lauantai 31. elokuuta 2019

Kansallisoopperan uusi Reininkulta pohdituttaa

Ooppera: Reininkulta - Kansallisooppera 2019-8-30

© 2019 Suomen Kansallisooppera / Stefan Bremer
Kansallisooppera aloitti Nibelungin sormuksen uuden tuotannon komeasti Reininkullalla. Keväällä jatketaan Valkyyrialla ja ensi syksynä alkavalla kaudella viimeistellään tetralogia. Kansallisoopperan taiteellinen partneri Esa-Pekka Salonen johtaa esitykset. Ringin kanssa on elävissä esityksissä hieman hankala asennoitua yksittäisiin oopperoihin, kun huomenna ei olekaan tarjolla Valkyriaa.

Draamaa saatiin jo tetralogian tuotannon alkuvaiheissa, kun alunperin ohjaajaksi valitun Kari Heiskasen valitsemat teemat eivät synkanneet muun tuotantoryhmän kanssa. Heiskanen vaihtui Anna Keloon, joka kelpasi kaikille osapuolille. Hyvä että sopu löytyi. Ohjauksen mystiikkaan palaan myöhemmin.

Aloitetaan ihmettely solistien puolelta. Reininkulta tehtiin kotimaisin solistein. Koit Soaseppin lasken kotimaiseksi solistiksi, toivottavasti kukaan ei pane pahakseen. Tommi Hakala hyppäsi Wotanin suuriin saappaisiin, yhteen hienoimmista (basso)baritoni rooleista oopperakirjallisuudessa. Hakalan jalkaterät ovat jatkaneet kasvuaan, eikä saappaissa tunnu turhaa tilaa olevan. Kun ääni lämpeni, niin paksuutta ja tuuheutta oli riittämiin. Toinen Ringin taustojen keskeisistä miesäänistä oli hienosti Jukka Rasilaisen Alberichin hallussa.

Reininkullassa tärkeä juonenkuljettaja on Loge, jonka tulkinta lepäsi varmasti Tuomas Katajalan ilmeikkään tenorin varassa. Jättiläisistä puheliaampi (ja lyhyemmän elämänkaaren omaava) Fasolt sai hienosti äänensä Koit Soaseppiltä. Muissa miesrooleissa lauloivat Tuomas Pursio Donnerina, Markus Nykänen Frohina, Dan Karlström Mimenä ja Jyrki Korhonen Fafnerina. Ei heikkoa lenkkiä tuossa ketjussa, bravi tutti.

Reininkullassa ei naisäänissä selkeää soolotähteä ole. Lilli Paasikiven Fricka, Sari Nordqvistin Erda ja Reetta Haaviston Freia olivat laatutyötä kaikki. Reinintyttärien trio Marjukka Tepponen, Mari Palo ja Jeni Packalen selvisivät myös hienosti, vaikka kullan Alberichille menettivätkin.

Esa-Pekka Salonen siis vastaa musiikista uudessa Ringissä. Reininkulta oli ainakin ensi-illan osalta kelpo kuultavaa. Salonen hoiteli dynamiikan vaihtelut loistavasti solistien balanssin osalta. Olen kuullut maailmalla hurmioituneempaakin Wagner sointia, mutta kumarrus kohti monttua on paikallaan; hyvää työtä.

© 2019 Suomen Kansallisooppera / Ralph Larmann
Sitten päästäänkin visuaalisen tuotannon pariin. Siitäpä vasta ajatuksia pienen oopperanystävän päähän nousikin. Vietin koko parituntisen kotimatkan pohdiskellen oopperan ja ylipäätänsä teatterin suhdetta alkuperäiseen librettoon ja ennenkaikkea esitysajankohtaan.

Sanonpa sen nyt heti aluksi, ettei asia unohtuisi tai aiheuta muissa pienissä oopperanystävissä hämmennystä. Ohjaaja Anna Kelon, lavastaja/valaisija/videosuunnittelija Mikki Kuntun ja puvustaja Erika Turusen näkemys Wagnerin Reininkullasta on erittäin näyttävä ja libretolle uskollinen tulkinta, jota katselee mielellään.

Kelon Reininkulta on sijoitettu johonkin kreikkalaisen jumaltaruston henkisvisuaaliseen maastoon. Jumalat ovat kiiltäviä, kevyen patsahtavia hahmoja. Valhallaan pääsyä odotellaan kividivaaneilla palvelijoiden paapottavana. Kuntun lavastus on häikäisevän hieno. Yhteensitovana teemana vertikaalit pilarit/palkit, jotka toistuvat joka puolella. Realismia (Wagner ja realismi, hih...) ei lavasteissa löydy; Rein on hieno sininen valoshow, jättiläiset kaksi isoa videoscreeniä, Nibelheim Alberichin vartiotorni,...

