman ristiriitaiset tunteet jäivät Turun filharmonisen orkesterin "Terveisiä Bayreuthista" konsertista. Konsertin ohjelmistona oli Wagnerin musiikkia, juhlistaen samalla Suomen Wagner-Seuran 20-vuotista taivalta. Onnea!!

Konsertin kapellimestarina oli suomalaistunut(?) itävaltalainen Ralf Kircher. Solisteina lauloivat Jenni Lättilä, Johanna Rusanen-Kartano, Esa Ruuttunen ja Petrus Schroderus. Esa Ruuttusen tilalla piti alun perin olla Juha Uusitalo, mutta hän joutui perumaan tulonsa sairastumisen vuoksi. Ruuttunen löytyi onneksi apuun pikaisella aikataululla.

Illan parasta antia tarjoili mielestäni Jenni Lättilä. Hän on todella lupaava dramaattinen sopraano jolle voi toivoa pitkää ja menestyksekästä uraa. Positiivinen yllättäjä oli Johanna Rusanen-Kartano. Hän lauloi Isolden Lemmenkuolon ja dueton Ortrudina Lättilän kanssa. En oikein voi kuvitella häntä laulamassa Isoldena täyttä oopperaa, mutta aariana Lemmenkuolo toimi ihan hyvin. Lohengrinin duetto oli hieno.

Petrus Schroderus lauloi hienosti perämiehen ja Erikin aariat Lentävästä hollantilaisesta. Esa Ruuttunen joutui pikakomennuksella lavalla ja siihen nähden selviytyi hienosti. Hans Sachsin loppuaaria mestarilaulajista jouduttiin vaihtamaan Hollantilaisen monologiin, muuten ohjelma pysyi samana.

Eli miksikäs sitten ristiriitaiset tunteet? Orkesteri oli mielestäni lievä pettymys. Musiikki ei noussut lentoon. Ruuttunen oli hieman pulassa Wotanin jäähyväisissä, Kircher tuki mielestäni häntä hyvin, mutta kohta orkesterinkin eväät tuntuivat olevan hieman levällään. Läpi konsertin hieman epätasaista soittoa.

torstai 13. lokakuuta 2011

Konsertti: Lappeenranta-sali 2011-10-13

Saimaa Sinfonietan konsertin otsikkona oli "Klassikkojen ilta". Ohjelmiston muodostivat Beethovenin 7. sinfonia, Mozartin A-duuri pianokonsertto nro 23 ja Prokofjevin 1. sinfonia. Esa Heikkilä oli puikon varressa ja pianosolistina Vjatsheslav Novikov.

Tällä kertaa orkesteri oli  Lappeenranta-salissa"saksalaisessa" muodostelmassa. Eli ykköviulut kapellimestarin vasemmalla puolella ja kakkoset oikeassa reunassa. Sellot ja altot välissä. Asetelma levittää jousiston ääntä ja sävellyksestä riippuen tuottaa hauskoja stereo-efektejä. Ongelmana on ainakin näin pienemmän orkesterin kohdalla se, että viulujen erottaminen toisistaan toisaalta ohentaa kokonaissoundia. Tänään ykkösviuluja oli 5 ja kakkosia 4. Sektioita oli huomattavan helppo seurata, mutta samalla ääni oli ohuempi ja paljastaa virheet selvemmin. Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen kokeilu, toistekin kiitos.

Prokofjev aloitti konsertin. Prokofjev ei ole minulle tutuimpia säveltäjiä. Enemmän olen perehtynyt vain oopperoihin Rakkaus kolmeen appelsiiniin ja Peluri, joista pidän kyllä kovasti. Kamarimusiikkia olen kuullut Kuhmossa, mutta vielä suurempaa innostusta tarkempaan orkesterimusiikin tutustumiseen ei ole tullut. Ensimmäinen sinfonia on Prokofjevin uusklassista tuotantoa. Suhteellisen lyhyt teos oli mukava aloitus konsertille ja istumajärjestykseen totuttautumiselle.

Seuraavaksi vuorossa oli Mozartin pianokonsertto. A-duuri konsertto on Mozartin myöhäisempiä konserttoja. Oma suosikkini on muutamaa numeroa aikaisempi, d-molli konsertto. Vjatsheslav Novikovin soittoa olen kuullut aikaisemmin pariin otteeseen ja hänestä on jäänyt positiivinen kuva. Hänellä on mielestäni selkeästi erottuva oma tyylinsä soittaa, joka hänen vahvuutensa, mutta samalla myös heikkoutensa. Novikovin soitto on hieman kulmikasta, myös sanan positiivisessa merkityksessä. Olen kuullut hänen Schubert resitaalinsa, josta pidin kovasti. Tämän iltaisen konsertin nopeissa osissa olisin kaivannut kenties soljuvampaa otetta. Mutta ehdottomasti täytyy tunnustaa, että hitaassa osassa Novikov loi kyllä täyttä draamaa. Hieno esitys. Encorena saimme kuulla vielä Chopinin Masurkan.

Illan päätti Beethovenin 7. sinfonia. Teos on yksi suurista suosikeistani. Ehkäpä Saimaa Sinfonietta on kokonsa puolesta sillä rajalla että saako se sinfoniasta kaiken irti. Olen kuullut sinfonian muutaman maailman huippuorkesterin soittamana ja tämän iltainen versio ei kyllä nouse aivan kärkeen. Mutta mielenkiintoisen version Heikkilä sai tänäänkin aikaan.