tiistai 19. heinäkuuta 2011

Ooppera: Tosca - Savonlinnan oopperajuhlat 2011-07-18

Tämän kesän toinen Savonlinnan vierailu sujui hieman viileämmissä merkeissä kuin Lohengrin. Illan oopperana oli Giacomo Puccinin Tosca,  Keith Warnerin ohjaus vuodelta 2010.

Päätriona olivat lavalla draamaa luomassa Maria José Siri Toscana, Massimo Giordano Cavaradossina ja Juha Uusitalo Scarpiana. Mainio kolmikko joiden välillä lavakemia toimii hienosti. Kun vielä laulaminenkin sujui hyvin ja orkesteri oli iskussa, niin musiikin puolesta korvilla oli juhlava ilta.

Ohjaus ja lavastus olivat myös mieleeni. Savonlinnan lavalle ei oikein pysty tekemään lavastuksia eri näytöksiä varten (ellei pysytä minimalistiosastolla) ja lava on leveä. Ohjaaja oli lavastaja Jason Southgaten kanssa luonut lavalle pienoismaailman jossa hautausmaa, kirkko, toimisto ja vankila jakavat saman tilan. Mielestäni varsin onnistunut ratkaisu. Ensimmäisen näytöksen "vihkivesipylväs" toimii toisessa näytöksessä viininjähdyttäjänä Scarpialle. Sukujen hautakammiot muuttuvat vankiselleiksi ja arkku pöydäksi.

Ohjauksessa hyödynnetään kauhuelokuvien näkymiä. Esimerkinä vaikkapa ensimmäisen näytöksen lopussa Scarpian aarian aikana haudoista kuoroksi nousevat zombiejoukot, jotka Scarpia lopuksi kädenliikkeillään lakaisee maahan. Hieno yksityiskohta oli Scarpian antamat ivalliset applodit Toscalle tämän "Vissi d'arte" aarian jälkeen, kun yleisön antamat applodit olivat vaimentuneet. Toisen ja kolmannen näytösen välillä ei ole väliaikaa, vaan Scarpia jää lavan keskelle arkkuun makaamaan. Sieltä hänet sitten "yllättäen" lölydetään kolmannen näytöksen lopussa. Tosca ei lopussa pääse kokeilemaan pelastusta lentäjän kyvyillään, vaan hypähtää suoraan hautaan ja saa vielä luodit peräänsä.

Teosesittelyn pitänyt Tapani Länsiö muistutti taustalla olevasta rojalistien ja tasavaltalaisten taistelusta, samoin kuin uskontonäkökulmien erosta. Nämä tietysti selventävät ja syventävät henkilöiden motiiveja. Kyllä Toscaa kannattaa aina mennä katsomaan.

sunnuntai 17. heinäkuuta 2011

Konsertteja: Kuhmon kamarimusiikki 2011-07-12 - 2011-07-15

Tämän vuotinen reissu Kuhmoon sisälsi neljä konserttipäivää ja 14 konserttia. Kävin Kuhmossa ensimmäistä kertaa kolme vuotta sitten ja ihastus oli välitön. Kauniissa ja rauhallisessa ympäristössä peräkkäisten konserttien herättämä musiikin virta muuttaa ajantajun ja vie mielen puhtaille vesille. Jos kamarimusiikki, tai itse asiassa musiikki, kiinnostaa, kannattaa käydä kokeilemassa miltä Kuhmon festivaali tuntuu. Voi olla, että sinne kaipaa aina uudelleen.

Danel-kvartetti osui onneksi esiintymään useampaan konserttiin. Todella hieno kvartetti joka on soittanut yhdessä jo parikymmentä vuotta. Tästä huolimatta (tai siitä johtuen) kvartetti onnistuu luomaan tuoreen oivaltavan tunnelman esiintymisiinsä. Yhteensoitto on yhteen sulautunutta, mutta ei kuitenkaan kliinistä. Kohokohtia omissa konserteissani olivat Beethovenin B-duuri jousikvartetto alkuperäisen suuren fuugan kera ja Brucknerin kvintetto Gotlibovichin täydentäessä kokoonpanoa.