© 2019 Suomen Kansallisooppera / Ralph Larmann

Jättiläiset, Koit Soasepp ja Jyrki Korhonen, lauloivat tummissa asuissa konserttiesitystyyliin lavan sivuilla. Heidän "lavatoimintansa" oli sen sijaan noiden videonäyttötornien varassa. Ihan hauska idea, joka antoi heille kyllä staattista monumentaalisuutta. Videonäytöissä näkyi sitten ennalta nauhoitettu ja visuaalisesti modifioitu näkymä laulajien päistä. Uppouduin valitettavasti  hieman liian pitkäksi aikaa pohtimaan miten tuo nauhoitus synkattiin elävän esityksen kanssa. Taisipa näyttämötekniikka hieman ensi-illassa pettääkin Fasoltin kuoleman kohdalla, synkkaus taisi pätkiä.

© 2019 Suomen Kansallisooppera / Stefan Bremer

Kelpo symboliikkaa oli häkki jossa Alberich rahdattiin Nibelheimista pois. Häkki toimi Nibelheimissa Mimen alistamiseen. Sitten maan pinnalla kun Wotan ottaa sormuksen Alberichiltä, jää hän häkkiin ihmettelemään sormusta. Hieno metafora sormuksen vangitsevasta luonteesta.

Hypätäänpä nyt hieman yleisemmälle tasolle. Kelo on mielestäni toteuttanut Reininkullan hienosti ja Wagnerin libretolle uskollisella tavalla. Lavastus ei ole traditionaalinen libreton mukainen: Reinin pohja/Reinin ranta vuoristossa/Nibelheimin maanalainen rotko. Mutta Kelo/Kunttu esittävät samat asiat modernein keinoin ja samassa hengessä, joten pikkurouvan siellä Saimaan rannalla (terveisiä Minnalle) pitäisi pystyä kakistelematta nielemään tämä ohjaus.

Sitten jatketaan hieman toiseen suuntaan. Pitäisikö ohjauksen kertoa jotain omasta ajastaan? Onko tällaista lupa tehdä? Nyt lähestytään kuumaa perunaa, joka on lämmennyt Nibelheimin miilujen vieressä Logen avustuksella. Jos rakas lukija on seurannut näitä oopperahöpinöitäni pidempään, uskoisin hänen huomanneen siveän ihastukseni ns. regieteatteriin. Kyseisen käsitteen alla on tehty varmasti aivan kamalia esityksiäkin, mutta pidän ideasta että ohjaajalla on oikeus soveltaa näytteillepano kertomaan jotain ajasta jolloin klassikkoa esitetään. Jos pohditaan toista ihmismielen suurta tulkkia William Shakespearea, niin hänen näytelmiään tulkitaan ja muokataan jatkuvasti tässä ajassa. Toki puhenäytelmän ja oopperan muokkaaminen ovat aivan eri asioita. Eritoten Wagnerin kanssa, jolla teksti ja musiikki ovat käytännössä yhtä ja samaa moniulotteista rakennelmaa. Mutta sen Wagnerin tekstin takanakin on vielä geneerisempi idea ihmisluonnon suhteesta itseensä ja ympäristöönsä, joka taas saa aivan uusia ulottuvuuksia, jos sen kykenee liittämään jotenkin esityksen ajankohtaan. Tietysti vaarana on että esitys vanhenee nopeasti, mutta toisaalta tuotanto voi toimia myös ajankuvana. Ei ohjaajan tarvitse/saa korvata libreton tarinaa, mutta parhaassa tapauksessa hän voi lisätä siihen tasoja.

Mitäpä tällä on tekemistä uuden Reininkullan kanssa? Jotenkin olisin kaivannut ohjaukselta jotain linkkiä myös nykyiseen aikaan. Sinänsä näyttämöllä olevan ajan ja katsomossa olevan ajan ei tietenkään tarvitse korreloida, pääasia että katsomon aika avautuu katsojalle uudessa/erilaisessa valossa näyttämön ajan avulla.

Omaan makuuni mielenkiintoisimmat ohjaukset ovat sellaisia joissa on useampia tasoja. Sellaisia, jotka eivät välttämättä avaudu ensimmäisellä tai toisella kerralla, tai jotka ainakin jättävät pohdiskeltavaa oopperaillan jälkeen. Sinänsä uusi Reininkulta jätti kyllä pohdiskeltaa paljonkin, sen taitaa huomata tästä höpinöinnistäkin, mutta vähän eri syystä.

Mutta palataanpa maan pinnalle Nibelheimin syvyyksistä. Summa summarum: Uusi Reininkulta on kaunis ja hyvältä kuulostava traditionaalinen tuotanto joka antaa lupauksia odottaa seuraavalta osalta paljon.

PS. Oliko alkusoiton aikana laskeutunut valopiste osa ohjausta vai näyttämötekniikan moka? Oliko Alberich avaruudesta tipahtanut munaolento? ;)

2 kommenttia: