sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Kamari 21 ja Vivaldi vyörytys

Konsertti: Konserttihovi 2015-01-25

Kamari 21 piipahti taas Imatralla, tällä kertaa teemalla "Vivaldia ja vitamiineja". Lavalla oli parhaimmilllaan pieni kamariorkesteri: huilisti Kaisa Kortelainen, cembalisti Irina Zahharenkova, viulistit Irma Niskanen ja Anthony Marini, alttoviulisti Dalia Stasevska, sellistit Martti Rousi, Jonathan Roozeman ja Guadalope López-Iniquet, sekä kontrabasisti Tuomo Matero.

Kuten konsertin nimi kertoo, pääosassa oli Antonio Vivaldin musiikki. Vivaldi ei kokonaistuotantonsa puolesta kuulu suuriin suosikkeihini. Vuodenajat toki aina maistuu kunhan asialla on terhakka kokoonpano, mutta nautittuna suurempina annoksina minun korviini Vivaldin sävypaletti ja rakenneratkaisut tuntuvat hieman rajallisilta. Herran tuotantohan on kooltaan massiivinen, joten kenties kierrätyksen tunteen voi ymmärtää tuota kautta.

Kamari 21 tarjoili Vivaldin Boccherinin ja Leclairin kera ja luvattu kaamoksen piristysruiske tuli kyllä toimitettua. Martti Rousi toimi sellistin viran ohella konsertin seremoniamestarina. Rousin oppilas Jonathan Roozeman vieraili Konserttihovissa edellisen kerran nelisen vuotta sitten ja nyt 17-vuotiaan pelimannin soitto alkaa olla jo todella komeaa kuultavaa. Boccherinin sellosonaatissa duettona Rousin kanssa oli mielenkiintoisa vertailla soittajien eroja. Suomesta löytyy hurja määrä hyviä sellistejä.

Konsertin mielenkiintoisin teos omiin korviini oli Jean-Marie Leclairin sonaatti kahdelle viululle op. 12/5. Niskanen ja Marini soittivat sen todella upeasti ja muutenkin sävellys tuntui mielenkiintoiselta Vivaldien keskellä. Kortelaisen huilu toi lopuksi mukavaa värivaihtelua jousisoittimien ja cembalon sävymaisemaan.

Nimensä veroinen konserttikokemus, loistavia pelimanneja lavalla ja juuri sopivan kokoinen annos barokin sointimaisemaa. Näinköhän joku nuori, tai miksei vähän vanhempikin, sellisti lähtisi kotimaan kiertueelle esittämään Bachin soolosellosarjoja kokonaisina sarjoina? Osia kuulee kyllä, mutta luulisi kokonaisten sarjojen kanssakin yleisöä löytyvän.

lauantai 24. tammikuuta 2015

Ketuttaako? Mene oopperaan!

Ooppera: Ovela kettu - Kansallisooppera 2015-01-23

Leoš Janáčekin oopperoissa minua on aina viehättänyt kieli ja sen suhde musiikkiin. Olennainen osa on tietysti ollut tšekin kieli. Vasta lukiessani käsiohjelmaa ennen oopperaa tajusin, että Kansallisoopperan uusi Janáček tuotanto esitetäänkin suomen kielellä. Vierustoverini kanssa keskustellessa hän jatkoi sitten taustoittamista kertomalla tuotannon tavoitteista koko perheen oopperaksi. Joten oopperanystävän pää oli varsin pyörällä ennen näytännön alkua.

Ovela kettu ei juonensa perusteella nouse syvällisimpien tarinoiden joukkoon. Janáček muokkasi itse libreton Rudolf Tesnohlídekin tarinoiden perusteella. Tesnohlídek kirjoitti alun perin eläintarinoita sanomalehteen Stanislav Lolekin kuvitusten kera. Janáček ihastui "sarjakuviin" ja päätti käyttää niitä hyväkseen oopperassaan. Oopperasta ei oikein löydy suurta juonen kaarta, elämän kiertokulkua on luonnehdittu sellaiseksi. Kelpaa minulle.

