sunnuntai 13. elokuuta 2017

Parsifal Turun musiikkijuhlilla

Ooppera: Parsifal - Turun musiikkijuhlat 2017-8-12

Turun musiikkijuhlien taiteellinen johtaja Ville Matvejeff oli päättänyt panostaa tänä kesänä Richard Wagnerin viimeiseen musiikkidraamaan. Suosikkioopperani Parsifal on tulkintojen suhteen runsaudensarvi ja uskonnollista mytologiaa hyödyntävä libretto antaa jokaiselle sitä avoimin korvin kuuntelevalle paljon purtavaa aivosoluille. Musiikkijuhlien versio oli näyttämöesitys, joten oopperan keskeinen teatteriosuus jäi tällä kertaa täyttymystä vaille. En tällä kertaa puutu librettoon ja sen loputtomiin nyansseihin, palataan niihin kun mukana on myös teatteria.

Oletan että raha oli ratkaissut päätöksen tehdä Parsifalista lyhennetty versio. Ainoastaan päärooleissa oli solistit, kuoron ohella. Vaikka leikkauksia oli tehty, niin silti kokonaiskesto oli viiden tunnin pinnassa. Solistit olivatkin sitten kyllä maailman luokkaa, vain kahden ulkomaalaisvahvistuksen voimalla. Palataan leikkauksiin hieman myöhemmin ja aloitetaan positiivisella annilla.

Nimiroolissa oli saksalainen Klaus Florian Vogt. Olen jo aikaisemmin kuullut häntä Parsifalina Berliinissä ja mielestäni hänen äänensävynsä on edelleen täydellinen tuohon rooliin. Tulkinnan suhteen maailmalta löytyy vastaavan tason tenoreita, mutta Vogt ei kyllä jätä minkään suhteen mitään toivomisen varaa.

Ehdottomasti illan mielenkiintoisin asia oli Karita Mattilan debyytti Kundryn roolissa. Kundry on oopperagenren ihmeellisimpiä ja mystisimpä rooleja ja Mattilan näkemystä aiheesta olen jo hieman odotellutkin. Äänellisesti rooli tuntuu sopivan Mattilalle mainiosti. Odotin Mattilalta vahvana tulkitsijana väkevää esitystä ja sen kyllä sainkin. Mattilalla on sopimus tekeillä Eurooppaan Kundrysta ihan näyttämöversiona ja uskon että lavaohjaaja saa hänestä vielä ripauksen enemmän draamaa irti. Missään nimessä draamaa ei puuttunut äänestä nytkään, mutta kun saadaan teatteri mukaan, niin vain taivas on rajana.

Matti Salminen on legenda millä mittarilla tahansa mitattuna. Hänen Gurnemanzissaan ei ollut sinänsä moitteen sijaa, mutta olen Salmiselta kuullut parempaakin. Olikohan Salminen ihan täydessä iskussa? Hän lauloi istualtaan kolmannen näytöksen.

Klingsorina piti alunperin laulaa Tapani Plathanin, mutta sairastumisen takia rooliin oli saatu yhdysvaltalainen Robert Bork. Mies oli minulle täysin uusi tuttavuus, mutta vahvaääninen herra oli Plathania saatu korvaamaan. Ei valittamista.

Positiivisin yllätys(?) oli Waltteri Torikan Amfortas. Torikkaa olen kuullut Tristanissa Melottina pariikin otteeseen, mutta nyt isompikin Wagner rooli tuntui sopivan Torikalle hienosti. Mainiota!

Viimeinen varsinaisista solisteista oli Juha Kotilainen Titurelin roolissa. Erinomainen ilta myös häneltä.

Eli solistien puolesta kaikki oli kunnossa, mennään nyt hieman hankalampiin asioihin. Edellä olevien pääsolistien ohella Parsifalissa on myös joukko pienempiä rooleja: Graalin ritareita, aseenkantajia, kukkaisneitoja,... Oopperasta oli nyt leikattu pois heidän osuutensa. Kolmas näytös taisi olla koskematon ja toisessa näytöksessä leikkauksen vielä kestää, koska kukkaisneidot täyttävät käytännössä yhden kohtauksen. Mutta ensimmäinen näytös oli kyllä valitettavasti aikamoinen pettymys. Gurnemanz käy dialogia ritareiden ja aseenkantajien kanssa ja nyt keskustelukumppanien osuudet puuttuivat. Näytöksen lopun ehtoolliskohtauksesta oli myös keskeisiä osia pois. Mikrotasolla leikkaukset eivät periaatteessa paljon haittaa, ne ovat hyvin tehdyt. Mutta hieman näkökulmaa laajentamalla pois jää näytöksen hengittävyys. Näytös etenee normaalisti tietyllä tempolla (enkä nyt tarkoita vauhtia, vaan fraasien suhdetta toisiinsa ja niiden soljumista) ja nyt kun siitä on osia pois, niin kokonaisuus linkkaa eteenpäin.

Matvejeff ja Turun filharmoninen orkesteri olivat kohtuullisessa iskussa. Ensimmäisessä näytöksessä oli välillä rytmillisiä erikoisuuksia (esimerkiksi puupuhaltimet alkusoitossa), mutta kokonaisuus jäi mukavasti plussan puolelle. Parhaissa Parsifal kokemuksissani musiikki on alkusoitosta lähtien kuin lämmin usva mikä valuu päälle. Orkesteria ei miellä eri soitinryhmien kautta, vaan sointikuva on kokonaisuus; enemmän kuin osiensa summa. Tänään en ihan tuolle tasolle päässyt. Mutta hattua pitää nostaa Matvejeffille Parsifalin haasteisiin tarttumisesta! Temppelin kellot olisivat kyllä ansainneet enemmän panostusta. En tiedä millä soittimella niitä imitoitiin, mutta pahoilta kuullostivat. Ja ensimmäisessä näytöksessä olivat vielä ihan omassa tahdissaan.

Kiitos Matvejeffille ja Turun musiikkijuhlille. Maailmassa ei ole koskaan liikaa Parsifal versioita.


tiistai 23. toukokuuta 2017

Jumalat pulassa, tuhoa Tukholmassa

Ooppera: Götterdämmerung - Kungliga Operan Stockholm 2017-5-20

© Kungliga Operan, Markus Gårder
Tukholman Ring päättyi hienosti Jumalten tuhoon sopivasti Richard Wagnerin syntymäpäivänä. Tetralogian päätyttyä varsinaiset vierotusoireet alkavat vasta huomenna, mutta jo nyt on tuttu, haikean tyhjä olo. Ohjaaja Staffan Valdemar Holmin kanssa Ring-suhteemme alkoi mukavasti, mutta Siegfriedin toisessa näytöksessä koimme hankalia kommunikaatiovaikeuksia. Ongelmista emme toipuneet kunnolla missään vaiheessa Jumalten tuhonkaan aikana, mutta olemme edelleen ystäviä ja yritämme varmaan parantaa suhdettamme tulevaisuudessa. Pitää jossain vaiheessa lukaista käsiohjelma, jospa siellä olisi lisäinfoa Holmin ajatuksiin.

Lavastuksen(kin) puolesta Jumalten tuho poikkeaa mielestäni edeltävistä osista. Bente Lykke Møller ei enää painota symmetriaa (elokuvasali-lavasteessa se toki tulee oikeastaan automaattisesti). Aikaisemmin ikkunoiden läpi nähdyt projisoinnit hyppäävät nyt melkein pääosiin. Heti alun nornakohtaus tapahtuu täysmittaisen projisoinnin edessä. Laulajanornien koreografia on hillitty, mutta projisoinnin pantomiimibaletin nornat kalliolla mallintavat libreton kertomusta.

