keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Opus X jousikvartettojen parissa Konserttihovissa

Konsertti: Konserttihovi 2014-09-24

Konserttihovin syyskausi aloitettiin komeasti jousikvartetin voimin. Vanhan musiikin yhtyeen Opus X:n sisältä irrotetusta kokoonpanossa soittivat tänään viulistit Petri-Tapio Mattson ja Antto Vanhala, alttoviulisti Markus Sarantola ja sellisti Louna Hosia. Teemalla "jousikvartettoja periodisoittimin" mietittiin samalla autenttisuuden henkeä. Vanhan musiikin esittämiskäytäntöjen parissa tohtorinväitöstä tekevä Sarantola pohdiskeli illan esitysten välillä historiallisesti autenttisten esitysten mahdottomuutta. Käsiohjelman mukana tullut teosesittelylappunen oli myös vallan antoisa.

Itse miellän autenttisuuteen pyrkimisen jonkinlaisena kuriositeettina. Kun konserttiin tai tallenteeseen viitataan periodi-, HIP- tai autenttisuus -termeillä, kuuntelijana ensimmäisiä assosiaatioitani ovat rouhea ja pehmeä soundi, vibraaton vähäisyys ja usein intonaation epätarkkuus. Seuraavana tulevat erikoisemmat tempovalinnat. Sinänsä tilanne on hieman ristiriitainen, kun usein kaipaan moderneihinkin tulkintoihin enemmän rouheutta ja eritoten oopperalaulajien kanssa joudun välillä siedättämään itseni omituisiin vibraattoihin. Mutta silti ajatus pyrkimisestä kappaleen sävellysajan äänimaailmaan tavoitteena tuntuu vieraalta. Äänitteiltä on kuultavissa esityksiä 1800-luvun loppuvuosilta saakka. Vaikka mielessään kompensoi alkuaikojen äänitystekniikan heikkoa laatua, silti vanhimpien äänitteiden tulkintatyyli on varsin erikoista kuultavaa nykyajan korvilla. Ei menneisyyden tyylin tavoittelussa sinänsä mitään vikaa ole, mutta kuitenkin siinä tämän päiväisessä yrityksessäkin kuuluu läpi koko esityskäytäntöjen historia aina tähän päivään saakka. Olen joskus leikkinyt ajatuksella viedä historiahakuisuus läpi myös tilan ja ihmisten suhteen. Konserttiin pääsee vain peruukki päässä tuoksuen tuhdisti ihmiskehon eritteille, salin valaistus hoidetaan öljylampuilla ja kynttilöillä,...

Mutta itse illan konserttiin. Jousikvartetti Opus X yllätti iloisesti, soundi oli rouhea ja pehmeä, niin kuin pitikin. Intonaation suhteen oltiin turvallisilla vesillä, olihan niitä epäpuhtauksiakin, mutta ei haitaksi asti. Ilta alkoi 16-vuotiaan Mozartin d-molli-kvartetolla KV 173. Säveltämisen aikaan hän oli jo altistunut Haydnin kvartetoille ja taitaapa kvarteton menuettiosan aluksi Haydnia lainatakin. Mukava kuulla Mozartin alkuajan kvartetto elävänä, vaikka Mozart ei jousikvartettojen parissa suurempi suosikkini olekaan.

Illan seuraava kvartetto oli Erik Tulindbergin G-duuri kvartetto no. 4. Tulindbergin musiikki ei tehnyt minuun oikein vaikutusta; ei tunteen, eikä älyn tasolla. Uskoakseni Opus X sai kvartetosta sen irti mitä siinä oli otettavissa, mutta ainakaan tänään en sille syttynyt. Enemmän ajatukset askartelivat Ruotsin itäisen puolikkaan musiikkihistorian ensi askelissa. Millaista oli musiikkielämä näillä kulmilla tuohon aikaan?

Illan mielenkiintoisin teos oli Franz Schubertin Es-duuri-kvartetto. Kuinka ollakaan myös Schubert oli 16-vuotias kirjoittaessaan tämän kvarteton. Mozartin ja Schubertin kvartetoilla on ikäeroa 40 vuotta, selkeästi olivat ajat muuttuneet.

Huomenna Opus X soittaa saman konsertin Helsingissä Musiikkitalossa. Käykäähän kuuntelemassa.

lauantai 20. syyskuuta 2014

Tanssin urbaanit utopiat Kansallisbaletissa

Baletti: Tanssin urbaanit utopiat - Kansallisooppera 2014-09-19

Kansallisbaletin syksyn ensimmäinen uutuus tarjoili kolmen koreografin kattauksen. Jerome Robbinsin Glass Pieces -teoksen kolmenkymmenen vuoden takaa, Jacopo Godanin nelisen vuotta vanhan Spazio-Tempon  ja Natália Horečnán upouuden Utopia of Another Continentin kantaesityksen.

