sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Christof Loy Parsifalin pauloissa

Ooppera: Parsifal - Ruotsin kuninkaallinen ooppera 2013-10-27

Kapellimestari Patrik Ringborgin käsien jälkeä kuulin ensimmäisen kerran vuonna 2010 Savonlinnan oopperajuhlilla, kun Kuninkaallinen ooppera vieraili siellä uljaan Elektra tuotantonsa kanssa. Tänä iltana maestro Ringborg tarjosi kertakaikkisen hienon oopperakokemuksen Wagnerin Parsifalin muodossa. Ringborg vapautti ajan kahleistaan ja antoi musiikin kaarien hengittää. Ja kun draama kaipasi taukoa, Ringborg ei pelästynyt hiljaisuuden voimaa, vaan odotti että musiikki palaa luonnollista tietä. Ensimmäisessä näytöksessä tunnelma oli käsinkosketeltava ennen kuin Ringborg vapautti Titurelin laulamaan "Mein Sohn Amfortas,...". Huikeita hetkiä.

Tukholman Parsifalin laulajatkin ovat todella kovatasoisia. Ja mikä hienointa, lähes kaikki ovat ruotsalaisia. Nimiroolissa tenori Michaer Weinius, Kundryna Katarina Dalayman, Amfortaksena Ola Eliasson ja Titurelinä Michael Schmidberger. Saksasta vahvistuksena Christof Fischesser Gurnemanzin roolissa ja itävallasta Martin Winkler Klingsorina. Ei heistä oikein tarvitse nostaa ketään esille, sillä edes keskinkertaista lenkkiä ei heistä tänä iltana löytynyt, huonosta nyt puhumattakaan.

Musiikin puolesta siis herkullinen sunnuntaipäivä Tukholmassa. Ohjauksen suhteen tunne oli ensimmäisen näytöksen jälkeen samanhenkinen. Alkusoitto alkoi lähes täydellisessä pimeydessä. Vain kapellimestariin oli kohdistettu himmeä kohdevalo ja nuottitelineiden valotkin sytytettiin vasta useamman tahdin jälkeen. 

Saksalainen ohjaaja Christof Loy jakaa näyttämön kahteen osaan. Etuosaan, jossa näytösten alut tapahtuvat ja sen takaseinän siirryttyä suurempaan tilaan, josta ensimmäisessä näytöksessä paljastuu kirkkotila, toisessa näytöksessä kukkaistarha ja kolmannessa näytöksessä kirjasto.

Näyttämön etuosa tuo minuun mieleeni jonkinlaisen sisäänpäinkääntyneen yhteisön puoliuskonnollisen tilan. Ensimmäisessä ja kolmannessa näytöksessä sen mieltää Gurnemanzin työ- ja hartaustilaksi. Toisessa näytöksessä taasen Klingsorin ilotalon(?) taustahuoneeksi.

Loy kertoo ja vihjailee lavatapahtumilla useampaa aika- ja tarinakerrostumaa. Gurnemanzin huoneen sivustassa on kirja, jota tämä ja Kundry käyvät sekä kirjoittamassa, että lukemassa. Tuntuu että he kirjaavat omia kokemuksiaan ylös, mutta välillä taas tarkastavat kuinkas asioiden pitäisi olla. Tulkitaanko nykypäivää menneisyyden avulla, kuinka paljon nykyhetki vaikuttaa menneisyyden tulkintaan ja historiaa tutkimalla se keksitään aina uudelleen, ovat muutami ajatuksia joita minulle herää mieleen. Loppuratkaisuun liittyvänä vihjeenä jo ensimmäisessä ja toisessa näytöksessä lavalla vierailee jakkupukuinen nainen kirjoineen ja muistiinpanoineen. Nainen edustaa selkeästi eri epookkia muiden kanssa. Gurnemanzin ja Kundryn ritareineen sijoittaisin 1900-luvun alkuvuosikymmenille. Jakkupukunainen on taasen tätä päivää.

Amfortas on selkeä Kristus hahmo, orjantappuroineen. Mielenkiintoinen ajatuskimara syntyy kun Titurel on taasen pappihahmo. Graalikohtauksen aikana Titurel menee "rippikomeroon" ja ottaa Amfortakselta ripittäytymisen. Itse graalin paljastuminen on tyhjä, koruton ja tarpeettoman tuntuinen tapahtuma. Tuntuu kuin pappi pitäisi Kristuksensa kärsimyksessä, eikä anna tämän kuolla rauhassa. Myytin on elettävä. Motiivit jäävät epäselviksi.

Ensimmäisen näytöksen ajatushautomon jälkeen toinen näytös tuntuu ohjauksellisesti rauhalliselta. Kukkaistytöt ovat pitkästä aikaa kukkaistyttöjä. Toisen näytöksen osalta jossain mielessä varmaankin perinteisin Parsifal ohjaus mitä olen nähnyt. Keihäs saadaan siirtymään Klingsorilta Parsifalille enkelin avustuksella. Lievätkö samat siipiveikot, jotka toimittivat keihään ja graalin aikanaan Titurelille?  Toinen näytös lepää kyllä vahvasti Michael Weiniuksen ja Katarina Dalaymanin varassa. Ja mikä on levätessä.

