torstai 19. helmikuuta 2015

Saimaa Sinfonietan sointikylvyssä

Konsertti: Imatran kulttuurikeskus 2015-02-19

Kylläpä teki korville hyvää kuulla taas Saimaa Sinfoniettaa Imatran kulttuurikeskuksen Karelia-salissa. Karelia-salin akustiikka on aivan eri tasolla Lappeenranta-saliin nähden. Tunkkaisuutta ei ole, soitinryhtmät ja instrumentit erottuvat selkeästi. Lisäksi kun kapellimestari Tibor Bogányi oli jakanut ykkös- ja kakkosviulut eri reunoihin, niin sointikuva oli onnistuneen raikas.

Ohjelmistossa oli Joseph Haydnin Le Pescatrici -alkusoitto, Jean Sibeliuksen orkesterilauluja ja Ludwig van Beethovenin 3. sinfonia. Orkesterilaulujen solistina taituroi sopraano Jenni Lättilä. Alun perin ohjelmistossa piti olla myös Lotta Wennäkosken orkesteriteos Hava, mutta se oli jäänyt tällä kertaa pois. Toivottavasti Saimaa Sinfonietta palaa siihen lähitulevaisuudessa.

Haydnin oopperatuotantoon en ole satunnaisia kuulemisia lukuun ottamatta tutustunut. Sinfoniat ja jousikvartetot ovat olleet ylittämätön ilon lähde Haydnin parissa. Nyt kuultu oopppera-alkusoitto toimi mukavana korvien aukaisijana konserttiin.

Jenni Lättilällä on hieno instrumentti. Taipuisa sopraanoääni omaa vahvan pohjan, jonka täyttä potentiaalia ei tarvinnut käyttää Saimaa Sinfonietan Sibelius-lauluissa. Jennin artikulaatiosta voisi moni laulaja ottaa mallia. Laulut ovat sanoja, eivätkä pelkkiä vokaliiseja. Illan Sibelius-tarjotin sisälsi tällä kertaa laulut: Var det en dröm?, Arioso, Illalle, Säv, säv, susa ja Demanten på marssnön. Var det en dröm? kuultiin myös ansaittuna encorena toiseen kertaan. Sen ohella oma suosikkini tämän kertaisesta repertuaarista on Illalle. Lyhyt hekumallinen purkaus, jonka jatkuva nousu kiehtoo. Bogányin ja Lättilän yhteistyö tuntui toimivan hienosti. Jenniä on ilo kuunnella, toivottavasti lähitulevaisuudessa taas vaikkapa Töölönlahden musiikkiteatterissa.

Beethovenin Es-duuri sinfonia on yksi länsimaisen taidemusiikin merkkipaaluista. Klassismi kääntyy romantiikkaan, muoto ja koko kasvavat uusiin mittoihin ja orkesterin soittotaidoltakin alettiin vaatia uutta askelta. Saimaa Sinfonietta ja Tibor Bogányi olivat selvästi paneutuneet teokseen kunnioituksella. Eritoten ensimmäinen osa saattoi olla parasta kuulemaani Saimaa Sinfoniettaa. Myönnän kyllä että salillakin on tässä osuutta. Hitaassa osassa sitten annetaan vielä huippuorkestereilla tasoitusta. Yhteenhengittäminen, soinnin tasapaino ja intonaation tarkkuus herkimmissä kohdissa eivät  vielä ole aina täysin kohdallaan. Mutta varsin pienistä asioista on jo kysymys kokonaiskokemuksen kannalta. Erittäin nautittava esitys.

Jos olisin huomenna Mikkelissä, ei olisi ongelmia missä viettäisin iltani... Vink, vink.

sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Tampereen Nabucco

Ooppera: Nabucco - Tampereen Ooppera 2015-02-14

Tampereella tämän talven oopperaksi oli valittu Giuseppe Verdin ensimmäinen suurmenestys Nabucco. Ensi vuonna Verdin teokset jatkuvat Kohtalon voimalla, joten taitaa viimeistään vuoden päästä olla asiaa taas Tampere-taloon.

Nabuccon tarinassa on vahva raamatullinen pohjaväre, jonka varjolla Verdin arvellaan myös kommentoineen aikansa poliittista ilmapiiriä. Tuo oletus ei liene olevan aivan yhtä vahvalla pohjalla kuin monessa Verdin myöhemmässä oopperassa, mutta tulkinnoillehan on aina tilaa.

