tiistai 23. toukokuuta 2017

Jumalat pulassa, tuhoa Tukholmassa

Ooppera: Götterdämmerung - Kungliga Operan Stockholm 2017-5-20

© Kungliga Operan, Markus Gårder
Tukholman Ring päättyi hienosti Jumalten tuhoon sopivasti Richard Wagnerin syntymäpäivänä. Tetralogian päätyttyä varsinaiset vierotusoireet alkavat vasta huomenna, mutta jo nyt on tuttu, haikean tyhjä olo. Ohjaaja Staffan Valdemar Holmin kanssa Ring-suhteemme alkoi mukavasti, mutta Siegfriedin toisessa näytöksessä koimme hankalia kommunikaatiovaikeuksia. Ongelmista emme toipuneet kunnolla missään vaiheessa Jumalten tuhonkaan aikana, mutta olemme edelleen ystäviä ja yritämme varmaan parantaa suhdettamme tulevaisuudessa. Pitää jossain vaiheessa lukaista käsiohjelma, jospa siellä olisi lisäinfoa Holmin ajatuksiin.

Lavastuksen(kin) puolesta Jumalten tuho poikkeaa mielestäni edeltävistä osista. Bente Lykke Møller ei enää painota symmetriaa (elokuvasali-lavasteessa se toki tulee oikeastaan automaattisesti). Aikaisemmin ikkunoiden läpi nähdyt projisoinnit hyppäävät nyt melkein pääosiin. Heti alun nornakohtaus tapahtuu täysmittaisen projisoinnin edessä. Laulajanornien koreografia on hillitty, mutta projisoinnin pantomiimibaletin nornat kalliolla mallintavat libreton kertomusta.

Prologin loppuosassa Brünnhilde istuu elokuvateatterissa katselemassa edellisen oopperan loppukohtausta. Kaikki projisointifilmit läpi oopperan on kuvattu ja muokattu muistuttamaan elokuvan syntyvuosien filmityyliä. Tätä elokuvateatterilavastusta/ohjausideaa on myös hieman hankala yrittää sijoittaa koko Holmin Ringin kontekstiin. Sama lavaste on käytössä myös kolmannen näytöksen alussa, kun Reinintyttäret uiskentelevat penkkirivien välissä ja Hagenin metsästysporukka päätyy myös samaiseen elokuvateatteriin. Yksi analogia mikä tuli mieleen on se Siegfriedin toinen näytös, jossa Fafnerin olisi voinut myös kuvitella olevan näyttelijä/sirkusesiintyjä. Esiintyjä on lavalla ja elokuvan myötä lava on vaihtunut valkokankaaksi. Ei tuostakaan oikein pitkälle päästä. Toinen mahdollisuus olisi elokuvakankaan käyttö mallintamaan sisäistä/ulkoista sielunmaisemaa. En saa kyllä siitäkään muodostettua koherenttia kokonaisuutta.

Gutrune ja Gunther ovat jostain syystä raajarikkoja. Molemmat kävelevät kepin kanssa ja Gutrune piipahtaa jopa rullatuolissa alkupuolella. Mikä mahtaa olla tämän symboliikka? Ovatko he degeneroituneita (myös) fyysisellä tasolla? Hagenilla ei liikkumisen kanssa ole ongelmia, joten ainakaan äidin puolelta ei pahoja geenejä ole kolmikolle tullut.

Ehkä olikin parempi unohtaa jo tässä vaiheessa Holmin mahdollinen yhtenäisyysteoria ja siirtyä nauttimaan näytösten ja kohtausten visuaalisesta annista ilman suurempia riippuvaisuuksia toisiinsa. Ja tuolla asenteella katsellessa on silmien edessä ihan mukavaa katseltavaa. Oikeastaan koko Jumalten tuhossa on elokuvateatterin ohella vain toinen tila, Gibichungien sali. Sali on jo ensimmäisessä näytöksessä varsin pelkistetty kulmikkaine holvikaarineen ja sohvineen. Loppukohtauksessa se on jo täysin autio Brünnhilden loppuaarian aikana. Tuo loppupelkistys miellytti minua kovin. Aivan lopussa sitten taustalle heijastettin Reinintyttäriä ja tulta. Itse olisin varmaan vienyt pelkistyksen vielä pidemmälle. Brünnhilde tiputtaisi sormuksen vesimaljaan ja sytyttäisi lavan lattialle yksittäisen kynttilä. Sitten Brünnhilde kävelisi pois lavalta samalla kun kaikki lavavalot himmenisivät lopullisesti jättäen vain kynttilän palamaan. Siinä sitä olisi Holmille pohdittavaa.

