sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Jorma Hynninen ja Ilmari Räikkönen Konserttihovissa

Konsertti: Jorma Hynninen/Ilmari Räikkönen - Lauluja elämästä - Konserttihovi 2018-11-25

Toivo Kuula

Baritoni Jorma Hynninen ja pianisti Ilmari Räikkönen tarjosivat Konserttihovissa hienon kattauksen Oskar Merikannon ja Toivo Kuulan yksinlauluja. Laulujen lomassa kuultiin myös Johanna Tuomen kertomana Pekka Hakon kirjoittamat lyhyet historiikit Merikannosta ja Kuulasta.

Jorma Hynninen viihtyy edelleen konserttilavalla vaikka ikä alkaa lähennellä kahdeksaakymmentä. Ja miksei viihtyisi, sillä tulkitsijan taidot eivät ole vuosien karttuessa karisseet mihinkään. Kun Hynninen tulkitsee Merikannon laulua Ma elän!, niin tekstin sisältö saa syvällisempää tasoa kuin nuoremman laulajan käsittelyssä.

Kuulan ja Merikannon laulut ovat kaikille tuttuja. Hynnisen ja Räikkösen yhteistyö mainiota. Erinomainen sunnuntain alkuillan musiikkihetki.

lauantai 24. marraskuuta 2018

Näyttävä Tuhkimo viihdyttää

Baletti: Tuhkimo - Kansallisooppera 2018-11-23

Sergei Prokofjevin balettimusiikki on aikaisemmin jättänyt positiivia muistoja Romeo ja Julia baletin parissa (2012 ja 2016). Odotukset olivat näin ollen korkealla, kun astelin kansallisbaletin syyskauden viimeisen uutukaisen pariin.

© 2018 Suomen kansallisbaletti / Mirka Kleemola

Tuhkimo on varmaan tarinana tuttu lähes jokaiselle. Jos satua ei ole kuullut, lukenut tai nähnyt, niin silti todennäköisesti juonen pääpiirteet haltijattarineen, prinsseineen ja kengän kadottamisineen ovat tutut. Klassinen perusmallihan on tietysti ryysyistä rikkauteen, jossa alkutilan ankeutta korostetaan rakkaudettomalla perhepuolella ja rikkaus taasen peilautuu onnena rakkauden kautta. Ekstramausteena on ripaus taikuutta haltijoiden avustamana.

Kansallisbaletin Tuhkimon koreografia on englantilaisen David Bintleyn käsialaa. Alkuperäinen versio koreografiasta on vuodelta 2010 Birminghamista, mutta Helsinkiä varten koreografiaa on päivitetty ja lavastus ja puvut on myös uusittu. Tanssin puolesta Tuhkimo on hienoa katsottavaa. Minulle Tuhkimon balettiversioiden historia ei ole tuttu, mutta käsiohjelma mainitsee, että sisarpuolien rooleissa on usein nähty miestanssijat. Sulattelin tuota ajatusta väliajoilla ja baletin jälkeen, enkä oikein pystynyt keksimään miksi. Sisarpuolet ovat Bintleynkin käsittelyssä koomisia hahmoja ja lieventävät sisarkateuden raakaa todellisuutta.

Emma Ryottin lavastus ja puvut ovat todella upeita. Haltijoiden taikamaailma ja prinssin ympäristö peilautuu tähtiteeman avulla eteerisiin mittoihin. Tuhkimon ja perhepuolen keittiömiljöö on vinksahtanut, seinätkin ovat kallellaan oikealla. Seinien taipumisesta tuli mielenkiintoinen déjà-vu ilmiö muutaman vuoden takaa. Silloinkin jossain tuotannossa (taisi olla ooppera) oli sama idea ympäristön taipumisesta sivuun. Alussa aivoni mielsivät lavan olevan tasainen ja lavasteiden olevan vinossa. Myöhemmin esityksen aikana, kuten eilenkin, näin lavasteiden olevan suorassa ja taasen lavan olevan vinossa.

Puvuista täytyy vielä erikseen mainita vuodenaikahaltijattarien mekot. Aivan ihanat kankaat... Muutenkin puvut olivat kauniita. Toisen näytöksen tanssiaisissa Tuhkimon ja prinssin vaaleat asusteet tekivät hienon näköharhan lavastuksen suhteen.  Lavastuksessa seinäpaneelien pinnat olivat kevyesti peilaavaa materiaalia ja näytti aivan kuin Tuhkimolla ja prinssillä olisi olleet valkoiset varjot.

© 2018 Suomen kansallisbaletti / Mirka Kleemola

Illan solistit olivat mainioita. Abigail Sheppardin Tuhkimo oli valloittava ja Micha Krčmářin prinssi sopiva partneri hänelle. Rebecca King ja Salla Eerola olivat mainiot sisarpuolet. Heillä on tarinan hankalimmat roolit, heidän pitää välillä näytellä kehnoja tanssijoita.

Orkesteria johti ensi-illassa Paul Murphy. Hyvältä kuulosti. Kyllä musiikin puolesta Romeo ja Julia on edelleen Prokofjevin ykkösbaletti minulle, mutta hienoja valsseja on Tuhkimossakin.

Kokonaisuus uuden Tuhkimon osalta on vahvasti plussan puolella. Erittäin näyttävä tuotanto, suosittelen.

sunnuntai 21. lokakuuta 2018

Lappeenrannan laulukilpailujen ennakkokilpailu II (2018)

Helkiö-sali, Lappeenranta 2018-10-21

Lappeenrannan musiikkiopiston aulassa on ilmoitustaulu, johon opiskelijat voivat jättää lappusia joissa he kertovat millainen on heidän unelmaopistonsa ja näitä toiveita sitten toteutetaan opetuksen suunnittelussa. Ylivoimaisesti suosituimmat toiveet ovat kahvion hintojen alennus ja pistorasioiden lisääminen. Itse kitaran soittajana tietysti toivon että Lappeenrannassa on valtava joukko nuoria nälkäisiä sähkökitaristeja. Erikoisin lappu on kuitenkin seuraava.


En ole törmännyt missään moiseen laitteeseen. Ilmeisesti musiikkiopisto ruokkii myös innovaatioita. Keinuja olisin itsekin kaivannut ennakkokilpailun toisen päivän session loppupuolella. Pitkät päivät käyvät kovasti istumalihasten päälle.

Sunnuntain saldo oli 26 laulajaa. Eli kaikkiaan kahden päivän aikana kuultiin elävänä 59 laulajan esitys. Näistä tuomaristo poimii noin puolet vuodenvaihteen varsinaista kisaa varten.