Kolmannen näytöksen alku jatkaa yksinkertaista linjaa, mutta loppu onkin sitten positiivisuudessään tyylikäs. Kun Parsifal lopussa "paljastaa" graalin, lavan takaosa aukeaa paljastaen tällä kertaa modernihkon kirjaston. Tuo mystinen jakkupukunainen on kirjastonhoitaja, joka oopperan lopuksi käy hakemassa Gurnemanzin ja Kundryn kirjan "takaisin" kirjaston hyllyyn. Onpa komea ja monia positiivisia ajatuksia herättävä loppu. Siellä kirjaston hyllyillä lepäävät fiktio ja fakta sulassa sovussa. Siellä ovat myytit ja hengentuotteet; tarinat jotka ovat kulkeutuneet kulttuurin kehdoista suullisessa muodossa sukupolvi kerrallaan. Kunnes tekniikka ja tiede on antanut keinot välittää tietoa ja tarinaa eteenpäin uusille sukupolville luettavassa muodossa. Tulkittavaksi ja tutkittavaksi.

Ja sitähän se Parsifalkin on. Christof Loy tulkitsee Richard Wagnerin tarinaa tässä ajassa. Richard Wagner tulkitsi Wolfram von Eschenbachin tarinaa omassa ajassaan. Eschenbach taasen tulkitsi Graal ja kuningas Arthur myyttejä omana aikanaan. Ja minä tässä tulkitsen kaikkia edellisiä, omasta näkökulmastani, omassa ajassani...

lauantai 26. lokakuuta 2013

Taikahuilu Tukholmassa

Ooppera: Taikahuilu - Ruotsin kuninkaallinen ooppera 2013-10-26

Taikahuilu ja eritoten Yön kuningattaren toinen aaria ovat ensimmäisiä tietoisuuksiani taidemuodosta jota kutsutaan oopperaksi. Varsinainen oopperaan sekoaminen tapahtui vasta paljon myöhemmin Straussin Nainen vailla varjoa oopperan myötä, mutta Yön kuningattaren taiturointi stratosfäärissä omissa korkeuksissaan pureutui aikanaan läpi kaiken nuoruuden vastustuksenkin. Myöhemmin olen levyiltä kuunnellut kymmeniä kuningattaria ja kautta aikojen ehdottomat suosikkini ovat Edda Moser ja Diana Damrau. Mozartia olen ihan Taikahuilun ansiosta pitänyt varsin kierona kaverina kun hän on laittanut sopraanoparat taiteilemaan varsin ohuen langan varassa. Löytyypä Taikahuilusta toinenkin suosikkiaarioistani, Paminan "Ach, ich fühl's". Tai oikeastaan kolmas, Yön kuningattaren molemmat aariat ovat siellä pyhän hämmästyksen osastolla.

Jatkanpa tunnustuksia ja totean, että en oikeastaan pysty kuuntelemaan sitä jälkimmäistä aariaa ilman että silmät kostuvat. Niin kävi tänään Tukholmassakin, vaikka tämän kertainen kuningatar Susanna Stern ei välttämättä kovin kärkeen kuningatarpörssissäni menekään. Ne korkeimmat äänet olivat hieman lyhyitä, eivätkä tulleet kovin helposti. Vaikka tiedän etteivät ne kenelläkään tule helposti.

Kun Yön kuningatar -fetissini on saatu käsiteltyä, niin seuraavaksi voimme pohtia miksi Taikahuilu on tapana esittää maan omalla kielellä. Lyhyen oopperaharrastukseni aikana olen nähnyt Taikahuilun vain kolmesti: kahdesti suomen kielellä ja tänään ruotsiksi. Ymmärrän että Taikahuilua pidetään porttiteoriana nuoremmille katsojille, ja sellainenhan se on ollut periaatteessa minullekin. Sen takia sen esittäminen kaikkien katsojien suoraan ymmärtämällä kielellä on ollut suosittua. Tuntuu että viime vuosina Taikahuilua on väheksitty liiallisen tuttuuden vuoksi. Ehkäpä niinkin, mutta ilmeisesti pitänee jossain vaiheessa lähteä Saksaan, jos haluaa kuulla Taikahuilun saksaksi.

Tarinansa puolesta Taikahuilu ei millään muotoa ole pelkkä lastenooppera. Vapaamuurariteemoissa ja varsinkin viisauden ja rakkauden tavoittelussa riittää pohdittavaa vanhemmillekin katsojille. Mutta täytyy kyllä todeta että Taikahuilun tarina on varsin erikoinen. Tukholmassa ohjaaja Ole Anders Tandberg katsoi koko oopperaa Paminan silmien läpi. Pamina oli nuori koulutyttö, jonka mielikuvituksessa kaikki tapahtuu. Näin minä ainakin näkemääni tulkitsen.