Toinen suosikkikvartettini oli kotimainen Meta4. Tälle suhteellisen nuorelle kokoonpanolle voi ennustaa loistavaa tulevaisuutta. Sibeliuksen jousikvarteton ja Janáčekin 1. kvarteton esitykset olivat aivan mahtavia.

Pianisteista mieleenpainuvimmat olivat kenties Paavali Jumppasen intensiivinen tulkinta Beethovenin Appassionata sonaatista ja Nataša Kudritskajan osuus Tšaikovskin Romeo ja Juliassa. Hyviä jousisoittajia Kuhmo oli pullollaan. Garth Knoxin karisma ja luonnollisen rento soitto olivat ihana uusi tuttavuus.

Kokoonpanot vaihtelevat konsertista toiseen ja on mukava seurata kuinka eri kokoonpanojen kemia toimii. Joskus edetään pelkästään korvien avulla, mutta yleensä ilmeet ja vartalon kielet toimivat tulkinnan apuvälineinä.

Kuhmoa ei voi tarpeeksi suositella!!

sunnuntai 10. heinäkuuta 2011

Der fliegende Holländer - De Nederlandse Opera 2010, Haenchen, Kušej

Jatketaan hellepäivien viettoa Wagnerin ja omituisten ohjausten parissa. Levyhyllystä löytyi uusi Lentävän hollantilaisen taltiointi Amsterdamista vuodelta 2010. Laulajien suhteen ollaan vakaalla pohjalla. Hollantilaisena jylisee Juha Uusitalo. Jo pelkästään hänen suorituksensa takia tallenteen hankinta on perusteltua, sen verran vakuuttava Uusitalo on roolissa. Yhdysvaltalainen Catherine Naglestad laulaa Sentan roolin. Hän on oivallinen pari Uusitalolle, sopraano jolla äänipotentiaalia tuntuu riittävän. Dalandin osan laulaja Robert Lloyd osoittaa ettei iästä ole haittaa jos ääni on kunnossa. Hän oli kuukautta vaille 70-vuotias oopperaa taltioidessa. Muutkin laulajat täyttivät paikkansa hyvin.

Optimistisesti aloitin oopperan katselun suoraan ilman tutustumista oheismateriaaliin. Virhe... Ohjauksesta vastaava Martin Kušej tulkitsee tarinaa sen verran erilaisella tavalla, että olisi ehdottomasti ollut syytä tietää etukäteen että huppupäiset Hollantilaisen miehistöksi tulkitsemani hahmot olivat ihmissalakuljetuksen kohteita. Ensimmäisen katselun aikana luulin heitä (ja Hollantilaista) joko merirosvoiksi tai terroristeiksi. Lisämateriaaliin tutustumisen jälkeen ohjaus selkeytyi huomattavasti. Tämä on valitettava ongelma usein "Regietheater" ohjausten kanssa. Jos oopperan libreton tunteminen ei riitä lavavihjeiden lisäksi tulkinnan pohjaksi, niin ollaan epävarmoilla vesillä. Tietysti jälkikäteen Hollantilaisen rahan keruu "pakolaisilta" tuntuu selkeältä vihjeeltä, mutta ensi näkemällä asian voi tulkita varsin monella tapaa.

Ohjaus luovii elintasoerojen ja kulttuuriristiriitojen vesillä. Päätarinana kahden erilaista pelastusta etsivän yksilön kohtaaminen. Loppuratkaisu on varsin erilainen (ja yksitasoinen) verrattuna alkuperäiseen versioon. Mutta joku ohjauksessa ja lavastuksessa kuitenkin minua viehätti. Lavastus on yksinkertainen, lähes minimalistinen, mutta sopii varsin hyvin ohjauksen teemoihin.