Prologin loppuosassa Brünnhilde istuu elokuvateatterissa katselemassa edellisen oopperan loppukohtausta. Kaikki projisointifilmit läpi oopperan on kuvattu ja muokattu muistuttamaan elokuvan syntyvuosien filmityyliä. Tätä elokuvateatterilavastusta/ohjausideaa on myös hieman hankala yrittää sijoittaa koko Holmin Ringin kontekstiin. Sama lavaste on käytössä myös kolmannen näytöksen alussa, kun Reinintyttäret uiskentelevat penkkirivien välissä ja Hagenin metsästysporukka päätyy myös samaiseen elokuvateatteriin. Yksi analogia mikä tuli mieleen on se Siegfriedin toinen näytös, jossa Fafnerin olisi voinut myös kuvitella olevan näyttelijä/sirkusesiintyjä. Esiintyjä on lavalla ja elokuvan myötä lava on vaihtunut valkokankaaksi. Ei tuostakaan oikein pitkälle päästä. Toinen mahdollisuus olisi elokuvakankaan käyttö mallintamaan sisäistä/ulkoista sielunmaisemaa. En saa kyllä siitäkään muodostettua koherenttia kokonaisuutta.

Gutrune ja Gunther ovat jostain syystä raajarikkoja. Molemmat kävelevät kepin kanssa ja Gutrune piipahtaa jopa rullatuolissa alkupuolella. Mikä mahtaa olla tämän symboliikka? Ovatko he degeneroituneita (myös) fyysisellä tasolla? Hagenilla ei liikkumisen kanssa ole ongelmia, joten ainakaan äidin puolelta ei pahoja geenejä ole kolmikolle tullut.

Ehkä olikin parempi unohtaa jo tässä vaiheessa Holmin mahdollinen yhtenäisyysteoria ja siirtyä nauttimaan näytösten ja kohtausten visuaalisesta annista ilman suurempia riippuvaisuuksia toisiinsa. Ja tuolla asenteella katsellessa on silmien edessä ihan mukavaa katseltavaa. Oikeastaan koko Jumalten tuhossa on elokuvateatterin ohella vain toinen tila, Gibichungien sali. Sali on jo ensimmäisessä näytöksessä varsin pelkistetty kulmikkaine holvikaarineen ja sohvineen. Loppukohtauksessa se on jo täysin autio Brünnhilden loppuaarian aikana. Tuo loppupelkistys miellytti minua kovin. Aivan lopussa sitten taustalle heijastettin Reinintyttäriä ja tulta. Itse olisin varmaan vienyt pelkistyksen vielä pidemmälle. Brünnhilde tiputtaisi sormuksen vesimaljaan ja sytyttäisi lavan lattialle yksittäisen kynttilä. Sitten Brünnhilde kävelisi pois lavalta samalla kun kaikki lavavalot himmenisivät lopullisesti jättäen vain kynttilän palamaan. Siinä sitä olisi Holmille pohdittavaa.

Mutta vaikka nyt narisenkin siitä etten kyennyt ohjauksesta löytämään mitään hienoa kokonaiskuvaa, niin kyllähän siitä viileän tyylikäs skandinaavinen tuoksu jäi nenään. Asiat voisivat olla paljon huonomminkin.

Musiikkipuolella ei sitten valittamista olekaan. Marko Letonjan johdolla orkesteri selviintyi urakasta puhtain paperein. Muutama pikkukupru kuului, mutta niitä kuuluukin aina ihmisten hoitaessa musisointia. Vielä kokonaisuuteen hiukkasen enemmän heittäytymistä ja riskin ottoa, niin sitten ollaan jo suurmestariluokassa

Olen kehuskellut jokaisen osan yhteydessä ruotsalaisten laulajien tasoa ja niin saan tehdä nytkin. Tietysti samat veijarithan siellä lavalla olivat nytkin. Uutena tuttavuutena tosin oli Hagenin roolin laulaja Falk Struckmann, joka on tuontitavaraa Saksasta. Erinomainen laulaja hänkin. Brünnhilde oli tuttuun tapaan Nina Stemme, hänestä huokuu varmuus. Lars Clevemanin Siegfried on valloittava sankari, rooli sopii mainiosti hänelle, eikä äänikään loppunut kesken.

Kyllä Tukholman Ringistä jäi kelpo fiilikset. Musisointi oli korkealla tasolla. Tuotanto ei tarjonnut (ainakaan ilman taustoitusta) makrotasolla suuria ajatuksia, mutta toimi pienempinä yksikköinä oikein hyvin. Kyllä Tukholmaan kannattaa aina lähteä Wagneriin tutustumaan.

lauantai 20. toukokuuta 2017

Tukholman Siegfried

Ooppera: Siegfried - Kungliga Operan Stockholm 2017-5-20

© Kungliga Operan, Markus Gårder
Ohjaaja Staffan Valdemar Holm avasi vihdoin Siegfriedissä enemmän työkalupakkiaan ja antoi katsojalle hieman pohdittavaa. Ensiksi pikkuhuomio jota en ole tainnut tulla maininneeksi. Alkusoittoja ei ole kuvitettu lavatapahtumin, vaan esirippu avautuu vasta toiminnan alkaessa. Nykyään jo melkein kaikissa ohjauksissa tahtoo olla alkusoiton aikana (joskus jopa ennenkin) taustoitusta tulevaan tarinaan. Itse asiassa alkusoittojen pitäminen musiikin yksinoikeutena tuntuu ihan raikkaalta ja rytmittää ohjausta sekä kokonaisuutta omalla tavallaan.

Siegfriedin ensimmäinen näytös oli vielä tunnelman osalta jatkumoa Reininkullan Nibelheimiin. Edelleen oltiin sisätiloissa ja seinät kuin vohveliraudan neliökuvioita. Symmetria vallitsee edelleen ja Mimen työpöytä takomoineen ja keittiöineen täyttää käytönnössä koko lavan edustan. Siegfriedin valaessa ja takoessa Nothungin kuntoon, pöydän toisessa päässä Mime valmistaa myrkkyjuomaa Siegfriedin pään menoksi.

Toisessa näytöksessä Holm sitten heitti (v)eteen koko joukon erilaisia syöttejä katsojan pään menoksi. Lavastus vihjaa että olemme edelleen sisätilassa, symmetrisen huoneen seinät ovat kuitenkin täynnä pientä lehvää. Ylhäällä on ikkunoita, läpi niistä ei kuitenkaan näy, vaan ikkunoissa on verhot. Muutama ikkuna on raollaan ja niissä verhot lepattavat. Huoneen takaseinän alaosassa on lavarakennelma ja sen edessä istuu selkä yleisöön päin 16 täysvalkoisiin puettua katsojaa. Katsojissa on sekä miehiä että naisia ja asusteiden tyylistä voi todeta ryhmän olevan laaja kirjo ihmisiä lähtien raskaana olevasta naisesta ja päätyen ranskalaisen santarmin hahmoon ja arabiin. Selkeästi siis varsin heterogeeninen porukka. Alberich, joka on muuten puettu käytönnössä identtiseen asuun Kulkija/Wotanin kanssa (jatkaen symmetriaa), tuntuu olevan kuin jonkinlainen pappishahmo tuolle katsojaryhmälle. Alberichin ja Kulkijan dialogin aikana he aina välillä kääntyvät katsomaan Alberichiä, vaikka rintamasuunta onkin pääasiassa lavarakennelmaa kohti.

Kun Alberich ja Kulkija poistuvat ensimmäisen kohtauksen lopuksi katsojaryhmän oikea puoli vaihtaa paikkoja vasemman puolen kanssa muistuttaen meitä symmetrian olemassaolosta. Siegfriedin saa keskustelukumppanin metsälinnusta. Lintuneitoa ei ole puettu lintupuvulla eikä hän roiku katonrajassa, vaan lintuassosiaatioon riittää hartiahuivin räpyttely. Näyttää ja toimii paremmin luonnossa kuin näin kerrottuna.

Fafner onkin sitten Siegfriedin suurimpia yllätyksiä. Lohikäärmehahmosta muistuttaa ainoastaan ikkunaverhoihin heijastettu varjo. Fafner ilmestyy lavarakennelmalle puhetorven kera. Oma assosiaationi Fafnerin hahmosta menee käärmeöljyä kauppaavaan puolihuijariin. Mikä on sitten tämän ihmisjoukon suhde tähän hahmoon? Ihmisjoukko poistuu lavalta vasta Siegfriedin tapettua Fafnerin. Onko porukka vain huijattavaa yleisöä? Mikä on heidän suhteensa Alberichiin? Miksi Fafner on helppoheikki/saarnamies? Edes Siegfriedin lävistettyä Fafnerin sydämen, tämän kuolonsäkeissä ei tapahdu mitään mullistavaa. Siegfried käy hakemassa Tarnhelmin ja sormuksen huoneen ulkopuolelta, joten Fafner ei paljastunut Tarnhelmin takaa. Onko sormus sitten ajanut Fafnerin ahneuteen ja huijauksiin? Holm ei anna vastauksia; ainakaan vielä.