Varmasti ensi vuosi alkaa komealla kisalla, mielestäni taso oli ennakkokilpailussa varsin hyvä. Suuria ennakkosuosikkeja en vielä osannut bongata, mutta kelpo laulajia kisaan on tulossa.

Tuomaristo tekee varmasti hyvät valinnat, mutta onhan näiden kilpailujen seuraamisen kannalta mukava myös arvailla ja kannustaa omia suosikkeja. Kuten sanoin kaikki laulajat saavat minulta suuren arvostuksen, mutta en panisi pahakseni jos saisin viettää ensi vuoden ensimmäistä viikkoa vaikkapa näiden laulajien kanssa:

Sofia Buono
Helianna Herkkola
Jenni Hietala
Marika Hölttä
Laura Juvonen
Emil Mahjneh
Aurora Marthens
Jere Martikainen
Annemari Moilanen
Meeri Pulakka
Virva Puumala
Aku Rantama
Elisaveta Rimkevitch
Miia Saari
Pauliina Sairanen
Heta Sammalisto-Muhonen
Kaisu Tajakka
Johanna Takalo
Tiitus Ylipää

Heidän esityksensä jättivät jälkeensä kutinaa että annettavaa voisi olla enemmänkin. Nähdään tammikuussa Lappeenrannassa!

lauantai 20. lokakuuta 2018

Lappeenrannan laulukilpailujen ennakkokilpailu I (2018)

Helkiö-sali, Lappeenranta 2018-10-20


Taas on kolme vuotta vierähtänyt edellisistä Lappeenrannan laulukilpailuista. On aika katsastaa millaisia kotimaisia laulajia musiikkiopistot ja laulunopettajat ovat kypsytelleet.

Tämä on nyt kolmas laulukilpailujen sykli jota seurailen. Selailin tänään väliajoilla kirjoituksiani edellisistä kilpailuista. Jos ensimmäisen päivän perusteella voisi vetää jotain johtopäätöksiä, niin taso on tasaisen mukava. Selviä suosikkeja, jotka tekevät samantien suuren vaikutuksen, ei kauhean montaa tullut. Mutta toisaalta sinne skaalan toiseen päähän ei oikein tullut ketään. Kaikkia oli mukava kuunnella; toki ei niin omaa makua miellyttäviä äänensävyjä löytyi, mutta kenestäkään en suurta porua nostaisi jos häntä lavalla jossain produktiossa kuulisin.

Olen vinyylilevyjen hengessä jälleen rikkinäinen levy ja toistan loputtoman huoleni artikulaation merkityksestä. Ymmärrän korkean tessituuran haasteet, mutta kyllä laulun kieli pitäisi pystyä päättelemään korvien avulla, eikä käsiohjelman. Onneksi pahoja tapauksia ei ollut montaa, mutta edelleen kevyt konsonanttikammo on valitettavan yleinen.

Ohjelmistossa suositaan tämä vuonna paljon Mozartin aarioita, jotka hyvin laulajan perustaitoja esittelevätkin. Julian aaria Gounodin Romeosta ja Juliasta on näköjään tänä vuonna tipahtanut hittilistalta. Toissa kerralla siitä saikin yliannostuksen.

Tänään elävänä saimme kuunnella 33 laulajaa. Tuomaristo taisi tauolla vielä katsoa salissa muutaman karsintaan videon välityksellä osallistuvan esityksen. Olisipa nuo voinut näyttää myös meille yleisön jäsenille. Omat korvani alkavat tällaisen pitkän session jälkeen jo hieman väsyä, hattua nostan jälleen kerran tuomaristolle.

Huomenna on hieman lyhyempi päivä, innolla sitä odottelen.

Erathin Hoffmann napakymppiin

Ooppera: Hoffmannin kertomukset - Kansallisooppera 2018-10-19

© 2018 Suomen Kansallisooppera / Heikki Tuuli

Nyt kannattaa satunnaisen oopperassa kävijän tahi teatterin ystävän herätä ja varata kiireesti lippu kansallisoopperan uuteen Hoffmannin kertomukset oopperaan. Saksalaisen Johannes Erathin ohjaus Jacques Offenbachin viimeisestä oopperasta on huipputuotanto, joka on kuorrutettu vielä huippulaulajilla.

Vaikka oopperan juoni ei olisi tuttu, niin käsiohjelman synopsiksen avullakin ohjauksesta saa paljon irti. Tällä kertaa tein itse kotiläksyni hieman pintapuolisesti, enkä lukenut esimerkiksi librettoa yksityiskohtien palauttamiseksi mieleen. Erathin monitasoisesta ja symbolisesta ohjauksesta olisi saanut vielä paljon enemmän irti tarkemman alkupohdiskelun avulla. Tämä ohjaus kestää monia katselukertoja, yksityiskohtia ja tasoja tuntuu olevan niin paljon.

Oopperan toinen päähenkilö, Jenny Carlstedtin upeasti tulkitsema Muusa, saa Erathin käsittelyssä aivan uuden roolin. Hän ei muuttaudukaan lavalla Nicklausseksi, vaan muodostaa Hoffmannin arkkivihollisen Lindorfin peilikuvan. Värimaailman perusteella Hoffmann, Muusa ja Lindorf itse asiassa voisivat olla yksi kokonaisuus, jonka kompleksista sisäistä maisemaa he kaikki kuvaavat. Samoin kuin Olympia, Antonia ja Giulietta kuvaavat yhtä naista erilaisine piirteineen.

Lavastuksen on suunnitellut Heike Scheele. Alkuasetelmassa oopperasali jatkuu projektiona yli lavan, joka syvenee ja muokkautuu monin tavoin tarinan edetessä. Välillä lava on loputon peilikuva horisontin kokoomapisteeseen. Lavaa jaetaan verhoilla tasoihin ja se tuntuu olevan joka puolella, myös katsomossa. Aivan mahtavaa.

Ohjaus on visuaalisesti ja sisällöllisesti niin hieno, että kertakatsomisen perusteella tuntuu että on vain raapaissut pintaa. Näin Erathin Lohengrin ohjauksen Oslossa muutama vuosi sitten. Se jätti hieman ristiriitaiset tuntemukset. Hoffmannin jälkeen olisi mukava tutustua siihenkin uudestaan...

Kansallisoopperan orkesteri ja kuoro olivat hyvässä iskussa Patrick Fourmillierin johdolla. Ja sitten se solistikaarti... Kertakaikkiaan upea ryhmä. Nimiroolissa oli ensi-illassa puolalainen Dominik Sutowicz, hieno tenori. Ihme ettei CV:n perusteella ole enemmänkin kysytty ympäri oopperamaailmaa. Jenny Carlstedtin Muusa oli hieno rooli, hän on myös erinomainen näyttelijä. Tarinoiden päähenkilönaiset olivat vahva trio. Rocio Pérezin Olympia taituroi hienosti ylärekisterissä, Helena Juntusen ja Maesha Brueggergosmanin Antonia ja Giulietta olivat upeaa työtä. Franco Pomponin esittämä "viholliskavalkadi" Lindorf/Coppelius/Dapertutto/Miracle täydensi hienosti pääroolit. Illan esityksessä koko solistikaartin tasaisuus, pienemmät roolit mukaanlukien, teki esityksestä nautittavan.

