sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Tuokiokuvia Mika Waltarin sanoin

Konsertti: Soiva Mika Waltari - Konserttihovi 2016-02-28

Mika Waltari
Konserttihovin sunnuntaiherkkuna oli tarjolla matka 1920-luvun Helsinkiin. Saksofonisti Olli-Pekka Tuomisalo, pianisti Risto-Matti Marin ja kertoja Antti Paavolainen toimivat matkaoppaina.

Idea on yksinkertainen ja toimiva: Katkelmia Mika Waltarin teksteistä ja väliin ajan henkeen sopivaa musiikkia. Säveltäjänimiä olivat mm. Erwin Shculhoff, Henri Tomasi, Jimmy Dorsey, Marcel Dautremer, Claude Debussy ja Duke Ellington. Waltarin tekstiotteiden yhteisenä teemana olivat nuoruus, rakkaus ja kaupungin yöt.

Tuomisalo ja Marin loihtivat mukavasti sävyjä jazz- ja balladihenkiseen ohjelmistoon. Ainakin Erwin Schulhoffin Hot-Sonate ja Henri Tomasin Ballade pitää kaivaa jostain uudelleenkuunteluun.

Kolmikko taitaa esittää samaa ohjelmaa ympäri Suomea tänä vuonna, kannattaa käydä kokemassa.

lauantai 27. helmikuuta 2016

Taikahuilu on laskeutunut

Ooppera: Taikahuilu - Kansallisooppera 2016-02-26

© 2016 Suomen Kansallisooppera / Heikki Tuuli


Kansallisoopperan kauden oopperauutuuksista ohjauksien puolesta suurin mielenkiintoni kohdistui uuteen Taikahuiluun. Mielenkiintoisen konseptin omaava tuotanto on lainassa Berliinin Komischen Operista.

Tuotannon visuaalinen ilme muodostuu elävän esityksen ja animaatioprojektion saumattomasta yhteiselosta. Fyysinen lavastus on käytännössä valkoinen seinä jossa on kuusi kääntyvää ovea. Ovet kääntyvät pystyakselinsa ympäri ja ylempien ovien toisella puolella on pieni uloke joissa laulajat sitten laulavat. Tietyllä tapaa laulajien staattinen sijoittaminen rajaa ilmaisua, mutta toisaalta animaatioiden siirtäessä taustakuvistusta, saadaan aikaan mainioita siirtymiä. Toki lavan edessä tapahtuu ihan oikeaakin fyysistä liikettä, mutta kuvittelisin liikkeiden tarkan synkronoinnin vaatimuksen hieman myös rajoittavan laulajien ilmaisua.

Animaatioiden ja puvustuksen teema pyörii 1920-luvun ympärillä. Papageno on Buster Keaton hahmo, Monostatos taasen Nosferatu. Yön kuningatar lainaa ulkomuotonsa valtavalta hämähäkiltä. Singspielin puherepliikit on korvattu mykkäelokuvan tapaan tekstityksellä ja taikahuilu on itse asiassa perhoskeiju joka levittää nuottitaikaa.

Olen aivan hurmioitunut ohjauksesta ja konseptista. En ole nähnyt mitään vastaavaa tällaisessa mittakaavassa ja näin hyvällä maulla toteutettuna. Mozartin satutarina tuntuu olevan täysin kotonaan tällaisen käsittelyn hyväilyssä. Kuvamaisemassa voidaan käyttää sarjakuvamaisia efektejä ja kohtauksien leikkaus käy helposti. Huumoria ja hienoja yksityiskohtia satelee silmiin.

Tuotantotiimi koostuu ohjaajista Suzanne Andrade ja Barrie Kosky, Paul Barrittin animaatioista ja myös kokonaiskonsepti on laitettu tämän kolmikon nimiin. Lavastus ja puvut ovat Esther Bialasin käsialla, dramaturgia Ulrich Lenzin ja valaistus Diego Leetzin. Uskoisin että tämä Taikahuilu on jonkinlainen merkkipaalu oopperaohjauksien osalta. En usko että samaa konseptia tullaan käyttämään uudestaan, koska ne olisivat vain kopioita tästä. Taikahuilu on mainio esimerkki mitä luovalla ja ennakkoluulottomalla asenteella voidaan saada aikaan. Ehkäpä jossain vaiheessa kun kolmiulotteinen virtuaalitodellisuus saadaan luotua reaaliaikaisesti ilman 3D-laseja, voidaan ottaa seuraava askel.