Jerome Robbins käyttää Glass Pieces -koreografiassaan Philip Glassin musiikkia. Sykkivän minimalistinen äänimaisema tarjoaa illan otsikon mukaisesti urbaanin kevyesti vieraannuttavan tunteen. Pari ensimmäistä kohtausta leikkii mielenkiintoisesti joukon ja yksilöiden välisillä suhteilla. Vaikka joukko koostuu yksilöistä, niin yksittäisen jäsenen kannalta kaikki muut ovat kuitenkin yksilöllisyydestään huolimatta yhtä massaa. Mielenkiintoinen teos jossa liikkeen kieli ei välttämättä puhutellut minua silti kovin syvältä. Mieli askarteli enemmänkin tuon joukkoteorian parissa. Ehdoton plussa teoksessa oli elävä musiikki, jonka oopperan orkesteri tarjoili hienosti Dalia Stasevskan johdolla.

Oma suosikkini illan triosta oli keskimmäinen italialaisen Jacopo Godanin Spazio-Tempo -teos. Ulrich Müllerin ja Siegfried Rössertin 48Nord nimen alla tekemä musiikkiäänite toimii hienosti. Käsiohjelman mukaan Spazio-Temp on Godanin näkemys ajan- ja paikantajun käsittämiseen. Yritin koreografiaa katsellessani tulkita näkemääni ja kuulemaani tuon näkemyksen pohjalta, mutta en voi sanoa siinä onnistuneeni. Minulle ajan- ja paikantaju tuo mieleen enemmänkin tietoisuuden olemassaolosta, joka taasen on niin laaja käsite, että mikä tahansa liike päätyy liian helposti sen alle. Mutta Godafin tarjoamasta liikekielestä pidin kyllä kovasti. Tanssijoiden jatkuva elastisen notkea liike kätki hienosti voiman ja vastavoiman lakeja. Liike ei tuntunut tarvitsevan kiintopistettä syntyäkseen, vaan liike oli jatkuvampi autonominen prosessi. Ajatukset pyörivät myös yksittäisen tanssijan stemman (saako niitä sanoa stemmoiksi?) suhteesta kokonaisuuteen. Kokonaisuus on enemmän kuin yksittäisten stemmojen suhde. Hieno abstrakti teos jonka valaistukseenkin ihastuin. Valaistus, lavastus ja puvutkin olivat Jacopo Godanin käsialaa. Bravo!

Kun kaksi edeltävää teosta olivat enemmän tai vähemmän abstrakteja koreografioita, Natália Horečná oli päättänyt sisällyttää omaansa tarinan. Valitettavasti täytyy tunnustaa että juonisynopsiksen lukemisen jälkeen teki mieli tehdä facepalm. Onneksi käsiohjelman sisältämä koreografin selvitys hieman lieventää tunnetta, mutta kyllähän tuo juoni on aikamoista huttua korkeampine voimineen, planeettoineen ja valolapsineen. Suomen kielellä asian ytimen on sen sijaan hienosti kertonut Pekka Streng laulussaan "Sisältäni portin löysin".

Horečnán koreografiassa ei sen sijaan ole suurempaa vikaa. Tosin tunnevyöryjen ilmaisu tuntui välillä menevän ylitulkitsemisen puolelle. Tästä en kyllä syytä esimerkiksi "ihmisen" roolin hienosti tanssinutta Antti Keinästä, vaan enemmänkin koreografia. Kokonaisuudesta jäi varsin ristiriitaiset tunteet. Itse tanssi oli komeaa ja ilmaisuvoimaista, mutta tarina ja lavastus lähentelivät minun kitsikategoriaani. Ilmeisesti planeettoja kuvaavina lavastuselementteinä taustalle laskeutui kolme kookasta pyörylää. Minun silmiini ne näyttivät lähinnä viemärinkansilta, mutta esityksen jälkeen vierustoveri kertoi niiden olevan lihamyllyn osia. Sopiihan sekin hieman surrealistiseen kokonaisuuteen.

torstai 18. syyskuuta 2014

Lappeenrannan kaupunginorkesteri menopäällä

Konsertti: Lappeenranta-sali 2014-09-18

Edellisestä vierailusta Lappeenranta-salissa ehti kulumaan sen verran aikaa, että tänään Lappeenrannan kaupunginorkesterin aloittaessa konserttia ensimmäisistä sävelistä hupsahti mieleen pieni masennus. Näinkö tunkkainen akustiikka täällä olikin? Mutta onneksi ihmismielen lähes rajaton kompensaatiokyky aloitti puuhansa ja muutaman minuutin jälkeen musiikista kykeni nauttimaan jälleen vapaasti.