En suosittele tätä ensimmäiseksi Hollantilaiseksi. Myös puritaaneille ohjaus voi aiheuttaa ruuansulatushäiriöitä. Avoimin mielin Wagnerin musiikista nauttivat löytävät tästä tallenteesta ajatuksia pohdittavaksi. Blu-ray versiossa on kuva ja ääni ovat huippuluokkaa.

perjantai 8. heinäkuuta 2011

Ooppera: Lohengrin - Savonlinnan oopperajuhlat 2011-07-07

Helteisen kuumassa Olavinlinnassa nautittiin uuden Lohengrin tuotannon toisesta esityksestä. Tuotannon ohjaajana on Roman Hovenbitzer ja orkesteria johti eilen, kuten kaikissa tämän kesän esityksissä, Philippe Auguin.

Aloitetaan vyyhdin purkaminen alhaalta, eli musiikista. Lohengrin on Wagnerin siirtymäkauden viimeinen teos, tässä Wagner näyttää mihin asti hän romanttista oopperaa tahtoo viedä. Tämän jälkeen Wagner omien määritelmiensä mukaan hylkää oopperan ja siirtyy musiikkidraamojen pariin. Romanttisena oopperana Lohengrin on mainio kulminaatiopiste ja esittelee Wagnerin loistavana orkesterin käsittelijänä.

Eilisessä esityksessä orkesteria kelpasi kuunnella. Philippe Auguinin johtamisessa oli lämpöä. Ensimmäisen näytöksen loppupuolella kuoro ja orkesteri hetkeksi kadottivat yhteisen pulssin, mutta asia korjaantui pikaisesti. Savonlinnan Oopperajuhlakuoro oli loistavassa vedossa. Teosesittelyn pitäjä, Minna Lindgren, arvioi kuoron maailman parhaaksi. Väitettään hän perusteli sillä, että Savonlinnassa kausi on lyhyt ja laulajien ääni ei ole jokapäiväisen esityksissä laulamisen rasittama, vaan säilyttänyt kirkkaamman klanginsa. Tuskin Savonlinnan kuoro maailman paras on, toivon ettei maailman parasta kuoroa ole olemassakaan, mutta hyvä kuoro on joka tapauksessa. Olavinlinnan akustiikallakin on kyllä tekemistä kuoron äänenlaadun kanssa. Olavinlinnassa akustiikka ei välttämättä suosi solisteja, vaan heidän ääneensä tulee hieman etäisyyttä. Kuorolle taas tuo etäisyys tee haittaa, vaan äänenpaine saa vain siitä lisäpohjaa.

Kuninkaan airuena lauloi Samuel Youn, todella komeaääninen bassobaritoni. Laulaa tätä roolia Bayreuthissa tänäkin vuonna. Tätä herraa haluan kuulla lisää. Friedrichin roolissa oli Thomass Hall. Hänestäkin jäi kokonaisuutena hyvä vaikutelma. En tiedä onko hänen äänensä hitaasti syttyvää laatua, mutta aina kun hän aloitti laulamisen pidemmän tauon jälkeen, tuli minulle hetkeksi tunne että olemme hieman kiikkerällä alustalla. Joka kerta tilanne stabiloitui nopeasti, eikä haitannut laulusta nauttimista. Omituista.

Kuninkaan esittäjän, Jaakko Ryhäsen, äänessä oli lämpöä ja täyteläisyyttä. Kolmannessa näytöksessä olin kuulevinani pieniä ongelmia muutamissa kohdissa, syynä voi olla myös omat korvani. Elsa roolin lauloi Erika Wueschner, jonka suoritus parani vain loppua kohden. Ensimmäisessä näytöksessä tuumin että en erityisemmin pidä hänen äänensä sävystä, vibraatto tuntui omituiselta. Mitä pidemmälle ooppera eteni, hänen äänensä alkoi kuulostaa paremmalta. Hyvä Elsa häneltä.