Musiikin puolesta ensi-illan esitys tuntui alkavan hieman jännityksen merkeissä, mutta onneksi normaalitasolle päästiin nopeasti. Michael Güttler olisi voinut kenties hieman keventää kokonaissointiakin. Tunnustan olevani jonkinlainen Yön kuningatar addikti ja Tuuli Takala selviytyi stratosfäärikuvioista hienosti. Kuulin hänen haastattelunsa Ylen Kohtauspaikalla ohjelmassa ja meillä on samat suosikit muista kuningattaren osan laulajista. Tuomas Katajala on hieno Tamino ja Jussi Merikanto mainio Papageno. Virolainen Kristel Pärtna lauloi Paminan roolin, pidin hänen kenties dramaattiselle puolelle taipuvasta äänestään, mutta en ole oikein varma onko hän Pamina. Jyrki Korhonen jyrisi Sarastrona ja tällä kertaa täytyy tunnustaa, että muutamassa kohtauksessa kun hän ei ole lavalla näkyvissä, niin sähköinen äänentoistokin tuntui hänen kohdallaan sopivan kokonaiskonseptiin.

Ehkäpä suurin ongelmani Taikahuilun suhteen on suomen kieli. Juhani Koiviston käännöksessä ei ole mitään vikaa, mutta ilmeisesti jos haluaisi kuulla Taikahuilun saksan kielellä, täytyy mennä Saksaan. Jotenkin "Der Hölle Rache" tai "Ach, Ich fühl's" eivät omaa samanlaista tunnetta suomeksi ja vika ei ole Tuuli Takalassa tai Kristel Pärtnassa. Miksi Taikahuilu on käännetty aina esitysmaan kielelle?

Jos jollakulla ei vielä ole lippua Taikahuiluun, suosittelen hankkimaan sen pikaisesti. Tätä tuotantoa ei kannata missata. Vaikka konsepti ei täysin mukaan imaisisikaan, niin sen merkitys on liian suuri jotta sen voisi sivuuttaa.

lauantai 20. helmikuuta 2016

Liikkeen legendoja

Baletti: Liikkeen legendat - Kansallisooppera 2016-02-19

Jord © 2016 Suomen Kansallisooppera / Sakari Viika


Kansallisbaletin vuoden ensimmäinen uusi produktio on neljän modernin baletin kokonaisuus. Alexander Ekmanin Episode 31, Demis Volpin Little Monsters, Carolyn Carlsonin If To Leave Is To Remember ja Jorma Uotisen Jord luovat katsauksen moderniin tanssiin viimeisen vuosikymmenen ajalta.

Odotukseni uutukaisen suhteen olivat korkealla. Kolmen vuoden takainen Bella Figura on kutkuttanut äly- ja muistinystyröitä sen kokemisesta lähtien ja odottelin tälläkin kertaa vastaavaa ajatusten herättäjää.

Ilta alkoi yllättäen videopätkällä. Siinä Episode 31:n esittäjät kertoilivat tuntemuksiaan tuotannosta ja esittivät pätkiä koreografiasta ympäri Helsinkiä flash mob tyyliin. Aluksi videolla aloittaminen tuntui hieman vieraalta, mutta kun koreografian jonkinlaisena punaisena lankana tuntui olevan (ainakin omassa mielessäni) alitajunnan ja primitiivireaktioiden taustaelo näennäisen tyynen kuoren alla, niin videokin tuntui sopivan suunnannäyttäjäksi. Koko teoksen ajan hidastettua aikaa elävä pukumies kävelee lavan ympäri yhden kierroksen ja lavan tanssikohtaukset tuntuvat kuin olevan välähdyksiä hänen tietoisuudestaan. Varsin vekkuli idea ja monasti heimotansseja muistuttavat osat välittivät hienosti tanssin ja liikkeen iloa.

Ensimmäisen väliajan jälkeen Kailey Kava ja Sergei Popov tulkitsivat Demis Volpin version rakkaustarinasta Elviksen musiikin säestyksellä. Kolme kappaletta esittävät kolme tuokiokuvaa suhteen elinkaaresta. Volpi avaa käsiohjelmassa tarinan yksityiskohdat, tämän vuoksi Little Monsters on helppoa seurattavaa ja Kavan ja Popovin tulkinnasta voi nauttia ehkä jopa liian rentoutunein mielin.

Heti Little Monstersin perään seuraa Carolyn Carlsonin Philip Glassin jousikvartetti musiikin oheen tekemä teos. Carlson käsittelee eron, jättämisen ja irtioton problematiikkaa oheistekstissään. Teoksen loppupuolella kuullan myös asiaa käsittelevä monologi tanssin taustalla. Pidin kovasti Carlsonin lavastuksesta ja valoista, tanssista ja liikkeestä löysin myös teeman henkeä, mutta jotenkin kokonaisuus jätti minut kuitenkin kylmäksi. Voi olla että uusintakokeminen avaisi teosta enemmän.

Illan kruunasi sitten Jorma Uotisen Jord. Kolmelletoista miestanssijalle tehty koreografia pyörittää maan ja vetovoiman tematiikkaa punaisen hiekan keskellä. Tuntuu kuin lähes kaikki liikkeet alkavat ja loppuvat maasta. Erika Turusen hieman dervišši-henkiset hameet ja Mikki Kuntun upeat valot toimivat näyttävästi Apocalyptican äänitteen ohella.