Kolmannen näytöksen ensimmäinen kohtaus järkyttää katsojaparan lopullisesti. Nyt ollaan ulkona! Tosin lavan täyttää seinä jonka oviaukko ei olekaan keskellä. Jottei katsojan maailma aivan vielä romahtaisi tilamuutoksesta, niin seinässä on toki ikkunoita, mutta ikkunat eivät näytäkään ulkomaisemaa, vaan prameaa, kullankeltaista salia. Lavan läpi kulkee pareja jotka menevät sisään ovesta ja ilmaantuvat hetken kuluttua ikkunaprojisoinnin saliin. Myös Erda saapuu ja Kulkijan kanssa keskusteltuaan menee myös sisään. Sisälläolijat tuntuavat nyrpistävän nenäänsä Erdalle ja jättävät tämän yksin katsomaan ulos ikkunasta. Ulkona Kulkija ja Siegfried käyvät oman taistonsa ja keihään katkettua Erdakin häviää projisoinnista. Siegfried jatkaa matkaansa kohti Brünnhildeä.

Brünnhilde löytyy samasta salista mihin Wotan tämän jätti. Siegfriedin saavuttua taustatuli häviää projisoinneista. Muut projisoinnit ovat tähän asti kuvanneet kaikki luontoa; metsää, kuutamoa, korppeja, susia, vuoristoa, jne... Nyt tulen sammuttua ulkona näkyy teollisuuskompleksi joka puskee savua taivaalle. Itselleni tuli muuten vahva assosiaatio Antonionin Red Desert elokuvan maisemiin, suosittelen. Muuten Brünnhilde ja Siegfried löytävät toisensa totuttuun tapaan.

Kyllä Holm yllätti kovin Siegfriedillä. Tähän asti lähestymistapa on ollut skandinaavisen viileän niukka, mutta eritoten Siegfriedin toinen näytös höpsäytti pöydälle sellaisen kasan ennustusluita joiden lukeminen on nykytietämyksellä varsin moniselitteistä. Mutta hyväähän tuo toisaalta lupaa Götterdämmerungin suhteen. Onko asioilla yhteyksiä vai meneekö pakka lopullisesti sekaisin?

Ja voi näitä ruotsalaisia laulajia! Nimiosan lauloi Lars Cleveman jonka muistan Riian Götterdämmerungista. Hetken lämmettyään hän lauloi komeasti läpi illan. Nina Stemme on mahtava Brünnhilde, John Lundgren vakuuttava Kulkija ja Johan Edholm mainio Alberich. Illan erikoismaininnan ansaitsee Mimen roolin laulanut Niklas Björkling Rygert. Mime on herkkurooli ja Rygert nautiskeli siitä juuri sopivasti.

Marko Letonjan johtamaa orkesteriakin oli mukava kuunnella ja katsella, joten eipä hullumpi ilta musiikkiteatterin parissa.

perjantai 19. toukokuuta 2017

Valkyyriat Tukholman illassa

Ooppera: Die Walküre - Kungliga Operan Stockholm 2017-5-18

© Kungliga Operan, Markus Gårder
Tukholman Ring jatkui hyvin nukutun yön jälkeen Valkyyrian voimalla. Jo eilinen Reininkulta ilahdutti hyvillä laulajilla ja tänään tuntui että kohottiin vielä pari askelta korkeammalle. Aivan mahtava uusi tuttavuus oli Cornelia Beskow Sieglinden roolissa, jonka äänivarat ja tulkinta kolahtivat kyllä kovaa ja korkealle. Ei tarvita suuria ennustajan lahjoja arvaukseen, että tällä laulajalla on vientiä tulevaisuudessa.

Sieglinden kanssa sisarellisia paheita harrasti Michael Weinius Siegmundina. Weinius on jättänyt jo useammasta kohtaamisestamme positiivisen muistijäljen, eikä tämä ilta ei ollut poikkeus. Eiliset Fricka ja Wotan, eli Katarina Dalayman ja John Lundgren jatkoivat tänään erinomaisesti. Nina Stemmen Brünnhilde oli itse varmuus. En ole aikaisemmin kuullut Stemmeä livenä ja ennenkaikkea hänessä hämmästytti rautainen äänikontrolli. Itse en pane pahakseni esimerkiksi Brünnhilden Hojotoho-fraasien loppukiekausta, mutta Stemmellä kaikki on hallinnassa viimeiseen ääneen asti. Huikea laulaja...

Marko Letonja jatkoi varmaa työtään orkesterin kanssa. Saksalaisissa oopperaorkestereissa (ainakin niissä muutamassa mitä olen onnistunut kuulemaan elävänä) on usein orkesterisoundissa tietty rouheus, herkkyys ja luonnonläheisyys mitä oikein missään muissa orkestereissa ei ole. Letonja ja orkesteri soittivat kerrassaan upeasti, mutta vielä kun saisi mukaan tuollaisen rouheuden, niin paketti olisi valmis.

Kerrassaan mainioita laulajia ja orkesteria kuunnellessani tuli jopa yhdessä vaiheessa mieleen että oopperoiden konserttiesityksissäkin voisi olla ideaa. Onneksi pääsin moisesta harhakuvitelmasta nopeasti eroon ja muistin että teatteriahan sen pitää olla. Mitä olisi lasagne ilman pastaa?

Vasta ensimmäisen näytöksen lautashuonetta katsoessani tajusin että kaikki lavastukset, myös Reininkullassa, ovat olleet symmetrisiä. Tosin sitten toisessa näytöksesssä lavastaja Bente Lykke Møller varmisti että muutkin mattimyöhäiset tajuavat idean rautalangan avulla, kun taulusalin taulut olivat jopa peilikuvia huoneen toisessa reunassa.

Ohjauksen ja lavastuksen punainen lanka on edelleen hakusessa. Viimeisin ajatukseni on jonkinlainen nukketalo. Sen ohella että kaikki puuhastelu tapahtuu sisätiloissa ja symmetristen seinien sisällä, niin huoneiden "sisustukset" ovat yksinkertaistettuja, kuten nukketaloissa. Lisäksi kaikissa kohtauksissa, Reininkullan Nibelheimia lukuuottamatta, on takaseinällä ikkuna tai ikkunoita, joista näkyy ulkomaailmaa kuvaava projektio. On olemassa abstraktin oloinen sisätila ja toisaalta luontoa ja ulkomaailmaa kuvaava projektio. Tuota projektiota oli hienosti käytetty hyväksi vaikkapa kolmannen näytöksen Valkyyrioiden ratsastuksessa, jossa hevosten laukka näkyi seinän pilariaukoista.

Ohjaaja Staffan Valdemar Holm sijoittaa mielenkiintoisesti tapahtumia lavan ulkopuolelle. Eilen Freian kullalla peittely tapahtui piilossa ja tänään Siegmundin, Hundingin ja Wotanin välienselvittely tapahtui myös meidän silmiltämme piilossa. Holm antoi sen sijaan Sieglinden peilata taiston tunnevyöryt yleisölle. Toimiva ratkaisu noinkin.

Kolmannessa näytöksessä Valkyyriat eivät kuljettele liikkumattomia ruumiita vaan paimentavat kuoloon matkallaolevia(?) sotureita ympäriinsä. He jopa muodostavat sotureista puskurin Wotanin vihalle, mutta Wotanin jyrähdys saa soturit tyylikkäästi polvistumaan. Hieman erikoisempi ratkaisu on pukea Valkyyriat ratsastusmekkoihin(?), mutta Brünnhilden levolle laskemisessa sitten Froh ja Donner tuovat haarniskavarusteet univarusteiksi.