Kohta jatkan matkaa Lappeenrannan laulukilpailujen ennakkokilpailuun, eilisen Hoffmannin jälkeen korvat on ainakin totutettu laadukkaaseen lauluun, saa nähdä mitä nuoriso tarjoaa tänä viikonloppuna.

sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Kamari 21 - Mozartista nykyaikaan

Konsertti: Kamari 21 - Kuvastimessa Mozart - Konserttihovi 2018-9-30

Karlheinz Stockhausen

Sunnuntain alkuillan musiikkitarjonnasta vastasi tällä kertaa Kamari 21. Kokoonpanona oli tänään huilukvartetti, jossa soittivat huilisti Kaisa Kortelainen, viulisti Réka Szilvay, alttoviulisti Atte Kilpeläinen ja sellisti Martti Rousi.

Ohjelmisto koostui kolmesta Mozartin huilukvartetosta, joiden väliin oli sijoitettu Kaija Saariahon ja Karlheinz Stockhausenin sävellyksiä. Kuulimme Mozartin neljästä huilukvartetosta A-, G- ja D-duurikvartetot. Ikäjärjestys taitaa kvartetoilla mennä toiseen suuntaan, mutta omaan makuuni tuntuivat G- ja D-duurikvartetot paremmilta. Varsinkin A-duurikvartetto tuntui kovin keppoiselta hypähtelyltä kuumana kesäpäivänä puutarhassa keijujen kanssa. Illan kvartetti oli mainio ja sai takuulla irti sen mitä kvartetoista oli irroitettavissa.

Ehdottomasti omaan makuuni mielenkiintoisempaa musiikkia olivat kaksi Saariahon duettoa ja Stockhausenin soolohuiluteos. Saariaholta kuulimme Miroirs sävellyksen huilulle ja sellolle, sekä Aure viululle ja alttoviululle. Eritoten Aure kiinnosti kovasti. Stockausenin Xi soolohuilulle oli myös mielenkiintoinen matka huilun moninaisiin äänimaisemiin.

lauantai 29. syyskuuta 2018

Ranskalainen ilta tanssin parissa

Baletti: Ranskalainen ilta - Kansallisooppera 2018-9-29

Suite en blanc © 2018 Suomen Kansallisooppera / Roosa Oksaharju
Olipas mielenkiintoinen ilta tanssitaiteen parissa. Kansallisbaletin syyskauden uutukainen Ranskalainen ilta esittelee kaksi tanssiteosta: Pneuma koreografinaan Carolyn Carlson ja Suite en blanc koreografinaan Serge Lifar. Teosten välinen suhde tuntuu ensi ajatuksella kaukaiselta, mutta mielenkiintoisia ajatuksia siitä herää.

Pneuma on varsin uusi teos, kantaesityksen se sai vuonna 2015. Carlson käyttää musiikkinaan Gavin Bryarsin ja Philip Jeckin musiikkia. Bryarsin orkesterimusiikki on minimalistista ja toisteista, kun taas Jeckin välipalat tuovat enemmänkin mieleen äänimaisemat. Teoksen alussa tuntuu että liike jää sivuosaan. Vahvat visuaaliset, lähes staattiset näyttämötapahtumat ovat kauniita katsoa, mutta mieleen hiipii ihmetys asetelmallisuudesta ja tilataiteesta tanssin sijaan. Mutta onneksi liikekin tulee pian mukaan ja läpi teoksen toistuva "teema ja sen variointi" alkaa viehättää.

Mitään juonta en kokonaisuudesta löydä ja käsiohjelman kuvauskin on varsin minimalistinen. Innoitus kuulemma löytyy Gaston Bachelardin teoksesta Ilmaa ja unia. Pneumassa on seitsemän osaa joilla on kevyen mystiset nimet, tyyliin "Tuulen sieppaamat unelmat". Ainakaan ensi katsomalta en osaa suoralta kädeltä sanoa missä kohtaa osat mahdollisesti vaihtuivat, vaan eri näyttämökuvia teema-variaatioineen tuntui olevan huomattavasti enemmänkin. Liikkeen kieli oli modernia ja vapaata.

Oman ihastukseni Pneumaan aiheutti musiikin ja tanssin luoma hypnoottinen lumo. Toisteinen musiikki vei tällä kertaa minut mukanaan. Voin kyllä kuvitella että jos katsojan/kokijan sen hetken omat tuntemukset eivät lähde synkkaamaan musiikin ja tanssin kanssa, niin Pneuma voi olla myös pitkäveteinen tai unelias kokemus. Vaikka teos oli yllättävän pitkä, noin 80 minuuttia, niin minut se jaksoi pitää otteessaan koko ajan.

Pneuma © 2018 Suomen Kansallisooppera / Mirka Kleemola

Illan toinen teos, Suite en blanc, oli noin 70 vuoden takaa. Serge Lifar rakensi oman koreografiansa Éduard Lalon musiikin avulla. Pneuman jälkeen tuntui hämmentävältä että Suite en blanc alkoi alkusoitolla. Ja kun esirippu vihdoin aukeni, niin paljastettiin asetelma jossa koko(?) tanssijajoukko oli poseerausasennossa. Taisipa muuten koko valkoinen sarja päättyä samaan asetelmaan.

Suite en blancissa ei ole myöskään juonta, vaan teos koostuu lyhyehköistä numeroista joiden perään yleisö saa osoittaa ihastustaan seurueen taitaville tanssijoille. Ja niitähän kansallisbaletin ryhmästä löytyy. Lifarin liikekieli on ilmeisesti uusklassista balettia ja kontrasti Pneumaan tuntui suurelta.

Mutta se mikä minut ihastutti eiliseen balettikaksikkoon oli juuri niiden erilaisuus ja toisaalta visuaalisen kuvallisuuden saman henkisyys. Pneumassa välillä ilmenevä näyttämökuvien staattisuus saa vastinparinsa Suite en blancin tanssinumeroiden loppuasetelmissa, joissa kaikki on viritetty valmiiksi yleisön osallistumista varten aplodien muodossa.