Jos nelikosta pitää valita suosikki, niin ehdottomasti Uotisen teos on omiin silmiini mielenkiintoisin. Kenties neljän koreografian kokonaisuus ei ihan täyttänyt odotuksiani. Uotinen ja Ekman antoivat eniten ajattelemisen aihetta, Volpi Kavan ja Popovin avustuksella hienoa tulkintaa, mutta Carlson jäi ensikatsomalla liian auki.

lauantai 13. helmikuuta 2016

Kohtalon voimaa Tampereella

Ooppera: Kohtalon voima - Tampereen Ooppera 2016-02-13

© 2016 Tampere-talo / Petri Nuutinen

Tampereen Ooppera jatkaa Verdi oopperoiden sarjaa tänä vuonna Kohtalon voimalla. Viimevuotinen Nabucco sai hienosti jatkoa. Ohjauksesta vastaa Kari Heiskanen ja Tampere Filharmoniaa johtaa Santtu-Matias Rouvali. Ainakin pari seuraavaa vuotta livetään sitten Verdistä ja puuhataan kotimaisten oopperoiden parissa.

Kohtalon voima on aika erikoinen tarinansa puolesta. Oopperan aikakaari on lähellä vuosikymmentä ja kohtaukset tuntuvat olevan hetken aikaleikkauksia, joissa päähenkilöiden polut sattumalta kohtaavat. Noin päällisin puolin jotkin taustateemat tuntuvat lähes vastenmielisiltä sodan ihannointeineen ja uskontoalistuneisuutena, mutta pintatasolla taasen pyöritään klassisesti rakkauden ja koston ympärillä. En ole kovin paljon tutustunut Kohtalon voiman taustoihin ja tulkintoihin, mutta esimerkiksi Preziosillan motiiveihin jonkinlaisena sota-agitaattorina olisi mielenkiintoista perehtyä enemmän. Onko hänen hahmonsa taustalla jotain erityistä?

Pintajuoni on simppeli. Tytär rakastuu maahanmuuttajaan jota isä ei hyväksy. Pienessä nujakoinnissa isä kuolee vahinkolaukaukseen. Velipoika yrittää kostaa sekä siskolle että tämän rakastetulle, mutta saa vain hengiltä itsensä ja siskonsa. Tämä tarina sitten maustetaan vahvoilla uskontoteemoilla ja keitetään sota-ajan uunissa. Ohjaajakaima Heiskanen on kääntänyt munakelloa parisataa vuotta eteenpäin ja sijoittanut tarinan alkuperäisille paikoille Espanjaan ja Italiaan, mutta toisen maailmansodan kiemuroihin. Sinänsä ajanmuutos toimii ihan hyvin, ei se kyllä tuo oikein mitään lisää, mutta eipä se mitään vie poiskaan tarinasta. Sota on sotaa ja uskonto uskontoa.

Ensimmäinen näytös lupasi ohjaukselta hieman enemmän kuin mitä siltä lopulta kokonaisuutena sain.  Curran, Leonoran palvelijan, sivuihastus Alvaroon oli hauska idea. Lavastaja Markku Hakuri pelasi pienellä paletilla ja tuntui luottavan paljon valosuunnittelusta vastaavan Olli Lehtisen apuun. Kokonaistunnelma ohjauksesta ja tuotannosta tuntui hieman varman päälle pelaamiselta. Se alkuperäinen tarina kerrottiin ilman että pakkoperinteen vaalijoille tulee suurta tarvetta nyrpistää neniään. Kuoroa käytettiin koreografisena elementtinä, joka toimi hienosti muutamassa kohdassa, vaikkapa Melitonen niittäessä kepillään juhlakansan nurin.

Musiikin puolelta onkin sitten iloisempaa kerrottavaa. Nyt kuulin kapellimestari Santtu-Matias Rouvalia ensimmäistä kertaa oopperan kimpussa ja toivon että näitä kertoja tulee paljon lisää. Tampere Filharmonia kuulosti todella hyvältä ja Rouvali tuntui saavan partituurin komeaan loistoon sekä montussa että lavalla.

Laulajien pääkolmikossakaan ei ollut valittamista. Donna Leonoran roolin lauloi Johanna Rusanen. Pidän hänen äänestään kovin ja odotan mielenkiinnolla kevään Isoldea. Mika Pohjonen loisti Don Alvarona. Kyllä on ollut hieno seurata hänen kehitystään oopperan parissa, äänessä on voimaa ja sävyjä. Bulgarialainen baritoni Kiril Manolov täydensi kolmikon hienosti, häntäkin haluaisin kuulla lisää.

Tasaisen hyvästä miehityksestä voisi nostaa vielä esille Niina Keitelin hienon Preziosilla tulkinnan ja tietysti nuoret laulajat Jere Martikaisen ja Suvi Väyrysen. Suosittelen Tampereen Kohtalon voimaa lämpimästi. Korvat nauttivat takuuvarmasti.