Vaikka se punainen lanka onkin kadoksissa, niin täytyy kyllä myöntää että ohjaus ja lavastus viehättävät silti. En tiedä tuleeko ihmettelyihin vastauksia Siegfriedissä tai Jumalten tuhossa, mutta kiehtova kysymys on esimerkiksi se että miksi kaikki tapahtuu symmetrisissä sisätiloissa? Oli niin taikka näin, mutta jo tämän iltaisen Valkyyrian takia Tukholman reissu on ollut matkan arvoinen.

torstai 18. toukokuuta 2017

Tukholman Reininkulta

Ooppera: Das Rheingold - Kungliga Operan Stockholm 2017-5-17

© Kungliga Operan, Markus Gårder
Tämä kevät onkin oikea herkku Wagnerin kannalta. Berliinissä näin kuukausi sitten Ringin (R, W, S, G) ja nyt on vuorossa rakkaiden länsinaapureiden versio Tukholmassa. Kuninkaallisen oopperan Ring valmistui kymmenisen vuotta sitten ohjaajanaan Staffan Valdemar Holm. Tänä keväänä esitetään kaksi sykliä joista omani on ensimmäinen.

Oma paikkani oli permannon ensimmäisen rivin reunassa (kolmas reunasta) ja hieman pelotti etukäteen onko orkesterin balanssi liian vinossa. Huoli osoittautui onneksi turhaksi, kuulokuva oli mainio ja paikalta oli mukava tarkastella taas orkesterin työskentelyä lähietäisyydeltä. Erityisesti kolmen lyömäsoittajan työnjakoa oli jännittävä seurata. Kaveria käytiin jeesaamassa kun kädet eivät riittäneet.

Orkesterin seuraaminen antoikin mukavaa lisämaustetta, sillä kokonaisuutena Reininkullasta jäi vähän kliinisen viileä kokonaismaku. Ohjauksen suhteen ei moitittavaa sinänsä ole. Pyörä oli vanhanmallisesti edelleen pyöreä ja rullasi pehmeästi. Lähinnä Bente Lykke Møllerin suunnitteleman lavastuksen ratkaisut jäivät hieman valjuiksi.

Ensimmäinen kohtaus Reinintyttärineen tosin lupasi paljonkin. Lavastus mallinti museota jossa voisin kuvitella olevan Nibelungin myyttiin liittyviä artefakteja. Itse tyttäret olivat kuin henkiin heränneitä nukkeja ja Alberichin tuntui ilmestyvän kuin esittelykaapista heränneenä. Rein oli läsnä taustaikkunoiden läpi näkyvänä vesinäkymänä.

Toisessa kohtauksessa ollaan edelleen sisätiloissa, ilmeisesti jumalten "vanhan" asunnon salissa, joka on jo tyhjennetty Valhallaan muuttoa varten. Poisotettujen taulujen varjostuneet paikat täyttävät tyhjät seinät. Nyt taustaikkunoiden läpi näkyy pilvien yllä rullaava pilvimaisemaluuppi.

Bente Lykke Møller on suunnitellut myös asut. Asujen epookki tuntuisi olevan jossain 1800-luvun lopun vaiheilla. Reinintyttäret muistuttavat habitukseltaan nukkeja ja jumalten asusteet taasen edellä mainitun aikakauden yläluokan asusteita valkoiseksi jätettyinä. Ilahduttavasti Fafnerista ja Fasoltista ei ole tehty tekemällä jättiläisiä. Veikkaan että jo muutenkin kookkaiden laulajien jalkineissa oli erikoispohjalliset, ja se riitti ruskeahkojen työpukujen ohella tekemään jättiläisistä jättiläisiä.

Nibelheimin lavastuksen idea jäi minulle mysteeriksi. Seinät olivat tehty neliönmuotoisista elementeistä joista ei minulle kyllä oikein muodostunut minkäänlaisia assosiaatioita mihinkään suuntaan. Alberichin Tarnhelm muuntelut toimivat käärmeen jättiläishännän ja rupikonnan avulla ihan niinkuin pitikin.

Wotanin likaa kätensä kunnolla Alberichin verellä sormusta ottaessaan. Hieman yllättäen Freian peittäminen kullalla tehdään sivuhuoneessa piilossa. Ja lopuksi jumalat poistuvat Valhallaan Logen tuikatessa vanhan puljun tuleen.

Ei ohjauksessa ja lavastuksessa oikeastaan mitään vikaa ole, minulle vain jäi kokonaisuudesta jotenkin steriili maku. Edettiin erittäin maltillisesti ja vähäeleisesti, mutta se mitä jäi jäljelle ei oikein lähtenyt käymään mielen sopukoissa, vaan jäi valjuksi.

Orkesterin johdossa on Tukholman Ringeissä slovenialainen Marko Letonja. Ei orkesteri mihinkään suureen Wagner-transsiin vaipunut hänen johdollaan, mutta toisaalta ei illan musiikillisesta annistakaan voi kyllä moitettakaan antaa.

Laulajat olivat taas kerran tasaisen hyviä, kuten Tukholman Wagner-reissuilla on tapana olla. Omia suosikkejani illan solisteista olivat Fricka ja Wotan, eli Katarina Dalayman ja John Lundgren ja erityisesti illan Alberich eli Johan Edholm.

Esinäytös oli siinä ja huomenna sitten Valkyyrian pariin. Eiköhän ne pidot vain parane.

keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

RSO Bachin parissa

Konsertti: Keskiviikkosarja 14 - Musiikkitalo 2017-4-26

Richard Egarr (Credit: Marco Borggreve)
Viime sunnuntaisen Bach-hoidon jatkeena sattui tänään matkan varrelle mukavasti Radion sinfoniaorkesterin konsertti, jossa päästiin jälleen barokin musiikkimestarin sävelten seuraan. Tällä kertaa ohjelmistossa oli Bachin neljä orkesterisarjaa vierailevan kapellimestarin Richard Egarrin johdolla.

Orkesterisarjoja en kovinkaan paljon kuullut kokonaisina. Niitä paria hittiosaahan sitten kuuleekin vaikka minkälaisissa yhteyksissä.

Edellisestä musiikkitalon vierailusta oli vierähtänyt tovi ja kun nykyään RSO:n lippuja on hankala saada hyviltä paikoilta lyhyillä varoitusajoilla, niin konsertin alusta meni hetki aikaa pohtimiseen soivatko orkesterisarjat liian isossa salissa. Vaikka Egarr valitsikin ihan kohtuullisen kokoiset kokoonpanot (h-mollisarjaa lukuunottamatta), niin orkesterin takaa yläparvelta kuultuna musiikki olisi sopinut paremmin johonkin kamarimusiikkisaliin.

Kokoonpanossa oli basso continuossa mukana luuttu ja voin rehellisesti sanoa että havaintoni luutunsoitosta perustuu pelkkään näköhavaintoon. Yritin useaan otteeseen kuulla oikein keskittyä luutun äänen kuulemiseen, mutta en siinä onnistunut.

Ehdottomasti suosikkini illan esityksistä oli h-mollisarja. Kokoonpano oli minimaalinen: kaksi viulua, altto, sello, kontrabasso, huilu, luuttu ja Egarrin oma cembalo. Sarjan voisi melkein nimetä huilukonsertoksi ja huiluun puhalteli hienosti RSO:n oma Yuki Koyama.

Egarr johti orkesteria cembalon takaa, mutta mukana oli myös toinen cembalisti joka hoiti pääosan basso continuon osuuksista. Ihan kelpo konsertti vaikkeivät orkesterisarjat suurimpia Bach-suosikkeja olekaan.

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Ylösen sello puhuu Bachia

Konsertti: Bachia sellolla - Konserttihovi 2017-4-23

Marko Ylönen
Johann Sebastian Bachin soolosellosarjat ovat hänen sooloviulusonaattien ja -partitojen ohella musiikkia, jotka intiimiydessään ja näennäisessä selkeydessään ovat loputon riemun ja (itse)tutkiskelun kohde niin soittajille, kuin meille kaikille muillekin musiikin ystäville. Niinpä konserttihovin kevään tarjonnasta ehdottomasti eniten odottamani konsertti oli tämän päiväinen Marko Ylösen kolmen sellosarjan esitys.