Nimiroolissa lauloi Richard Crawley. Yhdysvaltalainen tenori täytti Lohengrinin saappaat hyvin. Hänen äänensä ei välttämättä ainakaan vielä omaa tarpeeksi kirkasta klangia ja voimaa ollakseen täydellinen sankaritenori, mutta hyvin hän kuului joka tilanteessa.

Ortrudin osassa debytoi Tuija Knihtilä. Eilinen esitys oli käsittääkseni hänen ensimmäinen Ortrudinsa lavalla. Olen aina pitänyt Knihtilästä. Ensimmäinen muistikuva on viiden vuoden takaa 2. naisena Taikahuilussa. Hänen äänensä on parantunut ja vahvistunut vuosi vuodelta. Eilinen oli hieno alku uudelle roolille. Äänessä oli voimaa ja tunnetta, ilo kuunnella. Kuinkahan korkealla hän itse pitää rimaansa, aplodien aikaan hän ei kovin tyytyväiseltä näyttänyt, mutta muistelen että se taitaa olla hänen tapansa. Jos joku asia häiritsi, niin onkohan Tuijalla huono näkö ja piilolinssit unohtuneet hotellille? Hän seurasi tarkkaan kapellimestaria, mutta ei tuntunut luottavan monitoreihin sivuseinillä. Kun liike oli kohti lavan sivustaa, niin näytti hieman omituiselta kun hän haki katsekontaktia kapellimestariin olan taakse katsomalla.

Eli musiikin osalta nautittava ilta Olavinlinnan saunassa. Entäpä sitten ohjaus? Minulle jäi mielikuva että ohjaajan ompelurasiasta taisi olla punainen lanka kadoksissa. Ideoita on paljonkin, mutta niiden sitominen yhteen on hankalaa.

Alkusoiton aikana tapahtuvan Gotfriedin, Elsan ja Ortrudin väliset tapahtuvat tuntuvat linkittyvän oopperan aivan viimeiseen asetelmaan. Minulle tulee tästä käsitys että kaikki tapahtumat ovat joko Elsan unta tai kuvitelmaa. Tätä ajatusta tukee myös Elsan olemuksen lapsenomaisuus. Itse Lohengrinin ilmaantuminen valmiina mediapakettina oheistarvikkeineen on ihan mielenkiintoinen idea. Hääyönä Lohengrinin puuhastelu taiteilijana jää motiiveiltaan minulle hieman mysteeriksi. Onko tarkoitus vain kerätä lisää materiaalia omaan portofolioon mediaa varten? Alkuperäisen libreton mystiikka loistaa poissaolollaan. Kaksintaistelu voitetaan selkeästi miekan avulla, ei taikamiekan.

Useissa uudemmissa Lohengrin ohjauksissa joutsen on sivuosassa, mutta Hovenbitzerin ohjaus Hermann Feuchterin lavastuksessa suorastaan kylpee niissä. Joutsen on läsnä joka paikassa, tyyliteltynä myös Lohengrinin vaakunassa/tuotemerkissä, selkeästi tarkoituksena muistuttaa hakarististä. Lavaa hallitsee kilvin ja miekoin koristelu risti, joka toimii myös hirttopuuna. Lavarakennelma on käytännössä porrasrakennelma, jota voi sitten tulkita museona, kirkkona, parlamenttina tai vaikkapa totalitaarisen järjestelmän arkkitehtoorisena symbolina.

Valtatyhjiö, populismi, kritiikittömyys, takinkääntö (kirjaimellisesti :) - siinä muita ajatuksia joita tämä ohjaus herättelee. Ohjauksena Savonlinnan Lohengrinistä tulee hieman mieleen keväällä Berliinissä näkemäni Tristan. Molemmat antavat pelkkiä rakennuspalikoita mielen leikkeihin tulkintojen suhteen. Kartta ja rakennusohjeet ovat varsin epäselviä. Tietysti tämähän on yksi taiteen perustarkoituksista, omien ajatusten aktivointi ja kyseenalaistaminen. Itse pidän kenties enemmän ohjauksista joilla on selkeämpi kokonaistavoite ja kuva, joihin sitten liittyy rakennuspalikoita joita tulkitsemalla jokainen voi syventää ja kyseenalaistaa tavoitteen.