Tampereella Nabuccon ohjaa Vilppu Kiljunen, jonka tulkinta on pääpiirteissään minulle varsin mieluinen. Epookin voisi mieltää vaikka nykyaikaan, mikä sopisi kyllä juonenkerrontaankin. Välimeren pohjukassa uskonto, väkivalta ja valtataistelu ei ole ollut vierasta muutamaan tuhanteen vuoteen.

Käsiohjelmassa Kiljunen kertoo ohjauksensa problematisoivan valtaa ja uskontoa vallankäytön välineenä. Erinomainen lähtökohta, joka toteutuu mielestäni hyvin. Heprealaisten uskonjohtajat tepastelivat karvaisissa hatuissaan ja kaulaliinoissa ja selkeästi alistivat myös omaa väestöään. Babylonialaisten suhteen ohjaaja Kiljunen ja puvustaja Piia Rinne ovat keksineet luoda omituisen joukon, joka koostui ylipapista jonka selkeä esikuva oli Itävallan viimevuotinen Eurovision laulukilpailun voittaja drag-artisti Conchita Wurst. Tämän esikuntana ilakoi omituinen joukko siliterihattuisia veitikoita, joiden ilon tanssi muistutti omituista pantomiimia. Väliaikapohdinnoissa ihmettelin kyseisen poppoon habitusta ja kohellusta, joka tuntui olevan ristiriidassa oopperan muuten vakavan pohjavireen kanssa. Mutta loppupuolella tuumin sen olevan periaatteessa sopusoinnussa Heprealaisten karvahattujen ja näiden pantomiimimaskatun ylipapin kanssa. Ehkäpä Kiljunen halusi vain osoittaa vallanpitäjien olevan pellejä ja riikinkukkoja, siinä näin onnistuen.

Oopperan alkusoiton aikana lapsiryhmä antaa jo esimakua vallanhimosta. Nuori dominantti löytää myös luolasta(?) mystisen kirjakäärön (toora?) ja hautaa tämän hiekkaan. Muutama kohtausta myöhemmin lapsen kanssa kulkeva sokea mies käy kaivamassa käärön hiekasta. Tämän sivujounteen symboliikka ei minulle oikein auennut.

Vakuuttavan alas Kiljunen antaa Nabuccon vajota ennen nousuaan. Nabucco riutuu pakkopaidassa kusen ja paskan värjäämissä housuissa, ennen kuin saa armon uudelta jumalaltaan. Pidin kyllä ohjauksesta kokonaisuutena. Kelpo teatteria.

Antti Mattilan lavastus ei aluksi sytyttänyt minua, mutta sen luova käyttö taivaanrannan maalauksineen nosti siltäkin puolelta mittarin plussan puolelle.

Tommi Hakala jatkoi vakuuttavaa työskentelyään nimiroolissa. Tommi se vaan paranee vuosien myötä. Hienoa laulamista ja näyttelemistä! Abigaillen supervaikean roolin lauloi Mlada Khulodey. Ei aivan täydellinen suoritus, mutta muhevaa laulua kuitenkin. Tuomas Pursion Zaccaria oli myös kerrassaan mainio. Niistä pohjimmaisista sävelistä jäi hieman puuttumaan se täyteläisyys, mutta muuten määrätietoista ja varmaa menoa. Muutenkin koko Tampereen Nabuccon solistimiehityksestä jäi todella positiivinen kuva. Tasainen joukko hyviä laulajia.

Kuoroa tekisi mieli kehua, mutta jotain asioita jäin kokonaisuudesta kaipaamaan. Verdin kanssa kun tuo kuoro on vielä varsin tärkeä jäsen. Artikulaatio voisi olla tarkempaa, sanat ovat sanoja, eivätkä pelkkiä ääniä. Herkkyyttä löytyy kyllä tarpeen tullen, mutta myös sitä toista ääripäätä voisi vilautella välillä.

Montussa kaikki oli kunnossa. Alberto Hold-Garrido johti Tampere Filharmoniaa ja sai hienoja sävyjä laadukkaasta orkesterista. Kyllä Tampereella vierailee mielellään tällaisten oopperakokemusten äärellä.

perjantai 13. helmikuuta 2015

Kullervo, Kalervon poika

Baletti: Kullervo - Kansallisooppera 2015-02-13

Kansallisbaletin kevätkauden ensimmäinen uutuusteos juhlistaa komeasti Jean Sibeliuksen 150-vuotisjuhlaa. Sävelruno Kullervo sai tanssillisen maailmanensi-iltansa Tero Saarisen koreografiana. Lavastuksesta ja valosuunnittelusta vastasi Mikki Kunttu ja orkesteria johti Jukka-Pekka Saraste.

