tiistai 23. joulukuuta 2014

Jupiterin jäähyväiset

Die Liebe der Danae, Deutsche Oper Berlin, Litton, Harms

Luonteva tapa aloittaa Saturnalian juhlistaminen on piipahtaa hetki roomalaisen ja kreikkalaisen jumaltaruston parissa tutustumalla Richard Straussin toiseksi viimeiseen oopperaan Die Liebe der Danae, eli Danaen rakkaus. Oopperan libretosta vastaa Joseph Gregor joka pohjasi työnsä Straussin luottolibretistin Hugo Hofmannsthalin luonnokseen. Strauss sai oopperan valmiiksi 1940. Hän sai kuulla oopperansa konserttiesityksenä vuonna 1944, mutta varsinainen ensi-ilta oli vasta Straussin kuoleman jälkeen vuonna 1952.

Oopperana päähenkilöt Danae, Midas ja Jupiter omaavat muiden oopperan hahmojen tapaan esikuvansa kreikkalaisessa ja roomalaisessa jumaltarustossa. En ole kummankaan kulttuurin tarustojen asiantuntija, mutta sen verran tiedän kaikista että huomaan Gregorin ja Hofmannstahlin yhdistäneen tarinoita omaksi kertomuksekseen. Libreton tarinaa ei löydy sellaisenaan mistään aikaisemmin. En ryhdy tähän pidempää synopsista runoilemaan, sellainen löytyy vaikkapa wikipediasta. Mutta lyhyesti kertoen Jupiter haluaa lisätä naisvalloituksiinsa Danaen ja käyttää Midasta tässä apuna. Danaepa rakastuukin Midakseen ja Jupiter jää nuolemaan näppejään.

Mytologioiden parhaita paloja käytetään hienosti libretossa. Danaen kultasade, Midaksen kultainen kosketus ja Jupiterin ukkonen, kaikilla on oma tärkeä osuutensa tarinassa. Ohjaaja Kirsten Harms on mielestäni onnistunut hyvin kuvittamaan tarinan varsin ajattomasti, ilman sen sijoittamista autereisille taivasta syleileville kalliokukkuloille ja saarille. Selkeää omaa ääntään hän korottaa muuntamalla Danaen kultasateen taivaalta sataviksi nuottipapereiksi, jotka kuvannevat kunnioitusta Straussin jumalaista musiikkia kohtaan. Samoin myös lavan yllä leijuvan flyygelin tulkitsen jonkinlaiseksi symboliksi musiikin ja taiteen keskeisestä parantavasta voimasta, tahi rakkaudesta. Tuo symboliikka kääntyy mielenkiintoisesti ympäri, kun libreton mukaan Danae lopussa antaa Jupiterille viimeisen kultaisen hiuspantansa osoittaakseen, että kulta ei merkitse mitään. Harms käyttää tuossa hiuspantana noita samoja taivaalta sataneita partituurisivuja. Näin Jupiterkin saa vakuutuksen rakkauden vilpittömyydestä musiikin avulla. Ihan kelpo symbolinen ohjaus symbolistisesta tarinasta.

Ooppera on tallennettu vuonna 2011 Berliinistä, Deutsche Oper Berlinin tuotannosta. Kapellimestari Andrew Litton johtaa orkesteria. Komeaa soitantaa, vaikka voisin kuvitella partituurista löytyvän vielä ripauksen enemmänkin draamaa. Strauss ei päästä laulajia helpolla. Manuela Uhl Danaen roolissa kuulostaa alussa varsin kireältä, mutta onneksi ääni vapautuu ja toinen sekä kolmas näytös ovat hienoa kuultavaa. Jupiterina Mark Delavan käy saman kehityskaaren läpi, alku hieman hankalaa, mutta lopussa kiitos seisoo. Midaksen esittäjästä Matthias Klinkistä ei ole pahaa sanottavaa.

Liekö Danaen rakkaus kaikkein harvoin esitettävä Strauss ooppera? Tämä Deutsche Operin tuotanto oli käsittääkseni vasta kuudestoista kautta aikojen! Ehkäpä musiikki ei aivan ole samalla tavalla mieleenpainuvaa kuin Straussin suosituimmissa oopperoissa, mutta vaikea kuvitella ettei tuolla useammin saisi katsomoja täytettyä. Tälläiselle Strauss diggarille tallenne on täyttä herkkua.



lauantai 29. marraskuuta 2014

Lepakko viihdyttää

Operetti: Lepakko - Kansallisooppera 2014-11-29

Operetti tuntuu noin ensi tuntumalta kategoriansa puolesta hieman vieraalta musiikkiteatterin lajilta omaan makuuni. Toisaalta kategoriat eivät ole olleet kovinkaan tärkeitä minulle sitten lapsuuden jälkeen. Tämän tunnustaen kuitenkin tunnen enemmän viehätystä sinne syvällisempään ja ajattelua herättävään suuntaan taiteen kentässä. Ja kun nyt olen saanut sopivan määrän tummia pilviä taivaalle, voin tunnustaa että Kansallisoopperan uusi Lepakko-tuotanto on erittäin viihdyttävä ja taitavasti toteutettu. Ajaton versio raikkaan hömpän nauttimiseen.

Lepakon tarinasta ei sitä syvällisyyttä kauheasti saa revittyä. Aikaisempaan vedätykseen toteutettu vastapila. Roolien vaihtaminen, sosiaalisen asteikon sekoitus, loputon huolettomuus, hauskanpito, siinä jotain teemoja. Itse asiassa jos tarina ei olisi vastapila Lepakon toimesta, vaan tapahtumat olisivat "käsikirjoittamattomia", niin silloin koko juoni olisi mielenkiintoisempi. Nyt tieto siitä että Eisenstein on ainoa joka sukeltaa tietämättömänä illan huvituksiin, riisuu tarinalta siivet. Mutta toisaalta varmaankin juuri tuo ajatus, "sehän oli vain vedätystä" on se mikä tekee tällä kertaa operetista operetin.

En ole Lepakkoa aikaisemmin nähnyt, edes tallenteelta, joten ohjaaja Marco Arturo Marelli sai puuhastella neitseellisillä maaperällä ennakkokäsitysten suhteen. Musiikkikin oli minulle tuttua vain yksittäisinä lauluina, ei kokonaisuutena. Ja se mikä eniten yllätti, oli puheteatterin määrä. Ensimmäisessä ja kolmannessa näytöksessä on paljon pelkkää puhedialogia. Varmaankin tästä syystä puheroolin omaava vanginvartija Frosch käyttää suomen kieltä. Sekasotku saksan ja suomen välillä toimii periaatteessa hyvin. Kotimaisen kielen käyttö tietysti johtaa välillä sitten huumorin suomettamiseen, osa jutuista toimi hyvin, osa ei. Lepakkoa voisi pitää myös kolmituntisena alkoholimainoksena ja kevyt laitamyötäinen on ehdoton osa tapahtumien jouhevaa kulkua. Mutta suomalaisen humalahuumorin historia on sen verran monipiippuinen asia, että muutamaan otteeseen tunsin oloni hieman vaivaantuneeksi.

Marelli vastaa ohjauksen lisäksi myös lavastuksesta ja valaistuksesta. Lava pyörii ja sen sisällä liikkuvien lavaste-elementtien eri puolet muokkaavat miljöön sopivaan malliin. Ohjaus toimii hyvin, ne puhedialogit katkaisevat jossain mielessä jouhean etenemisen, mutta vaikea niistä on eroonkin päästä. Ehkäpä sitä kolmannen näytöksen puheteatteria voisi vähän viilata lyhyemmäksi.

Johann Strauss nuoremman musiikissa ei vikaa ollut. Valssia ja polkkaa pukkasi. Kapellimestari Alfred Eschwé muokkasi oopperan orkesterista kolmi-iskuisessa tahtilajissa viihtyvän musiikkiviihdytyskoneiston. Ensi-illan solistilista oli ehkä hieman yllättäen varsin vierailijavoittoinen. Mutta varsin tasainen laulajakaarti. Michael Kraus oli mainio Eisensteinin roolissa ja Jaakko Kortekangas tohtori Lepakkona. Naisrooleista omaa korvaani miellytti eniten Claudia Goeblin Adelena. Prinssi Orlofsky rooli on jaettu Helsingissä mielenkiintoisesti ykkösmiehityksen kontratenorin ja kakkosmiehityksen mezzosopraanon kesken. Kontratenori Tai Oneyta kuuntelee mielellään. Ohjauksen loputtomasta italialaisesta tenoriäänivirrasta vastasi Alexandru Badea. Kakkosmiehityksessä on enemmän kotimaisia laulajia, en valitettavasti taida ehtiä heitä kuuntelemaan.

Ei uudesta Lepakko -tuotannosta voi olla pitämättä. Kotiinpäin ajaessa poskilihakset tuntuivat hieman helliltä pitkällisestä hymyilemisestä johtuen. Suosittelen kyllä julkisia kulkuvälineitä, Lepakon jälkeen saattaa tehdä mieli juoda hieman samppanjaa. Tällä kertaa jouduin jättämään sen väliin.

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Risto Laurialan täyshoito Konserttihovissa

Konsertti: Konserttihovi 2014-11-23


Risto Lauriala saapui pitkästä aikaa Konserttihoviin ja pyöräytti samantien yhden parhaista konserttikokemuksista hovissa. Alun Mozart poislukien liikuttiin romantiikan ajan musiikin parissa.

Hieman kuin lämmittelynä aloitettiin konsertti Mozartin variaatioilla "Koska meitä käsketään" -laulusta. Lauriala vältteli hienosti houkutusta tasaiseen rytmiin ja pidätykset kutkuttelivat mukavasti korvaa. Kiva kuulla nuokin ammattilaisen soittamana.

Konsertin ensimmäisen puoliskon täytti Robert Schumannin Karnevaali op. 9. Olen tainnut aikaisemmin kuulla elävänä muutaman osan tästä teoksesta, mutta kokonaisuutena kokemus oli uusi. Vaikka teos on palasista koostuva ja sen voisi kuvitella hajoavan helposti, niin Laurialan tulkinta imi minut täysin mukaansa. Hurjaa intensiteettiä.

Toisen puoliskon Chopin trio räjäytti sitten lopullisesti pankin. F-duuri Balladi, Fantasia - Impromptu ja cis-molli Scherzo kipristelivät sekä tunteen että älyn reseptoreita. Hovin Bösendorfer lauloi ja jylisi Laurialan käsittelyssä. Aivan huikaiseva kokemus. Jospa jonain päivänä saisin kuulla vielä Laurialan version h-molli Scherzosta... Ehkäpä seuraavalla kerralla.

Jotenkin Chopinin jälkeen tuntui vaikealta kuvitella konsertin jatkuvan, mutta niin vaan edettiin Debussyn ja Ravelin musiikin tahtiin. Laurialan taikasormet jatkoivat musiikin mysteerien muuttamista ääniaalloiksi ja Debussyn kaksi preludia ja Puutarhoja sateella tuntuivat täysin loogiselta jatkeelta Chopinille. Ravelin Toccatakin tuntui olevan juuri oikella paikallaan varsinaisen ohjelman viimeisenä numerona.

En tiedä satuimmeko olemaan tänään Risto Laurialan kanssa jotenkin samalla mystisellä värähtelytasolla, mutta harvoin konsertin jälkeen on näin täysipainoisen hyvä olo. Ja se että kokemus oli vaikuttava sekä tunteen että älyn osalta, ei ole aina itsestäänselvyys.

Kiitos Risto Laurialalle ja Konserttihoville mahtavasta sunnuntai-iltapäivästä!

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Kitara soi vielä kerran Lappeenrannassa

Konsertti: Ja Kitara Soi - Helkiö-sali, Lappeenranta 2014-11-16

Tämänvuotinen Ja Kitara Soi -festivaali päättyi musiikin suhteen paikallisin voimin. Festivaalin taiteellinen johtaja Jyrki Myllärinen taituroi lavalla yksin ja Niku Martikaisen kanssa duona. Konsertin loppupuoliskolla Myllärisen musisoinnin ohella saimme tutustua Riikka Siiralan tanssitaiteeseen.

Konsertti jakaantui selkeästi kahteen osaan. Alkupuolella tuoksuttelimme espanjalaista kansallisromantiikkaa terästettynä ripauksella ranskalaista modernismiä. Säveltäjinä Albéniz, Granados ja Ohana. Kahden kitaran kera ja myös soolona. Soolokappaleista pidin eniten Myllärisen esittämästä Albénizin Granadasta. En muista kuulleeni aikaisemmin Yatesin sovitusta ja Jyrki soitti hienosti. Martikaisen soolokappale oli Maurice Ohanan Tiento 10-kieliselle kitaralle. Vaikka etukäteen olin olettanut että tuo olisi kolahtunut minuun kovimmin, niin tällä kertaa en oikein lämmennyt Martikaisen versiolle. Herrojen duetoista viehätti tällä kertaa suloisen kaunis Granadosin Oriental.

Loppupuolen musisoinnista vastasi kitaran osalta Myllärinen yksinään. Musiikkina ensi Luys Milánin 6 Pavanaa, sitten Myllärisen oma Essential Fight ja lopuksi Rautavaaran Serenades of the Unicorn. Olennainen osa loppupuolta oli Riikka Siiralan tanssi. Käsiohjelmasta tulkiten Siirala olisi ollut mukana vain Myllärisen omassa sävellyksessä, mutta tanssin kaari oli pidempi, alkaen jo toisesta pavanasta lähtien. Essential Fight on tutkimusmatka hälyäänten musiikilliseen käyttöön ja siinä Siiralan tanssi ja ääntely on kyllä varsin olennainen osa koko sävellystä. Rehellisesti sanoen idea toimii kyllä elävänä esityksenä, mutta muuten siitä jäi hieman hajanainen mielikuva. Oli mukava kuulla Rautavaaran yksisarvisserenadit elävänä. En ole aivan varma Siiralan tanssin tarpeellisuudesta noiden kanssa, mutta ei se kokemusta kyllä haitannutkaan.

Mielenkiintoinen konsertti tämäkin ja isot peukut Jyrkille järjestelyistä! Ensi syksynä uudelleen!?

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Rolando Villazón Musiikkitalossa

Konsertti: Musiikkitalo 2014-11-08


Oma ensikosketukseni Rolando Villazóniin tapahtui Salzburgin musiikkijuhlilta vuonna 2005 taltioidulta La Traviata tallenteelta. Tuolloin Villazón ja Anna Netrebko olivat oopperamaailman kuuma pari. Tosin vain lavalla, mutta molempien urat olivat terhakkaassa nousussa ja lavakemia toimi hienosti. Pari vuotta tuon tallenteen tekemisen jälkeen Villazóniin iskivät mystiset ääniongelmat joiden syyksi paljastui myöhemmin kurkussa ollut kysta. Vaikeudet taitavat vihdoin voitettu.

Eilisessä Helsingin Musiikkitalon konsertissa Villazónin seuranana lauteilla olivat etelä-afrikkalainen sopraano Pumeza Matshikiza ja Guerrassim Voronkovin johtama Viron Valtiollinen Sinfoniaorkesteri. Villazón tunnetaan varsin vekkulina hahmona ja sopivan kokoisessa käsiohjelmassa taitelijaesittelyiden kielikuvat hymyilittivät minua joko tarkoituksella tai tahtomattaan. Sen verran 'patafyysikko olen minäkin, että löydän paikkani historiallisessa tuhkimotarinassa.