Tandberg käyttää Tukholman pienehköä, mutta viehättävää, oopperasalia hyväkseen. Tamino istuu aluksi permannon ensimmäisellä rivillä, kunnes hänet saadaan kiipeämään orkesterimontun läpi lavalle. Kolme naista piipahtelevat katsomoissa useampaan otteeseen ja Papagenakin liittyy seuraan kolmannelta parvelta.

Sarastro klaaneineen ovat partiolaisia ja Yön kuningatar tuntuu olevan alusta asti pahan puolella, eikä normaalia roolien vaihtoa tunnu olevan. Monostatos on varsin himokas Paminan suhteen ja Papageno taasen haiskahtaa suhteellisen modernilta lintubongarilta. Tandbergin ohjaus sisältää paljon hauskoja yksityiskohtia. Valitettavasti joitakin verbaali-ilakointeja meni minulta ohi rajoittuneen ruotsin kielen taitoni vuoksi; sääli etteivät resitatiivit olleet tekstitettyjä.

Kelpo ohjaus siis. Kapellimestari Lawrence Renes johti orkesteria mainiosti, pääsipä hän osallistumaan muutamaan otteeseen toimintaankin; esimerkiksi keskeyttämällä Papagenan ja Papagenon lemmenriisunnan ennen kuin nämä ehtivät aivan alastomiksi.

Solistit hoitiva urakkansa hyvin. Ei mitään supersuorituksia, mutta kelpo laulantaa. Sarastron roolin laulaja, Lennart Forsén, löysi kyllä ne alaäänet, mutta muutoin hänen äänensä ei ollut kovin "basso". Sara Widén Paminana ja Conny Thimander Taminona paransivat lauluaan esityksen edetessä. Ja omituistahan se olisi jos Papageno ja Papagena eivät voittaisi yleisöä puolelleen. Niin kävi nytkin Carle Ackerfeldtin ja Sanna Gibbsin toimesta. Naistrio lepäsi Marianne Hellgren Staykovin, Susann Véghin ja Kristina Martlingin hienojen äänien varassa.

Mukava Taikahuilu on siis Tukholmassakin tarjolla. Kannatti ehdottomasti tulla hyvissä ajoin Parsifalia varten.

perjantai 25. lokakuuta 2013

Don Pasquale toisen kerran

Ooppera: Don Pasquale - Kansallisooppera 2013-10-25

Alunperin tarkoitus oli viettää leppoisa hotelli-ilta Helsingin liepeillä valmistautuen viikonlopun Tukholman reissuun. Erehdyin sitten eilen tarkistamaan mitä omassa Kansallisoopperassamme olisikaan tarjolla näin perjantai-illaksi. Tykkäsin uudesta Don Pasquale tuotannosta jo ensi-illassa ja kun tälle päivälle oli kokonaan eri miehitys, niin pakkohan se oli käydä tarkistamassa uudelleen.

Tuomas Parkkisen ohjaus tuntui edelleen mukavalta. Nyt toiseen kertaan katsoessa välillä olevat rauhalliset hetket kenties korostuivat, mutta kyllähän ne juontavat juurensa tekstistä ja musiikista. En nyt silti ryhtyisi moittimaan Donizettiäkään, ei hänen olisi kahden tunnin täyssekoilua pitänytkään kirjoittaa. Tuotannon visuaalinen ilme miellytti silmiäni vieläkin. Kyselin vahtimestarilta kuinka suosittu Don Pasqueale on ollut ja hän pahoitteli etteivät salit ole aivan täyttyneet. Sääli, ei sen kyllä tuotannosta ja laulajista pitäisi olla kiinni.

Orkesterin johdossa oli Marco Boemi, kuten ensi-iltanakin. Ei moitittavaa montun puolelle. Eikä laulajakaartissakaan huonoja lenkkejä ollut. Hannu Forsberg oli kelpo Don Pasquale ja Reetta Haavisto täytti kaikki odotukset Norinan roolissa. Tohtori Malatestana lauloi jo kestosuosikikseni noussut Ville Rusanen; hänen näyttelijän taitojaan en jaksa väsyä kehumaan. Tenoritaidetta edusti Jérémy Duffau ja hyvin hänkin urakastaan selvisi. Täytyy kyllä tunnustaa että hänen äänensävynsä ei ole minun makuasteikkoni kärkipäässä.

Kyllä Donizetti aina hotellielämän hakkaa. Tästä sarjasta on vielä yksi esitys jäljellä, joten jos et ole vielä Don Pasqualea nähnyt, kiirus tulee.

torstai 24. lokakuuta 2013

Matvejeff ja Pensola vierailulla Lappeenrannassa

Konsertti: Lappeenranta-sali 2013-10-24

Lappeenrannan kaupunginorkesteri ilahdutti musiikin ystävää reippaalla konsertilla. Kapellimestari Ville Matvejeff tarjosi orkesterin kera Prokofjevin ensimmäisen sinfonian, Kurt Weillin Viulukonserton ja Mozartin Jupiter-sinfonian. Viulukonserton solistivieraana sädehti Minna Pensola.

