sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

Tanssimusiikkia Konserttihovissa kahden pianon voimalla

Konsertti: Kozlovski/Zahharenkova - Pianoduo - Kahdella flyygelillä - Konserttihovi 2019-3-31

Lyömäsoittimia lavalla

Konserttihovin Bösendorferin piti saada kaverikseen itävaltalainen sisarus, mutta kenties hieman yllättäen kysyntä yllätti Bösendorfereiden tarjonnan Suomessa ja lavalle saatiinkin Kawai serkku Japanista. Hyvältä kuulosti kuitenkin soittimien sävelmaailma yhdessä. Flyygelit olivat vastakkain ja suoraa soittimien äänen vertailua haittasi se, että Kawaista puuttui kansi ja ääni kiersi katon kautta, kun taas Bösendorfer sai heijastusapua kannestaan.

Mutta se iltapäivän työkaluista. Irina Zahharenkova ja Kirill Kozlovski tarjosivat pianosovitukset Debussyn Faunin iltapäivästä Ravelin Valssista ja Stravinskin Kevätuhrista. Kaikkia teoksia yhdistää baletti. Debussy kirjoitti myöhemmin balettimusiikin pohjautuen tähän orkesteriteokseensa. Ravelin Valssi oli tilaustyö baletille ja Stravinskin Kevätuhrikin on baletti. Mielenkiintoisesti myös Faunin iltapäivä ja Kevätuhri omaavat vielä lisäksi aseman musiikkimaailman virranjakajina ja modernin musiikin alkulähteinä.

Kaikkien kolmen pianoduon sovitukset ovat säveltäjien omia. Varsinkin kuunnellessani näitä useampikätisiä versioita orkesteriteoksista mieleeni hiipii usein analogia värikuvan ja mustavalkokuvan suhteesta. Pianosovituksissa jää pois orkesterin eri soittimien äänensävyt ja -värit, korostaen ja paljastaen musiikin rakenteen toisella tavalla.

Iltapäivän artisteista ei ole kuin hyvää sanottavaa. Hienot tulkinnat kaikista kolmesta sävellyksestä. Ajatuksia herättävä iltapäivä Konserttihovissa.

lauantai 23. maaliskuuta 2019

Wozzeck vei jälleen mukanaan

Ooppera: Wozzeck - Kansallisooppera 2019-3-22


© 2019 Suomen Kansallisooppera / Stefan Bremer
Kevään viimeinen uusi produktio kansallisoopperan lavalla tarjosikin sitten herkkua täydellä rintamalla. Alban Bergin Wozzeck on hieno kokemus missä muodossa tahansa (Musiikkitalo 2015) ja   David McVicarin ohjaus kolahti meikäläisen mieleen mainiosti. Solistit eivät jättäneet toivomisen varaa ja orkesteri oli Hannu Linnun johdolla mahtavassa vedossa.

Ohjaus ja lavastus toimivat tarinan puitteissa hienosti. McVicar ei itse ollut paikalla Helsingissä valvomassa Chicagossa kantaesitystä saaneen tuotannon näytteillepanoa, vaan siitä vastasi Daniel Ellis. Vicki Mortimerin lavastus (myös puvut olivat hänen suunnitelemiaan) antoi pohdiskeltavaa karuudellaan. Karu on itse tarinakin, mutta omaan mieleeni heräsi jonkinlainen uhrauksen tematiikka.

Keskellä lavaa massiivisena,  harmaitten rapistuvien betoniseinien saartamana, on sotilasmuistomerkki nimilistoineen. Muistuttamassa yhteisön uhraamasta panoksesta itsensä vuoksi. Tämän muistomerkin ympärillä kerrotaan sitten tarinaa miehestä, jonka korvien välissä ovat jo valmiiksi tummat tuulet puhallelleet ja joka selviytyäkseen yhteisössä joutuu myymään itsensä sille. Lopputuloksena on tietysti nöyryytys ja mustasukkaisuus, joka päättyy tragediaan. Tavallaan tässä yhteisö myös uhraa jäsenensä, Wozzeck (Mariesta puhumattakaan) ei saa nimeään vaan plakaatteihin.
© 2019 Suomen Kansallisooppera / Stefan Bremer