Viron Valtiolliseen Sinfoniaorkesteriin en ole tutustunut aikaisemmin. Heti konsertin avaavasta Massenetin Lahoren Kuninkaan alkusoitosta lähtien oli selvää että kyseessä on kelpo orkesteri. Draivia löytyi kyllä tarvittaessa. Sen sijaan jousistoon kaipaisin herkissä kohdissa enemmän läpikuultavuutta. Sointi jäi toisinaan kliiniseksi ja yksiulotteiseksi.

Kapellimestari Guerassim Voronkov hoiti tehtävänsä hyvin. Konsertin ensimmäisen puoliskon lopettanut Puccinin "O soave fanciulla" kärsi pienistä ajoitusongelmista, mutta muuten asiat etenivät mallikkaasti.

Etelä-afrikkalainen sopraana Pumeza Matshikiza oli minulle myös uusi tuttavuus; ja varsin positiivinen sellainen. Hän omaa täyteläisen, tuuhean äänen ja oli kaikin puolin oivallinen kumppani Villazónille lavalla. Joskus kyllä hänen äänensä resonoinnin vahvuus vie tekstin tuntemattomille vesille. Eli tarkkaamon vakio-ohje laulajille: "Konsonantit kertovat tarinan vokaalien avustuksella". Saa lainata. Matshikizan soololauluista ehdottomaksi suosikikseni jäi Ravelin "Oh! La pitoyable aventure". Kaikinpuolin mielenkiintoinen sopraanotuttavuus.

Entäpä itse Rolando Villazón? En ole häntä aikaisemmin lavalla kuullut ja eniten yllätti äänen lämmin ja täyteläinen sointi. Olisiko ylä-äänisarjojen pitänyt kilkattaa enemmän? Ei mitään väliä, sillä Villazóninkin suuruus laulajana on hänen tulkintojensa puhuttelevuus. Aika monet taitavat mieltää hänet iloittelurooleihin, mutta hänen äänensä loihtii myös draaman tummemmat sävyt hienosti esiin. Itselleni eilisen konsertin kohokohta oli ehdottomasti "E la solita storia" Cilean L'arlesianasta. "E lucevan le stelle"n toivoin kuulevani viimeiseen encoreen asti, mutta ei tällä kertaa.

Donizettin Lemmenjuoman dueton aikana saimme nauttia solistien jonglööritaidoista ja pienestä lavashowsta, joka toi hieman eloa konserttimuotoiseen esitykseen. Kyllä näitä maailmanluokan laulajia on mukava kuulla konserttilavalla, mutta parempi paikka olisi oopperalava. Valitettavasti sitä varten joutuu vain matkustamaan ulkomaille.

tiistai 28. lokakuuta 2014

Vivaldin vuodenajat mahtuivat konserttikalenteriin

Konsertti: Kamariorkesteri Refugium Musicum, Temppeliaukion kirkko, Helsinki 2014-10-23

Matkamiehen illan piristykseksi valikoitui tällä kertaa Antonio Vivaldin viulukonserttokokoelma Neljä vuodenaikaa. Temppeliaukion kirkossa viulusolisteina soittivat Minna Pensola ja Antti Tikkanen.

Vaikka Vivaldin vuodenajat ovat erittäin tunnettu ja paljon elokuvissakin käytetty sävellyssarja, ei sitä taideta kuitenkaan kovin usein lavalla esittää. Sinänsä sääli, koska terhakkaalla asenteella esitettynä ei noista tutuista konsertoista voi olla pitämättä.

Ja näin äkkiä ajatellen tuskin mieleen tulee parempaa parivaljakkoa tuohon puuhaan tarttumaan kuin Pensola - Tikkanen pari. En tiedä oliko aloite tullut orkesterin vai solistien puolelta, mutta pontevan esityksen tänään Töölössä kuulimme. Refugium Musicum on käsittääkseni periaatteessa amatööriorkesteri, mutta välillä ilmeneviä soinnin leventymisiä lukuunottamatta asenne ja taito tuntui olevan kohdallaan. Pensolan harteilla lepäsivät tänään kevät ja talvi, Tikkanen puhalsi hengen kesään ja syksyyn. Kevät ja talvi ovat suosikkiosani joten tänään Minna saa minulta erikoisplussat.

Estottomasti mainostan tässä samalla omaa suosikkilevytystäni, Il Giardino Armonicon levytystä vuodelta 1994. No quarter.

torstai 23. lokakuuta 2014

Ilona Jokinen ja Kristian Attila Konserttihovissa

Konsertti: Konserttihovi 2014-10-23

Kylmää syysiltaa lämmittivät Konserttihovin lavalla tällä kertaa sopraano Ilona Jokinen ja pianisti Kristian Attila. Ohjelmisto sisälsi pienen Ranska-Suomi maaottelun. Ensimmäinen puolisko vietettiin Debussyn ja Faurén sävelten seurassa ja väliajan jälkeen vuoroon tulivat Aarre Merikanto, Melartin ja Kuula.

Kaivelin konserttiarkistojani ja huomasin että olen kuullut Ilona Jokista aikaisemmin Savonlinnassa Oopperajuhlilla ja Kansallisoopperassa. Tänään kohtasimme ensimmäistä kertaa liedin parissa. Jokisen sopraanossa riittää voimaa, mutta konsertin aloittaneeseen Debussyn Ariettes Oubliées laulusarjaan kaipailin ääneen hieman enemmän herkkyyttä ja fraasien pehmeyttä. Debussyn musiikin mystinen vorteksi ei aivan päässyt imemään minua mukaansa.

Debussyn jälkeen kolme Gabriel Faurén laulua paljastivat mielenkiintoisen kontrastin Debussyn lauluhin verrattuna. Faurén laulut kuullostivat selkeästi lauluilta, kun Debussylla musiikkikin tuntui taipuvan kuin runoiksi tai akvarelleiksi.

Tällä kertaa Jokinen/Attila pari valloitti minut paremmin kotimaisen musiikin kanssa. Erityisesti Merikannon Kesäyö oli hienoa kuultavaa ja Attilan pianovälikkeen pidätykset upposivat syvälle. Hauskasti encorena saimme kuulla saman Hellaakosken Kesäyö runon Heikki Sarmannon sävellyksenä. Oikein mukava konsertti.

lauantai 18. lokakuuta 2014

Kitara ja cembalo ne yhteen sopii

Konsertti: Ja Kitara Soi - Helkiö-sali, Lappeenranta 2014-10-18

Festivaali jatkui piitkän tauon jälkeen kitaran ja cembalon duolla. Hollantilais-syntyinen kitaristi Rody van Gemert ja cembalisti Assi Karttunen ilahduttivat musiikinystävää modernilla Välimeri-henkisellä ohjelmistolla.

Aivan ensimmäiseksi täytyy ihastella kuinka hyvin klassisen kitaran ja cembalon äänet sopivat yhteen. Molemmat ovat näppäilysoittimia ja niiden äänensävyt ovat mukavan lähellä toisiaan, mutta silti erottuvat hienosti. Ja kun äänenvoimakkuuden suhteenkaan kitara ei jää toivottomaan alakynteen, niin liitto on mitä mainioin.

Kuultujen sävellysten aikakirjo oli niin suuri kun se nimettyjen säveltäjien avulla on mahdollista länsimaissa saada. Konsertti aloitettiin kreikkalaisen Athenios Athenaioksen pojan ensimmäisellä delfoilaisella hymnillä. Kyseinen kappale on ensimmäisen länsimainen sävellys jonka säveltäjä on pystytty tunnistamaan. Aikaa sävellyksen syntymästä on noin 2150 vuotta. Toisaalta kuulimme myös tuon kappaleen sovittajan, Graham Lynchin, kitarasävellyksen kantaesityksen. Siinä pientä perspektiiviä kalenteriselailuihin.

Delfoilaisen hymnin jälkeen siirryimme Matthew Whittallin The Wine-dark sea IV sävellyksen mukana nykyaikaan. Alun maisemamaalailun jälkeen sävellys putkauttaa esiin progehenkisen rytmijakson, joka tuo myös mieleen Philip Glassin ja Steve Reichin musiikin. Varsin mielenkiintoinen uusi tuttavuus.

Graham Lynchin Apollo, Toccata -teos toteuttaa käsiohjelman mukaan irtonaisempaa muotokieltä. Tuon myönnän auliisti. Musiikki on kuin tuokiokuvia tuulessa, jossa kitaran ominaissointi korostaa mielikuvien herkkyyttä. Tämä kitaralle sävelletyn sooloteoksen kantaesitys täydensi mielenkiintoisen musiikin jatkumoa. Ja Rody van Gemertin soittoa on ilo kuunnella, hienoa puhdasta fraseerausta ja herkkyyttä.

Maurice Ravelin viiden kreikkalaisen kansanlaulun sovitus kitaralle ja cembalolle jätti minut hieman viileämmäksi, vaikka Graham Lynch oli sovituksen tähänkin kantaesitykseen tehnyt.

Hieman samanlaiset tuntemukset jäivät myös Juha T. Koskisen Cinq fontaines de la Fortune sävellyksestä. Kitaran soittotekniikoiden erikoisosasto tuntui olevan esillä vain oman itseisarvonsa vuoksi. Ehkäpä sävellyksen useampi kuuleminen silottaisi polkua sydämeeni.

Harry Partch oli mielenkiintoinen säveltäjäveijari joka puuhasteli mikrointervalliasteikkojen parissa. Hän sävelsi Two Studies on Ancient Greek Scales -teoksen, jonka Rody van Gemert on sovittanut kitaralle ja cembalolle. Sopivasti (epä)vireinen kitara kutkutteli korvaa ja laittoi miettimään miten paljon niillä puhtailla ylä-äänisarjoilla on metafyysistä merkitystä evoluution muokkaamassa ihmiskorvassa. Ja kuinka tasavire on itse asiassa epävirettä,... jne... Voih, niin paljon pohdittavaa...

Moisista ajatuksista päästiin mukavasti takaisin maan pinnalle François Couperinin Les Gondoles de Delosin avulla. Assi Karttunen korukuvioi ranskalaisen barokin sävelet kauniisti.

Konsertti päättyi komeasti Rijndert van Woudenbergin Ton sävellykseen. Hieno konsertti ja erityisesti ohjelmistokokonaisuus miellytti minua suuresti. Lappeenrannan musiikkiopiston Helkiö-sali on kitaramusiikille sopivan kokoinen paikka. Rody van Gemertin kitaran hiljaisimmatkin sävelet kuuluivat juuri sopivasti. Mainio uusi kitaristituttavuus Assi Karttusen kanssa, lisää tällaista!!

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Olli Mustonen jousimeren keskellä Lappeenrannassa

Konsertti: Lappeenranta-sali 2014-10-15

Saimaa Sinfonietan minikiertue alkoi tänään Lappeenrannasta. Huomenna on vuorossa Savonlinna ja perjantaina Mikkeli. Liekö tämänkertainen kokoonpano Saimaa Sinfonietan pulleimpia versioita? Lappeenrannan ja Mikkelin kaupunginorkesterien lisäksi jousistoa täydentää vielä Savonlinna-kvartetti.

Ja kyllähän tuon jousien lukumäärän huomasi heti konsertin aloittaneessa Igor Stravinskyn Pulcinella-sarjassa. Mukavan täyteläistä sointia, mikä toisaalta ei välttämättä sopinut Stravinskyn herkkyyttä ja keveyttä kaipaavalle teokselle parhaimmalla tavalla. Illan muihin kappaleisiin sointi sopi paremmin. Tämän iltainen konsertti taisi olla myös ensi tutustumiseni kaupunginorkesterin uuteen konserttimestariin Matti Koposeen. Nuori kaveri, mikä varmaan tekee hyvää Lappeenrannan orkesterille. Pulcinella-sarjan viuluosuudet taipuivat hienosti, vähän enemmän solistista säihkettä olisi voinut vielä lisätä. Sitä varmaan löytyy kyllä reservistä.

Tibor Bogányi johtaa orkesteria konserteissa ja hänen hyvä kemiansa kokoonpanon kanssa on jo käynyt ilmi aikaisemminkin. Stravinskyn kanssa sattui muutamassa kohdassa pientä rytmistä epätasapainoa, mutta varsin pienistä asioista on kysymys.

Kiertueen solistina soittaa Olli Mustonen. Mustonen on pianistina persoona, joka tuntuu polarisoivan kuulijat vahvasti puolesta tai vastaan. Itse pidän kovasti Mustosen soitosta. Hänellä on erittäin vahva oma tyylinsä, joka kuuluu selvästi hänen soitossaan. Pianokonserttona hän soittaa tällä kertaa Sergei Prokofjevin neljättä konserttoa, B-duuri opus 53 vasemmalle kädelle. Prokofjev toimii hienosti Mustosen kädessä. Staccatot iskevät terhakkaasti ja hitaan osan lyyrinen maalailu maistuu makealle. Kyllähän tuon vasemman käden konserton kokonaisuus jää jotenkin vajaaksi. Korvat ja mieli ovat kai jotenkin tottuneet pianosatsin kymmensormisuuteen. Ohuempi äänimaisema jättää jotain olennaista pianosta pois. Mutta komia tulkinta silti Mustoselta ja Bogányilta. Encorena Mustonen soitti Prokofjevin viehättävän preludin 10 pianokappaleesta op. 12.

Ilta huipentui Mendelssohnin A-duuri sinfoniaan "Italialainen". Muistan kuulleeni sen aikaisemminkin Lappeenrannassa. Edelleen tuo toisen osan "suomalaiskansanlauluhenkisyys" hämmentää mieltä. Ihan täyteen plaaniin ja hurmokseen ei tainnut Saimaa Sinfonietta kohota Mendelssohnin finaalin kanssa. Mutta erinomainen konsertti kaiken kaikkiaan. Savonlinnalaiset ja mikkeliläiset tuskin löytävät parempaa iltamenoa huomenna ja ylihuomenna, menkäähän kuuntelemaan!

keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Opus X jousikvartettojen parissa Konserttihovissa

Konsertti: Konserttihovi 2014-09-24

Konserttihovin syyskausi aloitettiin komeasti jousikvartetin voimin. Vanhan musiikin yhtyeen Opus X:n sisältä irrotetusta kokoonpanossa soittivat tänään viulistit Petri-Tapio Mattson ja Antto Vanhala, alttoviulisti Markus Sarantola ja sellisti Louna Hosia. Teemalla "jousikvartettoja periodisoittimin" mietittiin samalla autenttisuuden henkeä. Vanhan musiikin esittämiskäytäntöjen parissa tohtorinväitöstä tekevä Sarantola pohdiskeli illan esitysten välillä historiallisesti autenttisten esitysten mahdottomuutta. Käsiohjelman mukana tullut teosesittelylappunen oli myös vallan antoisa.

Itse miellän autenttisuuteen pyrkimisen jonkinlaisena kuriositeettina. Kun konserttiin tai tallenteeseen viitataan periodi-, HIP- tai autenttisuus -termeillä, kuuntelijana ensimmäisiä assosiaatioitani ovat rouhea ja pehmeä soundi, vibraaton vähäisyys ja usein intonaation epätarkkuus. Seuraavana tulevat erikoisemmat tempovalinnat. Sinänsä tilanne on hieman ristiriitainen, kun usein kaipaan moderneihinkin tulkintoihin enemmän rouheutta ja eritoten oopperalaulajien kanssa joudun välillä siedättämään itseni omituisiin vibraattoihin. Mutta silti ajatus pyrkimisestä kappaleen sävellysajan äänimaailmaan tavoitteena tuntuu vieraalta. Äänitteiltä on kuultavissa esityksiä 1800-luvun loppuvuosilta saakka. Vaikka mielessään kompensoi alkuaikojen äänitystekniikan heikkoa laatua, silti vanhimpien äänitteiden tulkintatyyli on varsin erikoista kuultavaa nykyajan korvilla. Ei menneisyyden tyylin tavoittelussa sinänsä mitään vikaa ole, mutta kuitenkin siinä tämän päiväisessä yrityksessäkin kuuluu läpi koko esityskäytäntöjen historia aina tähän päivään saakka. Olen joskus leikkinyt ajatuksella viedä historiahakuisuus läpi myös tilan ja ihmisten suhteen. Konserttiin pääsee vain peruukki päässä tuoksuen tuhdisti ihmiskehon eritteille, salin valaistus hoidetaan öljylampuilla ja kynttilöillä,...

Mutta itse illan konserttiin. Jousikvartetti Opus X yllätti iloisesti, soundi oli rouhea ja pehmeä, niin kuin pitikin. Intonaation suhteen oltiin turvallisilla vesillä, olihan niitä epäpuhtauksiakin, mutta ei haitaksi asti. Ilta alkoi 16-vuotiaan Mozartin d-molli-kvartetolla KV 173. Säveltämisen aikaan hän oli jo altistunut Haydnin kvartetoille ja taitaapa kvarteton menuettiosan aluksi Haydnia lainatakin. Mukava kuulla Mozartin alkuajan kvartetto elävänä, vaikka Mozart ei jousikvartettojen parissa suurempi suosikkini olekaan.

Illan seuraava kvartetto oli Erik Tulindbergin G-duuri kvartetto no. 4. Tulindbergin musiikki ei tehnyt minuun oikein vaikutusta; ei tunteen, eikä älyn tasolla. Uskoakseni Opus X sai kvartetosta sen irti mitä siinä oli otettavissa, mutta ainakaan tänään en sille syttynyt. Enemmän ajatukset askartelivat Ruotsin itäisen puolikkaan musiikkihistorian ensi askelissa. Millaista oli musiikkielämä näillä kulmilla tuohon aikaan?

Illan mielenkiintoisin teos oli Franz Schubertin Es-duuri-kvartetto. Kuinka ollakaan myös Schubert oli 16-vuotias kirjoittaessaan tämän kvarteton. Mozartin ja Schubertin kvartetoilla on ikäeroa 40 vuotta, selkeästi olivat ajat muuttuneet.

Huomenna Opus X soittaa saman konsertin Helsingissä Musiikkitalossa. Käykäähän kuuntelemassa.

lauantai 20. syyskuuta 2014

Tanssin urbaanit utopiat Kansallisbaletissa

Baletti: Tanssin urbaanit utopiat - Kansallisooppera 2014-09-19

Kansallisbaletin syksyn ensimmäinen uutuus tarjoili kolmen koreografin kattauksen. Jerome Robbinsin Glass Pieces -teoksen kolmenkymmenen vuoden takaa, Jacopo Godanin nelisen vuotta vanhan Spazio-Tempon  ja Natália Horečnán upouuden Utopia of Another Continentin kantaesityksen.

Jerome Robbins käyttää Glass Pieces -koreografiassaan Philip Glassin musiikkia. Sykkivän minimalistinen äänimaisema tarjoaa illan otsikon mukaisesti urbaanin kevyesti vieraannuttavan tunteen. Pari ensimmäistä kohtausta leikkii mielenkiintoisesti joukon ja yksilöiden välisillä suhteilla. Vaikka joukko koostuu yksilöistä, niin yksittäisen jäsenen kannalta kaikki muut ovat kuitenkin yksilöllisyydestään huolimatta yhtä massaa. Mielenkiintoinen teos jossa liikkeen kieli ei välttämättä puhutellut minua silti kovin syvältä. Mieli askarteli enemmänkin tuon joukkoteorian parissa. Ehdoton plussa teoksessa oli elävä musiikki, jonka oopperan orkesteri tarjoili hienosti Dalia Stasevskan johdolla.

Oma suosikkini illan triosta oli keskimmäinen italialaisen Jacopo Godanin Spazio-Tempo -teos. Ulrich Müllerin ja Siegfried Rössertin 48Nord nimen alla tekemä musiikkiäänite toimii hienosti. Käsiohjelman mukaan Spazio-Temp on Godanin näkemys ajan- ja paikantajun käsittämiseen. Yritin koreografiaa katsellessani tulkita näkemääni ja kuulemaani tuon näkemyksen pohjalta, mutta en voi sanoa siinä onnistuneeni. Minulle ajan- ja paikantaju tuo mieleen enemmänkin tietoisuuden olemassaolosta, joka taasen on niin laaja käsite, että mikä tahansa liike päätyy liian helposti sen alle. Mutta Godafin tarjoamasta liikekielestä pidin kyllä kovasti. Tanssijoiden jatkuva elastisen notkea liike kätki hienosti voiman ja vastavoiman lakeja. Liike ei tuntunut tarvitsevan kiintopistettä syntyäkseen, vaan liike oli jatkuvampi autonominen prosessi. Ajatukset pyörivät myös yksittäisen tanssijan stemman (saako niitä sanoa stemmoiksi?) suhteesta kokonaisuuteen. Kokonaisuus on enemmän kuin yksittäisten stemmojen suhde. Hieno abstrakti teos jonka valaistukseenkin ihastuin. Valaistus, lavastus ja puvutkin olivat Jacopo Godanin käsialaa. Bravo!

Kun kaksi edeltävää teosta olivat enemmän tai vähemmän abstrakteja koreografioita, Natália Horečná oli päättänyt sisällyttää omaansa tarinan. Valitettavasti täytyy tunnustaa että juonisynopsiksen lukemisen jälkeen teki mieli tehdä facepalm. Onneksi käsiohjelman sisältämä koreografin selvitys hieman lieventää tunnetta, mutta kyllähän tuo juoni on aikamoista huttua korkeampine voimineen, planeettoineen ja valolapsineen. Suomen kielellä asian ytimen on sen sijaan hienosti kertonut Pekka Streng laulussaan "Sisältäni portin löysin".

Horečnán koreografiassa ei sen sijaan ole suurempaa vikaa. Tosin tunnevyöryjen ilmaisu tuntui välillä menevän ylitulkitsemisen puolelle. Tästä en kyllä syytä esimerkiksi "ihmisen" roolin hienosti tanssinutta Antti Keinästä, vaan enemmänkin koreografia. Kokonaisuudesta jäi varsin ristiriitaiset tunteet. Itse tanssi oli komeaa ja ilmaisuvoimaista, mutta tarina ja lavastus lähentelivät minun kitsikategoriaani. Ilmeisesti planeettoja kuvaavina lavastuselementteinä taustalle laskeutui kolme kookasta pyörylää. Minun silmiini ne näyttivät lähinnä viemärinkansilta, mutta esityksen jälkeen vierustoveri kertoi niiden olevan lihamyllyn osia. Sopiihan sekin hieman surrealistiseen kokonaisuuteen.

torstai 18. syyskuuta 2014

Lappeenrannan kaupunginorkesteri menopäällä

Konsertti: Lappeenranta-sali 2014-09-18

Edellisestä vierailusta Lappeenranta-salissa ehti kulumaan sen verran aikaa, että tänään Lappeenrannan kaupunginorkesterin aloittaessa konserttia ensimmäisistä sävelistä hupsahti mieleen pieni masennus. Näinkö tunkkainen akustiikka täällä olikin? Mutta onneksi ihmismielen lähes rajaton kompensaatiokyky aloitti puuhansa ja muutaman minuutin jälkeen musiikista kykeni nauttimaan jälleen vapaasti.

Kaupunginorkesterin peräsimessä vieraili orkesterin entinen ylikapellimestari Ari Rasilainen. Yhteistyö sujui hienosti ja eritoten illan wieniläisklassikot kuulostivat hienoilta. Konsertti alkoi kuitenkin Aulis Sallisen teoksella Introduction and Tango Overture. Sallinen on sydäntäni lähellä ja tämä kamarimusiikkihenkinen teos on jännittävää kuultavaa. Pianon ja jousiorkesterin yhdistelmä elelee johdannossa mielenkiintoisessa viipyilevässä draamassa; piano on kuin vierailulla jostain vähän vieraasta ulottuvuudesta. Sitten tangoon ehdittäessä maailmat yhtyvät ja yhteinen harmoninen aines vie mukaansa. Hyvältä Sallinen kuulosti tämän illan konsertissakin, vain tuo alun akustiikkamasennus vei hieman ajatukset ensin sivupoluille.

Illan solistivieras kyläili länsinaapurista. Norjalainen Kolbjørn Holthe soitti viulua Mozartin A-duuri viulukonsertossa nro 5 KV 219. Orkesteri-intron jälkeen solistin sisääntulo oli varmaan "solistisimpia" mitä olen kuullut. Holthe näytti koukuttamistaitonsa heti alussa. Balanssi orkesterin kanssa oli erinomainen ja hänen fraseerauksena miellytti ainakin meikäläisen Mozart-korvaa. Rasilainenkin luotsi orkesteria hienosti ja yhteissoundi kuulosti hyvältä. Itse asiassa hitaassa osassa mieleen tuli jopa liiallinen sulavuus, hieman sitä usein kaipaamaani rouheutta olisi voinut tehdä hyvää. Tosin Mozart saattaa usein muutenkin vajota sinne ylimaallisen helppouden suohon, joten siitä on turha syyttää solistia tai orkesteria. Mutta kaiken kaikkiaan Holthe on kelpo pelimanni, tervetuloa uudelleen!

Väliajan jälkeen kuulin ensimmäistä kertaa Pentti Raition musiikkia elävänä. Sattumalta illan kappale, Canzone d'autunno, on itse asiassa ainoa Raition kappale jonka olen muutenkaan aikaisemmin kuullut. Musiikkikirjastostani löytyy levytys Hyvinkään orkesterin soittamana. Jossain mielessä Raition kappale muodosti illan kohokohdan. Mielenkiintoinen äänimaisemamaalaus jota on pakko kuunnella keskittyneesti, taustamusiikiksi se ei oikein taivu. Hieno kokemus.

Höpinöitäni pidempään seuranneet tietävät lämpimän suhteeni Joseph Haydnin musiikkiin. Tämän kertainen konsertti päättyi komeasti Haydnin f-molli sinfoniaan "La Passione" nro 49. Tämä mainio kappale alkaa yllättäen hitaalla osalla ja muutamassa alkupuolen kohdassa orkesterin viulut hieman kutittelivat intonaatio-ongelmien parissa. Ne häipyivät onneksi pian ja loppu olikin jälleen Haydn juhlaa.

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Ismo Eskelisen kitara soi

Konsertti: Ja Kitara Soi - Helkiö-sali, Lappeenranta 2014-09-07

Kahden kuukauden pituiseksi venyneen Lappeenrannan Ja Kitara Soi -festivaalin piti alunperin alkaa Ismo Eskelisen ja Pekka Kuusiston Paganini konsertilla. Kuusiston sairastumisen vuoksi konsertti muuttuikin sitten Ismo Eskelisen sooloresitaaliksi. Mielelläni olisin toki Kuusistoakin kuullut, mutta Eskelinen on ehdottomasti kuulemisen arvoinen, oli lavalla muita pelimanneja tahi ei.

Konsertti alkoi Bachin Preludilla BWV 998. Bach on tunnetusti veikko jonka musiikkia jokainen soittaa ja/tai haluaisi kuulla tietyllä tavalla. Eskelisen Preludi ei välttämättä ollut ihan minun makuni mukainen. Itse pidän tasaisista, pitkistä kaarista ja minun korviini Eskelinen fraseerasi hieman toisin. Vähän samanlaiset tunnelmat olivat konsertin alkupuolen lopettaneen Bachin Chaconnen kanssa. Tosin Chaconnen duuriosuudesta eteenpäin olin jo ihan tarpeeksi musiikkihurmoksessa, joten eipä se niin outoa tainnutkaan olla. Eskelisen viimeisin levy vielä puuttui musiikkikirjastostani ja kun se vielä sattui olemaan Bachia, niin pitähän se väliajalla tuliaisiksi ostaa. Jospa vaikka sulaisin Eskelisen Bachille enemmänkin.

Alkupuolen Bachien välissä saimme kuulla Kalevi Ahon tänä vuonna kantaesitetyn teoksen Solo XI - Hommage á Munir Bashir. Teos ja sen historia ei ollut minulle aikaisemmin tuttu ja sen kuuntelun aikana tein muistiinpanoja aavikon laidoista ja itämaisista äänimaisemista. Ennen konsertin toisen puolen alkua Eskelinen kertoi kappaleen taustoista. Munir Bashir oli Irakissa syntynyt Oud-luutun mestari, jolle Aho oli omistanut kappaleen. Alussa varsin vapaapoljentoinen kappale jätti mukavat kuulokuvat, toivottavasti tämä tarttuisi lähiaikoina levylle.

Väliajan jälkeen toinen puolisko alkoi italialaisen Mauro Giulianin Rossini-potpurilla Rossiniana no.1. Giuliani on eräs keskeisistä kitarasäveltäjistä ja Eskelisen pyöriskelyä oopperateemoissa oli ilo kuunnella.

Konsertin varsinaisen ohjelmiston päätti Sebastian Fagerlundin Kromos. Sama kappale kuultiin Lappeenrannassa jokunen vuosi sitten. Jo silloin sitä ihastelin ja todella mielenkiintoiselta se vaikutti uudelleen kuultunakin. Se olisi oivallinen kappale levylle vaikkapa tuon Ahon Solo XI kaveriksi. Vink, vink...

Encorena saimme kuulla kitaramusiikin suurklassikon Isaac Albénizin Asturiaksen. Täytyy aina hämmästellä että se on alunperin sävelletty pianolle. Hieno lopetus konsertille. Lopuksi taas pieni ihmettely varsin vähälukuisesta yleisöstä. Eritoten silmään pisti nuoren metalliväestön puuttuminen yleisöstä. Kyllä yleensä edes jokunen tuleva kitarasankari on tajunnut laajentaa kokemuspiiriään myös säröttömän musisoinnin parissa, tällä kertaa heitä ei näkynyt... :(

maanantai 1. syyskuuta 2014

Kaksi Winterreisea lomitettuna?

Konsertti: Sellosali 2014-08-31

Tämän vuotisten Helsingin Juhlaviikkojen viimeisen päivän iltana saimme nauttia saksalaisen lied-musiikin helmestä, Schubertin Winterreise -laulusarjasta. Espoon loppuunmyydyssä Sellosalissa Mika Kares ja  Marita Viitasalo veivät yleisön mukanaan talviselle matkalle myyttisen kulkijan mielenmaisemaan. Esityksen formaatti poikkesi hieman totutusta, sillä ennen lauluja Esko Salminen lausui Teivas Oksalan suomennokset laulun tekstistä.

Ehkäpä suomennosten ääneenluku oli samalla konsertin heikoin lenkki. Eikä syy ole suomennoksissa tai Esko Salmisen runonlausuntataidoissa; molemmat olivat kerrassaan mainioita. Ongelma on lähinnä rytmin rikkoontumisessa. Vaikka Winterreise koostuu 24:stä yksittäisestä laulusta ja noiden laulujen järjestystäkin voisi periaatteessa muutellakin, niin kuitenkin laulun ja musiikin jatkuminen ilman kielenvaihtoa ja lausuntaa vie ainakin meikäläisen hieman syvemmälle matkalle musiikin maailmaan. Nyt tarjolla oli kuin kaksi Winterreisea, lausuttu ja laulettu, lomitettuna toisiinsa.