Prokofjevin ensimmäinen sinfonia ja Weillin viulukonsertto muodostivat mukavan parin konsertin alkuun. Ensimmäisessä sinfoniassa Prokofjev heijastelee klassismin aikaa ja tämä on varmaan helpotus niille joille Prokofjevin modernimpi sävelkieli aiheuttaa närästystä. Oma musiikinsulatukseni taipuu Prokofjevin kohdalla mielellään modernimpaan suuntaan. Mutta onhan ensimmäinen sinfonia mukava aloituskappale terhakkaine teemoinen. Matvejeff johti orkesteria raikkaan terhakkaasti, eikä iloista kokemusta suuremmin haitanneet jousisektion satunnaiset epäpuhtaudet, jotka kutittivat korvaa muutamassa nopeammassa kohdassa.

Kurt Weillin viulukonsertto on orkesterikokoonpanon kannalta aika erikoinen teos. Viulu edustaa bassojen ohella ainoita jousisoittimia koko konsertossa; muut soittimet ovat puhaltimia ja lyömäsoittimia. Ainakin sointivärin puolesta kuulijoiden pitäisi vaikeuksitta kyetä erottamaaan soolosoitin. Värieroista huolimatta kaipasin pientä balanssisäätöa konserton ensimmäisessä osassa. Viulu olisi saanut kuulua ripauksen kovempaa. Minna Pensolan viulu karkeloi tunteikkaasti läpi konserton, hänen soittoaan on aina ilo kuunnella. Omiin korviini Prokofjevin sinfonia ja Weillin viulukonsertto omasivat yllättävääkin samanhenkisyyttä, vaikka Prokfjev olikin säveltänyt sinfonian taaksepäin katsoen. Veikkaan ettei Weillin viulukonserttoa ole ainakaan kovin montaa kertaa soitettu Lappeenrannan kaupunginorkesterin voimin, ja siihen nähden puhallinosasto selviytyi vauhdikkaista käänteistä Matvejeffin johdolla ihan kelpo tavalla.

Mozartin Jupiter sinfonia jäi hänen viimeiseksi sinfoniakseen. Vaikka välillä iso M ei minua sytytäkään, niin tässä sinfoniassa Mozart löytää tiensä minunkin sydämeeni. Matvejeff johti innostuneesti ja Mozartista paljastui se mystinen ydin. Tosin täälläkin jousten muutamat pienet epäpuhtaudet muistuttivat maallisen elämän harmeista.

Mutta olipahan mukava kokonaisuus. Hämäysvanhaa, uudehkoa ja sitten oikeasti vanhaa. Ja lavalla taitavat pelimannit - tälläisiä kokemuksia varten kannattaa käydä konserteissa.

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Brittenin kamarimusiikki kolisee

Konsertti: Konserttihovi 2013-10-20

Wagnerin ja Verdin ohella tämä vuosi on ollut myös Benjamin Brittenin merkkivuosi. Britten syntyi vuonna 1913, mutta hänen musiikkinsa on valitettavasti jäänyt hieman noiden sata vuotta vanhempien oopperamusiikin järkäleiden juhlinnan varjoon. Sääli ettei oma Kansallisoopperammekaan muistanut Britteniä tänä vuonna, vaikka Peter Grimes tai Albert Herring olisivat olleet tarjolla muutaman vuoden takaa.

Mutta Britten ei ollut pelkästään oopperasäveltäjä, vaikka se lieneekin hänen tuotantonsa keskeisintä materiaalia. Britten sävelsi paljon hienoa kamarimusiikkia, jota saimme nauttia tänään Konserttihovissa. Kamari 21 konserttisarja piipahti vierailulla viiden muusikon voimin juhlistamassa Britten musiikkia: "Onnea Britten".

Kaapo Ijas piti pienen teosesittelyn ennen konsertin alkua. Iltapäivän varsinaisina soittajina olivat tänään pianisti Sanna Iljin, viulisti Sofia Greus, alttoviulisti Atte Kilpeläinen, sellisti Lukas Stasevskij ja oboisti Anni Haapaniemi.

Konsertin alkupuoli koostui kolmesta duetosta. Temporal variations oboelle ja pianolle, Reveille viululle ja pianolle ja Sellosonaatti sellolle ja pianolle. Brittenin sävelkieli on raikasta ja puhdistavaa, vaikka sinänsä absoluuttisen musiikin taustalla olisi vakaviakin asioita. En aikaisemmin ollut kuullut Reveilleä, mutta tämänpäiväinen Greusin ja Iljinin esitys jää kyllä mieleen yhtenä vaikuttavimmista kokemuksista Konserttihovissa.