Vaikka nämä Bachin jousisoitinjärkäleet tuntuvat olevan kaikkien arvostamia, niin valitettavan harvoin niistä pääsee elävänä esityksenä nauttimaan. Miksiköhän näin? Eivätköhän ne kuulu jokaisen jousisoittajan perusruokavalioon. Toisaalta levytyksiä löytyy hulvaton määrä, monilta jopa useita versioita. Esimerkiksi yksi suosikeistani, ranskalainen Pierre Fournier, on levyttänyt sarjat neljään kertaan.

Mikä tekee asian vieläkin mukavammaksi on se, että ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa soittaa näitä teoksia. Kunhan perusasiat ovat kunnossa, niin Bachin soolosarjoja voi lähestyä niin monella tavalla.

Marko Ylösen kanssa ei tarvitse pohtia mitään perusasioita. Ylönen on huikea soittaja jonka musisointi vie minut mukaansa täysin. Konserttihoviin hän oli valinnut kuudesta sellosarjasta kolmannen, neljännen ja viidennen. Konsertin alkuosan C-duuri (3.) ja Es-duuri (4.) sarjat toimivat hienosta parina ja väliajan jälkeen c-mollisarja (5.) vei sitten kuulijan syvälle ihmiselämän perustotuuksien äärelle. Tätä on musiikki parhaimmillaan!

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Jumalten tuhoa DOBissa

Ooppera: Götterdämmerung - Deutsche Oper Berlin 2017-4-17

DER RING DER NIBELUNGEN: DIE GÖTTERDÄMMERUNG von Richard Wagner, Deutsche Oper Berlin, copyright: Bettina Stöß


Götz Friedrichin Berliinin Deutsche Operiin tekemä Ring sai sitten näillä näkymin viimeisen esityksensä. Tetralogian lopetus, Jumalten tuho, esitettiin ensimmäisen kerran vuonna 1985 ja tänään oli sitten tuotannon viimeinen, 52. esitys. Uusi Ring alkaa pulputa näyttämölle näillä näkymin vuonna 2020.

Friedrichin Berliinin Ring oli näyttävä kokonaisuus. Peter Sykoran lavastuksen keskeinen elementti oli näyttämön sisään rakennettu "loputon" putkinäkymä, jota sitten pätkittiin kohtauksiin sopivaan mittaan ja koristeltiin asiaankuuluvasti. Itse odotin tuon putken toimivan visuaalisen sitovuuden ohella myös jonkinlaisena ohjauksellisena ideana, joka olisi ollut myös tarinan osalta keskeisessä osassa. Tämän suhteen kyllä petyin. Jos tällainen idea oli, Friedrich kätki sen liian hyvin. Reininkullan alkukuva lakanoituine hahmoinen jäi myös Jumalten tuhon loppukuvaksi, mutta luuppi tahi kaiken toistuvuus ei ole putken ominaisuus.

Itse ohjauksessa Friedrich on kyllä uskollinen libretolle. Oli jännittävää havaita että Friedrich kierrätti ideoitaan myöhemmin Helsingin ohjauksessaan. Minulta on paljon yksityiskohtia Helsingistä unohtunut, joten yhtäläisyyksiä on varmaan enemmänkin. Esimerkkinä Jumalten tuhosta vaikkapa Gibichungien suurennuslasipaneelit. Helsingissä niitä taisi olla vähemmän, mutta sama idea oli molemmissa ohjauksissa. Hyvin se toimikin, tarkkailun ja ohjailun tunne niistä tulee.

Loppu jättää mukavasti pohdittavaa. Hagen päätyy lopulta myös Reinin syleilyyn ja kun liekit häipyvät putkesta, paljastuu tuo Reininkullan alkukuva uudelleen. Nyt tosin lavan edustalla on lisänä tuhosta kärsineitä/kärsiviä ihmisiä, mutta tuhkan laskeuduttua(?) jumalat/myytit jäävät edelleen odottamaan uudelleen nousuaan lakanoiden alle. Onko kyseessä jonkinlainen buddhalainen kierto vai arvelu siitä että ihmisillä on taipumus kaivata hädän hetkellä jumalia avukseen?

Kyllä Friedrichin Ring oli itse kestänyt aikaa varsin hyvin. Lavastajat eritoten ovat voineet käyttää tätä Ringiä mallinaan. En muuten muista missä olisin nähnyt yhtä hienosti savua käytettävän lavastuksen elementtinä. Näennäisesti ikuisuuteen jatkuvan putken sisällä savulla saatiin paljon nättiä aikaan.

Tuntuu hieman absurdilta sanoa odottaneensa ohjaukselta enemmän särmää. Eritoten kun Friedrich oli tosiaan uskollinen libretolle. Mutta lavastuksen antaman visuaalisen potentiaalin jättäminen käyttämättä johonkin suurempaan tuntuu ihmeelliseltä. Tai sitten olen vain itse liian sokea sitä havaitsemaan.

Viimeinen Götterdämmerung oli mannaa korville. Donald Runnicles on kovan luokan Wagner-kapu. Ehkä tuosta naapuritalosta löytyy vielä kovempi kaveri, mutta mitään moitteen sijaa DOBin orkesteri ja Runnicles eivät ansaitse.

Stefan Vinke jatkoi Siegfriedin roolissa. Hänellä oli kaikinpuolin sankariasenne kohdallaan. Evelyn Herlitzius Brünnhildenä on varsin vaikuttava. Hänen Elektransa Helsingissä viime syksynä oli huikea ja samoin kun Kundrynsa DOBissa jokunen vuosi sitten. Jos pitäisi laittaa hänelle vaikkapa nuo kolme roolia sopivuusjärjestykseen, niin ehkäpä Elektra ja Kundry sopivat hänen äänelleen paremmin kuin Brünnhilde.

Eilinen Brünnhilde, Ricarda Merbeth, oli tänään Gutrunen roolissa, joten naisten pääroolituksissa ei pontta puuttunut. Albert Pesenforder pahisteli Hagenina ja Werner Van Mechelen Alberichina.

Sellainen reissu tällä kertaa. Seuraavan kerran Tukholmassa. Voi sitä Wagneria minkä siemenen kylvi kuulijaan...

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Siegfried DOBissa

Ooppera: Siegfried - Deutsche Oper Berlin 2017-4-15

DER RING DES NIBELUNGEN: SIEGFRIED von Richard Wagner, Deutsche Oper Berlin, copyright Bettina Stöß


Lauantai-illan huumaa oli tarjolla DOBin Ringin kolmannen osan, Siegfriedin muodossa. Siegfriedhän on noin yksinkertaistettuna periaatteessa Wagnerin etiäinen Hollywood-sadusta. Yksinhuoltajan kasvatista kypsyy suurten sankaritekojen tekijä ja löytääpä hän vielä lopuksi elämänsä rakkaudenkin. Onneksi ei tarvitse tyytyä yksinkertaistettuun versioon, vaan voi ihmetellä taustoitusta ja jälkilöylyjä neljän oopperaillan verran.

Ohjaaja Götz Friedrich ja lavastaja Peter Sykora muistuttavat heti alussa että Siegfried on lapsi, ainakin noin henkisellä tasolla. Putkilavan etuosassa on Mimen paja, mutta sen sivulla on leikkipaikka leluineen, jossa Siegfried lienee aikaansa viettänyt. Taustakangas on lastenkuvaston perustavaraa kukkineen, pilvineen, aurinkoineen ja perhosineen. Sinänsä jännä että ympäristö tuo mieleen, että Mime olisi hoitanut Siegfriedin kasvatuksen hyvin, vaikka hänen taka-ajatuksensa ja motiivinsa eivät todellakaan ole puhtaita. Lapsihan Siegfried vieläkin on. Hänen omnipotentissa ADHD-innossaan on kuitenkin surullinen sivumaku äidinkaipuineen.