Kaupunginorkesterin peräsimessä vieraili orkesterin entinen ylikapellimestari Ari Rasilainen. Yhteistyö sujui hienosti ja eritoten illan wieniläisklassikot kuulostivat hienoilta. Konsertti alkoi kuitenkin Aulis Sallisen teoksella Introduction and Tango Overture. Sallinen on sydäntäni lähellä ja tämä kamarimusiikkihenkinen teos on jännittävää kuultavaa. Pianon ja jousiorkesterin yhdistelmä elelee johdannossa mielenkiintoisessa viipyilevässä draamassa; piano on kuin vierailulla jostain vähän vieraasta ulottuvuudesta. Sitten tangoon ehdittäessä maailmat yhtyvät ja yhteinen harmoninen aines vie mukaansa. Hyvältä Sallinen kuulosti tämän illan konsertissakin, vain tuo alun akustiikkamasennus vei hieman ajatukset ensin sivupoluille.

Illan solistivieras kyläili länsinaapurista. Norjalainen Kolbjørn Holthe soitti viulua Mozartin A-duuri viulukonsertossa nro 5 KV 219. Orkesteri-intron jälkeen solistin sisääntulo oli varmaan "solistisimpia" mitä olen kuullut. Holthe näytti koukuttamistaitonsa heti alussa. Balanssi orkesterin kanssa oli erinomainen ja hänen fraseerauksena miellytti ainakin meikäläisen Mozart-korvaa. Rasilainenkin luotsi orkesteria hienosti ja yhteissoundi kuulosti hyvältä. Itse asiassa hitaassa osassa mieleen tuli jopa liiallinen sulavuus, hieman sitä usein kaipaamaani rouheutta olisi voinut tehdä hyvää. Tosin Mozart saattaa usein muutenkin vajota sinne ylimaallisen helppouden suohon, joten siitä on turha syyttää solistia tai orkesteria. Mutta kaiken kaikkiaan Holthe on kelpo pelimanni, tervetuloa uudelleen!

Väliajan jälkeen kuulin ensimmäistä kertaa Pentti Raition musiikkia elävänä. Sattumalta illan kappale, Canzone d'autunno, on itse asiassa ainoa Raition kappale jonka olen muutenkaan aikaisemmin kuullut. Musiikkikirjastostani löytyy levytys Hyvinkään orkesterin soittamana. Jossain mielessä Raition kappale muodosti illan kohokohdan. Mielenkiintoinen äänimaisemamaalaus jota on pakko kuunnella keskittyneesti, taustamusiikiksi se ei oikein taivu. Hieno kokemus.

Höpinöitäni pidempään seuranneet tietävät lämpimän suhteeni Joseph Haydnin musiikkiin. Tämän kertainen konsertti päättyi komeasti Haydnin f-molli sinfoniaan "La Passione" nro 49. Tämä mainio kappale alkaa yllättäen hitaalla osalla ja muutamassa alkupuolen kohdassa orkesterin viulut hieman kutittelivat intonaatio-ongelmien parissa. Ne häipyivät onneksi pian ja loppu olikin jälleen Haydn juhlaa.

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Ismo Eskelisen kitara soi

Konsertti: Ja Kitara Soi - Helkiö-sali, Lappeenranta 2014-09-07

Kahden kuukauden pituiseksi venyneen Lappeenrannan Ja Kitara Soi -festivaalin piti alunperin alkaa Ismo Eskelisen ja Pekka Kuusiston Paganini konsertilla. Kuusiston sairastumisen vuoksi konsertti muuttuikin sitten Ismo Eskelisen sooloresitaaliksi. Mielelläni olisin toki Kuusistoakin kuullut, mutta Eskelinen on ehdottomasti kuulemisen arvoinen, oli lavalla muita pelimanneja tahi ei.

Konsertti alkoi Bachin Preludilla BWV 998. Bach on tunnetusti veikko jonka musiikkia jokainen soittaa ja/tai haluaisi kuulla tietyllä tavalla. Eskelisen Preludi ei välttämättä ollut ihan minun makuni mukainen. Itse pidän tasaisista, pitkistä kaarista ja minun korviini Eskelinen fraseerasi hieman toisin. Vähän samanlaiset tunnelmat olivat konsertin alkupuolen lopettaneen Bachin Chaconnen kanssa. Tosin Chaconnen duuriosuudesta eteenpäin olin jo ihan tarpeeksi musiikkihurmoksessa, joten eipä se niin outoa tainnutkaan olla. Eskelisen viimeisin levy vielä puuttui musiikkikirjastostani ja kun se vielä sattui olemaan Bachia, niin pitähän se väliajalla tuliaisiksi ostaa. Jospa vaikka sulaisin Eskelisen Bachille enemmänkin.