Kahvitauon jälkeen jatkoimme sooloalttoviuluteoksella Elegia, Lachrymaella ja oboekvartetolla. Jälkipuolen suosikikseni nousi ehdottomasti Lachrymae. Teos on periaatteessa variaatioita eräästä John Dowlandin laulun teemasta. Usein variaatiosävellykset aloittavat teeman esittelyllä, josta sitten lähdetään kehittelemään musiikkia eri suuntiin. Brittenin Lachrymae kääntää järjestyksen päinvastaiseksi; kun teoksen lopussa Dowlandin laulu pullahtaa esiin alttoviulun ja pianon alkuperäisin harmonioin, on sen vaikutus tyrmäävän tehokas ja harras.

Brittenin musiikkiin kannattaa ehdottomasti tutustua myös oopperoita laajemmin. Kun tarjolla on tämän päiväisten soittajien tasoinen ryhmä, musiikin ystävän sunnuntai on iloa täynnä.

lauantai 12. lokakuuta 2013

Kaksi oopperaa yhden hinnalla

Oopperat: Ihmisen ääni, Karhu - Kansallisooppera 2013-10-12

Kansallisooppera on valmistanut syksyn piristykseksi kahden lyhyen oopperan paketin, joka Alminsalin esitysten jälkeen lähtee pienelle kiertueelle Pieksämäelle, Kouvolaan, Raaheen ja Kauhajoelle. Mainio idea, joka toivottavasti saa oopperakärpäsen puraisemaan uusia kuulijoita.

Ensimmäinen oopperoista on Francis Poulencin Ihmisen ääni. Katselin tästä oopperasta tallenteen jokin aika sitten ja innolla odotin Kansallisoopperan versiota. Alminsalin esityksissä nimettömän naisen roolin laulaa Johanna Rusanen-Kartano. Musiikki ei yllättäen kuulunutkaan orkesterimontusta, vaan lavan reunalla sopraanomme sielunelämää myötäili ja kommentoi pianisti Hans-Otto Ehrstöm. Pienoinen pettymys oli että Alminsalissakin ooppera esitettiin pianon säestyksellä. Pettymykseen ei missään tapauksessa ole syynä pianisti Ehrström, jonka yhteistyö Rusanen-Kartanon kanssa oli moitteetonta. Odotin vain kovasti Poulencin dramaattisen musiikin kuulemista orkesterin voimalla. Voi olla että vaaditun kokoinen orkesteri ei olisi mahtunut Alminsalin monttuun, eikä pienempää sovitusta ollut mahdollista tehdä. Kiertueella muuten molemmat oopperat esitetään pianon avustuksella.

Johanna Rusanen-Kartano oli sisäistänyt sisältä hajonneen naisen roolin hienosti. Hänen epätoivonsa ja takertuminen entisen miesystävänsä puheluun viimeisenä, katkeavana lankana on vakuuttavaa katsottavaa. Jere Erkkilän ohjaus vihjaa lopussa varsin vahvasti naisen itsemurhaan, kun tämä päätyy kylpyammeeseen pullon sirpaleiden keskelle nieltyään kourallisen lääkkeitä. Muuten vanhojen puhelinlinjojen ja keskuksen sekoilut päivittyvät varsin luontevasti kännykän kenttäongelmiksi. Tosin keskivaiheen miehen olinpaikan paljastuminen kotinumeroon soittamalla ei aivan toimi kännykkäaikana. Muutamaan otteeseen monologin siirtyminen pois puhelimesta, kuten omaan peilikuvaan, luo mielenkiintoisia painotuksia naisen vahvemmasta mielenjärkkymisestä.

Anna Kontekin yksinkertaisen toimiva, lähes täysvalkoinen lavastus  antaa valaisija Vesa Pohjolaiselle mahdollisuuden käyttää hienovaraisia väriteemoja painottamaan libreton nyansseja. Hienoa symboliikkaa silläkin osastolla.

Rusanen-Kartano ja Ehrström tekivät kyllä nappisuorituksen musiikkiosastolla. Molemmat oopperat muuten lauletaan suomeksi. Ihmisen äänen alkuperäisen Jean Cocteaun tekemän libreton on suomentanut Juhani Koivisto. Vaikka Rusanen-Kartanon laulusta saikin todella hyvin selvää, niin silti kaipaisin tekstityslaitetta avuksi. Se vapauttaisi kuuntelua.

Paketin toinen ooppera on William Waltonin Karhu. Walton on tehnyt oopperan libreton Paul Dehnin kanssa Anton Tšehovin näytelmän mukaan. Suomentajina ovat Juhani Koivisto ja Jukka Rissanen. Jos Ihmisen ääntä voisi pitää vaikka tragediana, niin Karhu onkin sitten vaudevilleä. Jenni Lättilän esittämän Popovan elämä on kääntynyt sisäänpäin aviomiehen kuoleman aiheuttaman surun vuoksi. Vaikka aviomies ei tainnut olla mikään ihannemies. Popova on sulkeutunut kotiinsa palvelijansa Lukan, Heikki Aalto, hoitaessa asioita. Kylään saapuu Hannu Niemelän esittämä Smirnov, joka tulee perimään edesmenneen aviomiehen velkoja. Molemminpuolisen alkuhyljeksinnän jälkeen Popovan ja Smirnovin sydämet löytävän yhteisen rytmin.

