maanantai 26. joulukuuta 2011

Il trovatore - Metropolitan Opera 1988, Levine, Melano

Lahden Ooppera esittää ensi vuoden alussa Giuseppe Verdin Trubaduuri oopperan. Muistin virkistykseksi tulevaa vierailua varten kaivoin Tapaninpäivän iltapäivän ratoksi levyhyllystäni New Yorkin Metropolitan-oopperan tallenteen vuodelta 1988.

Ikäänsä nähden tallenne on tekniseltä tasoltaan varsin hyvä. Ääniraita on stereo ja kuva on kohtuullisen hyvä. Tosin ensimmäinen adjektiivi mikä jää Fabrizio Melanon ohjauksesta mieleen on pimeys. Kaikki kohtaukset tapahtuvat hämärässä ja jokaisen näytöksen lavastuksen keskeinen elementti on porrasrakennelma, jota sitten varioidaan taustalla erinäköisin pylväin ja linnarakennelmin. Met on ollut aina, viime vuosiin asti, perinteisten lavastusten ja ohjausten vankka linnake ja tuohon kategoriaan tämäkin ohjaus voidaan laskea. Trubaduurin kohdalla jatkuva hämärä kyllä hieman laskee visuaalista näyttävyyttä, voisin kuvitella että teatterissa kokonaisuus on ollut vaikuttavampi.

Laulajakaarti onkin sitten nimekäs tuttuun Met tyyliin. Nimiosan laulaa Luciano Pavarotti ja komeasti laulaakin. Toki hän on jo tuossa vaiheessa ohittanut parhaat vuotensa, mutta kroppa on vielä kohtuullisissa mitoissa ja ääni toimii varmasti. Lavapreesens alkaa olla kyllä jo aika staattinen. Toisessa miespääosassa Kreivi di Lunana on Sherrill Milnes. Amerikkalainen baritoni on erinomainen Kreivi, hieno rooli häneltäkin. Toisen näytöksen "Il balen del suo sorriso" on erityisen vaikuttava.

Naispääosan esittäjä Eva Marton onkin sitten hieman enemmän rajatapaus. Ensimmäisessä näytöksessä hän ei tunnu olevan oikein kotonaan roolissa. Onneksi meno korjaantuu toisen näytöksen aikana ja paranee vain loppua kohden. Azucenana laulaa Dolora Zajick, joka onkin sitten nappivalinta rooliin. Dramaattinen mezzoääni, hienoa kuunneltavaa.

Metin orkesteria johtaa hienosti ja sävykkäästi James Levine. Eipä häneltä voi paljon muuta odottaakaan. Verdistä kun on kyse niin hienoja kuoroja on paljon ja Metin kuorokin on hyvässä iskussa. Kokonaisuutena hyvä tallenne.

lauantai 3. joulukuuta 2011

Ooppera: Juha - Kansalliooppera 2011-12-02

Kun Mikko Franck päätti peruuttaa Suomen Kansallisoopperan 100-vuotisjuhlaohjelmaan tilatun Ilkka Kuusiston Aino Ackté -oopperan esittämisen, niin korvaavaksi oopperaksi valittiin Aarre Merikannon Juha. Aino Ackté on kirjoittanut libreton Juhaan, joten Ackté linkki säilyi muutoksesta huolimatta. Kuusiston oopperan päärooli piti olla viilattu sopraano Camilla Nylundia varten. Onneksi Nylund ei kauhistunut ohjelmamuutosta ja saamme nauttia hänen laulamisestaan Marjan roolissa Juhassa.

Juhan on ohjannut Anna Kelo. Hän on siirtänyt Juhani Ahon tarinan viljavainioilta ja koskien kuohunnasta moderniin aikaan; lutuiseen maalaishuoltamoon, suurkaupungin kattohuoneistoon ja ilotaloon. Tarinan puolesta siirto istuu mainiosti. Valitettavasti libretossa on vain ehkä hieman liikaa alkuperäisen ajan kielikuvastoa, joka aiheuttaa hymyä nykypäivään siirrettynä. Vaikkapa kun Anja kertoo asuvansa Marjan lapsen kanssa saunassa, samalla kun istuu stailatun kattohuoneiston jättivuoteen reunalla. Tai kun Juhan hiihtelyä törmältä jäälle seurataan ilotalon oven takaa. Tuollaiset kun osaa päässään suodattaa siedettäviksi, niin päivitys toimii yllättävän hyvin.

Laulajat onnistuivat ensi-illassa hienosti. Tommi Hakala oli Juha, jota lavahabituksen puolesta olisi voitu vanhentaa enemmänkin. Shemeikan roolin lauloi vakuuttavasti Jyrki Anttila. Lavan ehdoton tähti oli kuitenkin Camilla Nylund, jonka ääntä voi vain ihastella. Toivottavasti hänestä tulee vakiovieras Kansallisoopperan lavalla. Toinen illan tähti oli Mikko Franck orkestereineen. Merikannnon modernia sävelkieltä kuunnellessa tuli välillä halu sulkea silmät ja nauttia vain musiikin väreistä ja rytmeistä. Onneksi tämä oli muutamaan otteeseen mahdollista välisoittojen aikana; muuten kyllä kannatti pitää silmät auki... ;-)

tiistai 22. marraskuuta 2011

Konsertti: Lappeenranta-sali 2011-11-22

Lappeenrannan kaupunginorkesteri vierailee tulevana torstaina Pietarissa. Kenraaliharjoituksena tulevaa koitosta varten saimme tänään kuulla vierailun ohjelmiston Lappeenranta-salissa. Ohjelma oli varsin moderni, josta jälleen kerran kiitos ohjelmavastaaville. Toivottavasti tämä ei ollut syynä suhteellisen vähäiseen yleisömäärään. Kannattaa kaivaa vaikut korvista, nyt on mahdollista kuulla uutta musiikkia ja kaikki musiikki on joskus ollut uutta.

Lähtökohta konserttiin oli mielenkiintoinen, sillä kaksi kolmasosaa ohjelmasta oli tuttua minulle jo aikaisemmista kaupunginorkesterin konserteista. Konsertin aloitti Erik Bergmanin Concertino de camera, joka kuultiin viime helmikuussa musiikkiopiston salissa. Ja konsertin päätösnumero Kalevi Ahon Sinfonia nro 14 oli myös ohjelmassa kaksi vuotta sitten. Näiden väliin oli laitettu orkesterin uusi oma tilausteos: Alexander Radvilovichin 4. sinfonian kantaesitys. Maestro Bogányi ohjasi musisointia ja  Ahon sinfonian solistina oli Sami Koskela.

Bergmanin Concertino de camera ihastutti jo helmikuussa. Mainio avara sävellys oktetille. Hieman ihmettelin miksi pianon kansi oli kiinni? En muista oliko näin myös edellisessä esityksessä (eli olisiko kenties myös partituurissa), kyllähän tuo pianon ääneen vaikuttaa vähän samoin kuin jos viulu olisi kääritty kaulaliinaan. Mielestäni Almiviva Ensemble levytyksessä kansi on kyllä auki. Noh, niin tai näin, kelpo esitys oli tämän iltainenkin. Ehkä pientä intensiteetin lisäystä olisin kaivannut, sitä kuuluisaa heittäytymistä. Tosin kappale hieman kärsi aloituskappaleen roolista. Kuuntelijana pitäisi heti pystyä antautumaan musiikille.

Lappeenrannan kaupunginorkesteri oli tilannut venäläiseltä Aleksander Radvilovichilta sinfonian ja tänään saimme nauttia sen kantaesityksestä. Radvilovich on minulle aikaisemmin tuntematon säveltäjä, joten en tiennyt mitä odottaa. Alun glissandot jousilla toivat mieleen hieman Harri Vuoren 2. sinfonian muutaman viikon takaa. Radvilovichin sävelkieli 4. sinfoniassa tuntuu koostuvan sävel- ja ääniblokkien käsittelystä. Ainakaan ensikuulemalla ääniblokkien välillä ei tuntuisi olevan melodioita tai fraaseja jotka sitovat ne yhteen, vaan leikkaukset kuulokuvien välillä ovat selviä ja vahvoja. Samantapainen tunnelma tulee elokuva- ja videotaiteen puolelta kun niissä käytetään nopeita leikkauksia. Minua tämä viehätti ainakin näin ensi kerralla. Silmät sulkemalla pystyi antautumaan musiikin vietäväksi. Mielenkiintoinen teos tämäkin. Hieman sinfonian loppu tuli yllättäen; lähinnä musiikin keston kannalta. Kestiköhän sinfonia edes varttituntia? Juuri kun aloin päästä vauhtiin ja keksin kuinka nauttia musiikista, se loppui.

Kalevi Ahon 14. sinfonia on hieno kappale ja tänä iltana se sai todella hienon tulkinnan. Sami Koskelan darabuka ja djembe svengasivat silloin kun pitikin. Mielenkiinnolla seurasin djemben rytmejä; kuinka Aho on kirjoittanut stemman niin, ettei sinänsä yksinkertaiselta kuulostava kuvio olekaan ihan niin yksinkertainen. Kuinka aksentit elävät ja vaihtavat paikkaa. Muutenkin perinteisen länsimaisen orkesterin sointiin yhdistettynä Intia henkiset soittimet luovat viehättävän kontrastin. Ahon sinfonia oli Lappeenrannan kaupunginorkesteria parhaimmillaan. Hyvä esitys! Kunniamaininta lyömäsoittaja Jukka Piipariselle. Varmaan aika harvoin lyömäsoittajalla on niin kiireinen ilta kuin tänään. Kaikissa kappaleissa paljon soitettavaa. Radvilovichin sinfonian aikana taisi tulla muutama juoksuaskelkin patteriston takana paikkaa vaihtaessa.

perjantai 18. marraskuuta 2011

Konsertti: Kulttuuritalo Virta 2011-11-18

Imatran taideviikon markkinointi on onnetonta. Miksi ihmeessä paikallislehdessä ei ole enemmän juttuja ja vinkkejä tulevista tapahtumista? Myönnetään että perjantai-ilta ei ole varmaankaan paras konserttipäivä, mutta alle 20 kuulijaa Anne Kaupin konsertissa on kuitenkin noloa. Ovatko musiikkiopiston opettajat puhuneet tapahtumasta? Outoa...

Edellisen kerran Anne Kauppi taisi käydä Imatralla pari vuotta sitten. Silloin ohjelmassa oli pelkkää Chopinia, tällä kertaa mukana oli J.S. Bachia ja Ligetiä. Chopinin Etydeistä kuultiin varhaisempi sarja opus 10. Bachilta Englantilainen sarja No 3 g-molli BWV 808 ja Ligetiltä Musica Ricercata VII ja kolme etydiä 2, 4 ja 5.

Anne Kauppilla on persoonallinen lähestymistapa musiikkiin ja myös konserttitilanteeseen. Hän soittaa konsertin läpi ilman väliaplodeja ja usein teosten osat lomittuvat toisiinsa, uuden alkaessa vielä edellisen loppusävelten soidessa. Kommunikointi yleisön kanssa on vilpitöntä, mutta vähän turhankin vaatimatonta.

Konsertti alkoi Bachin Englantilaisella sarjalla. Kokonaisuus oli hieman utuinen, mutta hitaampi Sarabande osa oli tosi hieno. Tämä oli ensimmäinen kerta kun kuulin Kaupin soittavan Bachia, en ole vielä varma onko hän paras säveltäjä Kaupin tyylille. Odotan silti mielenkiinnolla tulevaa. Seuraavaksi oli vuorossa osa Ligetin Musica Ricercatasta ja kolme etydiä. Ligetin pianomusiikki ei ole vielä kauhean tuttua minulle, mutta kiinnostus heräsi nyt vahvasti. Kaupin käsiin Ligeti sopi hienosti.

Konsertin päätti tusina Chopinin Etydejä. Chopinin musiikki on Kaupin kivijalka. Hänellä on ihanan persoonallinen ote Chopinin musiikkiin. En ole kaikista hänen valinnoistaan samaa mieltä, mutta arvostan paljon sitä asennetta millä hän Chopinin musiikkia lähestyy. Aivan varmasti maailmassa on teknisesti parempia soittajia, mutta sille suhteelle mikä Kaupilla ja Chopinillä on, nostan hattua.

Jos Annen konsertti sattuu lähimaille, kannattaa mennä. Nähdään siellä!

tiistai 15. marraskuuta 2011

Konsertti: Konserttihovi 2011-11-15

Edellisestä Konserttihovin käynnistä tuli täyteen melkein kaksi kuukautta; harmittaa vieläkin Mustosen konsertin päällekkäisyys Turun reissun kanssa. Mutta tänä iltana sitten palattiinkin jälleen musiikin perusasioiden pariin Suomalaisen barokkiorkesterin seurassa. Illan teemana oli "Italialainen konsertto Saksassa". Orkesterin konserttimestarina ja johtajana oli Georg Kallweit, solisteina Pauliina Fred traverson kanssa ja Hanna Haapamäki nokkahuiluineen. Traverso on barokkihuilu, eli puusta tehty poikkihuilu.

Suomalainen barokkiorkesteri soittaa periodisoittimin. Rouheamman ja maanläheisemmän soinnin lisäksi tämä tarkoittaa myös matalampaa viritystä. Soittimet olivat puoli sävelaskelta normaalivirettä matalampana. Soittotekniikassa käytetään myös ajan henkeä, ja jousisoittajien vibraaton käyttö on erittäin vähäistä. Illan kokoonpanossa täyden orkesterin ollessa lavalla saimme ihastella 12 soittajan kokoonpanoa, mikä on Konserttihovissa jo iso orkesteri.

Illan ohjelmisto oli Kallweitin suunnittelema: pidetään lähtökohtana italialaista Arcangelo Corellia ja lähdetään ajassa ja tilassa kohti Saksaa. Säveltäjäniminä tämä tarkoittaa Corellin ohella, Vivaldia, J.S. Bachia ja Telemannia. Barokkimusiikkiin on aina ihana palata. Mielestäni se muodostaa musiikin peruskallion, jonka päälle aikakaudet ovat rakentaneet omat variaationsa. Kun aikansa seikkailee modernimman musiikin parissa, on terveellistä palata välillä barokin perusasioiden pariin.

Sydämenä oleva Corellin teos, joka kuultiin väliajan jälkeen, oli Concerto grosso D-duuri op. 6/4. Telemannilta kuulimme tänään a-molli alkusoiton nro 4 ja e-molli konserton nokkuhuilulle ja poikkihuilulle, Vivaldilta e-molli konserton jousille ja basso continuolle RV 134 ja Bachilta h-molli sarjan poikkihuilulle, jousille ja basso continuolle BWV 1067, a-molli konserton viululle, jousille ja basso continuolle BWV 1041, sekä Contrapunctus nro 10 kokoelmasta Die Kunst der Fuge.

Suomalaisen barokkiorkesterin asenne soittamiseen on mainio. Tavoitteena ei varmaankaan ole viedä soittoa italialaisen Il Giardino Armonico -orkesterin armottomuuden tasolle. Mutta kuitenkin orkesterin soitosta kuultaa vahva määrätietoisuus ja tinkimätön ote musisointiin. Ainoastaan muutamaa tempovalintaa ihmettelin. Bachin a-mollikonserton Andante oli mielestäni liian hidas ja ehkäpä h-mollikonserton Badinerie oli taasen liian nopea. Toki jälkimmäinen on huilistien näytöskappaleita, eikä Pauliina Fredillä sinänsä vaikeuksia ollut, loppupuolella kokonaisuus oli vain hieman hatara. A-mollikonserton hitaassa osassa pohdiskelin enemmänkin vibraaton käyttöä. Maestro Kallweit käytti vibraattoa sinänsä hallitusti ainoastaan pitkien sävelten lopussa, olisi jännittävää kuulla nekin ilman vibraattoa. Voi olla että Kallweitin ratkaisu on parempi.