Tulevaisuuskaan ei näytä hyvältä McVicarin silmissä, päähenkilöiden yhteinen lapsi, erikoisen perheen poika jää loppukuvassa työntämään samaa isänsä oravanpyöräkärryä. Erittäin vaikuttava ohjaus ja lavastus. Muistomerkki on jatkuvasti näkyvissä ja näytösten välit peitetään vain pari metriä korkealla verholla.

Solistit olivat mainioita. Nimiosassa kovan onnen sotilaana on Olafur Sigurdarson ja hänen naisenaan Mariena Helena Juntunen. Rykmentin rumpali Daniel Brenna ja tohtori Tapani Plathan onnistuivat hyvin. Erityisesti ilahdutti kapteenin roolissa Hubert Francis.

Ehkäpä kuitenkin kovinta tavaraa tuli tällä kertaa orkesterimontusta. Hannu Lintua olisi syytä saada houkuteltua useammin kansallisoopperaan. Orkesteri säkenöi komeasti Bergin partituurin parissa. Ehkei Wozzeckista tule paljon hyräiltävää aamiaispöytään, mutta sellaista sävelkylpyä kun elävä esitys tarjoaa oopperakatsomoon, ei kannata jättää kokematta.

lauantai 2. maaliskuuta 2019

Sylvia hurmasi

Baletti: Sylvia - Kansallisooppera 2019-3-1

© 2019 Suomen kansallisbaletti / Mirka Kleemola
Kansallisbaletin kevään uutukaistuotantona on John Neumeierin koreografia Léo Delibesin musiikkiin Sylvia. Baletin kantaesitys oli vuonna 1876 ja Neumeierin versio näki näyttämövalaistuksen vuonna 1997.

Baletin alkuperäinen tarina pohjautuu Torquato Tasson näytelmään 1500-luvun loppupuolelta. Balettitulkinta kolmisensataa vuotta myöhemmin toi uusia tuulia balettiperinteeseen naisten roolin laajentuessa soturimaailmaan. Sata vuotta myöhemmin Neumeier jättää juonen yksityiskohdat historian sivuille ja perustaa koreografiansa kolmeen näytökseen Sylvian heräämisestä kypsyyteen. Tuotannon aliotsikoksi onkin osuvasti laitettu "Kolme koreografista runoa mystisestä aiheesta". Käsiohjelma sisältää synopsikset näytöksien sisällöistä ja niiden perusteella pysyy mainiosti kärryillä tapahtumien taustasta.

Neumeierin liikekieli hurmasi minut mukaansa. Modernia tanssia jossa huumoria ei ole unohdettu. Lavastaja Yannis Kokkos tarjoilee kauniin minimaalisen näyttämökuvan, joka pienillä variaatioilla luo eeppisen ilmavan abstraktin ympäristön. Liikekieli tuntuu käyvän sisäistä keskustelua hahmojen sisällä.

Abigail Sheppard ja Atte Kilpinen tanssivat mainiosti päärooleissa Sylviana ja Amintana. Muut pääroolit olivat Rebecca Kingin, Johan Pakkasen ja Michal Krčmářin vastuulla. Pienoisena kauneuspilkkuina tanssin osalta jotkut vaikeat nostot myös muutamaan otteeseen näyttivät vaikeilta.

© 2019 Suomen kansallisbaletti / Mirka Kleemola
Delibesin musiikkia muistetaan kehua aina kun Sylviasta puhutaan. Liitän itseni samaan kuoroon. Garrett Keastin johdolla orkesteri tuntui olevan hyvässä iskussa ja musiikki hengitti komeasti.

Sylviasta jäi kokonaisuutena erittäin hyvät fiilikset. Silmät ja korvat saivat herkkua koko rahan edestä. Suosittelen!