Karhun ohjauksesta vastaa Ville Saukkonen. Saukkosen ohjaukset ovat minulle hankalia, mutta Karhu ei aiheuta hylkimisreaktiota. Anna Kontekin lavastuksen ideaa en oikein tajunnut. Mitä kolme lautarakennelmaa kuvaavat? Mitä Lenin tekee katonrajassa? Mikä on punainen tarpeistoporras? Punakoneita? Mutta paljon oli Saukkosella ja Kontekilla hyviäkin ideoita, vaikkapa pistoolien paljastuminen rynnäkkökivääreiksi, huivitanssi, sieni-sikari-fallos, jne.

Karhu etenee hienosti esittäjien voimalla. Jenni Lättilästä paljastuu komean äänen lisäksi mainio komedienne ja yhteispeli Hannu Niemelän kanssa toimii hyvin. En välttämättä ymmärrä mitä lisäarvoa palvelija Lukan pukeminen/muuttaminen naiseksi antoi, mutta Heikki Aallon bassoa kuuntelee mielellään. Karhussa tekstityslaite olisi ollut ehdottomasti tarpeen. Teksti katosi välillä Waltonin raikkaaseen sävelmaailmaan.

Tämän päiväinen näytös oli toinen Alminsalissa ja salissa oli valitettavan paljon tyhjiä paikkoja. Oopperan ystävien kannattaa ehdottomasti käydä bongaamassa kaksi harvinaisempaa syyspesijää ruskan keskeltä.

perjantai 11. lokakuuta 2013

Brahmsia sylintäydeltä

Konsertti: Lappeenranta-sali 2013-10-11

Viikonloppu alkoi mukavasti Johannes Brahmsin musiikin parissa Saimaa Sinfonietan konsertissa. Kaksoiskonserton solisteina vierailivat viulisti Jukka Merjanen ja sellisti Tuomas Ylinen. Lappeenrannan ja Mikkelin kaupunginorkestereiden symbioosia johti Tibor Bogányi.

Illan ohjelmistosta teki mielenkiintoisen Brahmsin kahden orkesteriteoksen sävellysajankohdat. Konsertti alkoi Kaksoiskonsertolla, joka on Brahmsin viimeinen orkesteriteos. Väliajan jälkeen kuultu Serenadi nro 1 taasen on ensimmäisiä Brahmsin orkesteriteoksia ensimmäisen pianokonserton ohella. Serenadin ja kaksoiskonserton välillä on 30 vuotta keskeistä musiikinhistoriaa.

Oma suhteeni Brahmsin musiikkiin on herännyt kamarimusiikin kautta. Romanttinen vellonta sulatti vihdoin minutkin, ja kaksoiskonsertto velloo kyllä vahvasti samojen tunnereaktioiden henkeä. Kun sitä pääsi näin mainiosti vertailemaan serenadiin, niin konsertto kuulostaa huomattavasti hallitummalta kokonaisuudelta. Serenadissa muoto kenties pullistelee luontevan kerronnan sijaan. Ei serenadia voi liian pitkäksi (noin 45-50 minuutta) sanoa, mutta rakenteen selkeä mukaansatempaava virta ei pääse täyteen voimaan.

Kaksoiskonserton solisteista ei moittimista löydy. Merjanen, Ylinen ja orkesteri Bogányin johdolla veivät minut mukaansa. Hitaan osan loppupuolella oikein säpsähdin kuinka hyvältä kaikki kuulostikaan. Kunnes Lappeenranta-salin äänekäs ilmastointi mursi taian. Konserton jälkeen Merjanen ja Ylinen soittivat ylimääräisenä Johan Halvorsenin Passacaglian Handelin teemasta. Bogányi antoi heille hulluttelevaa taustatukea Linnoituksen isännnän roolissa.

Mainio konsertti jälleen Lappeenrannassa. Ehkäpä kuitenkin kuuntelisin teokset mielummin sävellysjärjestyksessä. Kaksoiskonserton imu jättää kenties vielä paremman nosteen.

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Viulukonserttoja pianon kera

Konsertti: Konserttihovi 2013-10-06

Konserttihovin syyskauden aloituksessa saimme nauttia suomalaisista viulukonsertoista. Viulisti Jani Lehtonen ja pianisti Jani Aarrevaara tarjoilivat pianosovitukset Fredrik Paciuksen ja Jean Sibeliuksen konsertoista.

Heti konsertin aluksi Konserttihovin akustiikka aiheutti jälleen kerran iloisen yllätyksen. Ensi reaktio oli lievä hämmennys, kunnes tarkka äänimaisema vei taas mukaansa. Olin keksiväni jonkinlaisen analogian salin akustiikasta. Musiikin kuuleminen Konserttihovissa on kuin kuuntelisi äänitteitä studion tarkkailukaiuttimilla. Selkeys ja tarkkuus tuntuu aluksi omituiselta, mutta nopeasti äänten intiimiys ja läheisyys imevät kuuntelijan mukaansa.