Toisaalta tanssin sisäinen suunta poikkeaa teoksissa valtavasti. Pneuma ei omaa juonta, mutta liike ja tanssijoiden tekemiset tähtäävät koreografian toteuttamiseen ja palvelemaan kokonaisuutta. Tämä sama idea on myös ns. perinteisissä juonibaleteissa; niissä tanssi kertoo tarinaa. Suite en blancissa jokainen numero on virtuoosiesitys ja tanssijoiden lähtökohta on esittää se yleisölle. Ilman yleisöä Suite en blancia ei ole olemassa. Se vaatii yleisön ollakseen mielekäs.

Pneuma ja Suite en blanc ovat molemmat baletin valokuvaajien unelmia. Suite en blanc tarjoaa ne jopa hieman kitsahtavat poseerausasennot ja Pneumasta taas löytyy mielenkiintoisa asuja (myöskin Carlson käsialaa) ja lava-asetelmia silmän ruuaksi.

Jos Ranskalainen ilta olisi koostunut vain toisesta illan baleteista, niin kokemus olisi jäänyt hieman vajaaksi. Vasta esityksen jälkeen kahden koreografian vuoropuhelun pohdiskelu antoi sille sen pikantin loppusilauksen. Suosittelen lämpimästi!

lauantai 8. syyskuuta 2018

Tosca Christof Loyn mikroskoopin alla

Ooppera: Tosca - Kansallisooppera 2018-09-07

© 2018 Suomen Kansallisooppera / Heikki Tuuli
Suhtauduin etukäteen Kansallisoopperan syksyn ensimmäiseen uutukaiseen huolettomasti. Puccinin Tosca ja ohjaajana Christof Loy, pakkohan siitä on tulla kelpo perjantai-ilta. Loyn tulkinnan Parsifalista olen nähnyt Tukholmassa ja version Jenůfasta Berliinissä. Noista eritoten Parsifal jätti mainion muistijäljen.

Christof Loyn tuotantotiimissä ovat Toscan kimpussa lavastuksesta ja puvuista vastaava Christian Schmidt ja valaistuksen suunnitellut Olaf Winter. Tämän hetken joutavaa meemiä mukaillen Toscasta jäi suuhun hieman haalean torikahvin maku.

Ohjauksessa ei sinänsä ollut mitään vikaa. Yleensä miellän Floria Toscan henkilönä suhteellisen tasapainoiseksi, jota tietysti keinuttaa mustasukkaisuus. Loy taasen on tehnyt Toscasta aikamoisen hermokimpun. Tuntuu kun hän olisi koko ajan jonkunlaisen neuroosin vallassa. Jollain tavalla tämä syö lopun draamallista painoa, epätoivon pakottamat teot laimenevat tasapainottoman luonteen vuoksi.

Scarpian näennäisen(?) myötätunnon hetki Vissi d’arten aikana oli hienosti tehty. Onko pahallakin heikot hetkensä, onko mustan alla harmaata? Toinen mielenkiintoinen Scarpia hetki on ensimmäisen näytöksen lopussa; kun Scarpia on todennut Toscan saavan hänet unohtamaan jumalan, niin kohta tämän jälkeen Scarpia suutelee kardinaalin sormusta. Jumalasta viis, mutta maallisen vallan rituaalit pysyvät.

Kun ohjauksessa pysyttiin komeasti libreton hengessä, niin kyllä olisin melkein toivonut lavastukselta enemmän. Tapahtumien pitäisi tapahtua vuonna 1800 ja Schmidtin lavastus on taasen tyylitelty kalenterin kadottava kliininen historia-asetelma. Ensimmäisen näytöksen kirkko ja toisen näytöksen Scarpian huoneisto ovat turhan identtiset. Lavastuksen osalta ehdottomasti parasta oli kolmas näytös ja eritoten sen loppu. Kattokohtaus on toonattu värittömäksi aina sotilaiden pukuja myöten. Tarinasta uutetaan myytti.

Korvien kokemuksesta parhaat pisteet saavat Tuomas Pursion tulkitsema Scarpia ja Patrick Fourmillierin johtama orkesteri. Cavaradossina lauloi italialainen Andrea Caré, mukavaääninen tenori joka kenties kaipaisi hieman enemmän tehoja. Toscan esittäjän, Aušriné Stundytén, äänestä en pitänyt. Vissi d'arte oli ihan kelpo versio, mutta muuten sävyt tuntuivat olevan varsin polarisoituneet, enkä suuresti syttynyt kumpaankaan.

Vähän turhan steriili Tosca.

sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

Otello vaipuu hulluuteen

Ooppera: Otello - Savonlinnan oopperajuhlat 2018-07-14

© 2018 Savonlinnan Oopperajuhlat / Anna-Katri Hänninen
Nadine Duffautin ohjaama Giuseppe Verdin Otello palaa Savonlinnan oopperajuhlien ohjelmistoon vuoden tauon jälkeen. Tällä kertaa pääosan laulaa latvialainen Aleksandrs Antonenko. Tuotanto on yhteistyötä ranskalaisen Chorégies d'Orange festivaalin kanssa. Siellä tuotannon kantaesitys oli vuonna 2014.

Otello on omalla Verdin oopperoiden top 3 listallani ja vielä kun Savonlinnassa on mahdollista kuulla Hannu Lintua kapellimestarina oopperamontusta, niin vierailu Olavinlinnaan oli lähestulkoon pakollinen.

Tuotanto oli lavastuksen osalta yksinkertaisen selkeä. Lavalla on valtavan peilin sirpaleet, joihin Kyproksen leijonan sisäistä mielenmaisemaa välillä projisoidaan. Pidin kyllä noita visuaalisia mielenmaisemia hieman turhina, esimerkiksi kolmannessa näytöksessä Otellon kohtalonvalituksessa Antonenkon tulkinta kertoo kaiken olennaisen. Duffaut painottaa käsiohjelman mukaan Otellon aikaisempaa painolastia syntyperästään. Toki noinkin, mutta Jagon juoni olisi takuulla toiminut ketä tahansa mustasukkaisuuteen taipuvaista henkilöä kohtaan.

Ohjaus toimii hyvin kokonaisuutena. Otellon kolmiodraamaa Otello-Desdemona-Jago on mielenkiintoista asetella balanssiin ja laulajavalinnoillakin on lopputulokseen suuri vaikutus. Jago on selkeästi pahan priimusmoottori. Periaatteessa Otelloa kohtaan pitäisi tuntea sympatiaa, koska Jago istuttaa ja taitavasti vaalien kasvattaa Otellon sisälle raivon ja sekopäisyyden. Toisaalta Otellon toimet ovat niin järkyttävät, ettei niitä voi millään perusteella hyväksyä (vaikka niihin olisi ollut todelliset perusteetkin), ainoastaan ymmärtää syyt niihin. Desdemona on taasen se täydellinen hyvyys, jonka viattomuutta kohden kahden edellisen edesottamuksia on helppo peilata.

Duffaut tuntuu antavan enemmän painoa Otellolle. Vielä kun Antonenkon huikea esitys korostaa Otellon sekoamista, niin pahan balanssi Jagon ja Otellon välillä saa selkeästi enemmän painoa Otellon puolelle. Toisaalta Marina Costa-Jacksonin tulkitsema Desdemona on erinomaisesti näytelty ja laulettu, mutta hänen äänensävynsä sopisi mielestäni hieman vahvempiin rooleihin, eikä se kitsahtava, kevyt viattomuuden henki pääse täyteen voimaansa.

Mutta ei ohjauksesta ja tuotannosta ole mitään pahaa sanaa sanottavaksi. Pienellä paletilla perinteitä kunnioittaen.

Savonlinnan oopperakuoro pääsi näyttämään hienosti taitojaan Otellon parissa. Otellon aloitus myrskykohtauksineen oli tyrmäävän komeaa kuultavaa. Hannu Lintua toivoisi kuulevan useammin oopperan parissa. Orkesteri sykki ja hengitti hienosti. Montun kaiteissa on muuten nykyään vaneria; ainakin eturiveille olisi ääntä läpipäästävä materiaali mukavampi vaihtoehto.

Aleksandrs Antonenko on vakuuttava Otello. Hänen vaipumisensa mustasukkaisuuden hulluuteen on intensiivistä katsottavaa ja kuultavaa. Kannattaa ehdottomasti käydä kokemassa. Italialainen Elia Fabbian lauloi hienon Jagon roolin. Hänen Jagonsa oli kylmän laskelmoiva, eikä ylimaallinen pahan ruumiillistuma, minkä siitä pystyisi helposti tekemään. Kuten jo aikaisemmin mainitsin Marina Costa-Jackson on myös erinomainen laulaja ja näyttelijä. Äänensä perusteella hän voisi kokeilla myös jotain hieman vahvempaa roolia.

Kokonaisuutena aivan mahtava ilta Olavinlinnassa. Mahtava päätrio, pienemmissäkin rooleissa kelpo laulajat. Kapu, orkesteri ja kuoro hyvässä iskussa. Lämmin ilma, kesä...

perjantai 25. toukokuuta 2018

Kevään toinen Parsifal

Ooppera: Parsifal - Kansallisooppera 2018-05-24

© 2018 Suomen Kansallisooppera / Heikki Tuuli


Tällä kertaa vain lyhyt kuittaus Parsifalin uudelleen näkemisestä. Kupferin tuotannosta enemmän aikaisemmissa kirjoituksissa (2018, 2011). Nyt istumapaikka oli kolmannella parvella ja edellisellä kerralla mieltä jäi harmittamaan kukkaistyttöjen kuuluvuus. Parvelle ääni kuului, mutta edelleen olen allerginen sähköiselle äänentoistolle. Sama koskee myös yläkuoroja ja muita taustalauluja.

Tuotannon näkeminen useampaan kertaan avaa yleensä uusia yksityiskohtia. Nyt vasta tajusin että ensimmäisen näytöksen graalikohtauksessa, graalin paljastuttua ja kääntyvän varren muututtua verenpunaiseksi, aikaisempi kohta mihin joutsen oli valuttanut verensä, muuttui myös punaiseksi.

Laulajakaarti oli identtinen viime lauantain näytöksen kanssa. Aivan mahtavat laulajat, bravi tutti! Parsifalin kanssa jaksaa aina viettää aikaa, Kupferin tuotanto on yksi tyylikkäimmistä. Seuraavaa kertaa odotellen...

sunnuntai 20. toukokuuta 2018

Kupferin Parsifal palaa Kansallisoopperaan

Ooppera: Parsifal - Kansallisooppera 2018-05-19

© 2018 Suomen Kansallisooppera / Heikki Tuuli
Harry Kupferin Parsifal tulkinta on palannut taas Kansallisoopperan lavalle. Tuotannon kantaesitys oli vuonna 2005 ja edellisen kerran siitä saatiin nauttia vuonna 2011. Kirjoittelin jo tuolloin tuntemuksistani. Hans Schavernochin lavastus on mielestäni kestänyt hyvin aikaa. Kohti valaistumista vievä valopolku on yksinkertaisen tehokas elementti, jota katkomalla ja värejä muuttamalla saadaan hienoa symboliikkaa.

Muutaman vuoden oopperaa harrastaneena Parsifalista on muodostunut minulle se rakkain ykkösooppera. Uskonnon myyttejä hyväksikäyttäen Wagner on kutonut mystisen tarinan, jota pystyy tarkastelemaan vaikkapa henkisen kehityksen peruskouluna. Joillekin Parsifal voi olla uskonnollinenkin kokemus, mutta itse näen myötätunnon käsitteen peittävän uskonnon dogmaattisen ahdistavuuden. Parempi että valaistuminen tapahtuu ennen väistämätöntä valojen sammumista. Tekstityksessä oli muuten käytetty Mitleid sanasta välillä käännöstä sääli, minkä mahdollista sävyeroa myötätuntoon pohdiskelin kotimatkalla. Mielummin tuntisin myötätuntoa kuin sääliä.

Parsifal on Wagnerin oopperoista minulle mystisin. Kaikissa muissakin, Mestarilaulajat poislukien, on viitteitä normaalin maailman rajojen ylittämisestä, mutta niiden punainen lanka tuntuu silti olevan suhteellisen selvä. Parsifalista en pysty sanomaan onko Wagnerilla myötätunnon tärkeyden ohella muuta keskeistä sanomaa. Parsifalia on moitittu myös  misogyniasta, mutta toisaalta Kundry on Wagnerin suurimpia ja monimuotoisimpia luomuksia. Dogmeista puhdistautuminen, paluu juurille, ihmisyyden kollektiivisen aspektin korostus ovat asioita jotka askarruttavat yleensä mieltä Parsifal annoksen nauttimisen jälkeen.

Tämän keväinen Kupfer tuotanto toteutetaan Kansallisoopperassa pääosin kotimaisin voimin. Kapellimestarina toimi israelilaissyntyinen Pinchas Steinberg. Hänen puikonjälkeään olen todistanut aikaisemminkin Wagnerin parissa Kansallisoopperassa. Hän on erinomainen kapu, mutta sitä täydellistä Wagner hehkua ei syntynyt tänäänkään. Mitään vikaa ei Steinbergissä tahi orkesterissa ollut, mutta se läpikuultava orkesterihurmos, jonka vaikkapa Barenboim, Runnicles tai Segerstam saavat aikaan, jäi vieläkin puuttumaan.