Mutta vaikka nyt narisenkin siitä etten kyennyt ohjauksesta löytämään mitään hienoa kokonaiskuvaa, niin kyllähän siitä viileän tyylikäs skandinaavinen tuoksu jäi nenään. Asiat voisivat olla paljon huonomminkin.

Musiikkipuolella ei sitten valittamista olekaan. Marko Letonjan johdolla orkesteri selviintyi urakasta puhtain paperein. Muutama pikkukupru kuului, mutta niitä kuuluukin aina ihmisten hoitaessa musisointia. Vielä kokonaisuuteen hiukkasen enemmän heittäytymistä ja riskin ottoa, niin sitten ollaan jo suurmestariluokassa

Olen kehuskellut jokaisen osan yhteydessä ruotsalaisten laulajien tasoa ja niin saan tehdä nytkin. Tietysti samat veijarithan siellä lavalla olivat nytkin. Uutena tuttavuutena tosin oli Hagenin roolin laulaja Falk Struckmann, joka on tuontitavaraa Saksasta. Erinomainen laulaja hänkin. Brünnhilde oli tuttuun tapaan Nina Stemme, hänestä huokuu varmuus. Lars Clevemanin Siegfried on valloittava sankari, rooli sopii mainiosti hänelle, eikä äänikään loppunut kesken.

Kyllä Tukholman Ringistä jäi kelpo fiilikset. Musisointi oli korkealla tasolla. Tuotanto ei tarjonnut (ainakaan ilman taustoitusta) makrotasolla suuria ajatuksia, mutta toimi pienempinä yksikköinä oikein hyvin. Kyllä Tukholmaan kannattaa aina lähteä Wagneriin tutustumaan.

lauantai 20. toukokuuta 2017

Tukholman Siegfried

Ooppera: Siegfried - Kungliga Operan Stockholm 2017-5-20

© Kungliga Operan, Markus Gårder
Ohjaaja Staffan Valdemar Holm avasi vihdoin Siegfriedissä enemmän työkalupakkiaan ja antoi katsojalle hieman pohdittavaa. Ensiksi pikkuhuomio jota en ole tainnut tulla maininneeksi. Alkusoittoja ei ole kuvitettu lavatapahtumin, vaan esirippu avautuu vasta toiminnan alkaessa. Nykyään jo melkein kaikissa ohjauksissa tahtoo olla alkusoiton aikana (joskus jopa ennenkin) taustoitusta tulevaan tarinaan. Itse asiassa alkusoittojen pitäminen musiikin yksinoikeutena tuntuu ihan raikkaalta ja rytmittää ohjausta sekä kokonaisuutta omalla tavallaan.

Siegfriedin ensimmäinen näytös oli vielä tunnelman osalta jatkumoa Reininkullan Nibelheimiin. Edelleen oltiin sisätiloissa ja seinät kuin vohveliraudan neliökuvioita. Symmetria vallitsee edelleen ja Mimen työpöytä takomoineen ja keittiöineen täyttää käytönnössä koko lavan edustan. Siegfriedin valaessa ja takoessa Nothungin kuntoon, pöydän toisessa päässä Mime valmistaa myrkkyjuomaa Siegfriedin pään menoksi.

