lauantai 26. elokuuta 2017

Caniparolin Kamelianainen

Baletti: Kamelianainen - Kansallisooppera 2017-08-25

© 2017 Suomen Kansallisooppera / Mirka Kleemola
Alexandre Dumas nuoremman romaani Kamelianainen vuodelta 1848 on poikinut lukuisia näyttämötoteutuksia. Klassista rakkaustarinaa on esitetty lavalla puheen, laulun ja tanssin keinoin. Itselleni tutuin versio on tietysti Verdin La Traviata ooppera. Balettiversioitakin on aikojen kuluessa tehty monia ja eilinen kansallisbaletin tulkinta on koreografi Val Caniparolin käsialaa ja käyttää apunaan Frédéric Chopinin musiikkia.

Koreografian alkuperäinen ensi-ilta oli vuonna 1994, mutta Helsingissä nähtävä tuotanto on tuontitavaraa Bostonin baletista vuodelta 2004. Caniparoli ilmeisesti tuunaa tuotannot toteuttavan ryhmän mukaan, joten ainakin koreografia elää ajan mukana. Lavastus on David Ganon käsialaa, paitsi toisessa näytöksessä, jossa lavastuksesta vastaa Robert Glay de La Rose.

Koska olen edelleen välillä hieman hämmennyksissä juonikerronnan mahdollisuuksista tanssin keinoin, suosittelen kaikkia lukemaan käsiohjelman tapahtumaselostuksen läpi. Vaikka tarina on tuttu, niin ainakin minulle pieni kuvaus odotettavista tapahtumista helpottaa sanattoman tarinan seuraamista huomattavasti. Kamelianaisen aikana ei tarvinnut ihmetellä missä mennään, juonen kuljetus on selkeää.

Lavastus, puvut ja valaistus miellyttivät silmääni kovin. Lavastus oli vähäeleinen ja antoi sopivan siemenen mielelle piirtämään maiseman täydeksi. Koreografia oli mielestäni erittäin onnistunut. Kohokohtia olivat toisen ja kolmannen näytöksen loput, joissa draama pukeutui liikkeeseen hienosti. Toisen näytöksen Armandin ja isän loppukohtaus omaa hienoa symboliikkaa heidän suhteestaan. Sinänsä mielenkiintoinen paradoksi, koska Armandin isähän oikeastaan on koko tarinan pahis. Hän lopettaa nuorten rakastavaisten suhteen joutavien yhteisön soveliaisuussääntöjen perusteella.

Kolmannen näytöksen loppupuolella Caniparoli antaa draaman puhua ja tanssi korvautuu jopa pantomiimilla hetkittäin. Oikein vaikuttava loppu baletille.

© 2017 Suomen Kansallisooppera / Mirka Kleemola
Jossain vaiheessa ensimmäistä näytöstä havahduin baletin ja taitoluistelun suhteeseen. En ole sitä aikaisemmin erityisemmin ajatellut, mutta mielestäni Caniparolin liikekielessä on paljon yhteyksiä taitoluistelun suuntaan. (Tässä vaiheessa muistutan kaikkia lukijoitani että tietämykseni sekä baletista että kaunoluistelusta on varsin pinnallinen.) Se mikä minua toisaalta tuossa ärsytti, oli joissakin nostoissa tehdyt akrobaatinoloiset liikkeet. Ne mielestäni rikkovat liikkeen kerronnallisen voiman, keskittyen liikaa fyysiseen suoritukseen.

Chopinin musiikki taipuu tanssin partneriksi mainiosti. Don Giovanni variaatiot sopivat hyvin tanssivariaatioiden taustalle. Ensimmäisessä näytöksessä saimme juomalaulujen sijaan nautti juomatansseista.

Ensi-illan tanssijat olivat mainioita. Erityisesti pääpari Linda Haakana Margueritana ja Michal Krčmář Armandina valloittivat tanssillaan. Samuli Poutanen oli erinomainen Paroni de Varville. Chopinin musiikin parissa taituroivat pianistit Johannes Piirto ja Marko Mustonen. Laulusolisteina Anna-Kristiina Kaappola ja Aki Alamikkotervo. Orkesteria johti Philippe Béran.

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Parsifal Turun musiikkijuhlilla

Ooppera: Parsifal - Turun musiikkijuhlat 2017-8-12

Turun musiikkijuhlien taiteellinen johtaja Ville Matvejeff oli päättänyt panostaa tänä kesänä Richard Wagnerin viimeiseen musiikkidraamaan. Suosikkioopperani Parsifal on tulkintojen suhteen runsaudensarvi ja uskonnollista mytologiaa hyödyntävä libretto antaa jokaiselle sitä avoimin korvin kuuntelevalle paljon purtavaa aivosoluille. Musiikkijuhlien versio oli näyttämöesitys, joten oopperan keskeinen teatteriosuus jäi tällä kertaa täyttymystä vaille. En tällä kertaa puutu librettoon ja sen loputtomiin nyansseihin, palataan niihin kun mukana on myös teatteria.

