lauantai 30. kesäkuuta 2012

Attila - La Scala 1991, Muti, Savary

Valeri Gergiev ja Mariinski-teatterin orkesteri ja kuoro esittävät ensi viikolla Mikkelin musiikkijuhlilla Giuseppe Verdin oopperan Attila. Suomessa Attila on harvoin esitetty ooppera ja tälläkin kertaa saamme tyytyä konserttiesitykseen. Omatkin kokemukseni Attilasta ovat rajalliset ja siksi päätinkin tutustua oopperaan videotallenteen muodossa.

Attila on Verdin yhdeksäs ooppera ja siten luettavissa Verdin varhaistuotantoon. Maailmallakaan Attilaa ei ole usein esitetty ja DVD:lläkin siitä on saatavissa vain kaksi versiota. Musiikin puolesta voisi kyllä ihmetellä miksi Attila ei ole suositumpi, Verdin varma käden jälki puskee siitä vahvasti esille. Ehkäpä syy on enemmänkin itse tarinassa. Attila, hunnien julma johtaja, ei hahmona ole erityisen sympaattinen. Vaikka oopperassa on mukana rakkaustarinaa, niin kuitenkin perusvire on varsin sotainen ja kostopainotteinen. Jos toisaalta tutkii historian kirjoja hieman tarkemmin, niin huomaa varsin pian, että Verdi ottaa jälleen kerran kantaa oman aikansa Italian (geo)poliittiseen tilanteeseen. Sensuurin takia tapahtumia peilataan historian hämäävän filtterin avulla.

Riccardo Muti on kunnostautunut Verdin, ja erityisesti varhaisen Verdin, sanansaattajana. Tämän Milanon La Scalassa vuonna 1991 tallennetun tuotannon on ohjannut ranskalainen Jerome Savary. Itse ohjaus ja Michel Leboisin suunnittelema lavastus tukee tarinaa hyvin. Lavastus on varsin perinteinen, taipuu hieman minimalismin suuntaan. Omaa silmääni se miellytti kovasti. Verdin oopperoissa kuoro on keskeinen tekijä; sotajoukkojen ja pakolaisten ryhmissä se sopii lavalle luontevasti. Toki laulajaryhmät tuntuvat usein vain odottavan osuuttaan, mutta sitähän se on lavalla oleminen on valitettavan usein kuorojen osalla. Eipä tuo suuremmin haittaa.

Solistit ovat taas kerran kovaa tasoa. Attilan roolissa laulaa basso(-baritoni) Samuel Ramey. Hänen roolisuorituksensa on mahtava ja ääni sopii rooliin täydellisesti. Kenties eniten ilahduin kuitenkin Odabellan osan laulaneesta Cheryl Studerista. Kun hän ensimmäisen kerran avasi suunsa laulaakseen "Santo di patria indefinito amor!", piti hetken ihastella miksi Verdi ei anna sopraanolle helppoa sisääntuloa, vaan mennään suoraan asiaan ja syvälle. Studer lunastaa kyllä kaikki odotukset, ja komeasti. Ezion roolissa on Giorgio Zancanaro, hänessäkin on kaikki kohdallaan. Oopperan tenorirooli on suhteellisen pieni ja sen esittäjä Kaludi Kaludov on kelpo tenori, mutta jostain syystä ei ainakaan tällä kertaa tehnyt kauhea suurta vaikutusta.

Vaikka Attilasta ei olekaan kymmeniä eri versioita saatavilla videotallenteina, niin onneksi ainakin toinen niistä on korkeatasoinen. Tietysti tallenne on parinkymmenen vuoden takaa, kuvasuhteella 4:3 ja pelkällä stereoäänellä, mutta kun musiikki ja laulajat pääsevät vauhtiin, ei moisiin seikkoihin kiinnitä mitään huomiota. Suosittelen!

maanantai 11. kesäkuuta 2012

Lohengrin - Bayreuth 2011, Nelsons, Neuenfels

Hans Neuenfels sai kunnian ohjata ensimmäisen uuden tuotannon Bayreuthin festivaaleille sen jälkeen kun Katharina Wagner ja Eva Wagner-Pasquier astuivat festivaalin johtoon vuonna 2008. Neuenfelsin Lohengrin sai ensi-iltansa vuonna 2010 ja siitä tehtiin pari viikkoa sitten julkaistu tallenne vuonna 2011.