Toisessa näytöksessä Holm sitten heitti (v)eteen koko joukon erilaisia syöttejä katsojan pään menoksi. Lavastus vihjaa että olemme edelleen sisätilassa, symmetrisen huoneen seinät ovat kuitenkin täynnä pientä lehvää. Ylhäällä on ikkunoita, läpi niistä ei kuitenkaan näy, vaan ikkunoissa on verhot. Muutama ikkuna on raollaan ja niissä verhot lepattavat. Huoneen takaseinän alaosassa on lavarakennelma ja sen edessä istuu selkä yleisöön päin 16 täysvalkoisiin puettua katsojaa. Katsojissa on sekä miehiä että naisia ja asusteiden tyylistä voi todeta ryhmän olevan laaja kirjo ihmisiä lähtien raskaana olevasta naisesta ja päätyen ranskalaisen santarmin hahmoon ja arabiin. Selkeästi siis varsin heterogeeninen porukka. Alberich, joka on muuten puettu käytönnössä identtiseen asuun Kulkija/Wotanin kanssa (jatkaen symmetriaa), tuntuu olevan kuin jonkinlainen pappishahmo tuolle katsojaryhmälle. Alberichin ja Kulkijan dialogin aikana he aina välillä kääntyvät katsomaan Alberichiä, vaikka rintamasuunta onkin pääasiassa lavarakennelmaa kohti.

Kun Alberich ja Kulkija poistuvat ensimmäisen kohtauksen lopuksi katsojaryhmän oikea puoli vaihtaa paikkoja vasemman puolen kanssa muistuttaen meitä symmetrian olemassaolosta. Siegfriedin saa keskustelukumppanin metsälinnusta. Lintuneitoa ei ole puettu lintupuvulla eikä hän roiku katonrajassa, vaan lintuassosiaatioon riittää hartiahuivin räpyttely. Näyttää ja toimii paremmin luonnossa kuin näin kerrottuna.

Fafner onkin sitten Siegfriedin suurimpia yllätyksiä. Lohikäärmehahmosta muistuttaa ainoastaan ikkunaverhoihin heijastettu varjo. Fafner ilmestyy lavarakennelmalle puhetorven kera. Oma assosiaationi Fafnerin hahmosta menee käärmeöljyä kauppaavaan puolihuijariin. Mikä on sitten tämän ihmisjoukon suhde tähän hahmoon? Ihmisjoukko poistuu lavalta vasta Siegfriedin tapettua Fafnerin. Onko porukka vain huijattavaa yleisöä? Mikä on heidän suhteensa Alberichiin? Miksi Fafner on helppoheikki/saarnamies? Edes Siegfriedin lävistettyä Fafnerin sydämen, tämän kuolonsäkeissä ei tapahdu mitään mullistavaa. Siegfried käy hakemassa Tarnhelmin ja sormuksen huoneen ulkopuolelta, joten Fafner ei paljastunut Tarnhelmin takaa. Onko sormus sitten ajanut Fafnerin ahneuteen ja huijauksiin? Holm ei anna vastauksia; ainakaan vielä.

Kolmannen näytöksen ensimmäinen kohtaus järkyttää katsojaparan lopullisesti. Nyt ollaan ulkona! Tosin lavan täyttää seinä jonka oviaukko ei olekaan keskellä. Jottei katsojan maailma aivan vielä romahtaisi tilamuutoksesta, niin seinässä on toki ikkunoita, mutta ikkunat eivät näytäkään ulkomaisemaa, vaan prameaa, kullankeltaista salia. Lavan läpi kulkee pareja jotka menevät sisään ovesta ja ilmaantuvat hetken kuluttua ikkunaprojisoinnin saliin. Myös Erda saapuu ja Kulkijan kanssa keskusteltuaan menee myös sisään. Sisälläolijat tuntuavat nyrpistävän nenäänsä Erdalle ja jättävät tämän yksin katsomaan ulos ikkunasta. Ulkona Kulkija ja Siegfried käyvät oman taistonsa ja keihään katkettua Erdakin häviää projisoinnista. Siegfried jatkaa matkaansa kohti Brünnhildeä.