Yleensä kun Sibeliuksen nimi tulee esiin puhuessani suomalaisen keskustelukumppanin kanssa, vastapuolen ääni pehmenee ja joku yleismaailmallinen yhteisymmärryksen toteamus putkahtaa ilmoille. Aivan kuin se että Suomen passin omaaminen riittäisi ja samalla velvottaisi kuulumaan Sibeliaanisen pyhän konsensuksen klaaniin. Sinänsä asia ei minua haittaa, pidän paljon monista Sibeliuksen sävellyksistä ja tunnustan, että esimerkiksi Kullervoa kuunnellessani varmaankin tunnen jotain mystistä pohjoista havumetsähenkeä, mistä nuo muutkin kai puhuvat. Mutta oletus että suomalaisena minun tulee arvostaa ja kunnioittaa Sibeliuksen musiikkia, ei miellytä minua. Arvostan ja kunnioitan Sibeliuksen musiikia, mutta aivan sen musiikillisista ansioista.

Sitten illan teoksen kimppuun. Ensiajatus Kullervon tulkitsemisesta balettina tuntuu loistavalta idealta. Mutta sitten mieleen herää kysymyksiä. Alussa pelkkää instrumentaalimusiikkia, sitten kuoro ja solistit, miten tarinaa pitäisi kertoa? Mitä kertoo tanssi, mitä sanat ja mitä musiikki? Tero Saarinen selvittää ongelmat hienosti. Alun instrumentaalimusiikin ajan tanssi ei yritä kertoa Kullervon ja tämän sisaren henkilöhistoriaa tarkalla tasolla, vaan keskittyy yksilön ja yhteisön välisiin suhteisiin ja peilaa sisarusten samanhenkisiä lapsuuksia. Saarinen on myös ottanut Aleksis Kiven Kullervo versiosta mukaan Kimmo hahmon, jolla on baletissa varsin keskeinen osa Kullervon ystävänä tämän nuoruusvuosien aikana. Myös toisen näytöksen sotaanlähdössä Kimmon mielenjärkkyminen on koskettavaa katsottavaa.

Kun musiikissa siirrytään vokaalipuolelle, tasapaino baletin ja musiikin välillä toimii hyvin. Ensimmäisessä näytöksessä Kullervon ja sisaren loppudialogin aikana ohjaaja Saarinen antaa lavan laulajien haltuun. Väliajan jälkeen sotaanlähtö alkaa taasen pelkän tanssin ja jalkarytmin keinoin, erittäin toimiva aloitus. Samoin saman kohtauksen lopetus pelkkien naistanssijoiden esittämänä, taustanaan vain pyörivän lavan aiheuttava kohina, on uljasta koettavaa.

Mikki Kuntun lavaratkaisu koostuu oikeastaan vain kahdesta ylös-alas liikkuvasta valoseinästä. Erittäin vaikuttavan valaistuksen avulla luodaan draamaa pelkän korostamisen tai poimimisen sijaan. Erityisesti loppupuolen ylikirkkaat spotit ja lopun valoseinä olivat huikean komeita.

Kullervon roolin tanssi ensi-illassa Samuli Poutanen todella vakuuttavasti. Kimmona tanssinut David Scarantino ja sisaren roolin tanssinut Terhi Räsänen onnistuivat mielestäni myös hienosti. Laulupuolella Kullervona lauloi Jaakko Kortekangas ja sisarena Johanna Rusanen-Kartano. Edelleen toivon että Rusanen-Kartanoa kuulisi enemmän myös Kansallisoopperan lavalla. Kotimaasta ei montaa samanlaista ääntä löydy. Jukka-Pekka Saraste kaivoi orkesterista Kullervon vaatimaa rouheutta ja brutaalisuutta. Kuorokin oli keskeisen roolinsa arvoisessa kunnossa. Bravi!

Jos odottaa Saarisen kuvittavan Kullervon Kalevalan kertomuksen kansallisromanttiseen henkeen, niin pettyy. Saarinen ravistaa sen sijaan Kullervosta romantiikan turhan painolastin ja korostaa myytin pohjalla olevia ihmisyyden ja inhimillisyyden perustekijöitä. Ja yleensä silloin syntyy jotain mielenkiintoista, niin nytkin.

torstai 12. helmikuuta 2015

Kettu Kakkonen

Ooppera: Ovela kettu - Kansallisooppera 2015-02-12

Kun kerran aikataulu antoi myöten, niin täytyihän se käydä kuuntelemassa ja katsomassa Leoš Janáčekin Ovela kettu toiseen kertaan. Ensi-ilta onnistui mielestäni mainiosti ja nyt vielä tarjoutui nähdä toinen miehitys kuin ensimmäisellä kerralla.