Kareksen edeltävän viikon viestit äänen katoamisesta toivat pientä jännitystä ennakkoon, mutta konsertti hoitui onneksi komeasti. Kyllä Mikalla on komea instrumentti; notkea ja pehmeän täyteläinen ääni. Toivottavasti vierailut liedin puolella jatkuvat, ensimmäinen(?) Winterreise osoitti suurta potentiaalia siihenkin suuntaan. Skaalaus alaspäin, herkempien nyanssien löytyminen ja tulkinnan projektointi sisäänpäin ovat takuulla hyväksi myös komeasti nousevalla oopperaurallakin. Samaa toivon kuin Aarne Pelkosen kanssa, pitkää tulevaisuutta Winterreisen parissa. Olisi ihanaa kuulla tulevina vuosina miten Kareksen ja Winterreisen suhde kehittyy.

lauantai 30. elokuuta 2014

Kelpo Figaro syttyi hitaasti

Ooppera: Figaron häät - Kansallisooppera 2014-08-29

Pitkä kuiva kausi elävän musiikin osalta loppui tänä iltana oopperan avulla. Töölönlahden unelma-automaatti pyöräytti kauden ensimmäisenä uutena tuotantona Anna Kelon ohjauksen Mozartin ensimmäisesta Da Ponte oopperasta Figaron häät. Voisi kauden huonomminkin aloittaa.

Ensimmäinen huomio kiinnittyy syksyn esityssarjan lähes täysin kotimaiseen solistikaartiin. Ykkösmiehityksen virolainen Koit Soasepp on jo muutenkin Kansallisoopperan vakiosolisti ja kakkosessa Ola Eliasson piipahtaa kreivinä länsinaapurista, joten paikallisvoimin laulajien osalta kautta käynnistellään. Kapellimestarin tehtävät jakavat Susanna Mälkki ja Marco Ozbič. Mälkki hoitaa ensimmäiset kuusi esitystä ja Ozbič loput kuusi.

Musiikin osalta ensimmäinen näytös taisi mennä hieman jännityksen ja lämmittelyn piikkiin. Laulajien ja orkesterin epäsynkka kaiversi korvaa turhan moneen otteeseen. Onneksi asia parantui huomattavasti toisen näytöksen aikana ja yhteinen tempo säilyi paremmin läpi viimeisten näytösten.

Tommi Hakala ilahdutti viime kuussa Savonlinnassa Kullervon nimiroolissa ja hyvä noste jatkui tänään Kreivi Almavivan roolissa. Kreivittären lauloi Mari Palo ja he muodostivat illan vahvaäänisimmän parin.

Nimiroolissa Jussi Merikanto lauloi kelpo illan loppua kohden parantaen ja samaa voisi sanoa hänen paristaan Hanna Rantalasta Susannan roolissa. Liekö Rantala aloittanut hieman turhan varovaisesti, hänen äänensä olisi kaivannut enemmän kantavuutta varsinkin oopperan alkupuolella. Mutta onneksi balanssi parani huomattavasti jälleen loppupuolella.

Varsin tasavahva oli koko illan solistikaarti. Hakalaa lukuunottamatta kukaan ei kauheasti noussut esiin, mutta eipä kyllä varjoonjääneitäkään ollut. Kyllä paikallisvoiminkin saadaan Mozartista kelpo musiikkiteatteria puristettua.

Ohjaukseen kannattikin nojata. Ohjaaja Anna Kelo kehuu käsiohjelmassa Figaron häitä maailman parhaaksi oopperaksi. Moista väitettä en kyllä allekirjoita, mutta kyllä Kelon ohjauksesta huokuu hänen rakkautensa Figaroa kohtaan. Kelo ei yritä siirtää Figaroa mihinkään, vaan antaa tarinan tapahtua omassa aikakaudessaan. Tosin hän väittää jättäneensä yhteiskunnallisen aspektin syrjään, mikä ilmeisesti tarkoittaa ettei sitä erityisesti korosteta. Vaikea sitä olisi kokonaan poiskin jättää, kun se kerran on koko tarinan tukirankana. Vaikka lemmenasioissa pintaliito pyöriikin.

Jani Uljaksen lavastus toimii hienosti. Aluksi lavan kutistaminen tuntui hieman erikoiselta ratkaisulta. Mutta lopulta lavan edustan täyttävä portaikko puolusti paikkaansa ajantappoalustana lavasteiden ja kohtausten vaihdoille. Loppukohtauksen puistonäkymä oli oikeata silmäkarkkia Mikki Kuntun valojen avustuksella. Erika Turusen puvut olivat sopivan näyttäviä omassa epookissaan.

Ei Figaron häistä mitään suurta filosofista ajatusmyrskyä päähän jäänyt. Mutta kun kerran solistikuntakin lämpeni mukavasti oopperan loppua kohti, niin hymyssä suinhan sitä sai taas poistua pimeään elokuun iltaan.

torstai 17. heinäkuuta 2014

Kuhmo 2014, 5. päivä

Konsertteja: Kuhmon kamarimusiikki 2014-07-17

Tähän päivään päättyy tämän kesäinen Kuhmon reissuni. Kenties jonain tulevana kesänä hankin kahden viikon täysliput ja kokeilen miltä tuntuisi altistua koko festivaalitarjonnalle.

Tämän päivän teemana oli Wien. Omat neljä konserttiani sisältivät ensin Schubertia, Beethovenia, Brahmsia ja viimeisessä hurmasi Wienin toinen koulukunta. Schubert-konsertissa maukkaimman herkkupalan tarjoili jälleen Danel-kvartetti Rosamunde-kvarteton muodossa. Jos lukijoille sattuu jossain on mahdollisuus käydä kuuntelemassa Danel-kvartettia, käykää ihmeessä kuuntelemassa kuinka neljä ihmistä soittaa kuin yksi.

Iltapäivän Beethoven annos koostui Aave- ja Arkkiherttua-trioista. Niiden väliin sijoitettu Jukka Tiensuun "Le Tombeau de Beethoven" ei saanut minua hullaantumaan. Sen sijaan Arkkiherttua-trio sai komean kohtelun viulisti Ilja Gringoltsilta, sellisti Tomas Djupsjöbackalta ja pianisti Heini Kärkkäiseltä.

Johannes Brahmsin f-molli pianokvintetto jatkoi vaikuttavien musiikkikokemusten sarjaa. Brahmsin kamarimusiikki velloo parhaimmillaan komeasti ja tämän päiväinen esitys täytti tuon vaatimuksen hienosti.

Tämän vierailun viimeiseksi konsertiksi sattuikin sitten taas nappikonsertti. Ohjelmassa oli Alban Bergin Pianosonaatti, Anton Webernin Pianokvintetto ja Arnold Schoebergin Verklärte Nacht. Näiden namupalojen väliin oli hienosti leikattu kyseisten herrojen kolme sovitusta Johann Strauss nuoremmen valsseista. Hieno idea. Entäpä sitten nuo namupalat? Bergin Pianosonaatin soitti Oliver Triendl ja esitys oli ehdottomasti vangitsevimpia konserttikokemuksiani. Sama herra sai seurakseen Meta4-kvartetin Webernin Pianokvintettoa varten. Todella hienon version saimme nauttia kvintetostakin. Verklärte Nacht oli täydellinen päätös Kuhmon reissulle. Viulistit Aleksandr Sitkovetsky ja Siljamari Heikinheimo, alttoviulistit Yuval Gotlibovick ja Vlad Bogdanas sekä sellistit Martti Rousi ja Tomas Djupsjöbacka kirkastivat yön.

Kuhmoa tulee ikävä...

keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Kuhmo 2014, 4. päivä

Konsertteja: Kuhmon kamarimusiikki 2014-07-16

Neljännen festivaalipäivän motoksi Vladimir Mendelssohn oli määritellyt "Waiting for Godot". Joten jumaltarustojen piirissä tänään pyörimme.

Minulle päivä pullautti uuden mielenkiintoisen säveltäjänimen: Osvaldo Golijov. Viulistit Daniel Rowland ja Florin Szigeti, alttoviuluun tarttunut Mendelssohn ja sellisti Tuomas Lehto loihtivat aamunavaukseksi mielenkiintoisen sävelmaiseman. Golijovin Tenebrae II:n kvartettoversiossa neljä ääntä elävät omaa elämäänsä, mutta omaavat myös yhteisen suuremman äänen. Hieno teos...

Aamukonsertin toinen helmi oli Priya Mitchellin viulullaan jousiryhmän kanssa tulkitsema hieno versio Ralph Vaughan Williamsin Lark Ascendin teoksesta. Komeasti viulu lenteli.

Iltapäivän ensimmäisessä konsertissa Danel-kvartetti puuhasteli Haydnin "Die sieben letzten Worte unseres Erlösers am Kreuze" teoksen parissa. Vaikka terhakka Haydn fanittaja olenkin, niin tuo teos ei välttämättä lukeudu suosikkeihini. Ehkäpä myös alkuperäinen orkesteriversion on parempi kuin tämä säveltäjän oma sovitus jousikvartetille. Mutta vaikka teos ei kauheasti kolahtanutkaan, niin Danel-kvartetin sietämättömän hieno soitto ilahdutti korvia silti.

Iltapäivän toisen konsertin parhaita paloja oli Roope Gröndahlin tulkitsema Franz Lisztin "Au bord d'une source". Tällä kertaa Dvořákin Sypressisarjan osat ja Janáčekin Kertomus eivät saavuttaneet pitävää tartuntapintaa minuun. Sopraano Shigeko Hata sen sijaan ilahdutti Schubertin laulujen kimpussa.

Oman päiväannokseni viimeinen konsertti jättikin sitten taas muistoja todennäköisesti loppuiäkseni. Suomalainen barokkiorkesteri aloitti mukavasti soittamalla osan Jean-Féry Rebelin sinfoniasta. Heitä olisi kuunnellut pidempäänkin. Darius Milhaudin "La création du monde" ilahdutti jazz-henkäyksillään. Ennen väliaikaa tenori Jussi Myllys, sellisti Martti Rousi ja pianisti Anu Vehviläinen esittivät Ernest Chaussonin "Poème de l'amour et de la mer" laulusarjan. Todella vahva esitys; laulusarjaan pitää tutustua vielä uudelleen.

Väliajan jälkeen sitten rysähti täysillä. Teoksena oli Olivier Messiaenin "Quatuor pour la fin du temps", eli "Aikojen lopun kvartetto". Lavalla olivat klarinetisti Michel Lethiec, viulisti Aleksandr Sitkovetsky, sellisti David Cohen ja pianisti Andrea Rucli. Yhtään kehumisia liioittelematta: aivan käsittämättömän hieno esitys! Soiton intensiivisyys vei minut mukanaan täysin. Klarinetin soolo-osassa Lethiecin soitto nosti karvat pystyyn. Cohenin sellosta katkesi C-kieli toiseksi viimeisen osan loppupuolella, mutta viimeiset tahdit hän onnistui soittamaan omasta stemmastaan kolmella kielellä. Uskoisin ettei C-kieltä olisi niissä tarvittukaan. Kvarteton loppu päättyi salin täydelliseen pimeyteen ja hiljaisuuteen. Messiaenin sotavankileirillä kirjoitettu kvartetto antaa pohdiskeltavaa pidemmäksikin aikaa. Ja kun se saa tämäniltaisen esityksen tasoisen tulkinnan, niin eivätköhän ihmisyyden syvemmät tasot ole jälleen ajatusten alttarilla.

tiistai 15. heinäkuuta 2014

Kuhmo 2014, 3. päivä

Konsertteja: Kuhmon kamarimusiikki 2014-07-15

Jo yhden tällaisen konserttipäivän takia reissu Kuhmoon kannattaa. Pahoittelen jos lukijoista joskus tuntuu että tykkään kaikesta. Niin en tee, mutta mielummin hehkutan hyvää kuin kiroan keskinkertaista.

Päivän teema oli siis New York ja aamu alkoi Kuhmon kirkossa Antonín Dvořákin musiikin parissa. Viulisti Hagai Shaham ja pianisti Konstantin Bogino virittelivät tunnelman G-duuri sonatiinin avulla. Konsertin huippupaloina Enesco-kvartetti soitti ensin F-duuri jousikvarteton "Amerikkalainen" ja väliajan jälkeen alttoviulisti Yuval Gotlibovichillä ruuditettu Meta4 tarjoili E-duuri kvinteton. Aivan mahtava konsertti.

Jousikvartetot ovat minun makuuni jonkinlaisia musiikin kruununjalokiviä. Säveltäjälle neljä ääntä antanee toisaalta tiukahkot rajat, mutta mestarit ovat sitten hioneetkin tuolle kokoonpanolle kenties intiimeintä ja intensiivisintä musiikkiaan. Ja sitten kun pidempään yhdessä soittanut kvartetti tarttuu kunnon kvartettoon, niin oksat pois...

Pienen lounastauon jälkeen Kuhmo-talossa rekonstruoitiin Maurice Ravelin järjestämä konsertti New Yorkissa 26.2.1928. Kun hieman ounastelin että aamun kokemusta olisi vaikea ylittää, niin kylläpä siinä vain onnistuttiin. Danel-kvartetti latasi ilmoille metafyysisiä tasoja sisältäneen version F-duuri jousikvartetosta. Tämän jälkeen sopraano Shigeko Hata ja pianisti Roope Gröndahl tulkitsivat viehkeän version Histoires naturelles laulusarjasta. Gröndahlin kannattaa ehdottomasti harrastaa lied-pianismia, sen verran herkullisesti yhteistyö toimi laulajan kanssa. Sitten konsertti vielä huipentui Johdantoon ja allegroon opus 46. Siinä pääsi jo eilen hehkuttamani harpisti Sivan Magen taas loistamaan. Huikea konsertti.

Seuraavan konsertin kohokohtia olivat nuoremman Johann Straussin Manhattan Waltzes ja ennen kaikkea konsertin päättänyt Béla Bartókin Kontrasteja. Se ennakoi jo viimeistä tälle päivälle valitsemaani konserttia jonka otsikoksi Vladimir Mendelssohn oli määrittänyt "Enimmäkseen avantgardea".

Säveltäjinä tuossa Kuhmo-talon konsertissa olivat: Varèse, Honegger, Muhly, Reich, Marlow, Ives, Mizelle ja Barber. Päivän edetessä olimme siirtyneet siis ajassa eteenpäin New York mielessä. Musiikki osoitti elinvoimansa ja uudistumiskykynsä. Konsertin lopuksi Meta4 niittasi Samuel Barberin jousikvarteton hitaan osan ilmaan siten että ainakin minun silmäni kostuivat. Musiikinrakastajan onnenpäivä.

maanantai 14. heinäkuuta 2014

Kuhmo 2014, 2. päivä

Konsertteja: Kuhmon kamarimusiikki 2014-07-14

Oma annokseni maanantain musiikkitarjonnasta Kuhmossa koostui neljästä konsertista. Tämän päivän teemana oli tanssi. Täytyy taasen ihmetellä taiteellisen johtajan Vladimir Mendelssohnin työtaakkaa ohjelmiston ja kokoonpanojen suunnittelussa. Jos on aiheeseen kiinnostusta, suosittelen lämpimästi festivaalien perustajan Seppo Kimasen kirjaa "Kimasen lento".

Muutamia päivän kohokohtia: Chopinin Rondo à la Krakowiak, jonka orkesteriosuus oli muunnettu jousikvartetille. Uusi pianistituttavuus Miro Kari soitti mainiosti. Debussyn Danse sacrée et Danse profane oli aivan huikea kokemus. Harpun ja jousikvintetin yhdistelmä soi hienosti ja israelilainen harpisti Sivan Magen on ehdottomasti bongaamisen arvoinen pelimanni. Viitoskonsertin väliajan jälkeinen ohjelmistokin kolisi minuun komeasti. Hieman modernimmat säveltäjänimet (Suk, Lutoslawski, Riley, Ligeti ja Zorn) sopivat yhteen hienosti.