Alkupuolen Bachien välissä saimme kuulla Kalevi Ahon tänä vuonna kantaesitetyn teoksen Solo XI - Hommage á Munir Bashir. Teos ja sen historia ei ollut minulle aikaisemmin tuttu ja sen kuuntelun aikana tein muistiinpanoja aavikon laidoista ja itämaisista äänimaisemista. Ennen konsertin toisen puolen alkua Eskelinen kertoi kappaleen taustoista. Munir Bashir oli Irakissa syntynyt Oud-luutun mestari, jolle Aho oli omistanut kappaleen. Alussa varsin vapaapoljentoinen kappale jätti mukavat kuulokuvat, toivottavasti tämä tarttuisi lähiaikoina levylle.

Väliajan jälkeen toinen puolisko alkoi italialaisen Mauro Giulianin Rossini-potpurilla Rossiniana no.1. Giuliani on eräs keskeisistä kitarasäveltäjistä ja Eskelisen pyöriskelyä oopperateemoissa oli ilo kuunnella.

Konsertin varsinaisen ohjelmiston päätti Sebastian Fagerlundin Kromos. Sama kappale kuultiin Lappeenrannassa jokunen vuosi sitten. Jo silloin sitä ihastelin ja todella mielenkiintoiselta se vaikutti uudelleen kuultunakin. Se olisi oivallinen kappale levylle vaikkapa tuon Ahon Solo XI kaveriksi. Vink, vink...

Encorena saimme kuulla kitaramusiikin suurklassikon Isaac Albénizin Asturiaksen. Täytyy aina hämmästellä että se on alunperin sävelletty pianolle. Hieno lopetus konsertille. Lopuksi taas pieni ihmettely varsin vähälukuisesta yleisöstä. Eritoten silmään pisti nuoren metalliväestön puuttuminen yleisöstä. Kyllä yleensä edes jokunen tuleva kitarasankari on tajunnut laajentaa kokemuspiiriään myös säröttömän musisoinnin parissa, tällä kertaa heitä ei näkynyt... :(

maanantai 1. syyskuuta 2014

Kaksi Winterreisea lomitettuna?

Konsertti: Sellosali 2014-08-31

Tämän vuotisten Helsingin Juhlaviikkojen viimeisen päivän iltana saimme nauttia saksalaisen lied-musiikin helmestä, Schubertin Winterreise -laulusarjasta. Espoon loppuunmyydyssä Sellosalissa Mika Kares ja  Marita Viitasalo veivät yleisön mukanaan talviselle matkalle myyttisen kulkijan mielenmaisemaan. Esityksen formaatti poikkesi hieman totutusta, sillä ennen lauluja Esko Salminen lausui Teivas Oksalan suomennokset laulun tekstistä.

Ehkäpä suomennosten ääneenluku oli samalla konsertin heikoin lenkki. Eikä syy ole suomennoksissa tai Esko Salmisen runonlausuntataidoissa; molemmat olivat kerrassaan mainioita. Ongelma on lähinnä rytmin rikkoontumisessa. Vaikka Winterreise koostuu 24:stä yksittäisestä laulusta ja noiden laulujen järjestystäkin voisi periaatteessa muutellakin, niin kuitenkin laulun ja musiikin jatkuminen ilman kielenvaihtoa ja lausuntaa vie ainakin meikäläisen hieman syvemmälle matkalle musiikin maailmaan. Nyt tarjolla oli kuin kaksi Winterreisea, lausuttu ja laulettu, lomitettuna toisiinsa.

Kareksen edeltävän viikon viestit äänen katoamisesta toivat pientä jännitystä ennakkoon, mutta konsertti hoitui onneksi komeasti. Kyllä Mikalla on komea instrumentti; notkea ja pehmeän täyteläinen ääni. Toivottavasti vierailut liedin puolella jatkuvat, ensimmäinen(?) Winterreise osoitti suurta potentiaalia siihenkin suuntaan. Skaalaus alaspäin, herkempien nyanssien löytyminen ja tulkinnan projektointi sisäänpäin ovat takuulla hyväksi myös komeasti nousevalla oopperaurallakin. Samaa toivon kuin Aarne Pelkosen kanssa, pitkää tulevaisuutta Winterreisen parissa. Olisi ihanaa kuulla tulevina vuosina miten Kareksen ja Winterreisen suhde kehittyy.