Heti tuoreeltaan Neunfelsin ohjaus aiheutti pientä kohua rotta-teemallaan. Brabantin asukkaat, eli oopperassa kuorolaiset, olivat laboratoriorottia (tai -hiiriä). Päähenkilöiden osalta tulkinta on hieman hankalampaa. Ovatko he myös rottia vai jonkinlaisia superrottia? Telramund muuttuu rotaksi käydessään Lohengrinin kimppuun. Lopussa Lohengrin jää ainoana henkiin ja oopperan alkusoiton aikana hän yrittää päästä sisään laboratorioon jossa kaikki tapahtuu. Välillä lavalla näkyy myös laboratorion henkilökuntaa. He tuntuvat olevan vastuussa kokeesta muokaten lavastusta, ja puuttuvan rottien käytökseen välillä. Onko Lohengrin sitten laboratoriohenkilökuntaa vai osa koetta? Mielenkiintoinen kysymys.

Jos katsotaan hetkeksi rotta-asusteiden ja koeasetelman ohi, niin Neuenfelsin ohjaus ei loppujen lopuksi tunnu erityisen radikaalilta. Samojen Lohengrinin keskeisten teemojen kanssa pyöritään. Neuenfels ja lavastaja Reinhard von der Thannen haluavat laajentaa Elsan tekojen ja motiivien tarkkailun koskemaan koko Lohengrinin asetelmaa. Jo alussa Telramund ja Ortrud ovat manipuloineet Brabantin väen Elsaa vastaan. Elsa saapuu näyttämölle täynnä nuolia. Kuningas on taasen pelokkaan koe-eläimen ruumiillistuma. Epävarmuus ja heikkous säteilee hänestä. Hän ei ole hallitsija, vaan hänet on asetettu siihen rooliin. Kaiken voi kuvitella olevan psykologista koetta, jossa havainnoidaan kohteiden reagointia erilaisiin ärsykkeisiin ja tapahtumiin. Kun ooppera loppuu ainoastaan Lohengrin ja joutsenen(?) munasta ennen aikojaan kuoriutunut Gottfried tuntuvat jäävän eloon. Koe on päättynyt.

Kun katsoin oopperan läpi ensimmäisen kerran, tunsin pienoista pettymystä. Odotin ohjaukselta enemmän. Ehkäpä ohjausta vaivaa sama ongelma kuin muitakin moderneja tulkintoja; asiat kätketään ja niihin vihjaillaan turhan niukasti. Jälleen kerran jos olisin nähnyt ohjauksen vain yhden kerran teatterissa, tuntien ainoastaan libreton, niin valitettavan vähän ohjaajan ajatuksista ehtisi tulla selkeästi läpi. Tallenteen kohdalla kaikki on tietysti toisin. Oheismateriaali valottaa taustoja ja netistä löytyy paljon spekulaatioita.

Mutta kyllä Neuenfelsin ohjaus on mielestäni onnistunut. Lohengriniin tulee uutta perspektiiviä, joka on uusien oopperaohjauksien suola. Kannattaa muuten bongailla ohjauksesta viittauksia muihin Wagnerin oopperoihin.

Bayreuthin orkesteria johtaa Andris Nelsons. Orkesterin sointi ei nouse erityisesti huomion kohteeksi, silti (tai siitä johtuen) varmaa ja vivahteikasta työtä. Jälleen kerran mystinen Wagner-huuma ei kenties syty täyteen liekkiin, mutta nuo tapaukset ovatkin yleensä poikkeuksia.

Lohengrinin roolin laulaa Klaus Florian Vogt. Pidän hänen äänestään todella paljon. Välillä nousee mieleen pitäisikö äänen olla vahvempi, mutta muut ominaisuudet ovat niin hienot, että kysymystä ei ole oikeastaan relevanttia pohtia. Sen sijaan Elsan esittäjä Annette Dasch onkin hankalampi tapaus. Ensimmäisen näytöksen aikana en syttynyt hänen äänelleen ollenkaan. Kun toisen näytöksen alkupuolen dueton (Ortrud) aikana hän laulaa kovempaa, on ääni paljon parempi. Sama jatkuu mielestäni läpi oopperan. Ääni ei ole jotenkin fokusoitunut kun vasta suuremmalla voimakkuudella.