Suuria uusia ahaa-elämyksiä ei toinen katselukerta tarjonnut. Nyt tarinan kerrontatyyli oli jo tuttu, joten oopperan palapelimainen luonne hahmottui selvemmin. Edelleen olen sitä mieltä että visuaalisen kokonaisuuden ylivoima, vaikka kovin kaunis onkin, samalla hieman hankaloittaa tarinan seuraamista. Koska itse tarina koostuu pienistä kohtauksista, niin kenties niiden selkeämpi erottelu myös visuaalisesti voisi toimia paremmin.

Toinen laulajamiehityskin selviytyi urakastaan hienosti. Ville Rusanen metsänvartijana lauloi hienosti ja kettuneitinä Kaisa Ranta onnistui mainiosti. Eikä muissakaan moitetta ollut. Dalia Stasevska ja orkesteri loistivat jälleen.

Ilahduttavan paljon nuoria katsojia lähes täyden salillisen joukossa. Hienoa!

sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Saksofonitaivas

Konsertti: Konserttihovi 2015-02-08

Akateeminen Saksofonikvartetti vieraili Imatran Konserttihovissa edellisen kerran neljä vuotta sitten. Nyt kokoonpanon sointimaailma ei tullut yllätyksenä, vaan Olli-Pekka Tuomisalon, Maaret Koskenkarin, Saara Koskipään ja Timo Rantasen musisointiin sai sukeltaa suoraan sisään. Konsertin ohjelmisto koostui Elliot Carterin, Kimmo Kuitusen ja Philip Glassin musiikista.

Musisointiin sisäänsukeltaminen onnistui täydellisesti Carterin Canonic Suiten avustuksella. Ensimmäiseen numeroonsa kvartetti jalkautui katsomon puolelle ja loi saliin elävän nelikanavaäänen. Aivan takanurkkiin eivät musisoijat levittäytyneet, mutta onneksi oma istumapaikkani oli jotakuinkin saksofonineliön keskellä. Todella hieno akustinen kokemus joka vei minut mukanaan saksofonitaivaaseen.

Tunnustan heti että Carterin jälkeen oli peli menetetty analyyttisen musiikin kuuntelun kannalta. Mieli vain vaelteli musiikin mukana ja kokemus oli siirtynyt käytännössä täysin tunteen puolelle. Toisaalta tuossa tilassa usein tulevat ne järisyttävimmät musiikkikokemukset.

Konsertin ensimmäisen puoliskon lopun ja toisen alun täytti Kimmo Kuitusen musiikki. Ensimmäinen Kuitusen teos oli saksofonikvartetille sävelletyn sinfonian loppuosa. Kyse ei siis ollut kokonaisesta teoksesta, mutta todella mielenkiintoiselta kuulosti tämä loppukin. Kuitunen käyttää saksofonien sointimaailmaa raikkaasti hyväkseen ja innolla odotan koko teoksen valmistumista. Käsittääkseni teoksen kokonaiskesto tulee olemaan noin 50 minuuttia, joten aikamoinen musiikkijärkäle on syntymässä.

Toinen Kuitusen kvartetto oli Eino Leinon runoon sävelletyn kuoroteoksen sovitus saksofonikvartetille. Kuitusen musiikki vei minut myös täysin mukaansa uusille vesille. Noin rytmiikan puolesta konsertti oli mielenkiintoinen amerikkalais-suomalainen kerrosleipä. Yhdysvaltalaisten säveltäjien teoksissa pulssi tuntuu staattiselta ja jopa meditatiiviselta, varsinkin Glassin kohdalla. Taasen Kuitusen musiikissa rytmi elää jatkuvasti, eikä päästä mieltä turtumaan näennäisen turvalliseen tempoon. Musiikki vaatii samalla aktiivista läsnäoloa ja palkitsee siitä myös komeasti.

Lopuksi kuullun Philip Glassin saksofonikvarteton aikana havahduin muutamaksi toviksi ihmettelemään mistä elokuvasta kvartetto onkaan niin kovin tuttu. Mutta onneksi palasin pian takaisin musiikkitranssiini.

Olipahan komea musiikkimatka Akateemisen Saksofonikvartetin parissa. Lämpimästi suositteleen kvartetin musisoinnin pariin hankkiutumista.