Toisen näytöksen alussa lava näyttää lähes tyhjältä. Alberichit, eli Alberich ja Wotan vaihtavat kuulumisia ja Wotan herättelee Fafneria, jonka olemus ei vielä paljastu. Siegfried saa lopulta Fafnerin ärsytettyä ja lohikäärmeenä toimii mainiosti koko putken leveydeltä Siegfriediä lähestyvä robottiseinä. Sankarimme saa uhkan eliminoitua tökkäämällä Notungin sopivaan rakoon, josta se tavoittaa Fafnerin sydämen. Mimekin saa palkkansa pahoista aikeistaan.

Kolmannen näytöksen alussa Wotan haastaa vielä tulevan vävypoikansa, mutta Siegfried miekkoineen saa ukkinsa väistymään. Ylimääräinen tunneliseinä nousee ylös ja paljastaa Brünnhilden lepopaikan johon tämän Valkyyrian lopussa jätimme.

Ohjaaja Friedrich teki varmaa työtä kolmisenkymmentä vuotta sitten. Regietheaterin edustajaksi häntä ei kyllä voi laskea. Tarina etenee libreton mukaan, vain lavastus ja pienet yksityiskohdat antavat maustetta soppaan. Tuon lavaputken suhteen olen oikeastaan menettänyt toivoni suuresta valaistumisesta. Jos Götterdämmerung sellaisen tuo, niin sitten tuo. Putki on tähän mennessä ollut vain erinomaisen näyttävä lavastekomponentti, joka sitoo visuaalisen ilmeen läpi oopperoiden. Sinänsä ihme jos sillä ei suurempaa merkitystä ole, kuitenkin se myös jo pelkällä olemassaolollaan dominoi mielikuvien ohjausta.

Pienen moitteenkin ohjauksen suhteen löysin. Siegfriedin ja Brünnhilden loppukohtauksen aikana he laulavat mielestäni aivan liikaa katsomolle. En laittaisi tätä laulajien piikkiin, vaan kyllähän koreografia on sovittu.

Burkhard Ulrich ilahdutti Logen roolissa Reininkullassa ja tänään hän pääsi loistamaan Mimenä. Hän karrikoi Mimen hahmoa juuri sopivasti. Stefan Vinke jaksoi hienosti nimiroolissa loppuun asti. Samuel Youn oli vahvaääninen Wanderer ja tänään Brünnhildenä heräili Ricarda Merbeth. Donald Runniclesin ja orkesterin työtä arvostan ilta illalta enemmän.

lauantai 15. huhtikuuta 2017

DOBin Ringi ja Valkyyria

Ooppera: Die Walküre - Deutsche Oper Berlin 2017-4-14
DER RING DES NIBELUNGEN: DIE WALKÜRE von Richard Wagner, Deutsche Oper Berlin, copyright: Bettina Stöß


DOBin pääsiäisringi jatkui pitkänäperjantaina Valkyyrialla. Eilinen Reininkulta petasi pohjia ja tänään pääsimme ihmisten maailmaan. Sieglinden ja Hundingin talo on eroteltu putken etuosasta bunkkerimaisen seinän avulla. Takaseinän aukoista vilkkuu liikkuvia valoja jotka tuovat sen oletetun myrskyn lisäksi mieleen jonkinlaisen kriisitilan (sanan merkityksistä sopivat sekä paikka- ja asiatulkinnat). Katosta laskeutuu vinosti puunrunko joka tutusti kätkee Wotanin terveiset miekan muodossa.

Hundingin mukana taloon tulee kuusi militanttihenkistä adjutanttia. Aika jännä että monissa ohjauksissa Hundingilla on apuporukkaa, libretto puhuu vain pelkästä Hundingista. Posse ajetaan sentään yöksi pihalle ja lempi leiskahtaa sisarusten keskelle niinkuin pitääkin. Kevään koittaessa bunkkerin takaseinä repeää ja paljastaa rakkaan putkemme jota koristaa jonkinlainen harsovaate ja runsaasti kauniisti valaistua savua.

Toisessa näytöksessä palataan jumalten pariin. Nyt putki on taas auki loppuun asti. Lisänä on rauniohenkistä lavastusta. Edessä on kaatuneet lastenvaunut, pari matalaa pöydällistä pienoismalleja rakennusten raunioista ja taustalla valtava hajoamassa oleva kaatuvan hevosen patsas. Tuossa ympäristössä Wotan, Fricka ja Brünnhilde selvittelevät avioliiton ja insestin sovinnaisuutta. Wotan ja Fricka ovat edelleen valkoisissa. Frickalla on mukana pienen tikun päässä oleva kasvojen puolinaamio, jota käyttäen hän poistuu kohtauksen lopussa. Jos Reininkullassa naamiot toivat mieleen klassisen teatterin maskit, niin tämä Frickan versio muistutta enemmän barokin hienohelmaversiota. Onko noilla sitten mitään merkitystä mihinkään, jää nähtäväksi?

Brünnhilde omaa komean siipikypärän ja on pukeutunut vinyyli/nahka-asuun, kuten muutkin valkyyriat. Kolmannen näytöksen alussa valkyyrioiden ratsastus tapahtuu jälleen koko putken näkyvillä ollen, tosin välillä on repeytynyttä seinää mallintava välikohta. Keskellä on myös pieni lavan tapainen lippa johon Wotan laskee lopuksi Brünnhilden odottamaan sisarenpoikaansa pelastajaksi.

Hieman olisin odottanut enemmän rautalankaa ja vinkkejä jos putkella on jotain suurempaa symboliikkaa ohjauksen kannalta. Lavasteena se on kyllä erittäin näyttävä ja eritoten savukoneen sekä valojen avulla siitä saa loihdittua upeita näkymiä. Ohjaus ja lavastus ovat kyllä edelleen mielestäni erittäin onnistuneita, vaikken Rosettan kiveä vielä ole onnistunutkaan löytämään.

Nyt on pakko hehkuttaa musiikin puolesta erityisesti ensimmäistä näytöstä. Stuart Skelton Siegmundina, Tobias Kehrer Hundingina ja Eva-Maria Westbroek Sieglindenä olivat aivan huikeita. Skeltonilla taisi muutamassa kohdassa olla pieniä ongelmia saada ääni syttymään, mutta ne eivät haitanneet ollenkaan sitä ilmaisuvoimaa mikä hänellä äänessään oli. Samat sanat voi kyllä sanoa Kehrerin ja Westbroekin äänistä. Huh-huh...

Iain Paterson Wotanina ja Daniela Sindram Frickana olivat kelpo pari hekin. Brünnhilde oli Evelyn Herlitzius, joka on kyllä nykyään kovassa iskussa. Kun vielä nostaa hattua lopuksi Donald Runniclesille ja orkesterille, niin Valkyyria on käsitelty. Saa nähdä mitä Friedrich on Siegfriedin varalla keksinyt.

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Friedrichin Reininkulta DOBista

Ooppera: Das Rheingold - Deutsche Oper Berlin 2017-4-13

DER RING DES NIBELUNGEN: DAS RHEINGOLD von Richard Wagner, Deutsche Oper Berlin, copyright: Bettina Stöß


Kun DOB ilmoitti pari vuotta sitten uuden Ring-tuotannon alkavan vuonna 2020 ohjaajanaan Stefan Herheimin, odottavan aika tuli pitkäksi, mutta sille tuli selvä kiintopiste. Samalla kuitenkin kerrottiin että yli kolmekymmentä vuotta vanha Götz Friedrichin ohjaus saisi vielä kaksi esityssykliä. Friedrichän on ohjannut myös Helsingin nyt levolle lasketun Ringin, josta tykkäsin kovasti (R, W, S, G). Osaltaan tuosta syystä päätin lähteä katsomaan vielä viimeisen syklin DOBin Friedrichin versiosta.

Kolmenkymmenen vuoden elinkaarensa aikana Friedrichin Ringistä on todennäköisesti kirjoitettu varsin paljon, mutta tällä kertaa halusin pysyä pimennossa muiden arvioista ja analyyseista. Ainoa mitä en voinut välttää, oli tieto siitä että lavalla on putki. Eli omin aistein menoa ihmetellään. Kun kerran viimeinen sykli on menossa, niin eipä tule suurta vahinkoa jos höpisen ihan puuta heinää.