Kokonaisuutena jälleen kerran ihan mahtava ilta Konserttihovissa. Yleisöäkin oli saapunut paikalle ihan kohtuullisesti. Ne jotka eivät paikalla olleet, menettivät kahden tunnin korvaherkun.

perjantai 11. marraskuuta 2011

Konsertti: Musiikkitalo 2011-11-10

Nyt tuli sitten korkattua syksyn kuumin puheenaihe Suomen musiikkielämässä. Helsingin reissun yhteydessä piipahdin Musiikkitalossa kuuntelemassa Helsingin Kaupunginorkesterin konserttia. Ohjelmistossa oli Nielsenin, Shtshedrinin, Debussyn ja Skrjabinin musiikkia. Lippuja on hankala saada syksyn konsertteihin suuren kysynnän vuoksi, mutta tähän konserttiin onnistuin saaman lipun. Olin parven toiseksi ylimmällä rivillä orkesterin takana. Eli noin ennakkoasetelmana voisi kuvitella että paikka on konserttisalin huonoimmasta päästä.

Aluksi muutama sana itse talosta. Hieman ihmettelen talon synkkää värivalintaa. Eikös tumman ruskea ollut kova sana 70-luvulla? Varsinkin näin marraskuun pimeästä sisään astuessa synkkyys jatkuu sisälläkin. Jotain hieman valoisampaa ja positiivisempaa olisi voinut kenties suosia. En ehtinyt syvällisempää tutkimusta talon eri paikkoihin tehdä, mutta konserttisalin avoimuus koko salin kiertävän lasiseinän ansiosta on kiva idea. Konsertin ajaksi lasketaan ikkuiden eteen verhot häiriöiden välttämiseksi.

Pieni varoitus on paikallaan ihmisille joilla on korkean paikan kammo. Parvet ovat korkealla ja ne ovat varsin avoimet eteenpäin. Jos on vaikeuksia korkeiden paikkojen kanssa, kannattaa yrittää päästä permannolle. Periaatteessa voisi sanoa että ainakin tuolla takaparvella, samoin kuin sivuillakin, istutaan oikeastaan seinällä. Akustiikan takia kaiteet ovat varsin ilmavia ja omalla rivilläni etukaide oli pelkkä yksi tanko. Edellinen rivi istuu käytännössä kokonaan alapuolella ja asentoa vaihtaessa pitää muistaa varoa ettei potkaise edellä istuvaa päähän. Näkyväisyys parvelta on kyllä todella hyvä. On mukava seurata orkesterin työskentelyä lintuperspektiivistä. Penkkien mukavuudesta jäi pieni epäilys. Jumalten tuhon ensimmäisen tai Mestarilaulajien kolmannen näytöksen jälkeen voisi olla hankaluuksia liikkumisen suhteen.

Entäpä sitten korvien mielipide? Kyllähän se pitää myöntää, että kun Nielsenin alkusoiton alussa bassot ja sellot aloittivat kolmen p:n herkkyydellä ja käyrätorvet kohta siihen yhtyivät, niin pakkohan siinä oli hymyillä. Hiljainen soitto kuului hienosti piippuhyllylle ja nyanssit olivat selkeät. Se mikä kokonaisuutena salin akustiikasta eniten ilahduttaa on selkeys. Soittimet kuuluvat selkeästi ja erottuvat toisistaan. Edes kovassa äänenpaineessa ääni ei puuroudu. Skrjabinin Ekstaasin runoelman lopussa bassot ja urut saivat penkin tärisemään, mikä lienee aika harvinaista klassisen musiiin konsertissa.

Mutta eipä salin sointi ilman ongelmiakaan ole. Odotan innolla että pääsen kuulemaan sointia jostain permannon keskipaikasta, sillä olen varma että paikka vaikuttaa varsin paljon sointiin. Ongelmia piippuhyllyllä olivat ainakin se, että ääni ei ympäröinyt kuulijaa. Eli tuntui että kaikki ääni tuli edestä ja alhaalta, sali ei tavallaan soinut ympärillä. Toinen asia minkä koin hieman ongelmalliseksi oli viulujen äänensävy. Istumapaikkani suhteen kaikki 1. ja 2. viulut osoittavat poispäin, eli kun katsoin viuluja, näin kaikista vain sivuprofiilin. Viulujen ääni kuulosti hieman samealta joka on kyllä johdonmukaista verrattuna näköhavaintoihin. Tietenkään tämän muotoisessa salissa joka paikkaan ei voi ääni olla täydellinen. Ja eipä Finlandia-taloa kauheasti tee mieli muistella.

Kerrotaanpa muutama sana illan ohjelmastakin. Konsertti alkoi Nielsenin Helios-alkusoitolla. Kelpo alkusoitto jota mielellään kuulisi useamminkin. Konsertin pääteos oli Rodion Shtshedrinin Oboekonserton Suomen ensiesitys. Solistina oli venäläinen Aleksei Ogrintshuk, joka oli solistina myös kantaesityksessä toissa kesänä Amsterdamissa. Nyt täytyy tunnustaa että oboekonsertto oli aikamoinen pettymys. En oikein saanut kiinni musiikista missään vaiheessa, imua ei tullut. Sinänsä harmi, hullaannuin Shtshedrinin musiikkiin parisen vuotta sitten nähdessäni hänen musiikkiinsa tehdyn baletin Anna Karenina. Samoin Lumottu vaeltaja kansallisoopperassa Gergievin ja Marinskin vierailuna oli hieno kokemus. Jospa salin äänen tutkiskelu vei liikaa huomiota?

Väliajan jälkeen oli vuorossa Debussyn Faunin iltapäivä joka ilahduttaa aina. Oivallista myös äänen tutkiskeluun! Konsertin päätti Aleksandr Skrjabinin Ekstaasin runoelma. Sääli että Skrjabinin orkesterimusiikkia ei kuule enemmän konserteissa. Hän on mielenkiintoinen esimodernisti ja varsin erikoinen persoona.

Mukava konsertti; Slobodeniouk ohjasi kaupunginorkesteria hienosti, vaikka tämän kuulijan mieli harhailikin välillä turhan paljon äänen syntyä ja elinkaarta pohdiskellessa.

lauantai 5. marraskuuta 2011

Ooppera: Doctor Atomic - Kansalliooppera 2011-11-04

Hieman ristiriitaiset tunteet jäivät John Adamsin Doctor Atomic oopperan ensi-illasta. Tuotanto oli tuontitavaraa Saarbrückenistä ja sai siellä ensiesityksensä vuodelta 2010. Ohjauksesta vastasi Immo Karaman ja kapellimestarina oli Stuart Stratford.

Lähdetään purkamaan tuntemuksia asioista jotka jäivät askarruttamaan mieltä ei ehkä niin onnistuneina. Kuten jo tuolla aikaisemmin kitarakonserttoja pohdiskellessa totesin, olen sähköisen äänentoiston kannalta puritaani; ei kiitos. Doctor Atomic on siinä mielessä poikkeava että Adams on jo säveltäessään ottanut huomioon mikrofonit ja useat orkesterin efektit vaativat sähköistä vahvistamista. Varsinkin lyömäsoittimet ja vasket olivatkin useasti mielenkiintoisesti käsiteltyjä. Kun katselin ennakkoon tallennetta Amsterdamista ei sähköinen äänentoisto haitannut, koska kaikki äänet tulivat selkeästi mikrofonien ja kaiuttimien kautta. Nyt salissa istuen toisella rivillä varsinkin laulajien äänestä osa tulee suoraan ja osa kaiuttimien kautta, tämä ei kuulosta hyvältä. Ero sävyissä ja dynamiikassa on niin suuri. Toivottavasti ehtisin katsomaan tämän uudelleen kauempana lavasta, miltä mahtaa siellä kuulostaa?

Ensi-illassa J. Robert Oppenheimerina lauloi yhdysvaltalainen baritoni Lee Poulis. Hänen äänenväristään en valitettavasti pitänyt. Syynä voi kyllä varsin hyvin olla sähkötkin, olisi mielenkiintoista kuulla häntä ilman mikrofonia. Laulajista naisroolien laulajat Jessica Rivera ja Sari Nordqvist olivat suosikkejani solisteista. Riveran hieno monologi toisen näytöksen alussa oli komeaa kuultavaa. Muut miessolistit olivat varsin tasainen joukko. Mika Kares teki hienon suorituksen fyysikko Edward Tellerinä. Varsinkin aivan ensimmäisen osan alussa kuoron artikulaatio oli aikamoista mutinaa, onneksi sanat selvenivät kuitenkin.

Orkesterin osalta varsinkin ensimmäinen näytös oli mielestäni kankea. Musiikin vastustamaton eteenpäin vievä syke jäi puuttumaan. Toinen näytös oli tämän osalta parempi. Sivusilmällä tarkkailtuna maestro Stratfordkin tuntui vapautuneemmalta, olisiko ollut ensi-iltajännitystä ilmassa? Voisin kuvitella että tulevissa näytännöissä meno on parempaa. Musiikki ainakin tarjoaa siihen mahdollisuuden.

Entäpä sitten ohjaus? On mielenkiintoista vertailla tätä tuotantoa Sellarsin omaan tuotantoon jonka videointi on saatavana. Vertailua hankaloittaa tallenteen osalta Sellarsin oma video-ohjaus, joka keskittyy varsin paljon lähikuviin. Taustalla näkyy tanssia ja muuta puuhastelua joista ei kuitenkaan saa aivan selkeää kuvaa. Karamanin ohjauksessa tapahtuu myös paljon. Lavastuksen on suunnitellut Johann Jörg ja sen keskeiset elementit ovat pöydät. Pöytiä käytetään liitutauluina, niitä liikutellaan ympäriinsä ja niistä luodaan huoneita, seiniä, ovia, tiloja ja loppujen lopuksi itse pommia kuvaava rakennelmakin. Mielestäni hienosti toimiva idea. Karamanin ohjaus on selkeästi abstrakstimpi kuin Sellarsin. Sellars pitää tapahtumat ja henkilöt vielä realismin siemenessä kiinni, mutta Karaman läväyttää lavalle vapaamman tulkinnan jossa menneisyys ja tulevaisuus sekoittuvat alitajuntojen ja symboliikan keitoksessa. Lavalla tapahtuu joukkokohtauksissa paljon ja kaikkien tapahtumien symboliikkaa on ainakin ensinäkemältä vaikea ymmärtää. Esimerkiksi miksi kaikki naissotilaat ovat pin-up asentoihin päätyviä kanoja? Toisaalta "auringonottajien" jähmettyminen ja lavalta pois hinaaminen, samoin kuin pommilapsen kärrääminen ovat hienoja ideoita. Oppenheimerin ja hänen vaimonsa suhteessa kaikki on etäistä. Ensimmäisessä näytöksessä Oppenheimer tuntee vaimonsa "muotin" läheisemmäksi kuin originaalin. Ohjauksesta tuli hieman taas miljoonalaatikkotunnelma, oli niin paljon mihin tarttua. Mikä oikeasti on oleellista?

Katsomossa oli yllättävän paljon tyhjiä paikkoja, kyse on kuitenkin ensi-illasta. Väliajallakin tuntuivat katsojat vähentyneet. Uskon kyllä että kausikortin omaava ensi-ilta yleisö ei ole tämän oopperan parasta kohdeyleisöä. Modernia musiikkia modernein menetelmin regieteatterin ehdoilla. Ne jotka käyvät oopperassa näyttäytymässä tai joille ooppera on sosiaalinen kohtaamispaikka eivät ole ensisijainen kohderyhmä. Jos psykologinen draama, tieteen ja moraalin välinen harmaa alue tai rohkea uusi musiikki kiinnostaa; siinä tapauksessa on syytä piipahtaa Töölönlahdella.

lauantai 29. lokakuuta 2011

Doctor Atomic - De Nederlandse Opera 2007, Renes, Sellars

Esivalmisteluna kansallisoopperan Doctor Atomiciin oli aika tutustua Amsterdamissa neljä vuotta sitten tehtyyn taltiointiin. Esitys voidaan varmaankin laskea periaatteessa kantaesityksiin, sillä Doctor Atomicin tilasivat John Adamsilta ja Peter Sellarsilta San Franciskon, Chicagon ja Amsterdamin oopperat. Varsinainen kantaesitys oli vuonna 2005 San Franciscossa. Levyllä olevien lisämateriaalien mukaan Amsterdamin esitykseen oli tehty jo hieman muutoksia.

Heti alkuun on todettava, että nytpä taisi tulla taas yksi säveltäjä suosikkilistalle. Pitää ehdottomasti tutustua hänen muihinkin oopperoihinsa. Musiikissa on alusta lähtien vastustamaton syke joka imee mukaansa. Fingelskaksi voisi sanoa että on hyvä draivi. Minua kiehtoo Adamsin moderni sävelkieli, joka ei kuullosta laululinjojenkaan osalta vieraalta, vaikka melodiaosasto ei olekaan romantikon korvan perusmateriaalia. Hieno yllätys oli ensimmäisen näytöksen lopun Robert Oppenheimerin monologi/aaria "Batter my heart, three-person'd God", joka toi minun mieleeni tuulahduksen Bachista. Mahdankohan olla poikkeava yksilö? Toinen erityisen hieno laululinja oli toisen näytöksen alkupuolella Kitty Oppenheimerin hahmolle kirjoitettuna.

Libretto on Peter Sellarsin kirjoittama ja perustuu tositapahtumiin ennen ensimmäisen atomipommin räjäytystä New Mexicossa 1945. Pääosa oopperasta tapahtuu räjäytystä edeltävien 24 tunnin aikana. Sellars on käyttänyt lähdemateriaaleinaan mm. vasta viime aikoina julkistettuja salaisia asiakirjoja Manhattan projektin tiimoilta. Levyllä on lisämateriaalina mm. Sellarsin haastattelu joka avaa hienosti libreton taustoja.

Lavaohjauksesta ja myös video-ohjauksesta vastaa Sellars itse. Lavastus on varsin pelkistetty ja sopii hyvin tuotantoon. Lavaohjaus (ja myöskin lavastus) jäävät hieman video-ohjauksen jalkoihin. Sellars suosii videolla todella paljon lähikuvia ja nopeahkoja leikkauksia. Välillä on vaikea saada kuvaa mitä kaikkea lavalla on ja mitä taustalla tapahtuu. Laulajien taustalla on usein tanssia ja videon perusteella jää tanssin symboliikan pohtiminen kyllä arvailun varaan. Tanssijat usein vain vilahtavat kuvassa. Ymmärrän Sellarsin motiivit videolla lähikuvien käyttämiseen ja laulajien kasvonilmeiden hyödyntämiseen. Salissahan nämä jäävät vain eturivin katsojien iloksi. Toisaalta tarkasta Blu-ray kuvasta voi laskea helposti välillä laulajien yksittäisten ihohuokosten määrää, mikä ei välttämättä ole kai tarkoitus. Jos video-ohjaaja oli joku muu kuin lavaohjaaja, tekisi mieli mollata tätä. Sellars kun pitää molempien hattuja hiusmetsänsä päällä, niin se pitää hyväksyä hänen valintanaan.