Kansallisoopperan tuotanto on lähtenyt liikkeelle hieman erikoisesta suunnasta, Klaus Haapaniemen visuaalisesta suunnitelmasta. Ohjaaja Immo Karaman ja koreografi Fabian Posca jatkoivat sitten ideointiaan tuon pohjalta. Kyllähän visuaalinen suunnitelma on kantanut hienon hedelmän lavastaja/puvustaja Mark Väisäsen käsissä. Tila elää, puvut ovat näyttäviä ja lavarakennelman yksinkertaisuus taipuu sopivasti libreton tarinafragmentteihin. Minun silmiini valaistus toimi sopivana draaman ja yksityiskohtien poimijana, mutta vanhemmat vierustoverini valittivat väliajalla että kaikki on liian pimeää, eivätkä he pysty nauttimaan silmäkarkeista täysillä.

Yksi libreton keskeisiä ideoita on ihmisten ja (muiden) eläinten tarinoiden siirtäminen samalle tasolle. Ketuilla, kanoilla ja muilla eläimillä on omat ongelmansa lajitovereidensa kesken, jotka sitten sadun tavoin inhimillistetään ja sotketaan yhdeksi sopaksi. Rooliasujen tyylikkyys ajoi muutamaan otteeseen selkeyden edelle tunnistettavuuden suhteen, mutta suurta vahinkoa ne eivät saa aikaan.

Ohjauksen kysyksen herättävänä kohtana oli kettutytön ampumiskohtaus. Kun lintukauppias Harašta valmistautuu ampumaan ketun, samaan aikaan metsänvartija miimaa ketun puhetta. Haraštan ampuessa kettua, metsänvartija replikoi eleen yleisöön päin vastaavan valoefektin kera. Selityksiä moiselle ratkaisulle on monia, poimikoon jokainen omansa.

Kokonaismielikuva ohjauksesta on positiivinen, mutta kenties hieman sekava. Illan ehdottomat tähdet löytyvät orkesterimontusta. Dalia Stasevska johti sävykästä orkesteria loisteliaasti. Janáčekin sävelkieli helmeili ja pulppusi Stasevskan käsittelyssä kuin se elämänvirta, jolle aika on vain yksi ohimenevä ulottuvuus.

Laulajat selviytyivät urakastaan hyvin. Kettuneitinä Hanna Rantala ja kettuherrana Mari Palo olivat valloittava pari. Jaakko Kortekangas sai syvyyttä metsänvartijan rooliin ja Waltteri Torikan baritoni sopi mainiosti Haraštan rooliin. Rouva metsänvartija Jeni Packalénin kynimisliike oli illan vakuuttavimpia, eikä laulussakaan ollut moittimista.

Onko Ovela kettu koko perheen ooppera? Toivotaan, jokainen oopperalle altistuva nuori on laulun arvoinen. Jopa suomenkielisen.

torstai 22. tammikuuta 2015

Fougstedtin sellokonserton parissa

Konsertti: Lappeenranta-sali 2015-01-22

Lappeenrannan kaupunginorkesteri tarjoili tänään minulle uuden säveltäjäkokemuksen. Puccinin ja Haydnin väliin oli ujutettu kaksi Nils-Eric Fougstedtin sävellystä; sellokonsertto ja Romanssi. Kotimaisia sellokonserttoja ei taida olla pilvin pimein, joten kaupunginorkesterin soolosellisti Eeva-Maria Pykäläinen sai kunnian toimia solistina harvinaisemman ohjelmiston parissa.

Konsertti alkoi kuitenkin Puccinin Krysanteemeillä. Alun perin jousikvartetolle sävelletty teos yllätti minut iloisesti. Sävellyksen olen toki kuullut aikaisemminkin, mutta kaupunginorkesterin hieno sointi antoi taas iloa siitä että kotikontujen pienen mutta pippurisen orkesterin ei tarvitse antaa hyvänä päivänä tasoitusta kenellekään. Kaunista, puhdasta soittoa. Kapellimestari Vytautas Lukočius johti mallikkaasti, kelpo kapu.