Putken olemassaolosta tiesin ja esiripun noustua putki lavan täyttikin. Lippuni on permannon etuosassa ja hieman kohoavan lavan takia taka- ja sivuseinien kohtaamista ei näe ja täten visuaalinen harha putken jatkumisesta loputtomiin on erinomainen. Onko tuo putki sitten maan sisällä, avaruusaluksessa vai jossain ihan muualla, saattaa selvitä tetralogian aikana. Alkunäkymä oli varsin vaikuttava; lakanoilla peitetyt ihmishahmot, aivan kuin odottamassa varastoinnin loppumista. Reinintyttärien alkukohtauksessa putken etuosaan ilmestyivät kuitenkin läpinäkyviä harsoverhoja, jotka loivat sopivan ympäristön vesileikkeihin ja Alberichin kiusaamiseen. Reinin kulta-aarre muistutti kovasti atomimallia, joka vei ajatukset mahdollisiin kylmän sodan atomiuhkaleikkeihin. Moinen tulkintasuunta ei kyllä saanut erikoisemmin tukea myöhemmin, saa nähdä pääseekö tuosta mihinkään myöhemmin.

Kohtauksen vaihtuessa Reinin verhot hävisivät ja putki katkaistiin "normaalilavasyvyyden" kohdalta taustakankaalla jonka voisi kuvitella mallaavan jonkinlaista vuoristosolajatketta. Sen huipulla taustavalojen läpiajamana sitten on Valhalla, jonka voisi kuvitella tuossa lavastuksessa olevan supermoderni pilvenpiirtäjäkokonaisuus jossain kaukana korkealla. Valhallan luonne muuttuu kyllä loppukohtauksessa, josta enemmän myöhemmin.

Jumalat ovat pukeutuneet valkoisiin ja aloittavat toimintansa puolinaamioihin pukeutuneina. Liikekieli asuineen ja eritoten Freian liikkeet tuovat mieleen jonkunlaisen mukaelman klassisesta kreikkalaisesta näyttämöasetelmasta. Jättiläisten saapuessa ja jumalten riippuvaisuuden omenista toteamisen jälkeen, klassinen asetelma puolinaamioineen poistuu. Pitäisikö tuosta vetää jotain johtopäätöksiä vaikkapa alustalta tippumisen tai pokkuroinnin kuolevaisuudeksi muuttumisen suhteen?

En tiedä onko Logesta tarkoituksella muokattu Wagneria muistuttava hahmo, mutta sellainen hän kyllä minulle on. Viitassa ja baskerissa yksi Reininkullan primus moottoreista vie Wotanin Nibelheimiin. Alberichin valtakunta paljastuu kun lavan etuosa nousee lippana ylöspäin. Alberichin komentokeskus on kultaharkkojen keskellä ja monitoroineen voisi muistuttaa vaikka ydinvoimalan ohjauskeskusta. Vaikka kuinka yritän yhdistää ensimmäisen kohtauksen atomimallin tuohon, niin ei se oikein tunnu onnistuvan. Jätetään se atomimalli odottamaan tulevia oopperoita.

Käärmettä mallintaa mukavasti komentokeskuksen etukaiteen hammasmalli uhkaavine hydrauliikkakourineen. Wotanin saatua sormuksen hän keskittyy kovasti ihailemaan sen nyrkkirautamaista olemusta. Onko kellään muuten tietoa millainen sormus oli ihan ensimmäisessä Ringissä? Jotenkin nämä kookkaat jumppakuulat tuntuvat aina hieman hassuilta, mitenköhän Riku hoiti homman?

Erdan käveltyä lavan halki Wotanille ohjeita kertoen Freia saadaan vihdoin piilotettua kultaharkkopinojen, Tamhelmin ja sormuksen taakse. Fafner poistaa hengen Fasoltilta ja laahustaa aarre mukanaan putken takaosaa kohti.

Savun keskeltä Valhalla näkyykin nyt taustalla ja tällä kertaa se ei enää näytä pilvenpiirtäjäkokonaisuudelta, vaan enemmänkin jonkinlaiselta avaruusalukselta. Saa nähdä mitä tulevina iltoina on edessä.

Kokonaisuutena erittäin toimiva ohjaus ja näyttävä lavastus, joka on muuten Peter Sykoran suunnittelema. Yritän vieläkin pysyä erossa oheismateriaaleista ja jatkaa neitseellistä kosketusta tähän Ringiin. Mielenkiinnolla odotan mitä teemoja Friedrich kehittää eteenpäin ja olenko missannut jotain olennaista. Ainakaan ohjauksen ja lavastuksen sisällön vanhenemisen takia tätä Ringiä ei ole kannattanut laittaa naftaliiniin. Tietysti kolmenkymmenen vuoden aikana sen on nähnyt jo niin moni (vihdoin minäkin), että kyllähän sitä varmaan on aika luoda jo jotain uutta teatterin osalta.

Solisteihin, orkesteriin ja kapellimestariin en ole vielä viitannut sanallakaan. Silloin kun homma on hyvissä käsissä, niin eipä paljon tarvitsekaan. Maestro Donald Runnicles on vakuuttanut minut jo aikaa sitten pätevänä Wagner-vispaajana. Solistit olivat mainioita ja erittäin tasalaatuisia. Pitäisi mainita oikeastaan kaikki jos haluaisi kehua. Werner Van Mechelenin Alberich ja Burkhard Ulrichin Loge saavat tällä kertaa nimensä tässä yhteydessä esille.

Huomenna jatketaan, jännää...

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Henkäyksiä välitilassa

Ooppera: Only the Sound Remains - Kansallisooppera, Helsinki 2017-4-12

© 2017 Suomen Kansallisooppera / Heikki Tuuli
Kaija Saariahon uusin ooppera Only the Sound Remains sai Suomen ensi-iltansa tänään vuosi Amsterdamin kantaesityksen jälkeen. Ooppera koostuu oikeastaan kahdesta erillisestä oopperasta Always Strong ja Feather Mantle. Molemmat pohjautuvat Ezra Poundin ja Ernest Fenollosan englanninkielisiin runokäännöksiin japanilaisista nō-näytelmistä. Saariaho on itse tehnyt libreton noiden käännösten perusteella.

Varsinaisia tapahtumia tarinoissa on todella vähän ja tematiikka pyöriikin enemmän henkimaailman rajoilla. Ensimmäisessä tarinassa pappi on uhraamassa kuolleen luutunsoittajan soitinta, kun soittajan henki saapuu häntä tervehtimään. Toisessa taasen kalastaja löytää höyhenviitan, mutta sen omaava henkimaailman olento tulee huomauttamaan tarvitsevansa sitä enemmän.

Saariaho käyttää äänimaisemansa luomiseen kahta varsinaista solistia; kontra-tenoria henkenä molemmissa tarinoissa ja baritonia pappina ja kalastajana. Tarinat eivät sinänsä liity toisiinsa, mutta samojen solistien käyttö sitoo ne mukavasti yhteen. Solistien tukena on nelihenkinen kuoro (SATB), jousikvartetti, kantele, huilu ja lyömäsoittaja.

Musiikki omaa hieman itämaisvaikutteita kenties tarinoiden historian takia, mutta sävelkieli on kyllä Saariahon omaa. Äänimaisema oli itsessään niin kuvaileva, että yleensä kuuntelen tämän tapaista musiikkia silmät kiinni ja annan äänten muodostaa oman kuvansa päässäni. Se ei toisaalta välttämättä ole optimaalisin tapa nauttia elävästä musiikkiteatterista.

Saariahon vakio-ohjaaja Peter Sellars lähestynee tarinoita noiden nō-näytelmien hengessä. Minulla ei valitettavasti ole oikeastaan minkäänlaista kosketuspintaa japanilaisen teatterin historiaan ja tyyleihin, joten en voi arvioida lopputulosta sillä perusteella. Sellars, lavastaja Julie Mehretu ja valaistuksesta vastaava James F. Ingalls pelkistävät lavailmaisua paljolti mimiikan, sekä valon ja varjon pohjalle. Mielestäni lopputulos on varsin tyylikäs ja tukee musiikin henkeä. Feather Mantlessa keskeisessä osassa on tanssija joka hienosti lisää dynaamisen elementin lavailmaisuun.