Päivän yllättävin kokemus tuli sitten viimeisestä konsertista, teemalla flamenco. Musiikki ei suoraan flamencoon viitannut Boccherinin kitarakvintetillä tai de Fallan seitsemällä espanjalaisella kansanlaululla. Mutta näihin yhdisti tanssija Bettina Castaño hienot koreografiat. Suurimmat kiksit aiheutti kuitenkin soolotanssiteos Zapateadoa (vai liekö tuo tanssityyli?) jonka Castaño tanssi ilman musiikkia. Mutta musiikin ja rytmin hän loi itse sorminapsauksin, taputuksin, koputuksin,... Ihan mahtava kokemus.

Huomenna jatketaan teemalla New York.

Kuhmo 2014, 1. päivä

Konsertti: Kuhmon kamarimusiikki 2014-07-13

Kuhmon kamarimusiikkifestivaali pyörähti käyntiin sunnuntai-iltana Johann Sebastian Bachin Markus-passiolla. Kapellimestari Dalia Stasevska johti kolmea solistia, intiimiä orkesterikokoonpanoa ja Pietarin kamarikuoroa.

Markus-passio on pieni kummajainen Bachin passiokatalogissa. Alkuperäinen partituuri on kadonnut ja Markus-passio on uudelleenrakennettu Picanderin säilyneen libreton päälle. Ilmeisesti Bach on alkuperäisessä partituurissakin kierrättänyt omaa musiikkiaan ja tätä ovat hyväksikäyttäneet myös  Kuhmossa esitetyn rekonstruktion tekijät Diethard Hellmann ja Andreas Glöckner.

Esittäjien puolesta Kuhmo-talon konsertti oli kelpo musisointia. Kokonaisuutta oli karsittu jättämällä pois joitain koraaleja ja resitatiivejä. Näin koko passion pituudeksi tuli jotakuinkin tasan tunti. Musiikin puolesta jäi passiosta hieman valju maku, enkä siitä hirveästi innostunut. Ihan mielenkiintoinen ja harvinainen kokemus silti.

perjantai 11. heinäkuuta 2014

Perjantai-illan huumaa Jonas Kaufmannin seurassa

Konsertti: Jonas Kaufmann - Turun Konserttitalo 2014-07-11

Olen kiinnostuneena seurannut Jonas Kaufmannin uraa useamman vuoden ajan. Miehen ääni- ja näyttelijänlahjat ovat tuttuja ääni- ja kuvatallenteiden avulla, mutta oopperamatkojeni kohteisiin hän ei ole vielä sattunut. Tämän iltaisen livekokemuksen perusteella pitänee ottaa työn alle järjestää itsensä johonkin oopperataloon, jonka lavalla Kaufmann esiintyy.

Tallenteiden perusteella on jo käynyt selväksi että mies on aika rohkea äänensävyjen käyttäjä. En valitettavasti tiedä teknisiä termejä hänen käyttämille tekniikoille, mutta hänen äänensävyvalikoimansa tuntuu poikkeuksellisen laajalta. Ja kaikki mitä hän tekee, tuntuu luontevalta, helpolta ja täysin perustellulta roolihenkilön sen hetkisen sanoman suhteen. Ihmeveikko.

Tärkein ihastuksen kohde minulle ovat Kaufmannin hienot tulkitsijan lahjat. Tämän iltainen konserttiesitys on tietysti vain pintaraapaisu siihen ja sen vuoksi polte Kaufmannin näkemiseen livenä oopperaproduktiossa on vahva. Kun tuon äänen ilmaisuvoimaan liitetään fyysinen draama, ei tarvitse ihmetellä miksi Kaufmannista kohistaan niin paljon kun tehdään. Kaufmann tuntuu pystyvän helposti hypnotisoimaan jo pelkän äänensä avulla.

Illan ohjelmiston alkupuoli koostui italiankielisistä aarioista ja väliajan jälkeen siirryttiin ranskalaisen ohjelmiston kautta Wagneriin. Orkesterina soitti Jyväskylä Sinfonia, jota johti Jochen Rieder. Orkesteri ilahdutti muuten komealla soitollaan; kauneusvirheenä Lohengrinin alkusoiton ja "In Fernem Land" aarian aikana oli yllättäviä epäpuhtauksia, jotka eivät nyt kauheasti haitanneet kokonaisuutta. Riederin hitaahkot tempovalinnat instrumentaalivälisoitoissa hieman myös ihmetyttivät.

Mahtava ilta Turun kuumassa konserttitalossa. Lauluääni maailman huipulta, voiko perjantai-iltaa paremmin viettää?

lauantai 5. heinäkuuta 2014

Kullervo loistaa Savonlinnassa

Ooppera: Kullervo - Savonlinnan oopperajuhlat 2014-07-04

Savonlinnan oopperajuhlien alkuun oli aikaa vain pari minuuttia kun suuremman tekstityslaitteen vierestä kuului napakka pamahdus. Otsonin hajua ei katsomoon asti tullut, mutta pahat aavistukset varmistuivat, kun uusi taiteellinen johtaja Jorma Silvasti saapui lavalla festivaalijohtaja Jan Strandholmin kanssa kertomaan huonoja uutisia. Pieni sähkövika lavan valaisinlaitteissa. Kaikkiaan esityksen alku siirtyi viitisen varttia. Juuri ennen esityksen alkua kerrottiin että lavan vasemman puolen valoissa oli vielä vikaa, joka korjattaisiin esityksen aikana. En osaa sanoa jäikö jotain näkemättä, mutta pidin siitä mitä näin.

Kullervo tilattiin alunperin Aulis Salliselta uuden oopperatalomme vihkiäisiin. Talo ei valmistunut ajallaan ja niinpä Kullervo esitettiin ensi kertaa Los Angelesissa vuonna 1992. Kotimaassa Kullervo pääsi vihdoin Töölönlahden lavalle vuotta myöhemmin.

Sallinen on itse kirjoittanut libreton, joka pohjautuu Kalevalaan ja Aleksis Kiven Kullervo näytelmään. Keskeinen teema on kosto. Kullervoa ei onni potki elämässä ja siitä saavat muutkin maksaa. Libreton mukaan Kullervo ottaa hengen itseltään oopperan lopussa, mutta ohjaaja Kari Heiskanen jättää Savonlinnassa pienen takaportin auki. Kullervo poistuu lavalta; onko hänen mahdollista jatkaa elämäänsä tekojensa jälkeen? Itse näen Kullervon itsemurhan johdonmukaisena loppuna draaman kaarelle.

Kullervon tuotantotiimi koostuu siis ohjaaja Kari Heiskasesta, lavastaja Antti Mattilasta, puvustaja Riitta Anttonen-Palosta ja valaisija Ilkka Paloniemestä. Tarinaa ei ole yritettykään sijoittaa mihinkään mystiseen menneisyyteen, vaan tuotanto toimii juuri siinä ajassa mihin katsoja haluaa sen asettaa. Lavastus koostuu neljästä talon kehikosta, jotka periaatteessa mallintavat hieman eri kohtausten tapahtumapaikkoja, mutta käytännössä toimivat hienona kokonaisuutena. Ja tietysti muistuttavat siitä että Kullervoa yritettiin asettaa kehikkoihin, mutta poikapa ei niihin talttunut; jätti jäljelle tuhoa.

Kuoron lavalle ja lavalta saattamiseen Mattila ja Heiskanen olivat keksineet hienon keinon. Lavan takaosa koostui aidalta näyttävistä ovista, joiden avulla kuoro saatin esille nopeasti. Heiskasen ohjauksesta pidin kovasti. Draaman dynamiikka toimi hienosti. Intiimi toiminta rinnastui kuoroa hyväksikäyttäviin joukkokohtauksiin. Insestiunen variaatiomallintaminen eri kehikoissa; Kullervon lähestyminen kylvää jo kuoleman. Komeaa teatteria!

Musiikin puolesta on tänä päivänä tuskin mahdollista löytää parempaa kombinaatiota Kullervon pariin. Kaiken priimusmoottori tuntui olevan kapellimestari Hannu Lintu, jonka siipien alla orkesteri hengitti kuin yksin keuhkoin. Partituurin lukemattomat aksentit napsahtelivat hienosti kohdalleen. Huumaavan vangitsevaa soittoa. Toivottavasti maestro Lintu lisää vierailujaan oopperamontuissa.

Ja sitten se kuoro. Syvä kumarrus jälleen kuoroa valmentaneelle Matti Hyökille. Kullervo alkaa syntikkaurkupisteen, patarumpujen ja kuoron avulla. Heti Untamoisen verkkojen laskusta lähtien on selvää että tämä kuoro ei taaskaan kuvia kumartele. Savonlinnan kookas kuoro vetää vertoja mille tahansa kuulemalleni kuorolle.

Eikä löydy moitittavaan solisteistakaan. Kullervon osan lauloi Tommi Hakala. Varmaan parasta Hakalaa mitä olen kuullut. Vahva ääni, vahva tulkinta. Ville Rusasen Kimmo oli nappisuoritus sekin. Rusasen näyttelijänlahjoihin kannattaa taas kiinnittää huomiota. Kullervon äitinä oli Tuija Knihtilä. Äidin viimeinen laulu "Itkenkö minä sinua?" Knihtilän tulkitsemana olisi vienyt varmaan jalat alta jos seisoaltaan sitä olisin ollut kuuntelemassa. Huh, huh. Hyviä roolituksia olivat muutkin laulajat, mm. Aki Alamikkotervo oli mainio metsästäjä.

Ainoa kauneusvirhe minun korviini oli Kullervon unen sähköinen dialogi ja laulu. Sokean laulajan balladin esitti Maria Ylipää. Koko Kullervon uni ja balladi olivat ohjattu tyylikkäästi, Ylipää näytteli ja lauloi hienosti, mutta sähköinen äänen vahvistus ei tehnyt oikeutta oopperalle ja Ylipään äänelle.

Tekisi melkein mieli sanoa että eilisillasta ei paljon oopperailta parane. Ainoastaan tuo esityksen alun viivästyminen hieman harmitti kuulijaa. Mutta heti kapellimestarin ensimmäisestä puikonliikkeestä lähtien musiikin ja teatterin draama vei minut jälleen tuohon autuaalliseen oopperataivaaseen. Valitettavasti tälle kesälle ei vielä ole muita Savonlinnan reissuja varattu, mutta eilisen jälkeen tekisi jo mieli lähteä katsomaan Kullervo uudelleen. Saa nähdä kuinka äijän käy...

tiistai 17. kesäkuuta 2014

Sokolovin ryhmämatkat

Konsertti: Sokolov & Chopin - Musiikkitalo 2014-06-16

Olen jo useamman vuoden yrittänyt päästä Grigori Sokolovin Suomen konsertteihin. Yleensä aikataulut eivät ole olleet sopivia ja välillä konsertit taasen ovat olleet loppuunmyytyjä. Eilen sitten polkumme vihdoin kohtasivat.

Ensimmäinen yllätys oli Musiikkitalon akustiikka soolopianon kanssa. En kauheasti äänenlaadusta ilakoi kun sitä vertaa kamarimusiikkisaleihin. Vaikka Sokolovin soitto oli välillä äärimmäisen intiimiä, niin sali ei siinä paljon avustanut. Yllättävän kaukaista ja ohutta.

Sokolov soitti kyllä ennakko-odotusteni mukaisesti. Tekniikasta tai muusta joutavasta hölynpölystä on turha puhua. Sokolov ilmaisi itseään ja Chopinia pianon välityksellä. Konsertin aloittanut h-molli sonaatti vei minut mukanaan aikamoiselle musiikkimatkalle. Matkanjohtajan kuvamaalailussa ei intensiteetti kadonnut missään välissä.

Konsertin toinen puolisko hajosi minun mielessäni hieman palasiksi. Virallinen osuus koostui kymmenestä Chopinin masurkasta jotka kyllä ovat mainioita kappaleita, mutta eivät ne silti oikein muodosta koherenttia kokonaisuutta konserttiin.

Toki tiesin Sokolovin tunnolliseksi encoreiden soittajaksi ja tällä kertaa yleisö tyytyi "vain" viiteen encoreen. Ei minulla ole mitään encoreita vastaan, mutta jotenkin konsertin viimeiset kolme varttia tuntuivat liikaa levyautomaatilta. Ei soiton puolesta, se oli jumalaista. Mutta kokonaisuuden kannalta.

torstai 29. toukokuuta 2014

Keijun kuolema Ostravan illassa

Baletti: La Sylphide - Balet Národního Divadla Moravskoslezského 2014-05-29

Reissaajan Ostravan matka suosi aikataulun puolesta tällä kertaa vierailua Antonín Dvořák teatterissa. Edellisellä viikolla olisi ollut oopperaakin tarjolla, mutta tälle viikolle osui baletti La Sylphide. Ostravan ooppera- ja balettitarjonta ei ole erityisen vilkasta, näyttäisi olevan jotakuinkin yksi esitys viikossa. Antonín Dvořák teatteri näyttäisi hoitavan oopperat ja baletit ja Jiří Myron teatteri musikaalit. Taitaapa tuolla Antonín Dvořák teatterissa olla myös puheteatteriakin.

Ihan komea rakennus Antonín Dvořák teatteri on. Utelin käsiohjelmien myyjältä tietoja salista ja kuulemma paikkoja on 665. Sali on erittäin hyväkuntoinen ja tuo jotenkin minun mieleeni Latvian Kansallisoopperan Riiasta. Akustiikka tuntui hieman kuivanoloiselta, mutta tykkäsin siitäkin.

La Sylphide on yksi vanhimmista edelleen esitettävistä baleteista, se lähestyy jo hyvää vauhtia 200-vuoden ikää. Tarina on kunnon satu; skottilaisen maajussin rakastuminen keijuun. Minulle jäi hieman arvoitukseksi miksi noita ajaa keijun ja maajussin tuhoon? Oliko kaikkeen syynä vain se että James ajaa noidan ulos talostaan?

Koreografian oli tehnyt Karina Elver ja lavasteista ja puvuista vastasi Josef Jelínek. Kovin paljon perinteisemmäski ei tuotantoa varmaan voi tehdä. Mutta kaikki toimi hienosti ja ilta oli mitä viihdyttävin. Kun kerran Skotlannissa ollaan, niin miehillä ovat kiltit päällä ja välillä kaikki parikymmentä lavallaolijaa pitävät yllään skottiruudullisia hameita. Käyhän se noinkin.

Kapellimestari Jakub Klecker johti terhakkaan kuuloista orkesteria reippaasti. Välillä tuntui kyllä että vasket söivät jousiston kuuluvuutta. Olisi todella mielenkiintoista kuulla oopperaa tässä salissa. Jospa seuraavalla kerralla sitten.

Tanssijoistakaan ei ole kuin hyvää sanottavaa. (Pää)Keijun roolin tulkitsi Olga Borisová-Pračiková ja maajussi Jameksena tanssi Macbeth Konstantin Kanéra. Jos nyt välttämättä pitää jotain naristavaa löytää, niin Borisová-Pračikován hypyt olisivat saaneet olla ripauksen lentävämpiä.