Nils-Eric Fougstedt ei ole minulle tuttu kuin nimenä ja tietysti Romanssistaan elokuvaan Katariina ja Munkkiniemen kreivi. Romanssin saimme kuulla sellokonserton jälkeen; onhan se kaunis melodia, mutta sellolle ja orkesterille sovitettunakaan se ei mieltä loputtomasti ruoki. En kyllä ihastunut sovitukseenkaan.

Sellokonsertto oli sen sijaan mielenkiintoisempi tuttavuus. Ei sekään saanut minua hullaantumaan Fougstedtin musiikista, mutta kyllä siihen kannattaa tutustua kun se kerran kohdalle sattuu. Vaikkei Fougstedt ollut varsinaisesti päätoiminen elokuvasäveltäjä, vaan toimi taidemusiikin parissa, niin ensi kuulemalla omat mielikuvani kyllä ajautuivat sellokonsertonkin kohdalla varsin visuaalisiin mielteisiin. Ainakaan kerralla en saanut konsertosta kovin koherenttia kokonaisuutta. Viimeisen osan teema kyllä oli varsin mukava, mutta kenties useampi kuuntelukerta kiinteyttäisi teosta enemmän. Pykäläinen suoriutui urakasta hyvin, ilman suurempia kommelluksia.

Konsertin päätti sitten Joseph Haydnin sinfonia numero 71. Aikaisempia höpinöitäni lukeneet muistanevat jo lämpimät ajatukseni Haydnin musiikkia kohtaan, eikä tämä sinfonia tee poikkeusta tuohon. Kun vielä Lukočius ja orkesteri tuntuivat olevan mainiossa Haydn-iskussa, niin jälleen kerran musiikinystävä poistui iloisin mielin pimeään iltaan.

sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Tuhlaajapoika Lappeenrannassa

Oopperamusiikkia: Tuhlaajapoika ja ranskalaisen oopperan helmiä - Lappeenranta-sali 2015-01-04

Varsin vaatimaton avaus Etelä-Karjalan kulttuuritarjonnassa: Pari päivää sitten balettia Imatralla ja nyt oopperaa Lappeenrannassa. Eiköhän olisi aika rakentaa tänne kunnon oopperatalo...

Lappeenrannan laulukilpailuiden välivuosina on ollut tapana tarjota tammikuun alussa laulutaidetta vokaalimusiikin ystäville. Vuosi sitten edellisten kilpailujen miesten sarjan voittaja Aarne Pelkonen kävi ilahduttamassa Winterreisen kera. Tänään vuorossa oli naisten sarjan voittaja Eeva Hartemaa. Hän tarjoilikin aivan mahtavan ranskalaisen oopperapaketin.

Hartemaan ei tyytynyt resitaaliin, vaan toi mukanaan baritoni Petteri Lehikoisen ja tenori Ossi Jauhiaisen. Kymmensormisen orkesterin tarjosi flyygelin takaa Erkki Rännäli. Ohjelmistoon upotettujen Massenet'n Méditationin ja Debussyn Clair de lunen viulusolistina vieraili Lappeenrannan kaupunginorkesterin konserttimestari Matti Koponen.

Eeva Hartemaa oli Antti Jädertpolmin videosuunnittelun ja Matti Silvanderin lavastuksen ja puvustuksen avulla luonut oivallisen oopperakokonaisuuden. Konsertin alkupuolen täyttivät komeat kohtaukset Massenet'n Thaïs ja Bizet'n Helmenkalastajat oopperoista. Väliin oli hienosti upotettu Méditation. Thaïs on viehättänyt minua siitä lähtien kun tutustuin siihen pari vuotta sitten ja Hartemaan sopraano tuntui sopivan mainiosti roolin vaatimuksiin. Petteri Lehikoisen Athanaël soi korviini myös todella hienosti. Kun Kansallisoopperamme ottaa hienon Thaïs ohjauksensa seuraavan kerran uusintaan, voisi tätä parivaljakkoa kenties olla mielenkiintoista kuunnella myös isolla lavalla.