Telramundina on Jukka Rasilainen. Hyvä rooli häneltäkin. Ortrud, eli Petra Lang, on lavan luonnonvoima. Näin ja kuulin hänet elävänä Ortrudin roolissa Berliinissä tänä keväänä ja hän on todella mainio. Elävänä ääni kuulosti välillä hieman kireältä ja tiukalta, mutta tässä Bayreuthin tallenteessa ei moista ole havaittavissa. Vahva suoritus, sekä äänellisesti, että näyttelemisen puolesta.

Kuningas Heinrich on Georg Zeppenfeld. Lavalla on mielenkiintoinen kontrasti, kun hänen hahmonsa on tässä ohjauksessa aikamoinen nynnerö, mutta toisaalta hänen äänensä ei sitä ole. Kuninkaan airut on komeaääninen Samuel Youn, joka siirtyi Bayreuthiin lämmiteltyään osaansa ensin Savonlinnassa.

Ehkäpä edelleen suosikki Lohengrin videotallenteeni on Nagano/Lehnhoff versio Baden-Badenista. Mutta Neuenfelsin versio on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Puritaanitkin voivat tästä nauttia kuvittelemalla rotta-asujen tilalle haluamansa univormut.

maanantai 4. kesäkuuta 2012

Konsertti: Cafe Agricola 2012-06-04

Kun yritin etsiä musiikillista ohjelmaa kesäkuun alkuun työmatkan oheen, Helsinki tuntui olevan kuollut kaupunki. Sitten onneksi löysin Aino Acktén huvilan ystävät ry:n järjestämän Kamarifestivaalin. Sen tapahtumat järjestetään tänä vuonna poikkeukselliseti Mikael Agricolan kirkon kahvilassa. Toivottavasti Helsingin kaupunki saa korjattua Aino Acktén huvilan, jotta konsertit voivat tulevaisuudessa palata alkuperäiselle estraadille. Kamarifestivaali muuten jatkuu pitkin kesää, vinkkinä vain paikkakuntalaisille ja matkailijoille.

Agricola-klubi on kyllä mukava konserttipaikka sekin. Tila on pieni ja intiimi, sopiva korostamaan sanaa kamari, kun kerran kamarimusiikista puhutaan. Mikä yllätti akustiikan suhteen, oli tilan kuivuus: kaikua ei kauheasti ole, vaikka periaatteessa tilan seinät ovat kovaa materiaalia. Liekö täysi tupa kuuntelijoita ja lavan takana ollut verho olleet vaikuttamassa asiaan...

Alunperin tänään piti esiintyä pianotrio kokoonpanossa Linda Hedlund, Seeli Toivio ja Folke Gräsbeck. Tätä kokoonpanoa olen kuullut aikaisemmin Konserttihovissa ja jopa samalla ohjelmistolla parisen vuotta sitten. Viulisti Linda Hedlundille oli kuitenkin tullut tällä kertaa este ja hänen tilallaan soitti Annemarie Åström. Samalla alkuperäisessä ohjelmistossa ollut Tšaikovskin pianotrio vaihtui Beethovenin Arkkiherttua-trioon. Ensimmäisen puolen konsertista täytti edelleen Jean Sibeliuksen nuoruuden ajan pianotrio sävellykset.

Konsertti alkoi Sibeliuksen Hafträsk-triolla. Se on Sibeliuksen kolmas pianotrio. Kaikkiaan Sibelius sävelsi viisi pianotrioa, joilla millään ei ole opusnumeroita. Sibelius aloitti myös kuudennen trion säveltämisen, mutta se jäi kesken ja ensimmäisen osan täydensi vasta kymmenisen vuotta sitten Kalevi Aho. Tämä Allegro oli myös illan ohjelmistossa. Kolmas Sibeliuksen sävellys, La Pompeuse Marche d'Asis, täydensi konsertin alkupuolen. Kyseessä on lyhyt, terhakka marssinpoikanen.

En tiedä kuinka paljon yhteistä soittoa Åströmillä on Toivion ja Gräsbeckin kanssa. Sibeliuksen pontevan nuoruustuotannon kanssa tuntui välillä olevan hieman balanssivaikeuksia. Mutta eipä tuo paljon kuuntelua haitannut, reipasta musiikkia oli ilo kuunnella.

Väliajan jälkeen oltiinkiin toisenlaisissa tunnelmissa. Beethovenin viimeinen, lähes 40-minuuttinen B-duuri trio on uljas teos. Ja tähän monumenttiin Åström, Toivio, Gräsbeck -trio löysi komean, yhteisen äänen jossa balanssiongelmia ei ollut. Todella hieno tulkinta!