Pääroolin tohtori J. Robert Oppenheimerina laulaa Gerald Finley. Hän on roolissa aivan mahtava, hieno ääni ja hyvää näyttelemistä. Samat kehusanat saa sanoa Kitty Oppenheimerin esittäjästä Jessica Riverasta. Parasta on tieto siitä, että hän laulaa myös Helsingissä. Ihana sopraano! Muistakaan laulajista ei huomauttamista löydy. Eric Owens on pomoileva kenraali, Richard Paul Fink ja Robert Wilson tiedemiehiä, James Maddalena meteorologi. Ellen Rubinerillä on uljas kontra-altto. Renes ohjaa orkesteria vakaasti ja vivahteikkaasti

Kaikin puolin erinomainen tallenne. Kuten jo yllä tuli ilmi, kuvan laatu on melkein liian hyvä. Tästä on hyvä lähteä nauttimaan elävästä versiosta Töölönlahden rannalle ja ihmettelemään kuinka Saarbrückenin versio toimii.

torstai 27. lokakuuta 2011

Konsertti: Lappeenranta-sali 2011-10-27

Tänään Lappeenranta-salissa oli "Ja Kitara Soi" -festivaalin aloituskonsertti. Harmittaa etten taida ehtiä muihin festivaalin konsertteihin, mutta hyvä näinkin. Kitaroiden kanssa lavalla olivat Ismo Eskelinen ja Jyrki Myllärinen, molemmat kotimaista kärkeä. Kaupunginorkesteria ohjasi Sergei Slovachevsky.

Konsertin ensimmäisellä puoliskolla tarjolla oli nuorten suomalaisten säveltäjien kitaramusiikkia. Voin hyvin mielin sanoa nuorten, kun molemmat säveltäjät ovat nuorempia kuin minä. Aluksi kuulimme Sebastian Fagerlundin soolokitarateoksen Kromos, jonka soitti Ismo Eskelinen. Fagerlundin kappale kuulosti mielenkiintoiselta ja vetosi vahvasti tällaiseen harrastelijakitaristiin. Kitaralle ominaiset soittotavat tuli käytyä läpi, eivätkä ne kuulostaneet siltä, että ne oli sinne väkisin ahdettu. Musiikilla oli kaari; hieno kappale.

Eskelinen kävi aplodien jälkeen hakemassa lämpiöstä orkesterin tuekseen Kirmo Lintisen kitarakonserttoa varten. Lintisen konsertto on uunituore teos joka sai kantaesityksenä lähes täsmälleen puoli vuotta sitten Rovaniemellä Korundin avajaisissa. Kitarakonsertot ovat minulle arka paikka. Mielestäni kaikki konsertot kärsivät kitaran äänen voimakkuuden heikkoudesta verrattuna muihin orkesterisoittimiin. Se rajoittaa orkesterin käyttöä, liian usein tulee tunne, että äänikudos on ohut vain sen takia että soolosoitin saadaan kuuluviin. Toisaalta olen äänipolitiikan kannalta puritaani; vaikka sähköinen vahvistus olisi kuinka luonnollisen kaltainen, niin korvaani se ei vain kuulosta hyvältä tietäessäni soittimen luonnollisen äänensävyn. Tänään sähköinen äänentoisto oli molemmissa kitarakonsertoissa vahvistamassa ääntä. Lintisen konserton ensimmäisestä osasta jäi vähän sekava kuva, enkä päässyt oikein veneeseen mukaan. Toinen osa oli sen sijaan mainio herkkyydessään ja kolmas osa kansanlauluvaikutteineen ok. Kotimaisten säveltäjien kitarakonsertoista Kimmo Hakolan versio on edelleen suosikkini.

Tauon jälkeen tuli lavalle Jyrki Myllärinen tulkitsemaan Heitor Villa-Lobosin kitarakonserttoa. Villa-Lobos on ehdottomasti suosikkini kitarasäveltäjistä. Hänen etydinsä ja preludinsa ovat hienoja ja konsertto mielestäni paras kaikista kitarakonsertoista. Myllärinen soitti konserton komeasti ja yhteistyö orkesterin kanssa sujui hyvin. En ole asiaa aikaisemmin ajatellut, mutta olisikohan konserton kadenssi pisimpiä mitä konsertoissa ylipäätänsä on? Melkein voisin kuvitella sitä soitettavan erikseenkin...

Konsertin päätti Alberto Ginasteran Variaciones concertantes. Kappale on orkesterikonsertto, jossa variaatiot liikkuvat orkesterin eri soittimien välillä. Kivan kuuloinen kappale joka sopi hyvin kaupunginorkesterin kokoiselle orkesterille. Tulipa myös nähtyä ja kuultua ensimmäisen kerran kun harpusta katkeaa kieli kesken soiton.

perjantai 14. lokakuuta 2011

Konsertti: Turun Konserttitalo 2011-10-14

Hieman ristiriitaiset tunteet jäivät Turun filharmonisen orkesterin "Terveisiä Bayreuthista" konsertista. Konsertin ohjelmistona oli Wagnerin musiikkia, juhlistaen samalla Suomen Wagner-Seuran 20-vuotista taivalta. Onnea!!

Konsertin kapellimestarina oli suomalaistunut(?) itävaltalainen Ralf Kircher. Solisteina lauloivat Jenni Lättilä, Johanna Rusanen-Kartano, Esa Ruuttunen ja Petrus Schroderus. Esa Ruuttusen tilalla piti alun perin olla Juha Uusitalo, mutta hän joutui perumaan tulonsa sairastumisen vuoksi. Ruuttunen löytyi onneksi apuun pikaisella aikataululla.

Illan parasta antia tarjoili mielestäni Jenni Lättilä. Hän on todella lupaava dramaattinen sopraano jolle voi toivoa pitkää ja menestyksekästä uraa. Positiivinen yllättäjä oli Johanna Rusanen-Kartano. Hän lauloi Isolden Lemmenkuolon ja dueton Ortrudina Lättilän kanssa. En oikein voi kuvitella häntä laulamassa Isoldena täyttä oopperaa, mutta aariana Lemmenkuolo toimi ihan hyvin. Lohengrinin duetto oli hieno.

Petrus Schroderus lauloi hienosti perämiehen ja Erikin aariat Lentävästä hollantilaisesta. Esa Ruuttunen joutui pikakomennuksella lavalla ja siihen nähden selviytyi hienosti. Hans Sachsin loppuaaria mestarilaulajista jouduttiin vaihtamaan Hollantilaisen monologiin, muuten ohjelma pysyi samana.

Eli miksikäs sitten ristiriitaiset tunteet? Orkesteri oli mielestäni lievä pettymys. Musiikki ei noussut lentoon. Ruuttunen oli hieman pulassa Wotanin jäähyväisissä, Kircher tuki mielestäni häntä hyvin, mutta kohta orkesterinkin eväät tuntuivat olevan hieman levällään. Läpi konsertin hieman epätasaista soittoa.

torstai 13. lokakuuta 2011

Konsertti: Lappeenranta-sali 2011-10-13

Saimaa Sinfonietan konsertin otsikkona oli "Klassikkojen ilta". Ohjelmiston muodostivat Beethovenin 7. sinfonia, Mozartin A-duuri pianokonsertto nro 23 ja Prokofjevin 1. sinfonia. Esa Heikkilä oli puikon varressa ja pianosolistina Vjatsheslav Novikov.

Tällä kertaa orkesteri oli  Lappeenranta-salissa"saksalaisessa" muodostelmassa. Eli ykköviulut kapellimestarin vasemmalla puolella ja kakkoset oikeassa reunassa. Sellot ja altot välissä. Asetelma levittää jousiston ääntä ja sävellyksestä riippuen tuottaa hauskoja stereo-efektejä. Ongelmana on ainakin näin pienemmän orkesterin kohdalla se, että viulujen erottaminen toisistaan toisaalta ohentaa kokonaissoundia. Tänään ykkösviuluja oli 5 ja kakkosia 4. Sektioita oli huomattavan helppo seurata, mutta samalla ääni oli ohuempi ja paljastaa virheet selvemmin. Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen kokeilu, toistekin kiitos.

Prokofjev aloitti konsertin. Prokofjev ei ole minulle tutuimpia säveltäjiä. Enemmän olen perehtynyt vain oopperoihin Rakkaus kolmeen appelsiiniin ja Peluri, joista pidän kyllä kovasti. Kamarimusiikkia olen kuullut Kuhmossa, mutta vielä suurempaa innostusta tarkempaan orkesterimusiikin tutustumiseen ei ole tullut. Ensimmäinen sinfonia on Prokofjevin uusklassista tuotantoa. Suhteellisen lyhyt teos oli mukava aloitus konsertille ja istumajärjestykseen totuttautumiselle.

Seuraavaksi vuorossa oli Mozartin pianokonsertto. A-duuri konsertto on Mozartin myöhäisempiä konserttoja. Oma suosikkini on muutamaa numeroa aikaisempi, d-molli konsertto. Vjatsheslav Novikovin soittoa olen kuullut aikaisemmin pariin otteeseen ja hänestä on jäänyt positiivinen kuva. Hänellä on mielestäni selkeästi erottuva oma tyylinsä soittaa, joka hänen vahvuutensa, mutta samalla myös heikkoutensa. Novikovin soitto on hieman kulmikasta, myös sanan positiivisessa merkityksessä. Olen kuullut hänen Schubert resitaalinsa, josta pidin kovasti. Tämän iltaisen konsertin nopeissa osissa olisin kaivannut kenties soljuvampaa otetta. Mutta ehdottomasti täytyy tunnustaa, että hitaassa osassa Novikov loi kyllä täyttä draamaa. Hieno esitys. Encorena saimme kuulla vielä Chopinin Masurkan.

Illan päätti Beethovenin 7. sinfonia. Teos on yksi suurista suosikeistani. Ehkäpä Saimaa Sinfonietta on kokonsa puolesta sillä rajalla että saako se sinfoniasta kaiken irti. Olen kuullut sinfonian muutaman maailman huippuorkesterin soittamana ja tämän iltainen versio ei kyllä nouse aivan kärkeen. Mutta mielenkiintoisen version Heikkilä sai tänäänkin aikaan.

perjantai 30. syyskuuta 2011

Konsertti: Lappeenranta-sali 2011-09-30

Perjantai-illan ratoksi Lappeenrannan kaupunginorkesterin "Chamber" sarjassa tarjoiltiin romantiikan vellovia tunnevyöryjä. Vierailijoina olivat pianisti Risto Lauriala ja sellisti Sergei Slovachevsky. Mendelssohnin Trion nro 1 täydensi Esa Ahokainen viulullaan ja Brahmsin 'Zingarese' Pianokvartetossa olivat mukana Jukka Untamala viuluineen, sekä Markus Sarantola alttoviulunsa kera.

Lappeenranta-salin omituinen akustiikka korostuu kamarimusiikissa. Trion alussa meni pitkän aikaa ihmetellessä mitä korvat oikein kuulevat. Sali ei tue soittajia, ääni on kaukainen ja tunkkainen. Ja kaiken kruunaa ilmastointi, joka äänekkyydellään imee loputkin mehut äänestä. Tulee jotenkin nolo tunne kun toisinaan hiljaisissa kohdissa ääni tuntuu häviävän saliin. Tai pianon loppusointu ei jää soimaan, vaan vaipuu nopeasti ja häviää ilmastoinnin suhinaan. Toisaalta pitää ihmetellä miten äkkiä korva oppii kompensoimaan kehnon akustiikan ja muuttaa balanssia parempaan päin.

Ennakkoon odotin konsertilta varsin paljon. Pidän varsinkin Brahmsin kamarimusiikista, mutta Mendelssohnin pianotrio on myös mukaansatempaava sävellys. Kumpikaan illan teos ei kohonnut aivan täyteen loistoonsa. Olisin mielelläni kuullut enemmän heittäytymistä musiikin vietäväksi, rohkeampaa otetta. Laurialaa olen kuullut useampaan otteeseen ja pidän hänen soitostaan paljon. Hänellä on taitoa ja uskallusta sukeltaa musiikkiin. Slovachecsky kuulosti hienolta sellistiltä. He eivät tainneet saada houkuteltua kanssasoittajiaan täysin mukaansa. En epäile yhtään Ahokaisen, Untamala ja Sarantolan muusikonkykyjä, mutta hieman jäi kokonaisuudesta pidättelyn maku. Hanat auki!


torstai 22. syyskuuta 2011

Konsertti: Lappeenranta-sali 2011-09-22

Minun pitäisi varmaan yrittää päästä johonkin "huonoon" konserttiin. Mielestäni kaikki musiikkitapahtumat, joissa olen viime aikoina käynyt, ovat olleet korkeatasoisia ja jättäneet positiivisen jälkimaun. Olisi varmaan tarpeellista saada välillä hieman kontrastia. Mutta toisaalta kyllä elämä näinkin etenee mukavasti... :)

Eli sitten kehumaan tämän iltaista namupalaa. Saimaa sinfonietta oli tänään suuremmassa kokoonpanossaan. Jousistoa oli peräti yhdistelmä 8-6-4-4-3, joka alkaa jo kuulostamaan varsin mukavalta. Illan ensimmäinen teosvalinta on varmaankin tämän syksyn kulttuurimaineteko Etelä-Karjalassa. Maestro Bogányi ohjasi orkesterin Harri Vuoren 2. sinfonian pariin. Onneksi sain hankittua sinfonian levytyksen hyvissä ajoin ja pääsin tutustumaan teokseen etukäteen. Vuoren sinfonia asettaa kuuntelijan kovan paikan eteen; musiikin täytyy antaa viedä mukanaan uusiin mielen maisemiin. Taustamusiikiksi sinfonia ei taivu millään ilveellä, se kaappaa huomion ja pakottaa kuuntelemaan avoimin korvin. Mutta palkintona tästä se palkitsee kuuntelijan, jollei nyt aivan valaistumisella, niin ainakin säkenöivällä matkalla äänen mahdollisuuksiin. Juuri tällaista "taidemusiikki" ja yleisö tarvitsee välttääkseen museoitumisen riskit. Toivotaan että Lappeenrannan kaupunginorkesteri jatkaa rohkeita ja avoimia teosvalintoja klassikkojen ohella.

Sen verran ehdin Vuoren sinfonian levytystä kuuntelemaan, että voisin vertailla illan konserttia levytykseen, mutta se ei tekisi kummallekkaan oikeutta. Jos vain on mahdollisuus kuulla sinfonia elävänä, niin ehdottomasti se kannattaa kokea. Tämän iltainen esitys jää mieleen pitkäksi aikaa. Bravo Saimaa Sinfonietta!

Illan konsertissa oli viulusolistina Petteri Iivonen, joka soitti Saint-Saënsin Johdannon ja capriccioson, Chaussonin Poemin, sekä Sarasateen Mustalaislaulut. Iivonen ilahdutti jo viime vuonna Sibelius-viulukilpailua sähköisistä medioista seuratessa ja nyt elävänä konsertissa kuultuna jysähdys oli melkoinen. Iivonen on aikamoinen tekninen velho, mutta mikä tärkeämpää, osaa loihtia viulustaan tunteiden täyden kirjon. Chaussonin Poemissa sooloviulun tullessa yksinään sisään yksinkertaisen melankolisen teeman kanssa on Iivosen luoma ilmapiiri lumoava. Konsertin päättäneiden Mustalaislaulujen jälkeen Iivonen soitti vielä encorena Bachin d-molli partitan ensimmäisen Allemande osan ja seisautti veret silläkin. Loistava pelimanni!

Ettei nyt aivan kaikki menisi kehuskeluksi, niin Ravelin Le tombeau de Couperin olisi mielestäni kaivannut hieman keveämpää ja herkempää sointia. Ravel on orkesterin sointivärien käytössä mestari ja nyt olisin kaivannut lähinnä jousistoon välillä keveämpää otetta. Voi olla että Lappeenranta-salin akustiikallakin on kyllä osuutta asiaan.