Brünnhilde löytyy samasta salista mihin Wotan tämän jätti. Siegfriedin saavuttua taustatuli häviää projisoinneista. Muut projisoinnit ovat tähän asti kuvanneet kaikki luontoa; metsää, kuutamoa, korppeja, susia, vuoristoa, jne... Nyt tulen sammuttua ulkona näkyy teollisuuskompleksi joka puskee savua taivaalle. Itselleni tuli muuten vahva assosiaatio Antonionin Red Desert elokuvan maisemiin, suosittelen. Muuten Brünnhilde ja Siegfried löytävät toisensa totuttuun tapaan.

Kyllä Holm yllätti kovin Siegfriedillä. Tähän asti lähestymistapa on ollut skandinaavisen viileän niukka, mutta eritoten Siegfriedin toinen näytös höpsäytti pöydälle sellaisen kasan ennustusluita joiden lukeminen on nykytietämyksellä varsin moniselitteistä. Mutta hyväähän tuo toisaalta lupaa Götterdämmerungin suhteen. Onko asioilla yhteyksiä vai meneekö pakka lopullisesti sekaisin?

Ja voi näitä ruotsalaisia laulajia! Nimiosan lauloi Lars Cleveman jonka muistan Riian Götterdämmerungista. Hetken lämmettyään hän lauloi komeasti läpi illan. Nina Stemme on mahtava Brünnhilde, John Lundgren vakuuttava Kulkija ja Johan Edholm mainio Alberich. Illan erikoismaininnan ansaitsee Mimen roolin laulanut Niklas Björkling Rygert. Mime on herkkurooli ja Rygert nautiskeli siitä juuri sopivasti.

Marko Letonjan johtamaa orkesteriakin oli mukava kuunnella ja katsella, joten eipä hullumpi ilta musiikkiteatterin parissa.

perjantai 19. toukokuuta 2017

Valkyyriat Tukholman illassa

Ooppera: Die Walküre - Kungliga Operan Stockholm 2017-5-18

© Kungliga Operan, Markus Gårder
Tukholman Ring jatkui hyvin nukutun yön jälkeen Valkyyrian voimalla. Jo eilinen Reininkulta ilahdutti hyvillä laulajilla ja tänään tuntui että kohottiin vielä pari askelta korkeammalle. Aivan mahtava uusi tuttavuus oli Cornelia Beskow Sieglinden roolissa, jonka äänivarat ja tulkinta kolahtivat kyllä kovaa ja korkealle. Ei tarvita suuria ennustajan lahjoja arvaukseen, että tällä laulajalla on vientiä tulevaisuudessa.

Sieglinden kanssa sisarellisia paheita harrasti Michael Weinius Siegmundina. Weinius on jättänyt jo useammasta kohtaamisestamme positiivisen muistijäljen, eikä tämä ilta ei ollut poikkeus. Eiliset Fricka ja Wotan, eli Katarina Dalayman ja John Lundgren jatkoivat tänään erinomaisesti. Nina Stemmen Brünnhilde oli itse varmuus. En ole aikaisemmin kuullut Stemmeä livenä ja ennenkaikkea hänessä hämmästytti rautainen äänikontrolli. Itse en pane pahakseni esimerkiksi Brünnhilden Hojotoho-fraasien loppukiekausta, mutta Stemmellä kaikki on hallinnassa viimeiseen ääneen asti. Huikea laulaja...

Marko Letonja jatkoi varmaa työtään orkesterin kanssa. Saksalaisissa oopperaorkestereissa (ainakin niissä muutamassa mitä olen onnistunut kuulemaan elävänä) on usein orkesterisoundissa tietty rouheus, herkkyys ja luonnonläheisyys mitä oikein missään muissa orkestereissa ei ole. Letonja ja orkesteri soittivat kerrassaan upeasti, mutta vielä kun saisi mukaan tuollaisen rouheuden, niin paketti olisi valmis.