Solistien puolesta iltapäivä oli kerrassaan mahtava. Olen saanut todistaa upeita Parsifalin esityksiä useiden supertähtien toimesta, mutta tämänkertainen solistikattaus ei jättänyt paljon toivomisen varaa. Jyrki Korhosen lämminääninen Gurnemanz oli juuri sellainen isähahmo millaiseksi Gurnemanz on helppo mieltää. Nimiroolissa itävaltalainen Nikolai Schukoff oli mainio uusi tuttavuus. Tommi Hakala jatkaa nousujohteessa Amfortasina. Titurelina lauloi mainio Koit Soasepp. Jukka Rasilaiselta upea Klingsor. Ja jälleen kerran tunnustaudun suureksi Tuija Knihtilä faniksi, hänen Ortrudinsa alkaa olla jo klassikko, nyt vuorossa loistava Kundryn tulkinta. Brava!

Pienemmät roolitkin onnistuivat erinomaisesti. Ainoa mikä jäi kaivelemaan oli kukkaistyttöjen äänentoisto. Sähköinen äänentoisto ei yleensäkään kuullosta hyvältä korvissani akustisen oopperan keskellä, mutta tällä kertaa kukkaistyttöjen laulu ei onnistunut sähköisenä jostain kulisseista ollenkaan. Laulajia en syytä yhtään, sillä en oikeasti tiedä miltä heidän laulunsa kuulosti. Mutta omalle paikalleni eturiviin ääni kuulosti todella omituiselta. Eivätkö he voisi laulaa montusta, tai vaikka lavan reunasta?

Onneksi pääsen näillä näkymin katsomaan ja kuulemaan myös toisen esityksen torstaina. Silloin ollaan piippyhyllyllä. Jospa kukkaistytötkin kuuluvat silloin paremmin. Tämän Parsifalin parissa viihtyy kyllä varmasti, suosittelen!

lauantai 5. toukokuuta 2018

Les Nuits

Baletti: Les Nuits - Yölliset tunnit - Kansallisooppera 2018-5-4

© 2018 Suomen Kansallisooppera / Mirka Kleemola
Kansallisbaletin kevään uutukainen Les Nuits huokui kaukomaiden henkeä. Angelin Preljocajin koreografia, Berliinin valtionbaletin tuotanto viiden vuoden takaa, kuvitti Tuhannen yön tarinoita tanssin keinoin.

Musiikin suhteen odotin rytmikästä ambienssia leikattuna itämaisilla skaaloilla, enkä sen suhteen pettynyt. Aavistelu modernin ja klassisen liikekielen yhdistämisestä täyttyi myös. Kuitenkin kokonaisuudesta jäi jotain puuttumaan. Lyhyitä kohtauksia oli kaikkiaan 19 ja niiden mieltäminen tarinoiden muotoon jättää kovin paljon mielikuvituksen varaan. Enemmänkin tarinat voisi mieltää liikkuvaksi kuvaksi tarinan otsikosta ilman kehyskertomusta.

Sinänsä kaikki kohtaukset olivat hienoja, mutta välillä turha pantomiimimaisuus häiritsi minua. Naiset lattialla kohtaus oli hieno ja musiikin pois jättäminen puhutteli komeasti. Muita suosikkejani olivat Duo 3 ja Ruukut.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Kamariorkesterin pauloissa

Konsertti: Virtuosi di Kuhmo - Konserttihovi 2018-4-22

Nuori Mendelssohn
Virtuosi di Kuhmo -orkesterin juuret löytyvät noin kolmenkymmenen vuoden takaa Kuhmon kamarimusiikkifestivaaleilta. Tänään Imatralla ilahduttavan runsasta yleisöä helli oktetin verran soittajia. Ohjelmistona Johannes Brahmsin B-duuri sekstetto ja Felix Mendelssohnin Es-duuri oktetto.

Brahmsin kamarimusiikki on aina vedonnut minuun. Sekstetto ei ole minulle erityisen tuttu. Olen sen kyllä aikaisemminkin elävänä esityksenä kuullut, mutta ei se välttämättä ole valloittavinta Brahmsia. Illan esitys oli kaikin puolin kelpo tulkinta ja yllättäen varsinkin hidas osa toi mieleeni kaikuja Beethovenista.

Mendelssohnin oktetto olikin sitten uusi tuttavuus ja nousi saman tien suosikkilistalle. Täytyy jälleen hämmästellä millainen ihmelapsi Mendelssohn on ollut. Teini-ikäisenä sävelletty oktetto vie kuulijan mukaansa. Virtuosi di Kuhmon tulkinta ei jättänyt toivomisen varaa. Jälleen yksi loistava musiikkimuisto Konserttihovista.

lauantai 24. maaliskuuta 2018

Trubaduuri sodan keskellä

Ooppera: Trubaduuri - Kansallisooppera, Helsinki 2018-3-23

© 2018 Suomen kansallisooppera / Stefan Bremer
Ongelmani Verdin Trubaduurin kanssa on aina ollut libretto. Veljesviha, kosto ja kolmiodraama sinänsä luovat draamaa kerrakseen, mutta sekavuus ja erikoiset yksityiskohdat väärän lapsen polttamisineen kohottelevat kulmakarvoja. Toisaalta libreton keskeiset teemat: valta, politiikka ja uskonto, ovat loputon lähde ihmisen lajityypillisen käyttäytymisen kanssa painiskeluun.

Kansallisoopperan uuden Trubaduurin ohjaaja Joan Anton Rechi on korottanut sodan taustatarinasta tapahtumien keskiöön. Vaikka sota on libretossakin selkeästi läsnä, se usein romantisoidaan taustalle ja keskitytään leirinuotioiden tarinan kerrontaan ja pääkvarteton sisäiseen dynamiikkaan. Rechi tuo tarinaan mukaan Francisco de Goyan ja tämän Sodan kauhuja painokuvasarjan. Lavahahmona de Goya tuntui hieman päälleliimatulta, mutta äärimmäisen yksinkertaisen lavastuksen osana käytetyt piirrossarjan heijastukset toimivat loistavasti luoden ilmapiirin sodan järjettömyydestä. Voihan Goyan toki käsittää myös visuaalisena trubaduurina joka ikuisti tarinoita sotakuvina.

Itse ohjaus myös vyörytti vallan ja eritoten väkivallan lavalle heti ensimmäisestä kohtauksesta lähtien. Vartiomiesten kuunnellessa Ferrandon laulamaa taustatarinaa heille ruokaa tuova nainen otetaan käsittelyyn kuvittamaan tarinan tapahtumia. Hieno perinteinen teatteritemppu, joka sai ainakin minussa aikaan pahanolon tunteen. Lunan kreivin brutaalius korostuu monessa kohtauksessa, Leonoran kamarineitokin saa kokea tuulahduksen emäntänsä vikittelijän vallankäytöstä.

Rechi ei päästä katselijaa helpolla. Vaikka ohjauksen aihemaailma ja pohjaväre liikkuu ikävien asioiden parissa, niin näkökulma avaa ainakin minulle uusia ajatuksia ja rinnastuksia, joita on hyvä pohtia myös jälkeenpäin. Kokonaisuutena erinomainen ohjaus. Ainoa yksityiskohta mikä suuremmin häiritsi, oli muutamaan otteeseen käytetty tekstin heijastaminen taustalle. Se vie liikaa huomiota.

Kun ohjauksessa puuhattiin pimeällä puolella, niin tätä menoa sitten siivitti Verdin jumalainen musiikki. Kapellimestari Patrick Fournillierien puikonjälkeä en ole aikaisemmin kuullut. Valamiehistö on hänen suhteensa vielä pohtimassa tuomiotaan. Tähän ohjaukseen ja tuotantoon Fournillierin lähestymistapa tuntui sopivan mainiosti. Toisaalta partituuri olisi antanut mahdollisuuden dynaamisempaan ja herkempäänkin näkökulmaan. Mutta tässä kontekstissa ratkaisu toimi hienosti. Orkesteri soi komeasti.

Kuoro on syytä mainita isona plussana heti alkuun. Verdi tietää mitä kuorojen kanssa pitää tehdä ja kansallisoopperan kuoro oli hyvässä iskussa. Ensi-illan naissolistit olivat kerrassaan mahtavia. Sari Nordqvist oli mainio vanhan mustalaisnaisen Azurenan roolissa. Illan ehdoton supertähti oli Leonoran esittäjä venäläinen Elena Stikhina. Kerrassaan komeaääninen sopraano, joka osaa myös näytellä. Jo pelkästään hänen takiaan kannattaa piipahtaa Töölönlahdella.

Miessolistien kannalta tilanne on hieman mutkikkaampi. Venezuelalaisella tenorillamme Aquiles Machadolla on kelpo ääni, mutta lavatyöskentelyn puutteita se ei aivan täysin kompensoi. Lunan kreivin, itävaltalaisen Claudio Otellin kanssa tilanne oli taasen päinvastainen. Lavalla hän oli juuri niin inhottava otus kun millaisen Rechi oli hänestä tehnyt, mutta ääni ei aivan omannut samanlaista dominanssia. Pienemmistä rooleista vielä peukunnosto Heikki Aallon Ferrandolle.

Yhteenveto ensi-illasta jää massiivisesti plussan puolelle. Rechin ohjaus antoi paljon ajattelemisen aihetta. Solistit ja kuoro tarjosivat komeaa kuultavaa. Ja kaiken solmi yhteen Giuseppe Verdin hittikimara... Viva Verdi!

lauantai 24. helmikuuta 2018

Giselle

Baletti: Giselle - Kansallisooppera 2018-2-23

© 2018 Suomen Kansallisooppera / Sakari Viita

Kansallisbaletin vuoden ensimmäinen uutukainen on Adolphe Adamin musiikkiin pohjautuva romanttinen baletti Giselle. Baletin ensiesitys tanssittiin vuonna 1841 ja eilen ensi-iltansa saanut Kansallisbaletin tuotanto on taasen Cynthia Harveyn käsialaa ja tuontitavaraa Oslosta vuodelta 2009.

Juonen puolesta Gisellessä liikutaan romantiikan ajan perusasioiden parissa. Taustalla on klassinen nuoren aatelismiehen seikkailu rahvaan parissa. Jo toisaalle kihloihin asti lupautunut veikko vetää talonpoikaisvaatteet päälleen ja hurmaa Gisellen. Kun tilanne paljastuu Gisellelle, tämän heikko sydän antaa periksi ja kuolema koittaa. Toinen näytös onkin sitten tarinan puolesta oikea romantiikan ajan helmi. Hautausmaan ympäristössä petettyjen nuorten neitojen haamut kaappailevat miehiä kuoleman tanssiin. Aatelismiehemme on joutua näiden wilien saaliiksi, mutta Gisellen nuori haamu saa pelastettua ensirakkautensa kohteen.

Romantiikan ajan taiteen ystävänä kaiken pitäisi olla siis kunnossa tuhtiin annokseen tunnetta ja paloa. Lavasteiden puolesta ollaan täydellisessä ympäristössä. Ensimmäisen näytöksen pienet talot,  taustoitettuna kukkulalinnalla, ovat mainioita, samoin kun toisen näytöksen öinen hautausmaa kuutamolampineen. Silmänruokaa vailla vertaa.

Baletin osalta ja musiikin puolesta taasen en kyllä Giselleen syttynyt. Adamin musiikki on omiin korviini kuivakkaa, eikä nostata tarvittavaa paatosta. Koreografia oli selkeä ja tanssijat laadukkaita, mutta tarinan kerronta ei imaissut valitettavasti minua mukaansa. Vika ei varmaankaan ole tuotannossa, uskon sen miellyttävän Gisellen ystäviä. Ehkäpä Giselle ei vain ole baletti minua varten.

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Beethovenia ja Brahmsia Konserttihovissa

Konsertti: Kamarimusiikin mestareita - Konserttihovi 2018-2-11

Beethoven (Riedel)
Viulisti Pietari Inkisen, sellisti Tuomas Ylisen ja pianisti Valeria Resjanin trio perustettiin jo vuonna 2004. En tiedä kuinka aktiivinen trio on läpi vuosien ollut, varsinkin kun Pietari Inkinen on tehnyt myös merkittävää kapellimestariuraa ympäri planeettaa. Trion kevättalven kiertue poikkesi myös Konserttihovissa ja ohjelmistossa oli Beethovenin ja Brahmsin musiikkia.

Konsertin ensimmäinen puolisko koostui Beethovenin variaatioista Mozartin Taikahuilun 'Bei Männern, welche Liebe fühlen' teemasta ja Es-duuri pianotriosta op. 1/1. Taikahuiluvariaatiot sellolle ja pianolle toimivat mukavana korvien virittäjänä. Nuori Beethoven oli jo säveltänyt paljonkin, mutta vasta kolme pianotrioa vuodelta 1785 saivat opusnumeron 1. Beethoven oli merkittävä myös pianistina ja noissa pianotrioissa kuulee kyllä mainiosti pianon korostuneen roolin. Illan trio-kokoonpanon pianistia Valeria Resjania olen kuullut Kuhmossa paljonkin, mutta hieman yllättäen vasta tämän iltainen Konserttihovin keikka sai minut kunnolla syttymään hänen pianismistaan. Sopiva intohimo, joka sytyttää sekä Beethovenin ja Brahmsin kamarimusiikin, tuntui hehkuvan Konserttihovin Bösendorferista.