Kannattaako mennä katsomaan ja kuuntelemaan? Ilman muuta!!

PS. Kommentoikaa ihmeessä jos olette käyneet katsomassa. Kertokaa mitä kaikkea ymmärsin ja kuulin väärin... ;-)

sunnuntai 3. heinäkuuta 2011

Lohengrin - Wiener Staatsoper 1990, Abbado, Weber

Ensi viikolla on tarkoitus piipahtaa Savonlinnassa katsastamassa uusi Lohengrin ohjaus. Päätin virkistää Lohenrgin muistikuvia katsomalla viimeisimmän DVD-hankintani. Wienin valtionoopperan tuotanto on tallenne vuodelta 1990. Ohjauksesta vastaa Wolfgang Weber ja kapellimestarina on Claudio Abbado.

Ohjaus noudattelee partituurin ja libreton ohjeita, kuitenkin välttäen Lohengrinin klassisia ongelmia. Joutsenen vetämää purtta ei nähdä, vaan joutsen profiili ilmaantuu (projektiona?) lavan taustakankaalle. Lavasteet antavat mielikuvaa massiivisemmastakin linnasta, mutta toisen näytöksen alun tuntu on varsin ahdas. Valaistus ja tunnelma on läpi oopperan hieman pimeän oloinen, mutta toimii ihan hyvin. Kuten mainitsin perinteisen mallin mukaan mennään, joten ohjauksesta ei sen enempää.

Laulajakaarti onkin sitten varsin nimekäs. Nimiosassa on Plácido Domingo, joka vakuuttaa minut täysin. Näin Domingon elävänä lavalla pari vuotta sitten Parsifalina ja muistot ovat kultaiset. Ehkei Domingon saksan ääntämys ole parhaimmasta päästä, mutta musikaalisuus ja tulkinta eivät jätä toivomisen varaa. Domingo tuntuu olevan aika selkeä on/off hahmo häneen suhtautumisensa kanssa. Jotkut eivät voi sietää ollenkaan. Minä olen vahvasti on-puolella. :)

Elsan roolin laulaa Cheryl Studer. Hän lauloi roolia tuohon aikaan myös Bayreuthissa ja oli hyvässä iskussa myös tämän nauhoitteen tekemisen aikaan. Ehkäpä lavatulkinta on hieman turhan eteerinen, mutta laulu kuulostaa hyvältä. Kuningas Heinrichinä on Robert Lloyd, hyvä ääni hänelläkin mutta hyppysellinen lisää kuninkaallista muhkeutta ei olisi ollut pahitteeksi.

Oopperan pahana parina, Friedrichinä ja Ortrudina olivat Hartmut Welker ja Dunja Vejzovic. Hyvä parivaljakko, joka kunnostautui toisessä näytöksessä. Vejzovicin Ortrud oli varsin hyytävä hahmo.

Orkesteri kuulosti hienolta, mikä ei ole suuri yllätys Wienin valtionoopperalta. Äänitys on välillä hieman kapean oloinen, eikä aivan vastaa modernimpien tallenteiden tasoa. Abbadon johtaminen on varmaa, vaikka suurimpien tunnemyrskyjen pauloihin ei sukelletakkaan.

Kaikin puolin suositeltava tallenne. Piti käydä DVD-hyllyllä laskemassa Lohengrin versiot. Kaikkiaan löytyy seitsemän eri versiota. Parhaana pidän edelleen Nagano-Lehnhoff parin tuotantoa Baden-Badenista muutaman vuoden takaa, mutta tämä Wienin versio puolustaa hyvin paikkaansa hyllyssä.