Jos Ostravaan joskus eksytte, niin suosittelen lämpimästi Antonín Dvořák teatterin tarjontaa.

sunnuntai 18. toukokuuta 2014

Aika aikaa kutakin

Ooppera: Der Rosenkavalier - Kansallisooppera 2014-05-17

Kansallisoopperan panostus Richard Straussin juhlavuoteen taitaa jäädä yllättävän pieneksi. 150-vuotissyntymäpäivää kesäkuussa juhlistava säveltäjä on saanut tulevan syksyn juhlakonsertin lisäksi ohjelmistoon vain Ruusuritarin neljä näytöstä näin keväällä. Vaikka minulla onkin oma Strauss ojassa  kun pidän häntä kakkossuosikkina oopperasäveltäjien joukossa, niin en varmasti ole ainoa joka olisi silti suonut edes toisenkin Straussin oopperan piipahtavan juhlavuoden oopperakalenterissa.

Mutta narinat sikseen ja kiitos tämän Ruusuritarihelmen palauttamisesta lavalle. Marco Arturo Marellin ohjaus sai ensi-illan kymmenen vuotta sitten Kansallisoopperassa ja tämän iltainen esitys oli 22. Edelliset esitykset olivat vuonna 2006, samana vuonna kun Straussin Nainen vailla varjoa opasti minut lopullisesti oopperataiteen pariin. Silloin en vielä ehtinyt Ruusuritaria Töölönlahdella näkemään.

Marco Arturo Marellin tulkinta Debussyn Pelléas ja Mélisande oopperasta sai minut haltioitumaan jo pari vuotta sitten. Saman hän tekee Ruusukavaljeerin kanssa. Ruusukavaljeerin keskeinen teema on aika ja sen vastustamaton kulku. Marelli, joka hoitaa ohjauksen ohella myös lavastuksen ja valot, laittaa lavan liikkumaan käytännössä koko oopperan ajan oikealta vasemmalle. Lavasteet ilmestyvät harson takaa lavan liikkuessa välillä hitaammin, välillä nopeammin. Toki pysähtymisiäkin tapahtuu, mutta symboliikka virran loputtomasta kulkemisesta välittyy hienosti. Erityisen hieno aikatrikki on Sophien ja Octavian ensikohtaamisessa. Kun heidän katseensa kohtaavat ensi kertaa, kaikkien muiden lavalla olevien liike pysähtyy täysin. Sophien ja Octavian dueton edetessä muiden toiminta alkaa vähitellen jatkua kuin hidastetussa filmissä. Vasta kun Octavia antaa Sophielle suukon, muutkin vapautuvat näiden rakastumisen hetken aiheuttamasta ajan kahleesta ja palautuvat normaaliin aikaan.

Liikkuvan lattian ohella lavastuksen toinen keskeinen elementti on suuri peilipinta, joka heijastaa lattian kuviot ja lavatapahtumat katsomoa kohti. Lattian maalauksista muodostuu näin lavastuksen takaseinä. Erittäin näyttävä ja toimiva ratkaisu tämäkin. Ensimmäisessä näytöksessä peili muotona on ovaali, toisessa suorakulmio ja kolmannessa se on jo sirpaleina. Jälleen hienoa symboliikkaa pohdittavaksi.

Epookki oli siirretty 1700-luvulta suunnilleen oopperan kantaesityksen (1911) aikoihin. Sinänsä tuolla ei ole suurta väliä, tämän päivän katsoja voi uskoa tapahtumat vielä noihin aikoihin, parikymmentä vuotta myöhemmin olisi ollut jo paljon hankalampi ajankohta.

Ruusuritarin musiikissa Strauss yllätti monet. Edeltävissä oopperoissaan, Salomessa ja Elektrassa, Straussin sävelkieli iski välillä ruoskan lailla ja oli lähellä atonaalista musiikkia. Ruusuritari on täysin toisesta maailmasta. Tai lähinnä paluu taaksepäin myöhäisromantiikkaan. Viimeiset parikymmentä minuuttia Ruusuritarista ovat jumalaisen kaunista musiikkia. Marsalkattaren, Sophien ja Octavian tertsetto kostuttaa ainakin minun silmäni.

Kevään Ruusuritarit johtaa Michael Güttler. Komeasti hän saikin orkesterin soimaan. Aika mielenkiintoinen ratkaisu oli kolmannessa näytöksessä "ruokailusoiton" tuleminen nauhoituksesta. Kyllähän sen ymmärtää libreton perusteella, mutta oliko se sen arvoista? Olettaisin että se on ollut Marellin idea.

Laulajakaarti oli mielestäni tasapainoinen. Niina Keitel tulkitsi upean Octavian. Hänen "Mariandel" äänensä toimi hienosti, mutta kolmannessa näytöksessä sen vaihtelu "normaalin" äänen kanssa tuntui erikoiselta. Toinen erikoisplussan ansaitsija oli Jyrki Korhonen Paroni Ochsin roolissa. Tuntuu hieman omituiselta sanoa että Ochsin rooli sopii jollekin, sen verran niljakas hahmo paroni on, mutta toivottavasti Korhonen ei pane kehujani pahakseen.

Saksalainen sopraano Melanie Diener lauloi keskeisen Marsalkattaren roolin. Ehkäpä pientä epätasaisuutta kokonaisuutena, mutta kyllähän se loppu oli vaan aika huikea. Itselleni Ruusuritarin yksi kohokohtia on Marsalkattaren viimeiset sanat "Ja, ja" jotka sopivasti huokaistuna naulaavat koko draaman merkityksen uudelle tasolle. Hieman enemmän Güttler olisi voinut tuolle repliikille tilaa antaa, nyt nuo sanat jäivät vähän peittoon.

Hanna Rantala lämpeni myös hyvin loppua kohti ja Mika Pohjonen sai laulaa tuon yhden erikoisemmista tenorirooleista. Siinä onkin tulkittavaa mitä Strauss mahtaa moisella roolilla kertoa tenoreille.

Mutta olipahan taas kerran hieno oopperakokemus. Die Zeit, die ist ein sonderbar Ding...

sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Paikallisväriä Konserttihovissa

Konsertti: Konserttihovi 2014-04-27

Imatran Konserttihovin kevätkausi päättyi paikallisin voimin. Lavalla soitti Imatra-Trio, joka koostuu Imatran Musiikkiopiston opettajista: Pinja Kauhanen, piano, Minna Kettunen, viulu ja Nerses Kostandian, sello.

Tämän illan ohjelmisto lepäsi Sergei Rahmaninovin, Erkki Melartinin ja Robert Schumannin musiikin varassa. Saimme varmaankin nauttia kaikki nuotit mitä partituureissa oli, tempo- ja dynamiikkavaihteluineen. Mutta se ei tällä kertaa oikein riittänyt nautittavaan musiikkiesitykseen. Sävelpuhtauteen on syytä kiinnittää huomiota enemmän, nyt korvia kutittelee aivan turhan usein. Samoin musiikin kaariin ja fraaseihin kaipaisin selkeyttä ja tunnetta. Kuten mainitsin, kaikki partituurin merkinnät varmaankin huomioitiin, mutta musiikin draama ei silti herännyt eloon, se ei hengittänyt.

En tiedä millainen historia Imatra-Triolla on, vai onko kokoonpano kasattu vain tätä konserttia varten? Toivottavasti Imatra-Trio jatkaa yhdessä musisointia, potentiaalia uskoisin olevan paljonkin. Perustyötä puhtauteen, esiintymisiä lisää ja ennen kaikkea intohimoa ja rentoutta musiikin tulkintaan.

lauantai 26. huhtikuuta 2014

Komeaääninen Tannhäuser Tukholmassa

Ooppera: Tannhäuser - Ruotsin kuninkaallinen ooppera 2014-04-25

Ruotsin kuninkaallinen ooppera omaa komean historian Tannhäuserin parissa. Tänään oli nykyisen tuotannon 20. esitys ja kaikkiaan Tannhäuserin kymmentä eri tuotantoa on esitetty 521 kertaa sitten  ensi-illan vuonna 1878. Nykyinen Staffan Valdemar Holmin ohjaama tuotanto on vuodelta 2002. Lavastuksen suunnittelu on Bente Lykke Møllerin käsialaa.

Jostain syystä odotin hieman räväkämpää otetta, mutta Holm ei paljon irrottele vaan pysyy asiassa siirtäen tapahtumat suunnilleen Wagnerin elinaikaan. Päällisin puolin mentiin Pariisin version mukaan. Ehkäpä Holmin erikoisin ratkaisu kohdistuu juuri tuohon Pariisin version balettibakkanaaliin. Sen aikana näyttämön seinissä olevien kymmenen oven välillä puikkelehtii koko yhteiskunnan kirjo kirmaten lemmenleikkeihin suunnilleen ensimmäisen vastaantulijan kanssa. Uuden seuralaisen pikaviettely tapahtuu lavalla, mutta jatkot aina ovien takana. Ihan toimiva libreton hengen mukainen ratkaisu. Kun ylimääräinen lemmenkipeä väestö poistuu lavalta, jää sinne Tannhäuser Venuksen ja viiden iloluonteisen neidon kanssa. Venuksen voisi kuvitella olevan pienen porttolan emäntä.

Lavatapahtumat alkavat alkusoiton aikana esiripun edessä nukkuvan/unelmoivan Tannhäuserin ponnistelulla nostaa esirippu. Kun hän sitten tuossa onnistuu, Rubensin "Venuksen juhlat"-maalauksen päälle luotu ovilavastus paljastuu. Taasen Venusvuori-kohtauksen vaihtuessa Wartburgin vuoristonäkymään, Tannhäuser palautuu tuohon samaan nukkuma-asentoon ja -paikkaan. Tästähän voisi taas kuvitella Venusvuoren olevan Tannhäuserin unimaisema. Sitten ollaankin tulkinnan suhteen jo aika tutuilla vesillä. Mutta eipä purjehdita tällä kertaa noille vesille.

Wartburgin vuoristomaja on hirsirakennelma, jonka takaseinä avautuu kauniiseen vuoristomaisemaan. Pyhiinvaeltajat tupsahtavat sieltä puuttuvasta takaseinästä ja hetken aikaa suhtautuvat Tannhäuseriin kovin vihamielisesti osoitellen kepeillään. Paimenpoika on nimensä mukaisesti poikasopraano ja parhaita oopperalavalla kuulemiani. Bravo David Kaarle!

Toisen näytöksen laulusali näyttää kovasti jonkinlaiselta kirjastolta. Tosin samankokoisten kirjojen selkämyksen ovat tyhjiä ja tuovat mieleen lähinnä jonkinlaiset luettelot. Muutenkin kirjasto tuntuu aika erikoiselta ratkaisulta kun Wartburgin väestö muistuttaa asuiltaan jotain suhteellisen suljettua ja estynyttä uskonnollista lahkoa. Kuoroparien saapuessa laulukilpailuihin oli pareille luotu hienosti erilaisia luonteita. Esimerkiksi yhden parin nainen yritti kiiruhtaa tervehtimään muita naisia iloisesti, mutta mies palautti tämän käytöksen takaisin tapahtuman vaatimaan pönäkkyyteen. Kun Tannhäuser lopussa tuomitaan, löytyy lahkon miehiltä jostain omituiset tikkumiekat joilla Tannhäuser parkaa uhitellaan.

Kolmannessa näytöksessä lavastus on sitten kombinaatio kahdesta edellisestä. Sivuseinät ovat edelleen kirjastosta, mutta kirjat ovat kadonneet. Takaseinä on pois ja Wartburin vuoristonäkymä on talvisen karu. Kuvannee Elisabethin kuihtumista loputtomassa odotuksessa. Kun kerran Pariisin versiota noudatellaan, niin Venus käy viiden avustajansa tekemässä vielä viimeiset tuloksettomat houkuttelut. Pyhiinvaeltajat tuovat kuolleen Elisabethin lavalle ja loppukuvaksi jää Tannhäuser ja Wolfram molemmat suremassa tilannetta omilla tahoillaan.

Ihan kelpo perusohjaus. Pidin visuaalisesta ilmeestä. Torben Lendorphin valot loivat hienosti sävyjä muuten värittömiin seinäpintoihin. Pyörää ei yritetty keksiä uudestaan. Sopiihan se.

Musiikin puolesta illan ehdoton helmi oli Tannhäuserin esittäjä Daniel Frank. Komeasti soiva tenori, mielenkiinnolla odotan mahdollisia muita rooleja. Naisäänet toimivat myös ihan kelpo tavalla. Venuksen roolin lauloi Sara Olsson ja Elisabethin Emma Vetter. Ilmeisesti joissain näytöksissä Venuksena on ollut Tuija Knihtilä. Sääli ettei sattunut kohdalle, Tuija-fani kun olen.

Muut miesroolit olivatkin sitten ongelmallisempia. Hermannin esittäjä Lennart Forsén saa vielä puhtaat paperit, mutta Wolframia laulanutta Gabriel Suovasta oli kyllä hankala kuunnella. Samanlaista menoa kuin pari vuotta sitten Tampereella. Vaappuva ääni. Muut pienemmät miesroolit eivät myöskään kaikki ihan osuneet kohdalleen.

Semmoinen Tannhäuser tällä kertaa. Toimiva perusohjaus ja nimiroolin kelpo laulaja jättivät parhaan maun. Orkesteri Ralf Weikertin johdolla soitti hyvin, vaikkei transsiin päästykään. Tykkään Tukholman oopperatalon akustiikasta. Pieni ja intiimi. Vähän niinkuin katsomon jalkatilat. Olin paikalla jossa en pystynyt istumaan suorassa. Vaihtoehtoina korkkiruuvi oikealle tai korkkiruuvi vasemmalle. Onneksi ei ollut kaksituntisia näytöksiä.

torstai 24. huhtikuuta 2014

RSO Torstaisarja 9 Musiikitalossa

Konsertti: RSO - Torstaisarja 9 - Musiikkitalo 2014-04-24

Kohti Tukholmaa matkatessa luonteva levähdyspaikka löytyy Musiikkitalosta ja Radion sinfoniaorkesterin konsertista. Kun kevään yksittäisliput tulivat myyntiin, oli paikkoja muistaakseni enää vain saatavilla permannon ensimmäiselle riville tai sitten orkesterin taakse. Toista se oli ennen vanhan kunnon Finlandia-talon aikaan... Hyvä on, sarkasmi sikseen. Hienoa että sali täyttyy.

Permannon ensimmäinen rivi on omaan makuuni oikein sopiva paikka Musiikkitalossa. Tykkään istua edessä muutenkin. Kun saa paikan vielä suhteellisen keskeltä, ei suurempia ongelmia ole. Pienestä ongelmasta hieman enemmän myöhemmin.

Illan ohjelma oli Stravinsky/Bach painotteinen. Konsertin molemmat osat avattiin Johann Sebastian Bachin uudelleensovituksilla ja päätettiin Stravinskyn musiikkiin. Alkunumerona kuultiin Anton Webernin sovitus Bachin Ricercarista (BWV 1079:n kuusiääninen fuuga). Webern kuuluu Bachin ohella suosikkeihini ja sovitus on mielestäni mahtava. Webern käsittelee orkesteria välillä kuin pientä kamariyhtyettä ja jakaa ääniä hienosti soitinryhmien yli. Kapellimestari Dima Slobodenioukin työskentelyä on ilo kuunnella ja katsella. Selkeää toimintaa. Ricercar jätti varmaankin illan ohjelmistosta kovimmat värinät.