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Konsertti: Konserttihovi 2011-09-18

Konserttihovin syksy avautui romanttisesti sellon ja harpun voimalla. Duon Toivio-Puusepp muodostavat sellisti Seeli Toivio ja harpisti Lily-Marlene Puusepp. Duo on musisoinut yhdessä vuodesta 2005 lähtien. Kauniit esiintymisasut kruunaavat duon lavaeleganssia ja sopivat hienosti konsertin kokonaishenkeen.

Sello ja harppu ovat tasapainoinen soitinpari. Yhdistelmä ei ole tuntematon säveltäjille ja lisäksi harpun luonteen vuoksi pianolle ja sellolle kirjoitettua musiikkia lienee suhteellisen helppo sovittaa harpulle ja sellolle. Tällöin repertuaari laajenee räjähdysmäisesti. Tämän päiväisessä konsertissa  kuultiin esimerkkejä sekä originaaleista, että sovitetuista sävellyksistä. Uusia mielenkiintoisia säveltäjänimiä tutustumista varten tuli useampiakin: esimerkiksi Bernard Andrés, Walter Huber ja Marcel Grandjany.

Konsertin nimi oli Serenade ja konsertti oli myös samalla osa duon uuden samannimisen levyn julkistamiskiertuetta. Ihan tasapainoinen ja yhtenäinen ohjelmisto, mutta ehkäpä olisin halunnut konserttiin kokonaisuutena jonkun vielä modernimman sävellyksen. Nyt mielenkiintoisimmat numerot olivat sooloharppusävellykset Bernard Andrésilta ja Marcel Grandjanylta.

Toivio-Puusepp duoa voi hyvillä mielin suositella. Kun kohdalle sattuu niin menkäähän kuuntelemaan!

maanantai 12. syyskuuta 2011

Ooppera: Götterdämmerung - Kansallisooppera 2011-09-11

Taitaa neljä harppua olla aika harvinaista montussa?
Olipa komea Ring! Jumalten tuho päätti sunnuntai-iltana Helsingin ensimmäisen "viikkoringin". Saa nähdä oliko tämä samalla myös Götz Friedrichin ohjauksen viimeinen näytteillepano. Ohjaus on hieman yli kymmenen vuotta vanha ja mielestäni kestänyt ajan hammasta mainiosti. En tiedä kuinka paljon ohjausta on päivitetty vuosien varrella, sillä näin tämän ensi kerran vasta nyt. Solistilistassa on mainittu uusintaohjauksen niminä Anna Kelo, Kim Amberla ja Riikka Räsänen.

Jumalten tuhossa orkesteri oli mahtavassa vedossa. Siegfriedin kuoleman jälkeisessä instrumentaalijaksossa tuli kylmiä väreitä, sen verran vaikuttava jakso oli. Laulajatkin olivat mahtavia. Jürgen Müllerin Siegfriediä oli muutamassa kohden hieman vaikea kuulla, vaikka ääni pääsääntöisesti kantoikin hyvin. Catherine Foster oli Brünnhildenä huippuvedossa. Loppuaaria sai illan toiset kylmät väreet. Matti Salmisen Hagen on edelleen hyvässä vedossa, vaikka muutaman vuoden päästä Matilla taitaa olla 50-vuotis taiteilijajuhlat. Jenni  Lättilä pärjäsi hienosti kaksoisroolissaan Nornana ja Gutrunena. Lilli Paasikivi (Waltraute+Fricka) ja Esa Ruuttunen (Alberich) ovat koko viikon suursuosikkejani.

Lavastuksen kannalta Jumalten tuho oli lievä pettymys. Koko oopperan ajan sama eteenpäin viettävä lava, jota vain hieman varioitiin kohtausten ja näytösten mukaan. Sinänsä ohjauksellisena ajatuksena ymmärrän idean. Selvästi haettiin kompaktiutta tilassa ja ajassa. Brünnhilde tulee lavalle vielä Nornien laulaessa. Nornien lanka jää lavalle koko loppuoopperan ajaksi. Nornien neulat(?) ja Gibichungien seipäät. Maailma suppenee ja tiivistyy ennen lopullista tuhoaan. Gibichungien palatsin/pihan suurennuslasi idea oli hieno. Hagen usein kyräili niiden takana ja antoi näin kuvan kontrollista ja tarkkailusta. Maailman loppuromahdus oli todella vaikuttava.

Mitä aivan lopussa tapahtui? Alberich kävelee lavan edustan poikki ja saa Brünnhilden "paljastumaan" kankaan alta. Onko kyse jonkinlaisesta valaistumisesta? Ollaanko jo tuonpuoleisessa?

Hieno viikko Ringin parissa!

lauantai 10. syyskuuta 2011

Ooppera: Siegfried - Kansallisooppera 2011-09-09

Perjantai-iltana oli Siegfriedin vuoro. Esitys oli tämän syklin oopperoista tasapainoisin. Segerstam orkestereineen oli iskussa alusta lähtien. Ensimmäisen näytöksen tenoripari Jürgen Müller Siegfriedinä ja Colin Judson Mimenä aloittivat vahvasti. Hieman enemmän nyansseja ääniin olisin välillä kaivannut, mutta eipä puute suuri ollut. Müllerin äänessä ei ole sitä kirkkainta sankaritenoriklangia, mutta vahva- ja varmaääninen laulaja hän on. Ilmeisesti hän ei iältään ole aivan nuori, mutta hänen habituksensa kyllä luo kuvan hienosti nuoresta tuittupäisestä Siegfriedistä.

Helsingin Ringin Wotan, Terje Stensvold, on aivan mahtava. Hänen äänensä ja näyttelemisensä ovat huipputasoa. Todella vakuuttavaa työtä. Esa Ruuttunen ON Alberich. Catherine Fosterin Brünnhilde antoi myrskyvaroituksen ennen sunnuntaista lopputyötään. Eipä laulajissa kyllä ole muutenkaan paljon huomauttamista. Ainoa pieni pettymys on ollut Jyrki Korhonen. Fafnerin rooli Reininkullassa ja Siegfriedissä, sekä Hunding Valkyyriassa ovat jättäneet minut vähän kylmäksi.

Ohjauksessa oli hienoja yksityiskohtia. Pidin kolmannen näytöksen Siegfriedin ja Brünnhilden kohtauksessa Siegfriedin hämmennyksestä/pelosta naisen kohdatessaan. Mimen ja Alberichin tappelu on kiukkuista hyppimistä, muutenkin Friedrich kaivoi mielestäni hienosti oopperasta koomisia näkökulmia. Ehkäpä Siegfried olisi kuitenkin voinut halkaista Notungilla alasimen. Mimen pajan kattopalkin katkaiseminen ei omaa samanlaista voiman symboliikkaa.

Lavastus jatkoi tutulla vatupassittomalla linjalla. Ainoa kohtaus missä lavalla oli tasainen "pinta", oli kolmannen näytöksen Wotan/Erda/Siegfried kohtaaminen. Lavasteet, värit ja valot muodostivat läpi oopperan kokonaisuuden josta pidän todella paljon. Niiden keskellä kun vielä näytellään komeasti hienoa draamaa uljaan musiikin kera, niin mikäpä on oopperanystävän nauttiessa.

torstai 8. syyskuuta 2011

Ooppera: Die Walküre - Kansallisooppera 2011-09-07

Kansallisoopperan Ring ohjaus on hieno. Pidin Reininkullasta ja Valkyyria jatkoi samalla linjalla. Gottfried Pilzin lavastus on abstrakti ja selkeälinjainen, täydentäen hienosti ohjauksen samaa linjaa. Ensimmäisen näytöksessä Hundingin talo on vinossa. Maailma ei ole tasapainossa. Toisen näytöksen jylhä vuoristomaisema on kahden tason hallitsema rauniokuvaelma. Kolmannen näytöksen vuorenhuippu on kiitorata, josta valkyyriat kärräävät sotureita Valhallaan. Valojen käyttö jätti taas mieleenpainuvia kuvia. Lopun pyrotekniikka oli savuineen vaikuttava.

Tällä kertaa Segerstamin aloitus loksahti kohdalleen samantien. Jyrki Anttilan Siegmund ja Kirsi Tiihosen Sieglinde lauloivat komeasti ensimmäisessä näytöksessä. Olisiko Anttila pariin otteeseen hieman takellellut tekstin kanssa? Voi olla että kuulin väärin, tai sitten Sieglinde oli vain sekoittanut Siegmundin pään. Eipä sillä ollut vaikutusta positiiviseen kokonaiskuvaan.

Terje Stensvold lunasti taas odotukset. Rikas ja lämmin ääni, hyvä näyttelijä. Catherine Foster ei aloittanutkaan äänitykkimäisesti, vaikka kapasiteettia äänessä onkin. Kun voimaa tarvitaan sitä löytyy, mutta tarkoitus ei olekaan jatkuvasti sohia suurella pensselillä. Lilli Paasikiven Fricka on suuria suosikkejani. Mahtava rooli ja tulkinta!

Muut valkyyriat olivat tasavahva joukko. Edellispäinänä Wagner-seuran järjestämässä Ring-illassa oli kiva kuunnella Jenni Lättilän ja Ann-Marie Heinon jutustelua kulissien takaisesta työskentelystä ja harjoituksista. Nyt sitten näki kuinka työ lavalla eteni. Mielenkiinnolla odottelen Jennin tuplaroolia Jumalten Tuhossa. Break a leg!

maanantai 5. syyskuuta 2011

Ooppera: Das Rheingold - Kansallisooppera 2011-09-05

Kylläpä oli hieno Reininkulta!

Alkupuoli ei vielä orkesterin osalta lupaillut kuin "perusesitystä", mutta Nibelheimiin vajoamisen jälkeen kaikki loksahti kohdalleen. Ainakin minun korviini. Leif Segerstam sai musiikin elämään ja hengittämään hienosti.

Laulajat onnistuivat mainiosti. Keskitytään tällä kertaa positiivisiin arvioihin. Terje Stensvold oli juuri niin hyvä Wotan kun oletinkin. Innolla odotan ylihuomista Valkyyriaa. Esa Ruuttusen Alberich on mahtava. Hienoa näyttelemistä ja ääni sopii rooliin hyvin. Nostetaan Jorma Silvastin Loge vielä miesonnistujista esille. Naisten puolella Lilli Paasikivi loisti Frickana. Täyteläistä laulua. Maan alta noussut Sari Nordqvist Erdana oli vaikuttava sekä ääneltään, että lavaolemukseltaan.

Götz Friedrichin ohjaus yllätti selkeydellään. Näyttämökuva on varsin abstrakti, joka tietysti helpottaa selkeyden saavuttamista. Tällä kertaa täytyy erikseen mainita valaistus, joka on Kimmo Ruskelan suunnittelema. Nibelungien aarteen luovutuksessa otsalamput heijastuivat hienosti lattiasta. Ja loppukohtauksen Valhalla, pyörivä valopatsas, meinasi viedä ajatukset mukanaan kun piti pohtia kuinka se oikein oli toteutettu.

Johdatteleva ilta oli onnistunut. Ylihuomenna jatketaan...

maanantai 29. elokuuta 2011

Ooppera: Parsifal - Viron Kansallisooppera 2011-08-27

Viron kansallisooppera juhlisti Tallinnan kulttuuripääkaupunkivuotta esittämällä Parsifalin hieman eksoottisemmassa ympäristössä. Noblessnerin satama-alueella on vanha valimorakennus, johon oli rakennettu tuhannen hengen katsomo. Edellisen kerran kun vierailin Tallinnassa Wagnerin oopperoiden parissa, oli esityspaikkana Birgitta-luostari ja vaikka paikka oli sinänsä viehättävä, niin akustisen musiikin esittämiseen se ei soveltunut lainkaan. Tällöin käytettiin sähköistä äänentoistoa, joka tappoi tehokkaasti elävän musiikin nyanssit. Onneksi valimorakennus oli akustiikan puolesta iloinen yllätys. Orkesterin ja laulajien äänet kantoivat hienosti ja "salin" ääni oli varsin hyvä. Orkesteri oli sen verran leveä että vasket olivat periaatteessa  katsomon takaosasta katsoen piilossa. Oma paikkani oli salin etuosassa, joten en osaa sanoa oliko sointi oudompi takaa.

Musiikillisesti esitys oli hyvä. Kapellimestari Arvo Volmer teki hyvää perustyötä. Kuitenkaan täyteen plaaniin ei musiikki kohonnut ja Wagnerin vellova sointi ei saavuttanut täydellistä imuaan. Solistikaarti oli varsin tasavahva. Suosikikseni nousi Kundryn esittäjä Irmgard Vilsmaier. Hän oli tuttu Tallinnasta Isoldena muutaman vuoden takaa. Hieno ääni, ehkä pientä kireyttä toisessa näytöksessä korkeissa äänissä, mutta vahva esitys. Toinen positiivisesti ilahduttanut ääni oli Titurelin osan laulanut virolainen basso, Koit Soasepp. Hän kuuluu oman kansallisoopperamme solistikaartiin. Uusi äänilöytö, hänestä kannattaa pitää kiinni. Eike Eilm Schulten Amfortaksesta pidin myös. Vahva ääni, hieman epätasainen ja roolissa ehkä hieman ylinäyttelemistä, mutta plussan puolelle päädyttiin.

Nimiroolissa oli Richard Decker. Hänen suorituksensa jätti minut jotenkin viileäksi. Äänessä ei ollut mitään vikaa, mutta lopputulos oli hajuton ja mauton. Gurnemanzina oli Manfred Hemm. Hänen ääneensä olisin kaivannut hieman enemmän jylhyyttä ja voimaa. Klingsorin roolin laulanut Martin Winkler omasi ainakin tässä esityksessä äänen, joka ei lähtenyt vartalosta vaan pysyi kurkun ja kaulan alueella. Ei sytyttänyt minua.

Ohjaus olikin sitten tylsä. Käsiohjelma oli synopsista lukuun ottamatta viroksi, joten siitä ei ollut apua tulkintaan. Jos saksalaisella ohjaajalla Nicola Raabilla oli punainen lanka ohjauksessaan, se oli turhan hyvin kätketty sinänsä yksinkertaiseen ohjaukseen. En tiedä oliko ohjauksessa mahdollisesti viittauksia neuvostomiehityksen aikaan Virossa, ainakaan ne eivät tulleet selviksi minulle. Esityksessä käytettiin hyväksi nykyään yleistynyttä tapaa ohjata yleisö oopperan teemojen pariin jo ennen musiikin alkua. Valimoalueelle saavuttaessa oli graalin ritareita ympäristössä vaalimassa sylissään peitettyjä graaleja(?). Samaa ideaa on hyödynnetty vaikkapa Savonlinnan Lohengrinissä jossa lavalla tapahtuu toimintaa jo noin vartti ennen musiikin alkua. Paras versio oli Berliniissä näkemässäni Robert Carsenin ohjaamassa Straussin Ariadne auf Naxos oopperassa, jossa balettiryhmä lämmitteli jo katsomon ovien avautuessa ja toiminta sulautui täydellisesti alkusoiton koetanssiin.

Ensimmäisessä näytöksessä lavastuksen keskeinen osa olivat ilmastointiputket, joiden symboliikka jäi minulle avoimeksi. Näytöksen alussa ne olivat naamiointiverkkojen alla "piilossa" ja kun välisoitto muutti ajan tilaksi, verkot poistettiin ja temppeli oli putkien risteysasema. Kuten mainitsin, en ymmärtänyt putkien merkitystä, oliko temppeli paikka josta graalin mystiset voimat levisivät putkien avulla maailmalle? Ilmeisesti putkien merkitys on kuitenkin keskeinen, sillä kun  ritarit paljastivat syleissään varjelemansa esineet, ne paljastuivat olevan putken pätkiä. Pätkät kasattiin lavan etureunaan ja keskellä jätettiin tyhjä tila johon tietenkin oletettiin Amfortaksen laittavan oman palasensa. Mutta Amfortaksen oma, selkeästi samanlaiselta putkenpätkältä näyttävä paketti, hävisi ritarien piirittäessä Amfortaksen. Kun Amfortas paljastuu hän makaa maassa savun keskellä putkien risteyskohdassa. Onko savulla jotain tekemistä putkien kanssa? Päätyykö savu putkiin? Onko Amfortas uhri? Ei selvinnyt minulle. Kun näytöksen loputtua Gurnemanz kysyy Parsifalilta ymmärsikö tämä mitä oli kokenut, voin vilpittömästi yhtyä Parsifalin päänpudistukseen.

Toinen näytös edetään minimalismin voimalla. Aluksi Klingsor koputtelee näyttämölle saapuessaan keihäällä lavan avautumaan ja paljastamaan Klingsorin alamaailman. Iltapuvussa lavalla oleva Kundry saa avukseen kukkaistytöt jotka ovat käsittääkseni omenanpoimijoita. Parsifalia houkutellessaan he kuoriutuvat alusasuihin ja jättävät lavalle kaksi tuolia, jotka ovat ainoat lavasteet toisen näytöksen lopun aikana. Kun Klingsor poistuu lavalta alkupuolella ja komentaa kukkaistytöt vikittelypuuhiin, hän lyö keihään maahan. Oliko keihään katkeaminen tarkoituksellista vai vahinko, herätti keskustelua jälkipohdinnoissa. Itse olen vahingon kannalla, en näe katkeamisella motiivia ja kaiken lisäksi kun keihäs sitten ilmaantuu Parsifalin käteen, se on täysimittainen.

Kolmas näytös alkaa jälleen putkien keskellä. Nyt putket ovat tummuneet ja katkeilleet, mikä on tietysti johdonmukaista ritarien rappion vuoksi. Gurnemanz hoitaa kukkiaan pienessä kasvihuoneessa. Ja tietysti pitkäperjantain ihmeen aikana Parsifal ja Kundry nostavat kasvihuoneen kukkien päältä. Oopperan loppu jää myös minulle hämäräksi. Nyt ritareilla ei ole enää omia putkenpätkiään, vaan Parsifal ottaa Amfortaksen mystisen piilopätkän. Kun Parsifal tällä kertaa joutuu ritarien piirittämäksi, pätkä häviää samalla tavoin kuin ensimmäisessä näytöksessäkin. Parsifal sen sijaan ilmaantuu ritarien keskeltä keihäs kädessään. Tämän jälkeen ritarit jakavat toisilleen sauvat. Tästäkin oli keskustelua myöhemmin; olivatko sauvat sauvoja vai keihäitä? Mielestäni niissä ei ollut kärkiä, joten olen sauvojen kannalla. Oopperan päätteeksi Parsifal ja ritarit lähtevät tohkeissaan lavalta (minne?) jättäen jälkeensä Gurnemanzin ja Kundryn ihmettelemään. Lisäksi lavalla tulee lapsukainen joka kastelee Gurnemanzin kukkapenkin. Kuulostaako sekavalta? Minusta ainakin.

Jos jollain on tietoa ohjauksen symboliikasta tai linkkiä lisäinformaation, kommentoikaa! Olisi kiva tietää mistä oli kyse...

Savonlinnan Lohegrinistä kirjoittaessani totesin itse pitäväni enemmän ohjauksista joissa on selkeä kokonaistavoite, kuin miljoonalaatikoista joissa on loputon määrä erilaisia tulkintavaihtoehtoja. Tallinan Parsifalissa tuo mahdollinen kokonaistavoite jäi minulle mysteeriksi. Toki sitä oli hauska yrittää pohtia muiden kanssa, mutta tällä kertaa tuli sitä miljoonalaatikkoakin ikävä.

Vaikka niittaankin ohjauksen ymmärtämättömyyteni suohon, niin todetaan nyt toki lopuksi että ilta oli kokonaisuutena hyvä ja viihdyttävä. Kannattiko mennä? Kyllä!

tiistai 16. elokuuta 2011

Konsertti: Imatran kulttuurikeskus 2011-08-16

Lappeenrannan kaupunginorkesteri puhalsi syyskautensa alkuun vierailukonsertilla Imatralla. Kokoonpano taisi olla tänään Saimaan Sinfonietan nimellä, orkesteri oli hieman normaalia suurempi. Kesähenkisen konsertin ohjelmistossa oli Heinisen ja Nielsenin huilukonsertot, Honeggerin Kesäpastoraali sekä Kodályn Kesäilta. Uskoisin että huilukilpailuja lukuunottamatta on aika harvinaista että samassa konsertissa soitetaan kaksi konserttoa. Nyt oli hyvä tilaisuus vertailla erilaisia sävelkieliä Mikael Helasvuon tulkitsemina.

Aluksi muutama sana konserttipaikasta. Valitettavan vähälukuinen yleisö sai nauttia hyvästä akustiikasta huonossa valaistuksessa. Jos vertaa Imatran Karelia-salia Lappeenranta-saliin, niin taidan pitää enemmän Karelia-salista. Soittimet erottuvat Imatralla paremmin toisistaan ja puinen näyttämö antaa kirkkaamman soinnin. Toisaalta käyrätorvet tuntuivat tulevan varsin etäältä, olisikohan kannattanut nostaa nekin puupuhaltimien seuraksi korokkeelle? Mutta ne valot... En tiedä oliko orkesterilla unohtuneet nuottivalot matkasta vai/ja eikö Imatralla ole sellaisia ollenkaan, mutta katosta paistaneet neljä valonheitintä olivat aivan hirvittävät. Valaistus oli kuin hammaslääkärissä tai leikkaussalissa; kova, kliininen ja häikäisevä. Ensimmäistä kertaa sisäkonsertissa tuli ikävä lippalakkia tai aurinkolaseja.

Aloitusnumerona oli Arthur Honeggerin Kesäpastoraali. Se on minun korviini varsin kevyt, nimensä mukainen sinfoninen runo, joka tällä kertaa meni hieman ohi akustiikkaa tuumaillessa. Seuraavaksi vuorossa oli Paavo Heinisen huilukonsertto, jonka kantaesitys viime syksynä samalla kokoonpanolla Lappeenrannassa. Pidin silloinkin konsertosta kovasti. Äänitin esityksen vielä radiosta ja olen sitä muutaman kerran kuunnellut. Jos vertaa tämän iltaista esitystä viime syksyiseen, niin mielestäni tänään ote oli paljon rennompi ja samalla varmempi.

Väliajan jälkeen jatkettiin Carl Nielsenin huilukonsertolla. Teos on valmistunut 1920-luvun puolivälin paikkeilla ja henkii jo modernia sävelkieltä, mutta ei kuitenkaan ole kadottanut kokonaan otettaan tonaalisuuteen. Heinisen konsertti on valmistunut 85 vuotta myöhemmin, mutta siinä säveltäjä on katsonut taaksepäin ja näin konserttojen "henget" ovat yllättävän lähellä toisiaan ja sopivat mukavasti samaan konserttiin. Nielsenillä on jykevämpi ote, kun taas Heininen on selkeästi herkempi. Hyvä parivaljakko ja kun vielä solistina oli Helasvuon tasoinen soittaja, niin kyllä korvat tykkäävät.

Konsertin päätti Zoltan Kodályn Kesäilta. Sekin on viehättävä sinfoninen runo jonka aikana sai ihastella englannintorven kaunista ääntä. Hyvä lopetusnumero kesäiseen iltaan. Lappeenrannan kaupunginorkesteria ja Tibor Bogányita kannattaa lähteä kuuntelemaan!

tiistai 19. heinäkuuta 2011

Ooppera: Tosca - Savonlinnan oopperajuhlat 2011-07-18

Tämän kesän toinen Savonlinnan vierailu sujui hieman viileämmissä merkeissä kuin Lohengrin. Illan oopperana oli Giacomo Puccinin Tosca,  Keith Warnerin ohjaus vuodelta 2010.

Päätriona olivat lavalla draamaa luomassa Maria José Siri Toscana, Massimo Giordano Cavaradossina ja Juha Uusitalo Scarpiana. Mainio kolmikko joiden välillä lavakemia toimii hienosti. Kun vielä laulaminenkin sujui hyvin ja orkesteri oli iskussa, niin musiikin puolesta korvilla oli juhlava ilta.

Ohjaus ja lavastus olivat myös mieleeni. Savonlinnan lavalle ei oikein pysty tekemään lavastuksia eri näytöksiä varten (ellei pysytä minimalistiosastolla) ja lava on leveä. Ohjaaja oli lavastaja Jason Southgaten kanssa luonut lavalle pienoismaailman jossa hautausmaa, kirkko, toimisto ja vankila jakavat saman tilan. Mielestäni varsin onnistunut ratkaisu. Ensimmäisen näytöksen "vihkivesipylväs" toimii toisessa näytöksessä viininjähdyttäjänä Scarpialle. Sukujen hautakammiot muuttuvat vankiselleiksi ja arkku pöydäksi.

Ohjauksessa hyödynnetään kauhuelokuvien näkymiä. Esimerkinä vaikkapa ensimmäisen näytöksen lopussa Scarpian aarian aikana haudoista kuoroksi nousevat zombiejoukot, jotka Scarpia lopuksi kädenliikkeillään lakaisee maahan. Hieno yksityiskohta oli Scarpian antamat ivalliset applodit Toscalle tämän "Vissi d'arte" aarian jälkeen, kun yleisön antamat applodit olivat vaimentuneet. Toisen ja kolmannen näytösen välillä ei ole väliaikaa, vaan Scarpia jää lavan keskelle arkkuun makaamaan. Sieltä hänet sitten "yllättäen" lölydetään kolmannen näytöksen lopussa. Tosca ei lopussa pääse kokeilemaan pelastusta lentäjän kyvyillään, vaan hypähtää suoraan hautaan ja saa vielä luodit peräänsä.

Teosesittelyn pitänyt Tapani Länsiö muistutti taustalla olevasta rojalistien ja tasavaltalaisten taistelusta, samoin kuin uskontonäkökulmien erosta. Nämä tietysti selventävät ja syventävät henkilöiden motiiveja. Kyllä Toscaa kannattaa aina mennä katsomaan.

sunnuntai 17. heinäkuuta 2011

Konsertteja: Kuhmon kamarimusiikki 2011-07-12 - 2011-07-15

Tämän vuotinen reissu Kuhmoon sisälsi neljä konserttipäivää ja 14 konserttia. Kävin Kuhmossa ensimmäistä kertaa kolme vuotta sitten ja ihastus oli välitön. Kauniissa ja rauhallisessa ympäristössä peräkkäisten konserttien herättämä musiikin virta muuttaa ajantajun ja vie mielen puhtaille vesille. Jos kamarimusiikki, tai itse asiassa musiikki, kiinnostaa, kannattaa käydä kokeilemassa miltä Kuhmon festivaali tuntuu. Voi olla, että sinne kaipaa aina uudelleen.

Danel-kvartetti osui onneksi esiintymään useampaan konserttiin. Todella hieno kvartetti joka on soittanut yhdessä jo parikymmentä vuotta. Tästä huolimatta (tai siitä johtuen) kvartetti onnistuu luomaan tuoreen oivaltavan tunnelman esiintymisiinsä. Yhteensoitto on yhteen sulautunutta, mutta ei kuitenkaan kliinistä. Kohokohtia omissa konserteissani olivat Beethovenin B-duuri jousikvartetto alkuperäisen suuren fuugan kera ja Brucknerin kvintetto Gotlibovichin täydentäessä kokoonpanoa.

Toinen suosikkikvartettini oli kotimainen Meta4. Tälle suhteellisen nuorelle kokoonpanolle voi ennustaa loistavaa tulevaisuutta. Sibeliuksen jousikvarteton ja Janáčekin 1. kvarteton esitykset olivat aivan mahtavia.

Pianisteista mieleenpainuvimmat olivat kenties Paavali Jumppasen intensiivinen tulkinta Beethovenin Appassionata sonaatista ja Nataša Kudritskajan osuus Tšaikovskin Romeo ja Juliassa. Hyviä jousisoittajia Kuhmo oli pullollaan. Garth Knoxin karisma ja luonnollisen rento soitto olivat ihana uusi tuttavuus.

Kokoonpanot vaihtelevat konsertista toiseen ja on mukava seurata kuinka eri kokoonpanojen kemia toimii. Joskus edetään pelkästään korvien avulla, mutta yleensä ilmeet ja vartalon kielet toimivat tulkinnan apuvälineinä.

Kuhmoa ei voi tarpeeksi suositella!!

sunnuntai 10. heinäkuuta 2011

Der fliegende Holländer - De Nederlandse Opera 2010, Haenchen, Kušej

Jatketaan hellepäivien viettoa Wagnerin ja omituisten ohjausten parissa. Levyhyllystä löytyi uusi Lentävän hollantilaisen taltiointi Amsterdamista vuodelta 2010. Laulajien suhteen ollaan vakaalla pohjalla. Hollantilaisena jylisee Juha Uusitalo. Jo pelkästään hänen suorituksensa takia tallenteen hankinta on perusteltua, sen verran vakuuttava Uusitalo on roolissa. Yhdysvaltalainen Catherine Naglestad laulaa Sentan roolin. Hän on oivallinen pari Uusitalolle, sopraano jolla äänipotentiaalia tuntuu riittävän. Dalandin osan laulaja Robert Lloyd osoittaa ettei iästä ole haittaa jos ääni on kunnossa. Hän oli kuukautta vaille 70-vuotias oopperaa taltioidessa. Muutkin laulajat täyttivät paikkansa hyvin.

Optimistisesti aloitin oopperan katselun suoraan ilman tutustumista oheismateriaaliin. Virhe... Ohjauksesta vastaava Martin Kušej tulkitsee tarinaa sen verran erilaisella tavalla, että olisi ehdottomasti ollut syytä tietää etukäteen että huppupäiset Hollantilaisen miehistöksi tulkitsemani hahmot olivat ihmissalakuljetuksen kohteita. Ensimmäisen katselun aikana luulin heitä (ja Hollantilaista) joko merirosvoiksi tai terroristeiksi. Lisämateriaaliin tutustumisen jälkeen ohjaus selkeytyi huomattavasti. Tämä on valitettava ongelma usein "Regietheater" ohjausten kanssa. Jos oopperan libreton tunteminen ei riitä lavavihjeiden lisäksi tulkinnan pohjaksi, niin ollaan epävarmoilla vesillä. Tietysti jälkikäteen Hollantilaisen rahan keruu "pakolaisilta" tuntuu selkeältä vihjeeltä, mutta ensi näkemällä asian voi tulkita varsin monella tapaa.

Ohjaus luovii elintasoerojen ja kulttuuriristiriitojen vesillä. Päätarinana kahden erilaista pelastusta etsivän yksilön kohtaaminen. Loppuratkaisu on varsin erilainen (ja yksitasoinen) verrattuna alkuperäiseen versioon. Mutta joku ohjauksessa ja lavastuksessa kuitenkin minua viehätti. Lavastus on yksinkertainen, lähes minimalistinen, mutta sopii varsin hyvin ohjauksen teemoihin.

En suosittele tätä ensimmäiseksi Hollantilaiseksi. Myös puritaaneille ohjaus voi aiheuttaa ruuansulatushäiriöitä. Avoimin mielin Wagnerin musiikista nauttivat löytävät tästä tallenteesta ajatuksia pohdittavaksi. Blu-ray versiossa on kuva ja ääni ovat huippuluokkaa.

perjantai 8. heinäkuuta 2011

Ooppera: Lohengrin - Savonlinnan oopperajuhlat 2011-07-07

Helteisen kuumassa Olavinlinnassa nautittiin uuden Lohengrin tuotannon toisesta esityksestä. Tuotannon ohjaajana on Roman Hovenbitzer ja orkesteria johti eilen, kuten kaikissa tämän kesän esityksissä, Philippe Auguin.

Aloitetaan vyyhdin purkaminen alhaalta, eli musiikista. Lohengrin on Wagnerin siirtymäkauden viimeinen teos, tässä Wagner näyttää mihin asti hän romanttista oopperaa tahtoo viedä. Tämän jälkeen Wagner omien määritelmiensä mukaan hylkää oopperan ja siirtyy musiikkidraamojen pariin. Romanttisena oopperana Lohengrin on mainio kulminaatiopiste ja esittelee Wagnerin loistavana orkesterin käsittelijänä.

Eilisessä esityksessä orkesteria kelpasi kuunnella. Philippe Auguinin johtamisessa oli lämpöä. Ensimmäisen näytöksen loppupuolella kuoro ja orkesteri hetkeksi kadottivat yhteisen pulssin, mutta asia korjaantui pikaisesti. Savonlinnan Oopperajuhlakuoro oli loistavassa vedossa. Teosesittelyn pitäjä, Minna Lindgren, arvioi kuoron maailman parhaaksi. Väitettään hän perusteli sillä, että Savonlinnassa kausi on lyhyt ja laulajien ääni ei ole jokapäiväisen esityksissä laulamisen rasittama, vaan säilyttänyt kirkkaamman klanginsa. Tuskin Savonlinnan kuoro maailman paras on, toivon ettei maailman parasta kuoroa ole olemassakaan, mutta hyvä kuoro on joka tapauksessa. Olavinlinnan akustiikallakin on kyllä tekemistä kuoron äänenlaadun kanssa. Olavinlinnassa akustiikka ei välttämättä suosi solisteja, vaan heidän ääneensä tulee hieman etäisyyttä. Kuorolle taas tuo etäisyys tee haittaa, vaan äänenpaine saa vain siitä lisäpohjaa.

Kuninkaan airuena lauloi Samuel Youn, todella komeaääninen bassobaritoni. Laulaa tätä roolia Bayreuthissa tänäkin vuonna. Tätä herraa haluan kuulla lisää. Friedrichin roolissa oli Thomass Hall. Hänestäkin jäi kokonaisuutena hyvä vaikutelma. En tiedä onko hänen äänensä hitaasti syttyvää laatua, mutta aina kun hän aloitti laulamisen pidemmän tauon jälkeen, tuli minulle hetkeksi tunne että olemme hieman kiikkerällä alustalla. Joka kerta tilanne stabiloitui nopeasti, eikä haitannut laulusta nauttimista. Omituista.

Kuninkaan esittäjän, Jaakko Ryhäsen, äänessä oli lämpöä ja täyteläisyyttä. Kolmannessa näytöksessä olin kuulevinani pieniä ongelmia muutamissa kohdissa, syynä voi olla myös omat korvani. Elsa roolin lauloi Erika Wueschner, jonka suoritus parani vain loppua kohden. Ensimmäisessä näytöksessä tuumin että en erityisemmin pidä hänen äänensä sävystä, vibraatto tuntui omituiselta. Mitä pidemmälle ooppera eteni, hänen äänensä alkoi kuulostaa paremmalta. Hyvä Elsa häneltä.

Nimiroolissa lauloi Richard Crawley. Yhdysvaltalainen tenori täytti Lohengrinin saappaat hyvin. Hänen äänensä ei välttämättä ainakaan vielä omaa tarpeeksi kirkasta klangia ja voimaa ollakseen täydellinen sankaritenori, mutta hyvin hän kuului joka tilanteessa.

Ortrudin osassa debytoi Tuija Knihtilä. Eilinen esitys oli käsittääkseni hänen ensimmäinen Ortrudinsa lavalla. Olen aina pitänyt Knihtilästä. Ensimmäinen muistikuva on viiden vuoden takaa 2. naisena Taikahuilussa. Hänen äänensä on parantunut ja vahvistunut vuosi vuodelta. Eilinen oli hieno alku uudelle roolille. Äänessä oli voimaa ja tunnetta, ilo kuunnella. Kuinkahan korkealla hän itse pitää rimaansa, aplodien aikaan hän ei kovin tyytyväiseltä näyttänyt, mutta muistelen että se taitaa olla hänen tapansa. Jos joku asia häiritsi, niin onkohan Tuijalla huono näkö ja piilolinssit unohtuneet hotellille? Hän seurasi tarkkaan kapellimestaria, mutta ei tuntunut luottavan monitoreihin sivuseinillä. Kun liike oli kohti lavan sivustaa, niin näytti hieman omituiselta kun hän haki katsekontaktia kapellimestariin olan taakse katsomalla.

Eli musiikin osalta nautittava ilta Olavinlinnan saunassa. Entäpä sitten ohjaus? Minulle jäi mielikuva että ohjaajan ompelurasiasta taisi olla punainen lanka kadoksissa. Ideoita on paljonkin, mutta niiden sitominen yhteen on hankalaa.

Alkusoiton aikana tapahtuvan Gotfriedin, Elsan ja Ortrudin väliset tapahtuvat tuntuvat linkittyvän oopperan aivan viimeiseen asetelmaan. Minulle tulee tästä käsitys että kaikki tapahtumat ovat joko Elsan unta tai kuvitelmaa. Tätä ajatusta tukee myös Elsan olemuksen lapsenomaisuus. Itse Lohengrinin ilmaantuminen valmiina mediapakettina oheistarvikkeineen on ihan mielenkiintoinen idea. Hääyönä Lohengrinin puuhastelu taiteilijana jää motiiveiltaan minulle hieman mysteeriksi. Onko tarkoitus vain kerätä lisää materiaalia omaan portofolioon mediaa varten? Alkuperäisen libreton mystiikka loistaa poissaolollaan. Kaksintaistelu voitetaan selkeästi miekan avulla, ei taikamiekan.

Useissa uudemmissa Lohengrin ohjauksissa joutsen on sivuosassa, mutta Hovenbitzerin ohjaus Hermann Feuchterin lavastuksessa suorastaan kylpee niissä. Joutsen on läsnä joka paikassa, tyyliteltynä myös Lohengrinin vaakunassa/tuotemerkissä, selkeästi tarkoituksena muistuttaa hakarististä. Lavaa hallitsee kilvin ja miekoin koristelu risti, joka toimii myös hirttopuuna. Lavarakennelma on käytännössä porrasrakennelma, jota voi sitten tulkita museona, kirkkona, parlamenttina tai vaikkapa totalitaarisen järjestelmän arkkitehtoorisena symbolina.

Valtatyhjiö, populismi, kritiikittömyys, takinkääntö (kirjaimellisesti :) - siinä muita ajatuksia joita tämä ohjaus herättelee. Ohjauksena Savonlinnan Lohengrinistä tulee hieman mieleen keväällä Berliinissä näkemäni Tristan. Molemmat antavat pelkkiä rakennuspalikoita mielen leikkeihin tulkintojen suhteen. Kartta ja rakennusohjeet ovat varsin epäselviä. Tietysti tämähän on yksi taiteen perustarkoituksista, omien ajatusten aktivointi ja kyseenalaistaminen. Itse pidän kenties enemmän ohjauksista joilla on selkeämpi kokonaistavoite ja kuva, joihin sitten liittyy rakennuspalikoita joita tulkitsemalla jokainen voi syventää ja kyseenalaistaa tavoitteen.

Kannattaako mennä katsomaan ja kuuntelemaan? Ilman muuta!!

PS. Kommentoikaa ihmeessä jos olette käyneet katsomassa. Kertokaa mitä kaikkea ymmärsin ja kuulin väärin... ;-)

sunnuntai 3. heinäkuuta 2011

Lohengrin - Wiener Staatsoper 1990, Abbado, Weber

Ensi viikolla on tarkoitus piipahtaa Savonlinnassa katsastamassa uusi Lohengrin ohjaus. Päätin virkistää Lohenrgin muistikuvia katsomalla viimeisimmän DVD-hankintani. Wienin valtionoopperan tuotanto on tallenne vuodelta 1990. Ohjauksesta vastaa Wolfgang Weber ja kapellimestarina on Claudio Abbado.

Ohjaus noudattelee partituurin ja libreton ohjeita, kuitenkin välttäen Lohengrinin klassisia ongelmia. Joutsenen vetämää purtta ei nähdä, vaan joutsen profiili ilmaantuu (projektiona?) lavan taustakankaalle. Lavasteet antavat mielikuvaa massiivisemmastakin linnasta, mutta toisen näytöksen alun tuntu on varsin ahdas. Valaistus ja tunnelma on läpi oopperan hieman pimeän oloinen, mutta toimii ihan hyvin. Kuten mainitsin perinteisen mallin mukaan mennään, joten ohjauksesta ei sen enempää.

Laulajakaarti onkin sitten varsin nimekäs. Nimiosassa on Plácido Domingo, joka vakuuttaa minut täysin. Näin Domingon elävänä lavalla pari vuotta sitten Parsifalina ja muistot ovat kultaiset. Ehkei Domingon saksan ääntämys ole parhaimmasta päästä, mutta musikaalisuus ja tulkinta eivät jätä toivomisen varaa. Domingo tuntuu olevan aika selkeä on/off hahmo häneen suhtautumisensa kanssa. Jotkut eivät voi sietää ollenkaan. Minä olen vahvasti on-puolella. :)

Elsan roolin laulaa Cheryl Studer. Hän lauloi roolia tuohon aikaan myös Bayreuthissa ja oli hyvässä iskussa myös tämän nauhoitteen tekemisen aikaan. Ehkäpä lavatulkinta on hieman turhan eteerinen, mutta laulu kuulostaa hyvältä. Kuningas Heinrichinä on Robert Lloyd, hyvä ääni hänelläkin mutta hyppysellinen lisää kuninkaallista muhkeutta ei olisi ollut pahitteeksi.

Oopperan pahana parina, Friedrichinä ja Ortrudina olivat Hartmut Welker ja Dunja Vejzovic. Hyvä parivaljakko, joka kunnostautui toisessä näytöksessä. Vejzovicin Ortrud oli varsin hyytävä hahmo.

Orkesteri kuulosti hienolta, mikä ei ole suuri yllätys Wienin valtionoopperalta. Äänitys on välillä hieman kapean oloinen, eikä aivan vastaa modernimpien tallenteiden tasoa. Abbadon johtaminen on varmaa, vaikka suurimpien tunnemyrskyjen pauloihin ei sukelletakkaan.

Kaikin puolin suositeltava tallenne. Piti käydä DVD-hyllyllä laskemassa Lohengrin versiot. Kaikkiaan löytyy seitsemän eri versiota. Parhaana pidän edelleen Nagano-Lehnhoff parin tuotantoa Baden-Badenista muutaman vuoden takaa, mutta tämä Wienin versio puolustaa hyvin paikkaansa hyllyssä.

maanantai 20. kesäkuuta 2011

Ooppera: Götterdämmerung - Wermland Opera 2011-06-19

Wermland Operan kolmas Ring-sykli päättyi eilen. Reinintyttäret saivat sormuksen takaisin aaltojen alle, kirous ja ahneus pyyhkäistiin saman pesuveden mukana. Ihmiskunta sai jälleen uuden tilaisuuden. Loppukuvaksi jäi perheiden katse näyttämöltä, uusien sukupolvien mahdollisuus välttää edellisten virheet.

Kuten jo aikaisemmin mainitsin, tämä oli ensimmäinen Ring jonka koen elävänä teatterissa. Levyltä niitä on tullut katsottua useampiakin ja hyllyssä on lisää odottamassa katselua. Vaikka Karlstadin Ring on varmaan erikoisempia tuotantoja teatterin ja orkesterin koon takia, tuskin parempaa aloitusta elävään Ring kokemukseen olisi voinut saada. Helsingissä syksyllä sitten kaikki on suurempaa.

Mikä eniten ilahdutti Wermland Operassa oli olemassaolevien voimavarojen taidokas hyväksikäyttö ja suuri rakkaus teatteriin. Ohjauksessa ja lavastuksessa ei lähdetty kurkottelemaan tähtiä taivaalta, vaan annettiin tarinan kertoa itse itsensä. Wagnerin tarina antaa eeppiset mittasuhteet ilman lisättyjä tulkintavaihtoehtojakin.

Vierustoveri, Karlstadin asukki, kertoi että ilmassa on huhuja Ringin palaamisesta tulevina vuosina. Ring on hyvä panostus kaupungille, pienehkö sali on täyteenmyyty ja Wagneriaanit (kuten allekirjoittanutkin) matkaavat kauempaakin viettämään viikon oopperakaupungissa ja sen ympäristössä. Jos tulevaisuudessa taso on sama kuin tänä vuonna, ei Karlstadin Ringiä voi olla liikaa suosittelematta.

Aloitinkin sitten yhteenvedolla mutta palataan vielä Götterdämmerungiin. Oikeastaan kaikki kommentit mitä edellisissä postauksissa on ollut pätevät myös Götterdämmerungiin. Mutta ensimmäistä kertaa mukana oli myös jotain mikä hieman häiritsi ja minkä olisin tehnyt toisin. Missään vaiheessa aikaisemmin ei päätään ole tarvinnut vaivata yrityksellä ajoittaa tapahtumat johonkin aikakauteen. Nyt ensimmäisen näytöksen ensimmäisessa varsinaisessa kohtauksessa Gunther, Gutrune ja Hagen olivat selvästi pukeutuneet 1900-asuihin ja Gibichungien hallin tuolit ja pulloviinin juonti antoivat viitteitä saman vuosisadan puolivälistä. Lisäksi Gutrudella oli rannekello. Sinänsä asia on mitätön, mutta tämä aiheutti pientä odotusta mahdollisesta selkeämmästä ajan määrittämisestä tai myytti vs. ihmistenaika asettelusta, mitä ei kuitenkaan lunastettu. Ainoa jatkumo tälle asustevalinnalle oli toisen näytöksen lopun pikakuvaelma Siegfriedin ja Gutrunen häistä, smokkeineen ja hääpukuineen. Mieluusti olisin pukenut näyttelijät samanlaisiin ajattomiin asuihin, mitä käytettiin muuten läpi tetralogian.

Solistit olivat tuttuja edellisiltä päiviltä. Hagenin osan lauloi Johan Schinkler, joka oli Fafnerina Reininkullassa. Hänen äänensä oli ihan ok, mutta Hageniin kaipaisin vielä enemmän jylhää pahuuden pauketta alarekisteriin. Waltrauten osassa lavalla piipahti Martina Dike, hieno suoritus. Kestosuosikkini viikon varrelta Marcus Jupither antoi vielä hyvän näytteen omasta osaamisestaan. Ja Ringin oikea sankarihan on Brünnhilde. AnnLouice Löglund oli juuri sitä. Hänen äänessään on piirteitä jotka eivät ole  välttämättä juuri niitä joista hullaannun, mutta tämän Ringin Brünnhildenä hän on nainen oikeassa paikassa.

Hieno viikko hienon musiikin seurassa!