Konsertin loppupuolen kulmakivi oli Claude Debussyn L'enfant prodigue, eli Tuhlaajapoika. Debussy ei kutsunut Tuhlaajapoikaa oopperaksi, mutta hyvin se taipuu myös näyttömölliseksi versioksi. Juuri tällaiseen pienimuotoiseen toteutukseen oivallinen teos.

Hartemaa vastasi koko esityksen ohjauksesta. Kokonaisuus oli komea esimerkki siitä ettei nautittavan oopperaesityksen tekemiseen tarvita välttämättä valtavaa koneistoa: kolme laulajaa, kaksi soittajaa, valkokangas videoprojisointia varten, pienimuotoiset lavasteet ja asut. Siinä kaikki. Toivon että tällaisia pienimuotoisia oopperaseurueita pyörisi tässä maassa enemmänkin.

torstai 1. tammikuuta 2015

Joutsenlampi joen rannalla

Baletti: Joutsenlampi - St. Petersburg Ballet Theatre - Imatra Ballet 2015-01-01

Aluksi iloiset uuden vuoden toivotukset kaikille Tarkkaamon lukijoille! Näillä näkymin höpinät jatkuvat tänäkin vuonna. Toivottavasti kommentoijatkin pysyvät mukana menossa.

Vuoden musiikkikokemukset aloitettiin siis heti uudenvuodenpäivänä ja ihan kotikulmilla. Imatra Ballet on jatkanut yhteistyötä Pietarilaisen St. Petersburg Ballet Theatre baletin kanssa ja viimevuotinen Pähkinänsärkijä sai nyt jatkoa Joutsenlammen muodossa. Kaunis kumarrus Mirja Borgströmille, tapahtuman tuottaminen Imatralla on hatunnoston arvoinen teko.

Pähkinänsärkijään en viime vuonna ehtinyt, joten täysmittainen baletti Karelia-salin lavalla hieman arvelutti etukäteen. Kyllähän lavan koko toki rajoitti varsinkin miesten liikekieltä, mutta yllättävän hyvin vaikkapa kuusitoista joutsenta mahtuivat klassiset liikkeensä tekemään. Ei katsomossa tarvinnut pelätä tanssijan tipahtavan syliin.

Elävän musiikin puuttuminen oli kenties esityksen suurin miinus. Valitettavan usein moderneissa baleteissa joutuu nykyään tyytymään nauhoitteesiin ja nyt klassikon ollessa kyseessä tuo ankeuttaja-aspeksi korostui. Äänentoistokin tuntui hieman samealta, en tiedä johtuiko se sitten alkuperäisen äänitteen ongelmista vai salin äänentoistosta. Käsiohjelmassa olisi muuten ehdottomasti ollut syytä mainita edes äänitteellä soittava orkesteri.

St. Petersburg Ballet Theatre baletin tuotanto oli perinteisistä perinteisin ja pohjautui legendaariseen Petipa - Ivanov koreografiaan. Toivoin että loppu olisi ollut myös alkuperäinen traaginen versio, mutta valitettavasti se oli muutettu onnellisempaan versioon. Käyhän se noinkin. Lavastus oli varmaan lavan koostakin johtuen vähäinen, mutta varsin sovelias perinteiseen tuotantoon.

Pääosissa Odette/Odilena ja Siegfriedinä tanssivat tänään Anna Samostrelova ja Yuri Mirov. Komeaa tanssia, varsinkin Samostrelovan luonteen vaihto roolien välillä oli vakuuttavaa. Varsin laadukkaan tuntuinen seurue muutenkin.

Mukava alku vuodelle. Ensi vuonna tarjolla on ilmeisesti Don Quijote. Kiitos mielellään, tervetuloa uudelleen!