Mutta kyllä Stravinkyn musiikki kirmaili samoilla hurmioasteilla. Tänään tarjolla oli ensin D-duuri konsertto jousiorkesterille. Varsinkin viimeisen osan sykkivä, orgaaninen sävelvirta vie vastustamattomasti mukanaan. Pianisti Johannes Piirto toimi solistina Konsertossa pianolle ja puhaltimille. Stravinskyn ollessa taidemusiikin rytmimestari ei konsertossa pääse unohtumaan pianon lyömäsoitinluonne. Piirto ei ujostellut vaan antoi pianolle kyytiä. Hienot jazz-häivähdykset tulivat komeasti esiin. Tässä teoksessa tuli tuosta ykkösrivin paikasta pientä haittaa. Piano oli suoraan muun orkesterin ja minun välissäni ja balanssi oli tuosta johtuen välillä aika pianopainotteinen. Ongelma korostuu ensi riveillä koska istumme niin selkeästi lavan alapuolella.

Konsertin toisen osan aloitti Luciano Berion sovitus Bachin Die Kunst der Fuguen Contrapunctus XIX osasta. En erityisemmin syttynyt sovitukselle ja vasta lopun B-A-C-H dissonanssit toivat iloa elämään.

Konsertin päättyi Stravinskyn Psalmisinfoniaan kuorolle ja orkesterille. Jostain syystä ei sekään herättänyt minussa suuria intohimoja. Syy ei missään nimessä ollut Slobodenioukin johtamisessa, RSO:ssa tai Tapiolan Kamarikuorossa. Psalmisinfonia ei vaan kolahtanut.

Sääli että RSO:ta pääsen kuulemaan elävänä niin harvoin. Onneksi Yle välittää konsertit useammassakin mediassa. Tämäniltainen konserttikin taitaa olla vielä netistä katsottavana. Suosittelen.

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Kaiken loppu on lähellä!

Konsertti: Chamber IV - Keväisiä huhuiluja - Nuijamaan kirkko, Lappeenranta 2014-04-23

En ole vieraillut aikaisemmin Nuijamaan kirkossa, joten lähiseudulta tuli tänään bongattua uusi konserttipaikka. Eläkeikään ehtinyt puukirkko on yllättävän mukavan oloinen sekä sisältä että ulkoa. Penkit tietysti pois lukien. Akustiseen tilaan tottuminenkin kesti tosin jonkin aikaa musiikin alettua. Periaatteessa tila soi hyvin, mutta akustiikassa on vähän turhan läheinen preesens. Ääni ei ole kova (en tarkoita äänenvoimakkuutta) mutta voisin kuvitella että se saattaisi käydä hieman rasittavaksi pidemmän päälle. Vaikka tänään kuulimme maksimissaan nonettia, niin silti äänikuva toi mieleen Raatihuoneen.

Illan konsertti alkoi myös uudella säveltäjätuttavuudella. Kuulimme Franz Berwaldin Septeton, joka oli korvannut ohjelmassa odottamani Jaan Räätsin Noneton. Noh, Virosta Ruotsiin ja sata vuotta taaksepäin; käy se näinkin. Berwaldin Septetossa oli ihan mielenkiintoisia jaksoja, mutta koherenttia kokonaisuutta en siitä saanut itseeni imettyä. Sellaisia tuokiokuvia. Täytyy kyllä tunnustaa että kirkon akustiikkaan tutustuminen vei aika paljon huomiokykyä Berwaldin aikana.

Mozartin Oboekvartettossa pääsikin sitten jo kuuntelemaan enemmän musisointia. Mika Suihkon oboe leikitteli hienosti Esa Ahokaisen, Markus Sarantolan ja Esa Lehtolan jousitrio kanssa. Oikein mukava esitys, vaikkei teos siihen mielenkiintoisempaan Mozart-osastoon kuulukaan.

Konsertti huipentui Bohuslav Martinůn Nonettoon. Olen jonkin verran kuullut Martinůn teoksia ja vaikkei suuri fanitus olekaan vielä herännyt, niin mielenkiintoisia ne ovat kyllä olleet. Voi kun olisi aikaa enemmän... Noneton Andante osa teki eritoten vaikutuksen ja kaupunginorkesterin yhdeksikkö soitti hienosti.

Blogikirjoituksen otsikko on lainattu Nuijamaan kirkon kattokirjoituksesta, eikä millään muotoa kuvasta konsertista jäänyttä tunnelmaa. Pohtii tuota toteamusta sitten miltä kantilta hyvänsä, niin pieni kosmologi sisälläni hymyilee ja aloittaa keskustelun filosofiystävänsä kanssa.

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Michael Haydnin hautajaismusiikkia

Konsertti: Michael Haydn: Requiem c-molli - Lappeen Marian kirkko, Lappeenranta 2014-04-16

Joseph Haydnin veli Michael ei nauti aivan isoveljensä veroista suosiota. Teosluettelo on kuitenkin kunnioitusta herättävä: yli 40 sinfoniaa, toistakymmentä jousikvartettoa, paljon kirkkomusiikkia. Itse olen kuullut hänen musiikkiaan elävänä vain kerran aikaisemmin, jousikvinteton jokunen vuosi sitten Kuhmossa.

Tämän iltaisen sielunmessun perusteella pikkuveljen musiikkiin voisi tutustua enemmänkin. Tarinoiden mukaan Michaelin Requiem olisi toiminut jonkinlaisena esikuvana myös Mozartin omalle Requiemille parikymmentä vuotta myöhemmin. Mozartin mahdollista fanittamista on sinänsä turha käyttää myyntivalttina Michael Haydnin Requimille. Se hoitaa oman myyntityönsä aivan hyvin itsekin. Kannattaa tutustua.

Alun perin illan konsertissa piti olla myös kaksi muuta teosta joissa urut olisivat olleet mukana. Ilmeisesti jostain syystä Marian kirkon urut olivat remontissa(!), joten tänään Requiem oli konsertin ainoa teos. Täten vain kolmen vartin pikakonsertin aikana Marian kirkon penkkikään ei onneksi saanut maallista selkääni suurempaan tuskaan.

Lappeenrannan kaupunginorkesterin johdossa oli tänään taas oma maestro Tibor Bogányi. Lappeenrannassa käy vierailemassa erinomaisia kapellimestareita, mutta jotenkin aina tuntuu että Bogányi saa Lappeenrannan pelimanneista eniten irti. Jälleen hienoa kommunikointia orkesterin, kuoron ja solistien välillä. Orkesterin puolelta ykkösviulut saisivat kyllä pitää pienen profiilin korotuksen, jälleen muutamia epäpuhtauksia.

En muista nähneeni ja kuulleeni Etelä-Karjalan Klassista kuoroa näin isossa kokoonpanossa koskaan. Olisikohan laulajia ollut karvan yli 50? Hienosti kuoro lauloi; ehkei partituurissakaan ollut sitä maata vavisuttavaa fortekohtaa,  mutta muuten hienoa kuultavaa.

Solistit olivat entisiä Lappeenrannan laulukilpailujen kävijöitä. Ja komea kvartetti olikin: Reetta Haavisto ja Essi Luttinen naisääninä, Petri Bäckström ja Matti Turunen miesääninä. Kaikki hienoäänisiä laulajia, joihin toivon törmääväni vieläkin enemmän myös oopperan merkeissä. Viime kesänä Savonlinnan oopperajuhlilla Matti Turunen taisi olla mukana kaikissa käymissäni oopperoissa ja tänään oli mukava kuulla hänen soljuvaa bassoaan parin metrin etäisyydeltä.

Mukava konsertti, vaikka vähän lyhytkestoinen.

lauantai 12. huhtikuuta 2014

Peer Gynt peerimmäisten ajatusten äärellä

Baletti: Peer Gynt - Kansallisooppera 2014-04-11

Tunnustan heti näin aluksi etten ole tutustunut Henrik Ibsenin näytelmään Peer Gynt aikaisemmin. Kaikki tulevat ajatusrakennelmat perustuvat eiliseen balettiin ja sen käsiohjelmaan.

Kansallisbalettimme edellinen uusi tuotanto Kaunotar ja Hirviö ei minua suuresti sytyttänyt. Ei koko perheen baleteissa mitään vikaa ole, mutta mieluusti nautin hieman syvällisemmästä tarinan juonteista. Tämän toiveen koreografi Heinz Spoerlin visualisoima Peer Gynt tarina täyttää mainiosti.

Peer Gyntin kasvutarinan voisi nähdä helposti jopa hallusinaatioiden täyttämänä huumetrippinä tai sitten minuuden etsimisen tarinana. Kuinka rooleja ja kuoria onkaan helppo pukea päälle, mutta onko niiden kaikkien alla sitten jotain muuta kuin tyhjää? Tarinan tapahtumien surrealistinen kirjo karkottaa omasta mielestäni reaalimaailman tulkinnan reitit ja mielelläni tulkitsen Peer Gyntin vaiheet symbolismin kautta. Käsiohjelman spekulointi Solveigin roolin passiivisen odotuksen sukupuoliongelmalla ei saa suurempaa vastakaikua minussa. Minulle Solveig ei ole uskollisesti odottava naishahmo, vaan se järjen ja ihmisyyden siemen, jonka Peer lopulta löytää sipulikuoriensa alta. Tapahtumien vyöryessä Peer ei tuntuisi omaavan motiiveja tekoihinsa, vasta lopussa Solveigin kautta hän löytää oman sisäisen rauhansa ja mahdollisesti terveen egonsa.

Aika syvällistä tavaraa baletin raaka-aineeksi? Mahtavaa! Muutaman tunnin ajomatka kotiin sujuu pohtiessa Peer Gyntin symboliikkaa ja unikaan ei aivan heti vie mukanaan. Joten erittäin onnistunut balettitarina! Pitää yrittää jossain vaiheessa ehtiä tutustua itse Ibsenin tarinaan tarkemmin. Näkee sitten kuinka paljon olen itse rakennellut niitä sipulinkuoria Peer Gyntin ympärille.

Baletin musiikki on tietysti pääosin Edvard Griegin käsialaa. Grieg kirjoitti näytelmämusiikin Ibsenin näytelmään ja hämmästyttävän hyvin se taipuu balettimusiikiksi. Spoerti leikkaa Griegiä muutamaan otteeseen Brett Deanin ja Marc-Antonyt Turnagen nykymusiikilla. Nämä hetket yhdistettynä tanssikielen tyylinvaihtoon toimivat loistavina tehokeinoina Peerin mielenmaiseman kuvaamiseen.

Spoerlin baletin kokonaisformaatti on nykykatsojan kannalta hieman erikoinen. Näyttelemistä, joka tietysti tapahtuu tanssin kielen avulla, tukee lisäksi puheteksti ja laulu. Peer Gynt omaa kolme lavahahmoa: tanssija, näyttelijä ja laulaja. Näyttelijä on tanssijan ohella paljon lavalla kommentoimassa tapahtumia. Monasti tekstiä ei miellä välttämättä Peerin omiksi ajatuksiksi ja puhedraaman luoma kokonaisuus aiheutti pientä vaivautumista varsinkin paatoksellisimmissa tekstin kohdissa.

Tanssia ei voi erottaa kokonaisuudesta Spoerlin Peer Gyntin kohdalla. Liike ja sen eri luonteet ovat hienossa symbioosissa kaiken muun kanssa. Florian Ettin lavastus ja puvut tukevat symboliikan henkeä varsinkin lavastuksen osalta. Puvut antavat tarvittavat viitteet ympäristöstä enemmän kuin ympäristö itse. Toisen näytöksen "lavahiekka" rajoittaa liikekieltä tietyiltä osin, mutta samalla se mahdollistaa asioita joita ilman Spoerlin Peer Gynt olisi paljon köyhempi.

Eilisessä ensi-illassa Peer Gyntin roolin tanssi Sergei Popov. Peer on lavalla käytännössä koko baletin ajan. Popov loihti upeasti Peer Gyntin tarinan näyttelijä Antti Luusuaniemen kanssa. Popovin uljas habitus sopi mainiosti rooliin ja hänen tanssinsa oli hienoa katseltavaa. Solveigin roolin tanssi Tiina Myllymäki ja päähenkilöidemme lavakemia toimi komeasti.

Kuoron lisäksi laulua Peerin ja Solveigin hahmoihin loivat Jussi Merikanto ja Anna-Kristiina Kaappola. Montussa musiikin johdosta vastasi Robert Reimer. Korvat pitivät kaikesta minkä kuulivat. Jostain syystä tekstityslaiteessa näytettiin vain puherepliikit, eikä lainkaan laulujen sanoja. En tiedä oliko ajatuksena se, että teksti häiritsisi tanssin seuraamista, mutta ilman muuta huono ratkaisu. Lauluteksteistä meni paljon ohitse, vaikka olinkin käynyt oopperan kotisivuilla tutustumassa tekstiin etukäteen.

Kyllä Peer Gynt sujahti saman tien kärkisijoille omissa balettikokemuksissani. Hieno yhdistelmä suurta muotoa ja ajatuksia herättävää symboliikkaa.

lauantai 5. huhtikuuta 2014

Ihmisääni pääosassa Joensuussa

Ooppera: La voix humaine - Carelia-sali, Joensuu 2014-04-05

Suomalainen Kamariooppera ja Joensuun kaupunginorkesteri yllättivät iloisesti tarjoamalla Francis Poulencin La voix humaine oopperan yliopiston Carelia-salissa. Solistina lauloi Marjukka Tepponen ja orkesteria johti Mikko Franck.

Poulencin Ihmisääni -oopperan ystäviä hellittiin jo toisella tuotannolla puolen vuoden sisällä. Kansallisoopperan versio kuultiin viime syksynä Alminsalissa ja kiersipä tuotanto myös maakunnissa. Kansallisoopperan tuotannossa musiikkina käytettiin pianoversiota, mutta Joensuussa saimme nauttia alkuperäisestä orkesteripartituurista.

Ohjauksesta vastasi Vilppu Kiljunen, joka keskittyi vahvasti valosuunnittelija Tarja Ervastin kanssa päähenkilön sisäisen myllerryksen välittämiseen. Lavastus oli äärimmäisen karu: sänky, puhelin ja katosta roikkuva pitkä kangas. Kankaalle heijastettiin hitaahkosti liikkuvia graafisia elementtejä ja savua. Kuvat eivät varsinaisesti esittäneet mitään, vaan loivat mielikuvaa hitaasti vellovasta elämän virrasta. Näyttömäkuva oli projektioineen ja pukuinen käytännössä mustavalkoinen, joka hienosti korosti karua mielenmaisemaa. Lopussa kankaan alasvalahtamisen ja päähenkilön hitaan kulkemisen kohti lavan takaosan pimeyttä voi jokainen katsoja jälleen tulkita omalla tavallaan. Kelpo ohjaus oopperaan, jossa ei ole paljon ohjattavaa.

Sillä Ihmisäänessähän ei lavalla oikeastaan tapahdu mitään, vaan draama on vahvasti laulajan ja orkesterin ilmaisutaidon varassa. Ja upeasti näin lauantai-iltapäivänä olikin. Mikko Franck tarjoili Joensuun kaupunginorkesterin avulla Poulencin vivahteikkaan partituurin elävänä ja ilmaisuvoimaisena. Kaiken kruunasi Marjukka Tepposen huikean hieno tulkinta elämäntahdon riekaleissa roikkuvasta naisesta. Vaikuttavaa laulamista ja näyttelemistä. Poulencin ooppera ei kestä aivan tuntiakaan, mutta Tepposen ja Franckin parissa päästiin tilaan jossa ajalla ei ole enää mitään merkitystä.

Komea tuotanto Suomalaiselta Kamarioopperalta. Eiköhän tätäkin kannattaisi esittää myös muualla? Reissun ainoa apea tunne jäi entisen opiskelukaupunkini vähäisestä oopperainnostuksesta. Carelia-saliin olisi mahtunut paljon enemmän katsojia. Tuskin Joensuussa kovin usein on tarjolla tämän tasoista oopperaa.

perjantai 4. huhtikuuta 2014

Kamarimusiikkia 70-vuoden kaarelta.