Oletan että raha oli ratkaissut päätöksen tehdä Parsifalista lyhennetty versio. Ainoastaan päärooleissa oli solistit, kuoron ohella. Vaikka leikkauksia oli tehty, niin silti kokonaiskesto oli viiden tunnin pinnassa. Solistit olivatkin sitten kyllä maailman luokkaa, vain kahden ulkomaalaisvahvistuksen voimalla. Palataan leikkauksiin hieman myöhemmin ja aloitetaan positiivisella annilla.

Nimiroolissa oli saksalainen Klaus Florian Vogt. Olen jo aikaisemmin kuullut häntä Parsifalina Berliinissä ja mielestäni hänen äänensävynsä on edelleen täydellinen tuohon rooliin. Tulkinnan suhteen maailmalta löytyy vastaavan tason tenoreita, mutta Vogt ei kyllä jätä minkään suhteen mitään toivomisen varaa.

Ehdottomasti illan mielenkiintoisin asia oli Karita Mattilan debyytti Kundryn roolissa. Kundry on oopperagenren ihmeellisimpiä ja mystisimpä rooleja ja Mattilan näkemystä aiheesta olen jo hieman odotellutkin. Äänellisesti rooli tuntuu sopivan Mattilalle mainiosti. Odotin Mattilalta vahvana tulkitsijana väkevää esitystä ja sen kyllä sainkin. Mattilalla on sopimus tekeillä Eurooppaan Kundrysta ihan näyttämöversiona ja uskon että lavaohjaaja saa hänestä vielä ripauksen enemmän draamaa irti. Missään nimessä draamaa ei puuttunut äänestä nytkään, mutta kun saadaan teatteri mukaan, niin vain taivas on rajana.

Matti Salminen on legenda millä mittarilla tahansa mitattuna. Hänen Gurnemanzissaan ei ollut sinänsä moitteen sijaa, mutta olen Salmiselta kuullut parempaakin. Olikohan Salminen ihan täydessä iskussa? Hän lauloi istualtaan kolmannen näytöksen.

Klingsorina piti alunperin laulaa Tapani Plathanin, mutta sairastumisen takia rooliin oli saatu yhdysvaltalainen Robert Bork. Mies oli minulle täysin uusi tuttavuus, mutta vahvaääninen herra oli Plathania saatu korvaamaan. Ei valittamista.

Positiivisin yllätys(?) oli Waltteri Torikan Amfortas. Torikkaa olen kuullut Tristanissa Melottina pariikin otteeseen, mutta nyt isompikin Wagner rooli tuntui sopivan Torikalle hienosti. Mainiota!

Viimeinen varsinaisista solisteista oli Juha Kotilainen Titurelin roolissa. Erinomainen ilta myös häneltä.

Eli solistien puolesta kaikki oli kunnossa, mennään nyt hieman hankalampiin asioihin. Edellä olevien pääsolistien ohella Parsifalissa on myös joukko pienempiä rooleja: Graalin ritareita, aseenkantajia, kukkaisneitoja,... Oopperasta oli nyt leikattu pois heidän osuutensa. Kolmas näytös taisi olla koskematon ja toisessa näytöksessä leikkauksen vielä kestää, koska kukkaisneidot täyttävät käytännössä yhden kohtauksen. Mutta ensimmäinen näytös oli kyllä valitettavasti aikamoinen pettymys. Gurnemanz käy dialogia ritareiden ja aseenkantajien kanssa ja nyt keskustelukumppanien osuudet puuttuivat. Näytöksen lopun ehtoolliskohtauksesta oli myös keskeisiä osia pois. Mikrotasolla leikkaukset eivät periaatteessa paljon haittaa, ne ovat hyvin tehdyt. Mutta hieman näkökulmaa laajentamalla pois jää näytöksen hengittävyys. Näytös etenee normaalisti tietyllä tempolla (enkä nyt tarkoita vauhtia, vaan fraasien suhdetta toisiinsa ja niiden soljumista) ja nyt kun siitä on osia pois, niin kokonaisuus linkkaa eteenpäin.

Matvejeff ja Turun filharmoninen orkesteri olivat kohtuullisessa iskussa. Ensimmäisessä näytöksessä oli välillä rytmillisiä erikoisuuksia (esimerkiksi puupuhaltimet alkusoitossa), mutta kokonaisuus jäi mukavasti plussan puolelle. Parhaissa Parsifal kokemuksissani musiikki on alkusoitosta lähtien kuin lämmin usva mikä valuu päälle. Orkesteria ei miellä eri soitinryhmien kautta, vaan sointikuva on kokonaisuus; enemmän kuin osiensa summa. Tänään en ihan tuolle tasolle päässyt. Mutta hattua pitää nostaa Matvejeffille Parsifalin haasteisiin tarttumisesta! Temppelin kellot olisivat kyllä ansainneet enemmän panostusta. En tiedä millä soittimella niitä imitoitiin, mutta pahoilta kuullostivat. Ja ensimmäisessä näytöksessä olivat vielä ihan omassa tahdissaan.

Kiitos Matvejeffille ja Turun musiikkijuhlille. Maailmassa ei ole koskaan liikaa Parsifal versioita.