Väliajan jälkeen hypättiin melkein sata vuotta eteenpäin musiikin historiassa. Jälleen pieni alkupala, Brahmsin osuus F-A-W sonaatista, eli scherzo viululle ja pianolle. Lopuksi Brahmsin c-molli pianotrio opus 101. Brahmsin kamarimusiikki on sydäntäni lähellä ja tämän iltainen esitys ei jättänyt toivomisen varaa. Brahms velloo ja vie mukanaan. Kiitos Inkisen, Ylisen ja Resjanin.

lauantai 27. tammikuuta 2018

Madama Butterfly tarttuu haaviin

Ooppera: Madama Butterfly - Kansallisooppera, Helsinki 2018-1-26

© 2017 Suomen Kansallisooppera / Heikki Tuuli


Omalla mittarillani klassisten oopperaroistojen kärkituhinoissa ovat usein Otellon Jago ja Madame Butterflyn Pinkerton. Molemmat hahmot pysyvät motiiveiltaan maallisessa skaalassa. Kumpaakaan ei ole kasvatettu vihaan tai kostoon (kuten vaikkapa Ringin Hagenia), vaan Jagolla ilkeyttä ruokkii kateus ja muukalaisviha ja Pinkertonilla taasen ylimielinen, kulttuurieroista piittaamaton tyhmyys.

Kansallisoopperan uudessa Madama Butterfly tuotannossa ohjaaja Yoshi Oïda ei säästele Pinkertonin asennevamman esilletuontia. Pinkerton ei osoita minkäänlaista ymmärrystä, saati kunnioitusta, nuoren ostomorsiammensa kulttuurille ja tavoille. Hänellä on taloudellisten resurssiensa vuoksi mahdollisuus ottaa leluvaimo, jonka voi sitten hyljätä hetken ilon jälkeen ja palata oman kulttuurin pariin oikean elinkumppanin etsintää varten.

Vaikka Pinkerton ohjeistaa konsulin maksamaan Madama Butterflyn vuokran pois lähtiessään, niin lähinnä tuonkin voisi käsittää investoinnin ylläpitomaksuna seuraavaa satamavierailua varten. Lopullisena osoituksena Pinkertonin täydellisestä selkärangattomuudesta on loppukohtauksen asioiden selvittämättä jättäminen. Meriupseeri Pinkerton osoittaa häivän ymmärryksestä, mutta katoaa paikalta ja jättää uuden kotimaasta mukanaan tuodun vaimon selvittelemään lapsensa ja kaukovaimonsa kohtaloa.

Ohjauksessaan Oïda ei tee Butterflystä klassista kiiltokuva Japania. Tom Schenkin lavastus on minimalismin rajoilla. Butterflyn talo on pieni korotettu taso ja muutama siirrettävä sermi. Lavaa ympäröivät rakennustelinerakennelmat, jotka toimivat muun muassa kuoron kotina. Thibault Vancraenenbroeckin puvut tuovat muutamaan otteeseen komeaa väriloistoa.

Jos Oïda ei siloittele Pinkertonin käsittelyssään, ei hän tee sitä myöskään avioliitonvälittäjä Goroa kuvatessaan. Goro on Juha Riihimäen hienosti tulkitsemana ylitsepursuavan lipevä otus. Itse Cio-Cio-Sanin, eli Madama Butterflyn, Oïda maalaa viattomuuden ja sopeutuvaisuuden perikuvaksi. Oïda antaa libreton ääripäiden erottua täydellä teholla.

Ensi-illan laulajakaarti tarjosi minulle mainion musiikkiteatterikokemuksen. Hyeseoung Kwon lauloi nimiroolin mallikkaasti, varsinkin loppupuolen draamaosuudet olivat mukavaa kuultavaa. Mika Pohjosen Pinkerton oli kerrassaan vakuuttava, hyvää laulua ja Pinkertonin luonteen piirteet välittyivät hienosti. Jeni Packalen kamarineitona tulkitsi jälleen hienosti matalamman naisrekisterin äänet. Jaakko Kortekangas oli kelpo konsuli Sharpless. Koko solistikaarti oli mielestäni varsin tasapainoinen, nimiroolia lukuunottamatta kotimaisin voimin; hienoa!

Montussa orkesteria ohjaili Pietari Inkinen. Erinomainen vispausilta häneltäkin. Puccinin oopperoissa on omaan korvaani tietynlainen kuivan rapea soundi joka hankaa draaman jyvät syvälle kuulijaan. Oopperan orkesteri Inkisen johdolla toteutti tuon hyvin. Kuorokin lauloi hyvin, hyräilykuoro osui ja upposi.

Kokonaisuutena kansallisoopperan Madama Butterfly on erinomainen tuotanto. Suosittelen lämpimästi.

sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Tangon taikaa

Konsertti: Hotel Tango! - Konserttihovi 2018-1-14

Kuva: Seija Tikka
 https://www.facebook.com/triotanguango/
Trio Tanguango ja Juha Kotilainen toivat Konserttihoviin lämpimän tuulahduksen tammikuisen pimeyden ja kylmyyden keskelle argentiinalaisen tangon merkeissä. Trio Tanguango on viulisti Susanna Mieskonen-Makkosen, harmonikansoittaja Kirsi Laamasen ja pianisti Maija Teikarin muodostama kokoonpano, joka on esiintynyt vuodesta 2013 lähtien.

Konserttihovissa trion ohjelmisto koostui Ástor Piazzolan ja Carlos Gardelin musiikista. Oli jännittävä havaita kuinka oma mielikuvani Piazzolan musiikista on vahvasti visuaalisuuteen liittyvä. Draamallisesti jyrkkiä kontrasteja sisältävät kappaleet tuntuvat väkisin vievän mielen lämpimän savuisiin saleihin ja kahviloihin. Varmaankin elokuvaharrastuksella on osansa asiaan.

Trion musisointi miellytti kovasti latinokorvaani. Piazzolan ja Gardelin välillä suosikkivalintani kohdistuu kyllä ensimmäiseen. Piazzolan väripaletti roiskuu laajemmalla skaalalla, vaikka välillä leikkaukset tuntuvat jopa ylidramaattisilta. Kolmessa neljästä Gardelin kappaleesta saimme nauttia Juha Kotilaisen laulusta joka toi mainiota lisäväriä instrumentaalimusiikin keskelle. Etelä-Amerikkalainen tango taipuu hienosti baritonilta.

Encorena saimme kuulla vielä Toivo Kärjen tangon Muista minua. Hieno päätös sekin, vaikka melkein olisin toivonut pysymistä Atlantin toisella puolella.