Viulukonserttojen pianosovitukset taitavat olla nykyään aika harvinaista kuultavaa. Ennen äänitteiden ilmaantumista voin kuvitella niitä soitetun useinkin musiikinystävien salongeissa.

Fredrik Paciusta voitaneen pitää suomalaisen taidemusiikin isänä. Oma suosikkini Paciuksen musiikista on ooppera Kaarle-kuninkaan metsästys. Viulukonserttoa esitetään nykyään harvoin. Siitä löytyy kuintenkin levytys Matilda Solosen ja Ylioppilaskunnan Soittajien toimesta. Omaan makuuni Paciuksen viulukonsertto on hieman hajanainen kokonaisuus, en oikein osaa hahmottaa sitä koherenttina kokonaisuutena.

Jani Lehtonen on mainio pelimanni. Hän tuntuu olevan erityisen kotonaan romanttisen musiikin parissa. Kaunis ja täyteläinen viulusoundi soljuu hänen sormistaan vaivattomasti. Paciuksen viulukonserton taitteet sujuivat hienosti. Jani Aarrevaara on kelpo pianisti, mutta Lehtonen rinnalla hän saisi ehkä hieman enemmän heittäytyä musiikin vietäväksi.

Eritoten Sibeliuksen viulukonserton kohdalla Aarrevaaran osalta olisin kaivannut enemmän vuoropuhelua viulun kanssa. Osin epätasapaino johtui mielestäni kyllä Fritz Kreislerin pianoreduktiosta. Olen jonkin verran kuunnellut Sibeliuksen omaa pianosovitusta ja pidän sitä kyllä parempana. Minun korviini Kreisler alistaa pianoversiossaaan orkesteriosuuden liikaa säestävään rooliin tasaveroisemmasta keskustelukumppanista.

Mutta erittäin mielenkiintoinen konsertti kaikkiaan. Kreislerin sovitusta ei ilmeisesti ole virallisesti julkaistu ollenkaan, vaan siitä on saatu kopio Yhdysvaltain kongressin kirjastosta Yleisradion kirjastoon. Kannattaa ehdottomasti mennä kuuntelemaan jos vain sopiva tilaisuus sattuu.

lauantai 5. lokakuuta 2013

Felicity Lott ja Ihmisen ääni

La voix humaine, Lott, Johnson

Francis Poulencin tuotantoon kuuluu kolme oopperaa: Les mamelles de Tirésias, Dialogues des carmélites ja La voix humaine. Lavalla en ole niistä nähnyt vielä ainuttakaan. Ensi viikonloppuna oma kansallisoopperamme tarjoaa mahdollisuuden nähdä niistä viimeisen; La voix humaine, eli Ihmisen ääni.

Ihmisen ääni on yhden laulajan monologiooppera, jonka libretto perustuu Jean Cocteaun samannimiseen  näytelmään. Koko ooppera on käytännössä yksi puhelinkeskustelu, josta kuulemme vain sopraanoäänen osuuden. Langan toisessa päässä on solistimme miesystävä, joka on laittanut suhteen poikki ja on aikeissa mennä naimisiin toisen naisen kanssa. Ranskalaiset puhelinlinjat eivät olleet 1950-luvulla kovin luotettavia, joten välillä linja katkeaa, operaattori yhdistää vääriä numeroita ja tapahtuu muuta pientä draamaa.

Sisällön puolesta ooppera on intiimi katsaus solistimme sielunelämään, jossa puhelinlanka tuntuu olevan on kuin sukeltajan ilmaletku antaen elämänvoimaa. Tosin edellisen illan itsemurhayritys luo uhkaavia pilviä taustalle.

Englantilainen sopraano Felicity Lott sai vuonna 2011 luvan Poulencin perikunnalta esittää La voix humainen pianoversion pianisti Graham Johnsonin kanssa. Poulenc oli aikanaan ilmaisut ettei hän tahtonut pianoversiota esitettävän. Ilmeisesti pelkona oli oopperan supistuminen helpommin/kevyemmin esitettävään muotoon.

Felicity Lott on ollut Poulencin musiikin erinomainen tulkki pitkin uraansa ja hän on aikaisemmin myös levyttänyt La voix humainen orkesterin kera. Joulukuussa 2011 Lott ja Graham Johnson äänittivät La voix humainen kameroiden kera Länsi-Sussexin Music Roomissa. Lavastus on yksinkertainen: puhelinpöytä, divaani ja kukkamaljakko. Huoneen seinät ovat pelkkää mustaa, mutta niiden muoto tulee esille muutaman taulun avulla.