PS. Juttelin muutaman orkesterin jäsenen kanssa toisella tauolla. Musiikkia ei ole transponoitu. Jousilla on vain ylin kieli luonnon materiaalia.

lauantai 18. kesäkuuta 2011

Ooppera: Siegfried - Wermland Opera 2011-06-17

Perjantai-illan ratoksi oli tarjolla Ringin kolmas osa Siegfried. Edelleen päällimmäiset tuntemukset ovat vahvan positiivisia. Eritoten ohjauksen mutkattomuus ja lavasteiden toimivuus ilahduttavat. Karlstadissa tehdään oopperaa sydämellä.

Ensimmäisen kohtauksen lavastus olisi mennyt todennäköisesti läpi museoon jähmettyneeltä puritaaniltakin. Metsän keskelle oli sijoitettu sepän paja... Toisen näytöksen lohikäärme/Fafner oli muuttunut ilmalla täytetyksi jättiläiskäärmeeksi, mikä oli yllättävän onnistunut ratkaisu. Edelleen lavan keskellä oleva pyöreä, pyörivä, kallistuva alusta on keskeinen osa ja toimii yksinäänkin minimalistisena lavastuksena. Pidän kovasti lavastuksesta ja valoista.

Ohjauksenkin luulisi kelpaavan museon asukille. Tarina etenee niinkuin mestari sen toistasataa vuotta kirjoitti. Jännittää vähän mennäänkö näin loppuun asti, vai olisiko lopussa jotain yllättävää. Itse nautin myös Regietheater-ohjauksista, mutta alkuperäisideat ovat aina arvossa.

Nimiroolissa oli ruotsalainen sankaritenori Pär Lindskog. Mielestäni hän alussa hieman jarrutteli, mikä toisaalta on ymmärrettävää, mutta taasen toisaalta orkesteri on tällä kertaa kamariorkesteri. Hyvin hän urakasta selviytyi, mutta veikkaan että täyden orkesterin kanssa hän saattaa olla pulassa. AnnLouice Löglund on yllättävän tummaääninen Brünnhilde, kelpo laulaja hänkin. Illan suosikkini oli ehdottomasti Mimen esittäjä Jonas Durán. Vahva tenoriääni, hyvällä näyttelijällä varustettuna. Jo Reininkullassa ilahduttanut Marcus Jupither jatkoi hyvää työtään. Olisiko äänessä ollut vielä maanantain pöpöä, mutta rooli sopii aivan loistavasti hänelle.

Käsittääkseni jousiston käyttämien suolikielten takia orkesteri soittaa matalammalla vireellä. Pitää yrittää udella on seurueessamme absolutisteja tai mitata virettä sunnuntaina. Kiinnostaisi tietää kuinka paljon alempana mennään. Vierustoveri muuten kertoi (tuntee orkesterin huilistin) miten orkesterin balanssia on korjailtu "hankalan" parviaseman takia. Esimerkiksi orkesteriparvea kiertävän kangas on verkkomaista jousiston edessä ja tuubien yläpuolella on ylimääräinen kangaskatos telttana. :)

torstai 16. kesäkuuta 2011

Ooppera: Die Walküre - Wermland Opera 2011-06-15

Tällä kertaa tulee lyhyt blogipostaus. Oopperaa edeltävän yön aikana iskeneen vatsapöpön takia voimat olivat hävinneet täysin ja illan ooppera oli varsin metafyysinen kokemus. Hyvältä se näytti ja kuulosti, mutta en havainnoijan ylisubjektiivisesta olotilasta johtuen halua käydä näytäntöä tarkemmin ruotimaan.

Mikä eniten harmittaa on se, että oopperan jälkeen olisi ollut mahdollisuus kuulla ohjaajan mietteitä. Siihen en enää kyennyt, takki oli täysin tyhjä. Jospa perjantaina olisi jo "täyves järes".

tiistai 14. kesäkuuta 2011

Ooppera: Das Rheingold - Wermland Opera 2011-06-13

Oopperauntuvikon ensimmäinen live Ring alkoi ja täpinät ovat vahvat. Aluksi voi vain todeta että viiden täyden Ring syklin toteuttaminen Wermland oopperan 350 paikkaisessa teatterissa on kunnioitettava suoritus. Tänään alkoi kolmas sykli. Normaalisti salissa on lähes 400 paikkaa, mutta orkesterimontun puuttumisen vuoksi on toinen parvi varattu kokonaan orkesterille. Ratkaisu on ensiajatuksena erikoinen, mutta käytännössä toimii mainiosti. Salin pienuuden vuoksi laulajat pääsevät helpommalla ja kaikkien ääni kuuluu loistavasti. Uskoisin, että tilanne olisi toinen isommassa oopperatalossa ja täysimittaisen orkesterin kanssa.

Karlstadissa orkesterin vahvuus on 45 soittajan paikkeilla. Wagnerin alkuperäisissä vaatimuksissa tuo määrä täyttyy jo viulujen ja alttoviulujen lukumäärällä. Eli karsinta on ollut kovaa. Kapellimestari Henrik Schaefer on lisäksi halunnut jousisoittajien käyttävän suolikieliä, mutta vasket saavat sen sijaan käyttää moderneja instrumenttejä. Schaefer lisäksi haluaa käytettävän portamentoa jousistossa. Portamento tarkoittaa yksinkertaisesti äänen liuttamista sävelestä toiseen. Tietenkään kaikkia sävelkorkeuden vaihteluita ei liu'uteta. Jos olet kuunnellut vanhoja äänityksiä (<1935), tiedät mistä on kyse. Laulajiltakaan ei toisaalta ole karsittu vibraaton käyttöä, jonka yleistyminen tapahtui noin sata vuotta sitten.

Toisen parven reunaa kiertää puolisen metriä korkea kangasvalli, joka käytännössä poistaa kaikkien soittimien suorat äänet. Eli kaikki soittimet tulevat "katon kautta". Kapellimestarin kohdalla on aukko, josta hän näkyy suoraan lavalle. Miltäkö orkesteri sitten kuulostaa? Oma paikkani on 1. parven ensimmäisellä rivillä keskellä ja siihen kuulokuva on hyvä. Tietenkin jousten suolikielet ovat rouheampi ääniset, mikä tietysti sopii muutenkin minun makuuni. Puhaltimet menettävät kirkkauttaan ja esimerkiksi toisen kohtauksen alussa vasket kuulostavat lähes urkuharmoonilta. Koska orkesteri on levittäytynyt koko toiselle parvelle, niin stereokuva on todella laaja. Mutta kokonaisuutena, varsinkin suhteessa laulajiin, orkesteri kuulostaa salin kokoon ja tuotantoon nähden sopivalta. Tietenkin yksi tärkeitä Wagnerin musiikin omia fanituksen aiheitani, eli isojen sointimassojen hurma ja vellonta puuttuu. Mutta toistan edelleen, tähän tapaukseen se tuntuu sopivan.

Laulajat ovat käsittääkseni kaikki ruotsalaisia, eikä joukossa ole kansainvälisiä supertähtiä. Eikä heitä tarvitakkaan. Kuten yllä mainitsin, tuotannon ja salin ominaisuuksien takia kaikkien ääni kantaa mainiosti. Kaikki illan solistit saavat korkeat pisteet. Alberichin osaa mahtavasti laulanut Marcus Jupither taisi olla hieman sairas, lopussa hänen äänensä oli pettää pariin otteeseen mutta hän selviytyi hienosti loppuun. Toivottavasti hän paranee perjantain Siegfriediin mennessä. Muita mieleen jääneitä onnistujia olivat Ivonne Fuchs Frickana, Maria Strijffert Erdana ja Frohin laulanut Kaj Hagstrand.

Ohjaus oli moderni, mutta samalla traditionaalinen. Wilhelm Carlssonin ohjauksessa oli monia ideoita joita on jo aikaisemmin nähty, mutta niistä oli koottu tasapainoinen kokonaisuus. Alun Reininä oli käytetty "savuista lasermattoa", jonka tapainen on vaikkapa Kupferin Reininkullassa Bayreuthissa 1980-luvulla. Keskeinen lavaste, pyöreä alusta, taas toi mieleen Wieland Wagnerin ohjauksia. Lavastuksessa käytettiin paljon taustaprojisointeja. Ne voivat olla halpoja toteuttaa, mutta toimivat myös tässä tuotannossa hienosti. Nibelheimiin vajoaminen toisen ja kolmannen kohtauksen välillä oli yksinkertaisen tehokas.

Todella hieno avaus Karlstadin Ringille. Ylihuomenna on sitten Valkyyria, siltä voi odottaa paljon.

sunnuntai 29. toukokuuta 2011

Ooppera: Turandot - Royal Danish Opera 2011-05-29

Kööpenhaminan Turandot oli erityisen mielenkiintoinen sen takia, että kapellimestari Jukka-Pekka Saraste oli valinnut oopperan lopetukseksi Luciano Berion kymmenen vuotta sitten tekemän uuden lopun. Yleensä Turandotia esitetään Puccinin oppilaan Franco Alfanon viimeistelemän lopun kanssa. Puccinihan kuoli kesken oopperan sävellyksen. Häneltä jäi luonnoksia lopusta, joita hyväksi käyttäen Alfano sävelsi lopun oopperaan. Alfanoltakin loppuja on kaksin kappalein, kannattaa lukea vaikkapa Wikipedian Turandot sivu, jos kiinnostus heräsi.

Uusi loppu on luonteeltaan erilainen. Tästä johtuen alunperin vuodelta 1995 olevaan Kööpenhaminan Mikael Melbyn ohjaamaan tuotantoon tehtiin muutoksia loppuun jotka ohjasi Kim von Binzer. Ohjaus on kokonaisuutenena varsin perinteinen ja näyttävä. Kuitenkaan monumentaalisuuteen ei ole menty, vaikka Keisari roikkuukin taivaasta kotkan(?) jalan kannattamassa istuimessa. Kolmannen näytöksen alun "muuri tähtien alla" lavastus on varsin viehättävä. Kuoron sijoittamisesta seinään palatsin pihalla en erityisemmin pidä.

Turandotin viileän osan lauloi ruotsalainen Iréne Theorin. Pidin hänestä paljon. Vahva ääni ja hyvä näyttelijä. Sankaritenorina Calafin roolissa lauloi yhdysvaltalainen Frank Porretta. Hänen suorituksensa jäi harmaalle alueelle. Periaatteessa ääni on hyvä, mutta paksumman orkesterikudoksen alta se ei tahdo kuulua. Nessun Dorma meni ihan hyvin, mutta en kauheasti kuitenkaan hänestä innostunut. Liùn lauloi tanskalainen Inger Dam-Jensen. Hänen äänensä vibraattotyyppi on yleensä minun korviini epämieluisa, mutta lavalla hän sai minut käännytettyä puoleensa; tykkäsin. Timurina oli ukrainalainen basso Alexander Tsymbalyuk ja Keisari Altoumina tanskalainen Poul Elming. Hyvä päivä molemmilta. Erityisen hyvä kemia lavalla oli Pingin, Pangin ja Pongin esittäjillä Guido Paevatalulla, Gert Henning Jensenillä ja Bengt Ola Morgnyllä. Kööpenhaminan oopperaorkesterista jäi tänään samanlainen äänikuva kun eilenkin. Rouheutta olisin kaivannut hieman lisää. Saraste teki hienon työn montussa, tarkkaa ja harkittua musisointia.

Entäpä se loppu sitten? Alfanon lopun ongelmana (muun muassa) on pidetty sitä, että Liùn kuoleman jälkeen Calaf turhan äkkiä hyökkää Turandotin kimppuun lemmen liekki väristen. Kyllähän Berio saa tuohon ongelmaan parempaa rytmiä, mutta mielestäni Alfanon sävelkieli on parempi jatkumo Pucccinille. Minun korviini Berion lopetus on selkeästi modernimpaa musiikkia kuin Alfanon. Se ei tietysti ole sinänsä huono asia, mutta jotain muuttuu lopun aikana niin paljon, että yhtenäisyys kärsii. En voi sanoa mikä lopuista on parempi, molemmilla on hyvät puolensa. Lavatapahtumien kannalta Berion versio jättää lopun avoimemmaksi. Alfanon loppu on selkeästi happy end. Molempi parempi.

Turandot on juonensa ja henkilöiden kannalta hieman hankala ooppera. Nimihenkilö ei ole kosijoiden päitä keräävänä kylmäkkönä kauhean pidettävä hahmo ja Calaf on taas kuin lemmenkipeä teini. Musiikki sen sijaan on hienoa ja kuorot uljaita. Kyllä siitä kelpaa nauttia; kumman lopetuksen kanssa tahansa.

Ooppera: Die Frau ohne Schatten - Royal Danish Opera 2011-05-28

Kehaistaampa aluksi Kööpenhaminan uudehkoa (2005) oopperataloa. Ulkoapäin vaikuttavan näköinen talo on vaikuttava myös sisältä. Kaikki yleisötilat salin ulkopuolella ovat näkyvissä ulos, pohjakerroksen vessoja lukuunottamatta. Jossain mielessä avaruutta ja tilan tuntua on ehkä jopa liikaa. Sali onkin sitten hämärän viihtyisä, hyvät jalkatilat ja mukavat penkit. Eikä akustiikassakaan ollut kauheasti valittamista. Olin permannolla joten suoraa ääntä ei kauheasti ollut saatavilla montusta.

Die Frau on se ooppera josta jäin koukkuun tähän puuhaan. Ostin levytyksen ja DVD:n ennen tutustumista elävänä Helsingin hienoon Michael Hempen produktioon; sillä tiellä ollaan edelleen. Kööpenhaminan uusi Frau on talon oman taiteellisen johtajan Kasper Holtenin viimeinen ohjaus Kööpenhaminaan, ennen siirtymistään Lontoon Covent Garden johtoon. Holten on tuttu ohjaaja myös Suomessa, esimerkkeinä vaikkapa Die Tote Stadt Helsingistä ja Tampereen Lohengrin.

Ohjaus ja lavastus olivat kovasti mieleeni. Lavastuksessa käytetään koko ajan näyttämön supistamista pieneen tilaan. Hieman samalla tavalla kuin Kansallisoopperan Carmenissa. Fraussa vain etuverhoon heijastetaan kuvia ja pieni näyttömötila vaihtelee paikkaa verhossa, ollen kuin sarjakuvan ruutu. Sen ainoan kerran kun koko lava on tyhjä, vaikutus on tavoiteltu. Keisarittaren kävely lavan takaa eteen tuntuu kestävän kauan. Mielestäni ohjaus toimi hienosti, kannattaa mennä katsomaan jos Kööpenhaminassa sattuu olemaan.

Illan ehdoton tähti lavalla oli Barakin vaimon osan laulanut Linda Watson. Uljas, vahva ja täyteläinen ääni. Hänen parinaan Barakin roolissa oli James Johnson, jonka ääni myöskin miellytti minua. Oikeastaan Die Fraun varsinainen pääpari ovat Keisari ja Keisarinna, mutta tänä iltana heidän esittäjänsä jäivät kyllä eri tasolle. Keisarin roolissa oli Johnny van Hal, jonka äänen vibraaton/tremolon yhdistelmästä en pitänyt ollenkaan. Keisarinnana lauloi Sylvie Valayre. Hänen ääneensä en saanut tuntumaa koko illan aikana. Jotenkin esityksestä tuli suorittamisen maku. Ääntä hänellä kyllä tuntui olevan; kun piti laulaa korkealta ja kovaa, niin ääni oli korkea ja se tuli kovaa. Mutta fraseeraus tuntui olevan muutaman sanan mittaista, pidempiä kaaria ei tuntunyt löytyvän. Olisi mielenkiintoista kuulla häntä jossain muussa roolissa, uskoisin että jostain sieltä löytyisi laulaja. Kolmannen keskeisen naisroolin, imettäjän, lauloi Ildiko Szönyi. Hän selvisi vaikeasta tehtävästään kunnialla. Strauss on tähän(kin) oopperaan laittanut sopraanoille monenlaista pulmaa ja ongelmaa.