Kerrassaan mainioita laulajia ja orkesteria kuunnellessani tuli jopa yhdessä vaiheessa mieleen että oopperoiden konserttiesityksissäkin voisi olla ideaa. Onneksi pääsin moisesta harhakuvitelmasta nopeasti eroon ja muistin että teatteriahan sen pitää olla. Mitä olisi lasagne ilman pastaa?

Vasta ensimmäisen näytöksen lautashuonetta katsoessani tajusin että kaikki lavastukset, myös Reininkullassa, ovat olleet symmetrisiä. Tosin sitten toisessa näytöksesssä lavastaja Bente Lykke Møller varmisti että muutkin mattimyöhäiset tajuavat idean rautalangan avulla, kun taulusalin taulut olivat jopa peilikuvia huoneen toisessa reunassa.

Ohjauksen ja lavastuksen punainen lanka on edelleen hakusessa. Viimeisin ajatukseni on jonkinlainen nukketalo. Sen ohella että kaikki puuhastelu tapahtuu sisätiloissa ja symmetristen seinien sisällä, niin huoneiden "sisustukset" ovat yksinkertaistettuja, kuten nukketaloissa. Lisäksi kaikissa kohtauksissa, Reininkullan Nibelheimia lukuuottamatta, on takaseinällä ikkuna tai ikkunoita, joista näkyy ulkomaailmaa kuvaava projektio. On olemassa abstraktin oloinen sisätila ja toisaalta luontoa ja ulkomaailmaa kuvaava projektio. Tuota projektiota oli hienosti käytetty hyväksi vaikkapa kolmannen näytöksen Valkyyrioiden ratsastuksessa, jossa hevosten laukka näkyi seinän pilariaukoista.

Ohjaaja Staffan Valdemar Holm sijoittaa mielenkiintoisesti tapahtumia lavan ulkopuolelle. Eilen Freian kullalla peittely tapahtui piilossa ja tänään Siegmundin, Hundingin ja Wotanin välienselvittely tapahtui myös meidän silmiltämme piilossa. Holm antoi sen sijaan Sieglinden peilata taiston tunnevyöryt yleisölle. Toimiva ratkaisu noinkin.

Kolmannessa näytöksessä Valkyyriat eivät kuljettele liikkumattomia ruumiita vaan paimentavat kuoloon matkallaolevia(?) sotureita ympäriinsä. He jopa muodostavat sotureista puskurin Wotanin vihalle, mutta Wotanin jyrähdys saa soturit tyylikkäästi polvistumaan. Hieman erikoisempi ratkaisu on pukea Valkyyriat ratsastusmekkoihin(?), mutta Brünnhilden levolle laskemisessa sitten Froh ja Donner tuovat haarniskavarusteet univarusteiksi.

Vaikka se punainen lanka onkin kadoksissa, niin täytyy kyllä myöntää että ohjaus ja lavastus viehättävät silti. En tiedä tuleeko ihmettelyihin vastauksia Siegfriedissä tai Jumalten tuhossa, mutta kiehtova kysymys on esimerkiksi se että miksi kaikki tapahtuu symmetrisissä sisätiloissa? Oli niin taikka näin, mutta jo tämän iltaisen Valkyyrian takia Tukholman reissu on ollut matkan arvoinen.

torstai 18. toukokuuta 2017

Tukholman Reininkulta

Ooppera: Das Rheingold - Kungliga Operan Stockholm 2017-5-17

© Kungliga Operan, Markus Gårder
Tämä kevät onkin oikea herkku Wagnerin kannalta. Berliinissä näin kuukausi sitten Ringin (R, W, S, G) ja nyt on vuorossa rakkaiden länsinaapureiden versio Tukholmassa. Kuninkaallisen oopperan Ring valmistui kymmenisen vuotta sitten ohjaajanaan Staffan Valdemar Holm. Tänä keväänä esitetään kaksi sykliä joista omani on ensimmäinen.