Konsertti: Chamber III - Terveisiä Wienistä! - Helkiö-sali, Lappeenranta 2014-04-04

Odotin paljon tämäniltaiselta Lappeenrannan kaupunginorkesterin konsertilta. Pääsyyllisenä siihen oli Arnold Schönbergin Puhallinkvintetto. Kvintetto on ensimmäisiä Schönbergin sävellyksiä, jossa hän käytti juuri kehittämäänsä 12-säveljärjestelmää. Järjestelmä ei tuottanut ylivaltaa saksalaiselle musiikille, mutta sentään joitakin mielenkiintoiselta kuulostavia sävellyksiä. Itse pidän atonaalisesta musiikista, sen kuuntelu raikastaa ja virkistää. Tosin kuunteluun pitää keskittyä ja antautua, taustamusiikiksi se ei sovellu.

Puhallinkvinteton suhteen tänään pettymys olikin suuri kun huomasin että emme kuulekaan koko kvintettoa, vaan ainoastaan sen ensimmäisen osan. Eiköhän Etelä-Karjalainen yleisö olisi selviytynyt koko kvintetosta, vaikka se nelisenkymmentä minuuttia kestääkin. Noh, ehkäpä ensi kerralla. Kaupunginorkesterin puhaltajien kvintetto suoriutui ensimmäisestä osasta hienosti. Alun pienen sameuden jälkeen sointi selkeni ja vei minut mukanaan korvia avaavalle matkalle. Bravi!

Konsertti jatkui Rudolf Karelin Nonetolla. Karel on minulle uusi tuttavuus, jonka yhteyttä Wieniin en heti tunnista. Olisiko hän kenties opiskellut siellä? Noneton taustatiedot luovat sävellykseen omaa draamaansa. Nonetto oli Karelin viimeinen, keskeneräiseksi jäänyt sävellys. Se syntyi keskitysleirillä ennen säveltäjän kuolemista punatautiin. Kovin konventionaaliselta nonetto kuulosti Schönbergin kvinteton jälkeen. Renata Bakhrakin viulu säihkyi kuitenkin hienosti ja saimme nauttia kelpo esityksestä. Shostakovichin 7. sinfonian ensimmäinen osa ja Tchaikovskyn 6. sinfonian kolmas osa taisivat nyt saada kaverin Karelin noneton ensimmäisestä osasta.

Väliajan jälkeen konsertti jatkui Brahmsin kolmannella jousikvartetolla. Kvartetosta pidän kovasti, mutta tämäniltaisesta esityksestä en.

lauantai 22. maaliskuuta 2014

Boheemielämää Töölönlahdella

Ooppera: La Bohème - Kansallisooppera 2014-03-21

Eiliseen La Bohèmen ensi-iltaan taisi sisältyä hieman tavallista enemmän odotuksia. Puccinin ikiklassikko on Kansallisoopperan uuden taiteellisen johtajan Lilli Paasikiven ensimmäinen oma valinta. Ensimmäinen ensi-iltatyönäyte saatiin myös ylikapellimestari Michael Güttlerilta. Kun vielä todetaan että Boheemielämää on Katariina Lahden ensimmäinen täyspitkä ohjaus Kansallisoopperaan, niin kyllähän mielenkiinto on korkealla.

Kun Paasikivi ilmoitti aikanaan La Bohèmen olevan ensimmäinen uusi tuotanto hänen virkakaudellaan, valintaa hieman ihmeteltiin. La Bohème on kärkikolmikossa kaikkein suositumpien oopperoiden joukossa. Muistan nähneeni Kansallisoopperan edellisen version joskus aikanaan, kun en ollut vielä myynyt sydäntäni oopperalle. Ohjauksesta en muista paljoakaan, mutta ilmeisesti se kaipasi päivitystä.

Katariina Lahti ihastutti pari vuotta sitten Kansallisoopperassa debyyttiohjauksellaan Puccinin Il Tabarrosta. Jos La Bohèmea vertaa siihen, niin kyllä jonkunlainen jatkumo on havaittavissa. Tapahtumien ajankohtaa on hieman siirretty eteenpäin, noin sadan vuoden taa nykyhetkestä. Henkilöohjauksessa ja varsinaisessa draamassa pysytään tiukasti libreton ja vanhojen esityskäytäntöjen puitteissa.

Kun esirippu kohosi ja ensimmäisen näytöksen näyttämökuva paljastui, odotin mielenkiinnolla olisiko tässä tällä kertaa tuotanto, joka noudattaa perinteistä kuvastoa läpi koko teoksen. Boheemien ullakkohuone oli juuri sellainen kun aina ennenkin. Tradition soljuva kuvakieli rikkoontui kyllä toisen näytöksen avulla. Hieman omituinen junarataristeys oli rakennettu latinalaiskorttelin aukiolle. Ratoja pitkin kulkivat eläinfantasiakärryt ja aukion takaseinällä pyöri maailmanpyörä. Café Momus muodostuu etunäyttämölle katukahvilan keinoin ja koko toisen näytöksen yllä leijuu hieman surrealistinen karnevaalitunnelma.

Kolmannessa näytöksessä lavastaja Mark Väisänen modifioi hieman toisen näytöksen kuvaa ja muodostaa siitä ratapihan(?). Neljäs näytös palaa takaisin ullakkohuoneeseen. Jollain tavalla toisen näytöksen välillä ylenpalttinen tohina rikkoo ohjauksen kaaren minun mielessäni. Vaikka latinalaiskorttelissa juhlat ovatkin, niin lavastuksen ja puvustuksen fantasiaelementit häiritsevät hieman aikalaishenkeä.

Kuten mainitsin Lahti pysyy ohjauksessaan perinteiden parissa. Oopperan loppukuvan avulla Lahti jättää kuitenkin katsojan mieleen pohdiskelun siemenen. Kun Mimì on kuollut, ullakkohuoneen takaseinä nousee ja paljastaa laskevan(/nousevan?) auringon. Boheemikvartetti ottaa matkalaukut käsiinsä ja lähtee kävelemään kohti takaosaa, jättäen kuolleen Mimìn ja surevan Musetan taaksensa. Onko kyse naisten aseman osoittamisesta? Nuoruuden seikkailut on koettu ja sitten lähdetään kohti tulevaisuutta? Siinäpä pohdittavaa.

Musiikin puolesta ensi-ilta jätti minulle jotain hampaankoloon. Miesnelikkomme saa lähes puhtaat paperit. Zach Borichevskylta Rodolfon roolissa odotin hieman enemmän. Kelpo instrumentti, mutta ihan ne ylimmät äänet eivät sytyttäneet. Illan solistisuosikkini oli Marcellon esittäjä Stephen Gadd, oikein ilmaisukykyinen baritoni. Kansallisoopperan omat solistit Jussi Merikanto ja Koit Soasepp täydensivät hienosti nelikon. Merikanto loi Schaunardista aikamoisen veitikan ja Soaseppin takkiaaria oli hienoa kuultavaa.

Naisäänien kanssa minulla olikin sitten paljon ongelmia. Mimìn esittäjän Stefanna Kybalovan vibraatosta en pitänyt lainkaan. Muutenkin tuntui että hänen äänensä sopisi kenties paremmin dramaattisen ohjelmiston pariin. Ainakaan eilen hän ei ollut minulle Mimì. Musetan esittäjän, Siphiwe McKenzien, kanssa minulle ei mennyt kovin paljon paremmin. Ei äänessä mitään vikaa ollut, mutta sitä jäntevyyttä ja ylpeyttä jota Musetta kaipaa, en hänen äänestään löytänyt.

Michael Güttler selvisi urakastaan pääosin hyvin. Orkesteri pulppusi ja räiskyi ihan komeasti. Mutta jonkinlaista rytmillistä epätarkkuutta solistien kanssa olin tuntevinani; varsinkin ensimmäisessä ja toisessa näytöksessä. En sitten tiedä oliko vika Güttlerissa, Borichevskyssa vai minussa, mutta Che gelida maninassa tuntui että laulu oli koko ajan hieman takana pulssista. Ei nyt sentään suomalaisen tangon mittakaavassa, mutta kuitenkin.

Ei Kansallisoopperan La Bohème kokonaisuutena vienyt minua Puccinin draamataivaaseen. Moni oopperasäveltäjä osaa työntää tunteiden puukon kuuntelijan kylkeen. Puccinilla on ainutlaatuinen kyky vielä pyöräyttää sitä puukkoa haavassa. Eilisiltana tuntui että puukko vain hieman raapaisi kylkeä. Mutta toisena iltana voi kaikki olla toisin. Käykäähän oopperassa!

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Oceanides hurmasi Konsettihovissa

Konsertti: Konserttihovi 2014-03-16

Tänään merellisiä kuvia tarjoili Imatran Konserttihovissa Oceanides. Oceanides, eli Aallottaret, on kotimainen harppukvintetto jonka historia ulottuu vuoteen 2006. Tämänpäiväinen kokoonpano poikkeaa hieman heidän Facebook-sivunsa infosta, mutta en tiedä vaihteleeko kokoonpano kenties tarpeen mukaan. Tänään mukana olivat harpisti Lily-Marlene Puusepp, huilisti Katri Mattila, sellisti Seeli Toivio, viulisti  Linda Hedlund ja alttoviulisti Jussi Aalto.

Puusepp, Toivio ja Hedlund olivat minulle tuttuja jo ennakolta ja Mattila ja Aalto täydensivät uusina tuttavuuksina kokoonpanon kvintetoksi. Kamarimusiikissa erilaisia kokoonpanoja riittää lähes loputtomasti ja harppukvintetto on minulle uusi kokemus.

Konsertti alkoi Gabriel Faurén Impromptulla sooloharpulle. Puusepp on aina ilahduttanut musikaalisella soitollaan, eikä hän pettänyt tälläkään kertaa. (Pahoittelen monitulkintaista termiä "musikaalinen soitto"; jos ja kun törmäät termiin näissä kirjoituksissani, niin se tarkoittaa sitä että soittaja fraseeraa, ilmaisee musiikin kaaret ja hengitysrytmin minun korvaani miellyttävällä tavalla. Eli lyhyesti: tykkään.)

Kokoonpano kasvoi duoksi Mattilan tullessa lavalle Michio Miyagin Haru No Umi kappaletta varten. Miyagi oli illan ensimmäinen uusi säveltäjätuttavuus. Alkuperäinen sävellys on tehty huilun ja harpun japanilaisille versioille, kotolle ja shakuhachille. Hienosti pentatoninen sävelmaisema taipui länsimaisillakin versiolla. Huilun ja harpun soinnit sopivat muutenkin hienosti yhteen.

Ennen väliaikaa kokoonpano kasvoi täydeksi kvintetoksi ja saimme tutustua Gustav Holstin Hyms from the Rig Veda teokseen. En tuntenut teosta etukäteen, enkä edes tiennyt alkuperäistä kokoonpanoa. Heti väliajalla ihmettelin hieman sovitusta, joka tuntui varsin harppuvetoiselta ja muut soittimet jäivät säestävään rooliin. Nyt konsertin jälkeen tarkistin asian ja hymnit ovat alunperin lauluja neljälle naisäänelle, joita säestää harppu tai piano. Jotenkin tuntuu että instrumentaalisovitus kääntää äänien roolit nurinpäin. Neljä ihmisääntä sanoja laulaen ottaa paikkansa äänimaisemassa aivan toisella tavalla kun neljä instrumenttiä yhteen soiden. Sovitus tuntui hieman kuin harppusoololta suhteellisen yksinkertaisen sointutaustan päällä.

Väliajan jälkeen tulikin sitten kaksi sävellystä jotka on kirjoitettu alunperin tälle mystiselle harpun, huilun ja jousitrion kokoonpanolle. Joseph-Guy Ropartzin Prélude, Marine et Chansons ja Jean Crasin Kvintetto. Nämä ranskalaiset säveltäjät veivät minut mukanaan ja vakuuttivat kokoonpanon monipuolisista sointimahdollisuuksista. Ja lavalla oli aivan mahtava viisikko meriaiheista musiikkia tulkitsemassa. Nyansseja, keskustelua; kaikkea mitä toimiva kamarimusiikkiyhtye voi parhaimmillaan antaa.

Toivottavasti Oceanides eksyy studioon (tai vaikkapa Konserttihoviin) nauhoittamaan näitä teoksia. Ja ehdottomasti kannattaa mennä kuuntelemaan kvintettoa elävänä: musisoinnin juhlaa!

torstai 13. maaliskuuta 2014

Don Carlos numero 14

Ooppera: Don Carlos - Kansallisooppera 2014-03-13

Reissaajan illan iloksi sattui mainiosti tällä kertaa Verdin mestariteos Don Carlos. Kansallisoopperan varsin tuoreen tuotannon olen jo nähnyt aikaisemmin kaksi kertaa aiemmin, mutta Don Carloksen parissa viihtyy useamminkin. Kokemukset edellisistä kerroista ovat täällä ja täällä.

Ohjauksen ja visuaalisen toteutuksen suhteen olen edelleen samoilla linjoilla. Nyt toisella kierroksella solistilista mainitsee uusintaohjauksesta vastaaviksi Kim Amberlan ja Jere Erkkilän. En ainakaan suoraan huomannut (tai muistanut) mitään suurempia muutoksia Manfred Schweigkoflerin ohjaukseen. Jos lavastuksesta, puvustuksesta ja ohjauksesta poistaisi puolenkymmentä pahinta kitschikokkaretta, niin voisin sanoa pitäväni tuotannosta paljon. Nyt nuo ummetukset jättävät minut edelleen myötähäpeän tuntoihin. Mutta makuasioitahan nämä ovat, ei muuta kuin kokemaan itse!

Nimiroolissa lauloi toissavuotisen ensi-illan tapaan Mika Pohjonen. Alan varmaan muistuttaa paikalleen jäänyttä äänilevyä (kuka vielä muistaa moiset?), mutta Pohjosen laulullinen ja draamallinen kehitys lämmittää oopperan ystävän sydäntä. Mainio ilta tänäänkin Mikalta, jälleen nimiroolin arvoinen esitys.

Tämän kevään esityksissä naispäärooleissa ovat venäläiset sopraanot; Victoria Yastrebova Elisabethinä ja Elena Maximova Ebolin roolissa. Kelpo laulajia molemmat, vaikka suurta ihastumista en heidän ääniinsä kokenutkaan. Terhakkaat ylä-äänet, mutta muuten jäin hieman haalealle osastolle. Maximovassa tuntuisi olevan enemmän potentiaalia omia korviani kohden.

Rodrigona lauloi tällä kertaa Jorge Lagunes. Häntä olen kuullut aikaisemminkin, mutta tällä kertaa en syttynyt hänen italian kielen artikuloinnilleen. Sanoja en oikein erottanut vokaalipötkäleestä. Ääni oli sinänsä miellyttävä, mutta kun ei saanut selvää mitä hän lauloi.

Basso-osasto oli jälleen veljeskansojen hallussa. Jyrki Korhonen jylisi Filipin roolissa ja virolainen Koit Soasepp laittoi luut kurkkuun suurinkvisiittorina. Hyviä bassoja molemmat.

Nyt kuulin ensimmäisen kerran uuden ylikapellimestari Michael Güttlerin johtamista. Varsin mukava ensi tutustuminen. Se viimeinen, imevä intensiteetti ja pitkä kaari jäi puuttumaan, mutta muuten lupaavaa toimintaa montussa. Ei näy ainakaan vielä tummia pilviä tulevaisuudessa.

Käykäähän oopperassa!