Felicity Lott imee kuuntelijan ja katselijan mukaansa 40 minuutin lähestulkoon hypnoottiselle matkalle. Olen kuullut oopperan orkesteriversion, mutta tällaisessa pelkistetyssä videotaltioinnissa laulajan ja pianistin version luo jossain mielessä vieläkin intiimimmän kokemuksen. Mutta ehdottomasti suosittelen myös orkesteriversion kuuntelemista. Vaikkapa Lottin omaa versiota Orchestre de la Suisse Romanden ja kapellimestari Armin Jordanin kanssa.


torstai 3. lokakuuta 2013

Bogányi ja kulttuurin voima

Konsertti: Harpuin, huiluin... Divertimentojen taivas - Lappeen Marian kirkko, Lappeenranta 2013-10-03

Työkiireet sotkivat aikatauluni viime viikolla niin pahasti etten päässyt kumpaankaan Saimaa Sinfonietan konserttiin, vaikka toiseen oli lippukin ostettu. Onneksi tänä iltana ehdin Lappeenrantaan kuuntelemaan kaupunginorkesterin konserttia Marian kirkkoon. Tahtipuikon tylpemmästä päästä piti kiinni Tibor Bogányi, ja Mozartin huilu- ja harppukonsertin solisteina soittivat Tiina Heinonen ja Lily-Marlene Puusepp.

Jotenkin konserttiin tuntui vaikuttavan Lappeenrannan kaupunginhallituksen muutama päivä sitten tekemä kulttuuritoimen säästöehdotus. Ilmeet tuntuivat vakavilta, eikä ihme, sillä toteutuessaan säästöt olisivat aikamoinen raipanisku koko kaupungin kulttuurilaitoksille. Täytyy toivoa että naapurikaupungin päättäjien silmät ja korvat avautuisivat sille, että kulttuuri ja taide ovat sitä mikä elää sukupolvien läpi muodostaen yhteisön ja alueen identiteetin. Jos kulttuuri kärsii, kärsii ihmisten sisäinen elämä ja kehityskin.

Mutta palataanpa illan konserttiin. Maestro Bogányi tuntuu omaavan ainakin minun korvissani jonkinlaisen maagisen otteen Lappeenrannan kaupunginorkesteriin. Konsertin aloituskappaleet, Alfred Schnittken Sarja vanhaan tyyliin ja  Einojuhani Rautavaaran Divertimento muodostivat uljaan alun. En tiedä olivatko ne tarkoituskin soittaa yhteen ilman väliaplodeja, mutta lopputulos huumasi minut täysin. Schnittken räväkämäpää sävelkieltä odottavillle Sarja vanhaan tyyliin on nimensä mukainen sävellys, joka koostuu hänen elokuviin sävelletämistä musiikkijaksoista. Schnittken barokkihöyryt tuntuivat karkoittavan taivaanrannan tummia pilviä. Rautavaaran Divertimento oli erinomainen jatke Schnittkelle. Jotenkin yleisö osasi lukea tilanteen, eikä erottanut teoksia toisistaan aploodeilla. Luonteva siirtymä ajallisesti toisiaan lähellä olevien sävellysten välillä, vaikka sävelkieli sitten poikkeaakin enemmän.

Lappeen Marian kirkossa on hyvä akustiikka, istuin varsin lähellä orkesteria ja kuulokuva oli todella hyvä. Kirkkokonsertteihin kannattaa vain varautua istuintyynyn kera. Penkeillä ei valitettavasti ole tarkoitus nauttia elämästä.

Illan erikoisherkkuna oli Sampsa Ertamon The Stream sävellyksen kantaesitys. Ertamo on minulle uusi tuttavuus ja täytyy tunnustaa että The Stream ei ensikuulemalta vienyt jalkoja alta. Alun puhallinmaalailut jousinypytyksen päällä olivat periaatteessa kiinnostavia, mutta tietynlainen kulmikkuus ja muotojen blokkimaisuus läpi sävellyksen jätti minut vielä kylmäksi. Toistot eivät niin selkeitä että ne olisivat aiheuttaneet transsinomaista kiinnostusta. Sävellyksen puolivälin jälkeen, olisiko ollut siinä kultaisen leikkauksen kohdilla, pidemmät legatolinjat toivat mielenkiintoa kokonaisuuteen. Taas kerran totean, että olisi kovin mielenkiintoista kuulla sävellys useamman kerran. Uskon että The Streamillä olisi enemmänkin tarjottavaa.

Lyhyen selän ja takapuolen venyttelytauon jälkeen konsertti päättyi hienosti Mozartin konserttoon huilulle, harpulle ja orkesterille. Blogia pidempään lukeneet muistavat pienet ongelmani Mozartin kanssa. Tämäkin konsertto on komeasti soljuvaa musiikkia, jota on ilo kuunnella. Kuitenkin Mozartin kanssa tulee toisinaan tunne että makean ohella kaipaisi jotain riipaisevaa ja karua. Mutta solistit ja orkesteri ei olleet tänäänkään osallisena näissä Mozart-pohdinnoissa. Komeaa soittoa!