Oma paikkani oli permannon ensimmäisen rivin reunassa (kolmas reunasta) ja hieman pelotti etukäteen onko orkesterin balanssi liian vinossa. Huoli osoittautui onneksi turhaksi, kuulokuva oli mainio ja paikalta oli mukava tarkastella taas orkesterin työskentelyä lähietäisyydeltä. Erityisesti kolmen lyömäsoittajan työnjakoa oli jännittävä seurata. Kaveria käytiin jeesaamassa kun kädet eivät riittäneet.

Orkesterin seuraaminen antoikin mukavaa lisämaustetta, sillä kokonaisuutena Reininkullasta jäi vähän kliinisen viileä kokonaismaku. Ohjauksen suhteen ei moitittavaa sinänsä ole. Pyörä oli vanhanmallisesti edelleen pyöreä ja rullasi pehmeästi. Lähinnä Bente Lykke Møllerin suunnitteleman lavastuksen ratkaisut jäivät hieman valjuiksi.

Ensimmäinen kohtaus Reinintyttärineen tosin lupasi paljonkin. Lavastus mallinti museota jossa voisin kuvitella olevan Nibelungin myyttiin liittyviä artefakteja. Itse tyttäret olivat kuin henkiin heränneitä nukkeja ja Alberichin tuntui ilmestyvän kuin esittelykaapista heränneenä. Rein oli läsnä taustaikkunoiden läpi näkyvänä vesinäkymänä.

Toisessa kohtauksessa ollaan edelleen sisätiloissa, ilmeisesti jumalten "vanhan" asunnon salissa, joka on jo tyhjennetty Valhallaan muuttoa varten. Poisotettujen taulujen varjostuneet paikat täyttävät tyhjät seinät. Nyt taustaikkunoiden läpi näkyy pilvien yllä rullaava pilvimaisemaluuppi.

Bente Lykke Møller on suunnitellut myös asut. Asujen epookki tuntuisi olevan jossain 1800-luvun lopun vaiheilla. Reinintyttäret muistuttavat habitukseltaan nukkeja ja jumalten asusteet taasen edellä mainitun aikakauden yläluokan asusteita valkoiseksi jätettyinä. Ilahduttavasti Fafnerista ja Fasoltista ei ole tehty tekemällä jättiläisiä. Veikkaan että jo muutenkin kookkaiden laulajien jalkineissa oli erikoispohjalliset, ja se riitti ruskeahkojen työpukujen ohella tekemään jättiläisistä jättiläisiä.

Nibelheimin lavastuksen idea jäi minulle mysteeriksi. Seinät olivat tehty neliönmuotoisista elementeistä joista ei minulle kyllä oikein muodostunut minkäänlaisia assosiaatioita mihinkään suuntaan. Alberichin Tarnhelm muuntelut toimivat käärmeen jättiläishännän ja rupikonnan avulla ihan niinkuin pitikin.

Wotanin likaa kätensä kunnolla Alberichin verellä sormusta ottaessaan. Hieman yllättäen Freian peittäminen kullalla tehdään sivuhuoneessa piilossa. Ja lopuksi jumalat poistuvat Valhallaan Logen tuikatessa vanhan puljun tuleen.

Ei ohjauksessa ja lavastuksessa oikeastaan mitään vikaa ole, minulle vain jäi kokonaisuudesta jotenkin steriili maku. Edettiin erittäin maltillisesti ja vähäeleisesti, mutta se mitä jäi jäljelle ei oikein lähtenyt käymään mielen sopukoissa, vaan jäi valjuksi.

Orkesterin johdossa on Tukholman Ringeissä slovenialainen Marko Letonja. Ei orkesteri mihinkään suureen Wagner-transsiin vaipunut hänen johdollaan, mutta toisaalta ei illan musiikillisesta annistakaan voi kyllä moitettakaan antaa.

Laulajat olivat taas kerran tasaisen hyviä, kuten Tukholman Wagner-reissuilla on tapana olla. Omia suosikkejani illan solisteista olivat Fricka ja Wotan, eli Katarina Dalayman ja John Lundgren ja erityisesti illan Alberich eli Johan Edholm.

Esinäytös oli siinä ja huomenna sitten Valkyyrian pariin. Eiköhän ne pidot vain parane.