Orkesteri oli Michael Schønwandtin johdossa. Montusta ei mitään ongelmia kuulunut. Hieman kaipailin välillä karheutta ja särinää enemmän. Strauss kuopii sävyjä sieltä syvemmältäkin, ja silloin saa vähän resonoida rupisemminkin.

tiistai 24. toukokuuta 2011

Konsertti: Lappeenranta-sali 2011-05-24

Kevään päätöskonserteissa oli vuorossa Lappeenrannan kaupunginorkesteri. Konserttia kaupungintalolla edeltäneen EU-Russia Innovation Forum pre-konferenssi tapahtuman jäsenille oli taidettu varata suurin osa salin paikoista; tämä takasikin yllättäen konsertille normaalia laajemman yleisön. Runsaslukuinen yleisö saikin nauttia Tibor Bogányin johtamasta railakkaasta musiikkishowsta.

Konsertti alkoi vakavammalla ohjelmistolla joka oli sieltä tutummasta päästä. Kimalaisen lento, Mozartin A-duuri sinfonian (#29) kolme osaa, Sibeliuksen Nocturne ja Rahmanonovin Vokaliisi vakuuttivat minua jälleen kerran kaupunginorkesterin hyvästä nykytasosta. Mozart kuulosti todella hyvältä ja Vokaliisin solistina Bogányi muistutti kuinka hyvä sellisti hän onkaan. Vokaliisin aikana mietiskelin olisiko kappaleessa parempi olla myös kapellimestari solistikapellimestarin ohella. Vokaliisin romanttisen haikea sello-osa antaa mahdollisuuden, tai oikeastaan pakottaa, soittamaan välillä pulssin edellä ja takana. Nyt solisti ei voi johtaa orkesteria muuta kuin soittonsa avulla. Mitä yritän tässä purkaa sanoiksi on se, että sello pystyisi kenties elämään vielä suuremmalla vapaudella rytmin suhteen, jos orkesteri olisi kapellimestarin hoidossa.

Loppupuoli konsertista olikin sitten musiikki-iloittelua kevyemmän ohjelmiston parissa. Abreun Tico Tico, Anderssonin Plink Plank Plunk, Mustasukkaisuutta, Satumaa, Radetzky-marssi,... Orkesteri osoitti että sillä on myös svengi hallussa. Tangojen suhteen olen nirso. Olen varmaan joskus saanut sairaalassa Argentiinalaista verta, joten tangossa pitää olla vähän enemmän tulta ja tappuraa. Satumaa meni paremmin kuin Mustasukkaisuus.

Viimeistään Bogányin Formula 1 performanssi-sävellys sai yleisön hihkumaan. Mainio showmies! Plink Plank Plunk soitettiin vielä uudestaan aivan viimeisenä extra-encorena ja Bogányi siirtyi itse katsomon puolelle ja laittoi yleisön joukosta "vapaaehtoisia" johtamaan orkesteria kärpäslätkän kera.

Hieno kausi kaikkiaan kaupunginorkesterilta. Mukava päättää kausi tällaiseen hyväntuuliseen konsettiin. Syksyllä nähdään!

sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Konsertti: Konserttihovi 2011-05-22

Konserttihovin kevään päätöskonsertti hoidettiin paikallisesti Etelä-Karjalaisin voimin. Täytyy varmaankin alkaa luopua paikallisten muusikkojen kohdalla luonnehdinnasta "positiivisesti yllättynyt"; se kun tuntuu sopivan kaikkiin konsertteihin. Joko minut on helppo yllättää tai sitten taso on hyvä. Toivon kyseessä olevan jälkimmäisen vaihtoehdon.

En tunne tarkoin taustoja, mutta käsittääkseni tämänkin päiväisen kokoonpanon taustalla on viulistikaksikko Päivikki Nykter ja Riitta Lind. He ovat saaneet seurakseen muusikoita Lappeenrannan kaupunginorkesterista, sekä muita Etelä-Karjalaistaustaisia soittajia/opiskelijoita. Tänään lauteilla olivat mukana trumpetisti Ismo Varis, alttoviulisti Taija Pelkonen, sellisti Susanna Syrjäläinen, pianisti Pinja Kauhanen, sopraano Emmi Kaijansinkko ja klarinetisti Jorma Lautanen.

Ohjelman aloituksena oli Händelin D-duuri sarja trumpetille. Kokoonpanona trumpetti, jousikvartetto ja piano. Alussa mielestäni balanssi oli hieman pielessä. Trumpetti korostui hieman liikaa. Pianon kannen olisin avannut jo tässä, se jäi hieman taustalle ja kuulosti tietysti nuhaiselta kansi kiinni. Itse musisointi oli sitä vastoin raikasta.

Toisena ohjelmassa oli Reinhold Glièren Kahdeksan duoa viululle ja sellolle, opus 39. Glière on jälleen kerran minulle tuntemattomampi säveltäjä johon oli ilo tutustua. Soittajapari Nykter ja Syrjäläinen ilahdutti myöskin. Nuori sellisti Syrjäläinen on hieno muusikko. Kenties hän tarvitsisi täyteläisemmän äänen omaavan sellon. Uskoakseni Syrjäläinen on ylittänyt instrumenttinsa rajat.

Korvien hemmottelu jatkui Schubertin laululla Der Hirt auf dem Felsen. Kaijansinkko, Lautanen ja Kauhanen tulkitsivat komeasti Schubertin tunnetun liedin. Kaijansinkolla on heleä, kaunis sopraanoääni. Saksan kielen tarkempaa lausumista jäin kenties hieman kaipaamaan.

Konsertin päätti Glazunovin Viisi novellettia, opus 15. Nuoren Glazunovin teos kirjoitettu jousikvartetolle, ja kelpo kvartetto tänään lavalla olikin. Erityisesti kolmannen osan harras, introvertti tunnelma välittyi hienosti. Sen jälkeisessä valssissa tosin taisi olla pieniä vaikeuksia. Viimeisen osan musiikillisista ansioista (sävellyksen osalta) en ole aivan vakuuttunut, olisi syytä kuulla se uudelleen.

Kiitos Konserttihoville hienosta keväästä! Ennakkotiedot syksyn ohjelmistosta lupaavat hyvää jatkoa...

lauantai 14. toukokuuta 2011

Ooppera: Il trittico - Kansallisooppera 2011-05-13

Kansallisoopperan kevätkauden viimeinen uutuusensi-ilta oli Puccinin kolmen yksinäytöksisen oopperan kokonaisuus Il trittico. Kolmen oopperan pakettina oopperoita ei ole ennen kansallisoopperassa aikaisemmin nähty. Itse asiassa Sour Angelica oli ensimmäistä kertaa kansallisoopperan lavalla eilen. Hieno ja iso panostus kansallisoopperalta. Vaikka oopperat ovat lyhyitä, noin tunnin kestoisia, niin muutamasta päällekkäisestä roolista huolimatta laulajia on lavalla useita illan mittaan.

Jokaisella oopperalla oli oma ohjaajansa. Sour Angelican ohjasi Johanna Freundlich, Il tabarron Katariina Lahti ja Gianni Schicchin Ville Saukkonen. Ideana mielenkiintoinen, mutta kenties yksi ohjaaja olisi voinut käsitellä kokonaisuutta paremmin, vaikkei oopperoilla olekaan mitään tekemistä keskenään.

Ensimmäisenä oli Sour Angelica. Se on luostariin sijoittuva tarina, jossa ylhäisönainen on aviottoman lapsen saatuaan vetäytynyt "katumaan" luostariin ja saatuaan viestin lapsensa kuolemasta päättää päivänsä. Sisar Angelican musiikki on lähes sietämättömän kaunista. Puccini piirtelee kevein ja herkin vedoin kaunista musiikkia pelkästään naisista koostuvan ensemblen taustalle. Pääroolissa ensi-illassa oli komea ääninen Olga Romanko. Muut roolit oli naisitettu kotimaisin voimin. Heidän äänensä eivät kenties ole aivan yhtä kantavia kuin Romankon, mutta kuuluvat kuitenkin hyvin Puccinin sädehtivän musiikin yli. Sari Nordqvistin ruhtinatar oli hyvä ja Melis Jaatisestakin pidin kovasti. Ohjauksen kannalta Sisar Angelica on hankala pala. Lavalla ei paljon tapahdu. Freundlichin ideat tuntuvat minusta kovin alleviivaavilta. En ymmärrä mikä omenapuussa istuvan empaatikon idea on. Käsittääkseni hän vain mimikoi Angelican sisäisiä tunteita. Miksi ihmeessä? Ne tulevat musiikin ja roolin esittäjän taitojen avulla erinomaisesti selville muutenkin. Lavastus on sinänsä kaunis, koko ooppera tapahtuu tuon omenapuun ympäristössä. Lavan reunalla oleva lasikaappi, jossa Angelican lapsi asustaa, se kuvannee soppea sielussa johon Angelica on joutunut häpeällisen historiansa sulkemaan. Ovatko pienissä kaapeissa olevat bonsai-puut samaa symboliikkaa? Rajoittamista ja tukahduttamista. Ja ne samat laatikot ovat kuitenkin myös Angelican yrttirohtojen lähteitä, joista myös lopun tuova myrkkykin löytyy. Miksikäs ei...

Toisena oli vuorossa Il tabarro, eli viitta. Viitta on verismin henkeä tihkuva mustasukkaisuusdraama Pariisin siltojen alta. Viitassa oli illan tasapainoisin ja vahvin solistiryhmä. Pääkolmikkona on oli Hannu Niemelän, Elisabeth Stridin ja Zoran Todorovichin trio. Pienemmissä rooleissa olivat Koit Soasepp, Riikka Rantanen ja Mika Pohjonen. Upeaa laulua jokaiselta! Ohjauskin toimi hienosti. Lahti oli kevyesti modernisoinut teosta, mutta erittäin hyvällä maulla. Tietysti hieman hymyilyttää kun Michele toteaa että he pärjäisivät kahdenkin apumiehen kanssa, vaikka varttitunti aikaisemmin ruumasta oli pullahtanut toistakymmentä apumiestä... Mielenkiintoinen idea on myös se, että Michele ei sytytä tulitikkua piippuansa varten, vaan selvästi on perillä Giorgettan ja Luigin valomerkeistä. Minusta piipun käyttö antaa sen pienen hienon lisämausteen siitä mahdollisuudesta, että valomerkki on vahinko ja näin tapahtumat vyöryisivät kohtalon voimalla. Nyt loppu on periaatteessa Michelen valinta.

Viimeinen kolmikosta on Gianni Schicchi. Gianni Schicchi on vastustamattomalla voimalla etenevä komedia testamenttiin tyytymättömistä sukulaisista, jotka saavat itse maistaa huijatuksi tulemisen makua. Laulun puolesta asiat olivat hyvällä mallilla. Gianni Schicchin roolissa Roberto de Candia oli kerrassaan mainio. Nuorena parina olivat Marjukka Tepponen ja Tuomas Katajala. Komeaääninen duo jo nyt, mutta kun vielä vuodet tuovat ääniin lisää voimaa ja tehoa, niin huh huh. Ohjauksesta en pitänyt lainkaan. Tuntui siltä että Ville Saukkonen halusi tuoda varhaisteineille suunnatun Disney sarjan äärikarrikoidut hahmot lavalle. Jokainen hahmoista ja kaikki lavan rekvisiitta oli tehty mahdollisimman hauskaksi ja höperöksi. Huumorin ja hauskuuden teho häviää tällaisessa yliannostuksessa. Tulee olo: "Tämä on nyt hauskaa ja hassua, perkele!" Lavatapahtumat ovat pelkkää surrealistista pörräystä. Ymmärrän kyllä että nyt liikutaan subjektiivisen kaaosteorian alueilla. Erittäin pienillä muutoksilla lähtöarvoissa voi olla suuri merkitys lopputulokseen. Minulla se meni näillä eväillä pakkasen puolelle.

Orkesterimontussa asiat olivat kunnossa. Kaikilla kolmella oopperalla on oma luonteensa ja Mikko Franck sai orkesterissa kaikki sävyt komeasti esiin. Seuraavan kerran taitaa Töölönlahden pohjoisnurkkaan tulla asiaa vasta syyskuussa Ringin parissa.

Konsertti: Lappeenranta-sali 2011-05-12

Nuoret paikalliset solistilupaukset olivat pääosassa Lappeenrannan kaupunginorkesterin konsertissa. Lappeenrannan ja Imatran musiikkiopistojen oppilaista oli talvisen koesoiton perusteella valittu yhdeksän nuorta pelimannia esiintymään kaupunginorkesterin edessä nuorten solistien konsertissa.

Näin katsoja/kuuntelijan kannalta tilanne oli varsin mielenkiintoinen. Yleisön joukossa oli normaalia enemmän nuoria ja solistien vanhempia kannustamassa ystäviään ja lapsiaan. Ohjelmistona oli pääosin konserttojen osia, joten valokeilassa olivat nimenomaan nuoret muusikot. Useammalle soittajalle esiintyminen orkesterin kanssa taisi olla ensimmäinen kerta.

Jännityksen ja kevyen jäykkyyden havaitsi melkein kaikista solisteista. Juuri tällaisia tilaisuuksia tarvitaan, jotta tilanteeseen totutaan ja esiintyminen tulee luontevaksi. Muutamalla esiintyjällä tuli hetkellinen nuottikato, toinen unohtajista kävi kapellimestarin partituurista tarkistamassa tilanteen ja palattiin muutama tahti taaksepäin. Ei nuottien käyttäminen mikään häpeä ole. Ensimmäisissä konserteissa ne voi varsin hyvin pitää mukana. Sitten kun esiintymisrutiini on kunnossa, voi nuotit jättää pukuhuoneen puolelle.

En ryhdy ruotimaan jokaista illan solisteista erikseen, vaan yleisenä huomiona kaikista olkoon se, että lahjoja on kovasti kaikilla. Rutiinin ja harjoittelun avulla päästään sitten siihen tilaan, että lavalla voi oikeasti alkaa nauttia musiikista. Musiikin perussanasto on kaikilla soittajilla hallussa. Kaikki osaavaat jo muodostaa sanoista lauseitakin. Mutta lauseiden yhdistäminen kappaleiksi ja isommiksi kokonaisuuksiksi on vielä monella hakusessa.

Mainitaan muutama omista suosikeista nimeltäkin. Konsertin ensimmäisen puoliskon päätti viulisti Alina Marttinen soittamalla Mendelssohnin e-molli viulukonserton ensimmäisen osan. Marttinen saa viulunsa laulamaan ja soitosta kuultaa musikaalinen ote, hienoa. Toinen suosikki oli toisen puoliskon päättänyt Pentti Ranta Beethovenin kolmannen pianokonserton ensimmäisen osan kanssa. Käsiohjelman mukaan kyseessä oli Rannan ensimmäinen yhteissoitto orkesterin kanssa. Se kyllä kuuluikin välillä, ehkäpä nuorella kapellimestari Erkki Lasonpalollakin oli osuutta pieniin hämäryyksiin. Mutta kokonaisuutena Rannan Beethoven tulkinta oli ehdottomasti illan kypsin näkemys. Mielestäni hänen soitostaan kuuluu selkeästi opettajansa (Vjatcheslav Novikov) vaikutus.

Mukava ilta jälleen Lappeenranta-salissa!