Klassisen oopperaohjelmiston ystävälle Only the Sound Remains saattaa olla suhteellisen vaikea pala nieltäväksi. Musiikki on kenties hankalammin avautuvaa kuin vaikkapa Saariahon edellisessä oopperassa Émiliessä. Tarinoiden sisältö pyörii henkimaailman rajamailla. Toisaalta runojen tekstiä lukiessa (libreton käännös löytyy muuten Kansallisoopperan sivuilta) tajuaa kuinka hienosti Saariahon musiikki peilaa niiden maisemaa.

Helsingissä solisteina laulavat kontra-tenori Anthony Roth Costanzo ja baritoni Davone Tines. Kerrassaan mainio parivaljakko joiden äänet sopivat hienosti rooleihin. Tanssija Nora Kimball-Mentzos taisi olla mukana jo Amsterdamissakin. Kuorokvartetilla Tuuli Lindeberg, Karariina Heikkilä, Matias Haakana ja Nicholas Söderlund oli nähdäkseni jonkinlaista koreografiaakin orkesterimontussa, mutta permannolta ei näkynyt paljon muuta kuin satunnaisia käsien liikkeitä. Kaikkien laulajien ohella myös kaikkien soittajien tuottamia ääniä taidettiin muokata sähköisesti. Kanteleensoittaja Eija Kankaanranta, huilisti Camilla Hoitenga, lyömäsoittaja Heikki Parviainen ja jousikvartetti Meta4 täydensivät soittajakaartin kapellimestari André de Ridderin johdolla.


torstai 6. huhtikuuta 2017

Onegin revisited

Ooppera: Jevgeni Onegin - Kansallisooppera, Helsinki 2017-4-6

© 2017 Suomen Kansallisooppera / Heikki Tuuli
Tänään tarjoutui mukavasti mahdollisuus käydä katsomassa Marco Arturo Marellin mainio Jevgeni Onegin ohjaus uudestaan. Ensi-ilta valloitti minut mukaansa ja uudelleen kokeminen vain vahvisti positiivista kuvaa.

Nyt tarttui ohjauksesta silmiin lisää pieniä yksityiskohtia, jotka mukavasti aiheuttivat raikasta aivotoimintaa. Aikakerroksien kiertyminen toisiinsa ja joidenkin kohtausten lopukkeiden tulkintamahdollisuus  molemmissa ajoissa olivat hienoja havaintoja. Esimerkkinä vaikkapa Oneginin kirjeen vastaanottaminen Filipjevnan pojanpojan toimittamana. Tai kuinka loppudueton elekieli on toisintoa kirjeaarian aikavääristymästä.

Naisroolit olivat tänään samat kuin ensi-illassa. Mainio kvartetti, hienoa kuultavaa jälleen. Josef Wagner oli jälleen vakuuttava Onegin. Lenskinä lauloi tällä kertaa Tuomas Katajala, erinomainen ilta häneltä. Ruhtinas Greminin roolissa lauloi Koit Soasepp, ei hullumin laulanut hänkään.

Kyllä ilta kuluu rattoisasti tämän oopperan parissa. Vielä on esityksiä jäljellä tänä keväänä, suosittelen.

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Sevillan parturissa

Ooppera: Sevillan parturi - Kansallisooppera, Helsinki 2017-3-21

© 2007 Suomen Kansallisooppera / Heikki Tuuli
Kansallisoopperan tuotanto Gioachino Rossinin menestysoopperasta Sevillan parturi on jo yli 20 vuoden ikäinen. Tämän iltainen esitys oli 87. ja itse näin Giancarlo del Monacon ohjauksen ensi kertaa Töölänlahden rannalla kymmenisen vuotta sitten.

Rossinin oopperoita tulee kuunneltua kokonaisina harvoin. Tänäänkin Sevillan parturissa yllätti resitatiivien määrä. Sitten kun aarioita tulee, ne ovat kelpo tavaraa, mutta välillä meno tahtoo musiikillisesti hieman kylmetä. Osaltaan tuohon on tietysti kyllä syynä ohjauskin. Tunnustan olevani komedioiden suhteen aika kranttu. Sinänsä en vierasta mitään komediakliseitä (en edes tähän tuotantoon viitaten vaikkapa vessahuumoria), mutta se veteen piirretty viiva, joka rajaa minulle mielenkiintoisen hömppähuumorin tuntuu olevan aika hankala paikantaa. Ja hömppäähän Sevillan parturi on. Jos moista juonta tarjottaisiin puhenäytelmän tekstinä, niin aika magiaa pitäisi lavalla olla tarjolla, jotta homma kiinnostaisi.

Del Monacon ohjaus on sinänsä varsin ajaton, mutta jotenkin on tunne että ehkäpä se on jo aikansa elänyt. Tunnustan etten kyllä ole paljon Sevillan parturi ohjauksia nähnyt. Jos jollakulla on suosituksia hyvistä tallenteista, niin laittakaapa kommentteihin tai lähettäkää sähköpostia. En muuten muistanut kymmenen vuoden takaa ohjauksesta mitään muuta kuin sen, että lavalla on villakoira. Tämä selittyy tietysti sillä että kuulun itsekin erään kääpiövillakoiran palveluskuntaan.

Illan solistikaarti soi meille kelpo esityksen. Nimiroolin esittäjä Leon Košavić kyllä pelästytti avajaisaariallaan laulamalla hieman jäljessä, mutta onneksi se ei jatkunut pidempään. Tuomas Katajala on komeaääninen Kreivi Almaviva. Aina Katajalan äänensävy ei nappaa täysillä omaan makuuni, mutta hänestä on kehittynyt todella laadukas tenori. Muut miespääroolit olivat Hannu Niemelän Bartolon ja Jyrki Korhosen Basilion kanssa ihan kelpo kuosissa.

Rosinan roolissa Victoria Yarovaya teki hienoa jälkeä ja Jenni Lättilä sai Bertan aariassa näyttää lahjojaan. Rossini käyttää aarioissaan paljon staccato tykitystä (vai millä nimellä sitä verbaalipapatusta pitäisi kutsua) ja sen suvereeni taitaminen taitaa olla aikamoinen erikoistaito. Tämän illan solisteista kukaan ei yllä ihan huipputasolle, mutta sen verran harvinainen sen puhdas taitaminen on että eipä tuo haittaa.

Omissa korvissani illan ehdottomat sankarit olivat kapellimestari Alessandro de Marchi ja kansallisoopperan orkesteri. Mielestäni Rossini kirjoittaa ihanan kepeää, iloista ja sävykästä orkesterisatsia ja tänään de Marchi ja orkesteri tuntuivat nauttivan sen hengittämisestä maailmalle. Bravi tutti!

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Onegin kaltevalla pinnalla

Ooppera: Jevgeni Onegin - Kansallisooppera, Helsinki 2017-3-17

© 2017 Suomen Kansallisooppera / Heikki Tuuli
Sveitsiläisestä ohjaajavelhosta Marco Arturo Marellista on tainnut tulla jonkinlainen laadun tae Kansallisoopperassa. Pelléas ja Mélisande, Ruusuritari ja Lepakko ovat osuneet minun musiikkiteatterimakuuni mainiosti. Marelli tuntuu löytävän teoksiin aina mielenkiintoisen lähestymiskulman joka sikiää kuitenkin teoksen omasta tematiikasta. Ymmärrän kyllä että jotkut saattavat vierastaa esimerkiksi ohjaajan omia lavastuksia, jotka hän suunnittelee tukemaan omaa näkökulmaansa.

Jevgeni Oneginin Marelli kääntää Oneginin muistelmiksi, jotka tämä kokee kohdattuaan Tatjanan Greminin vaimona. Flashback ei ideana ole uusi, mutta mielen aikamatkailu sopii Oneginin teemoihin loistavasti. Ihmisillä on katse aina joko eteen- tai taaksepäin, nykyhetki tahtoo unohtua. Ensimmäisessä näytöksessä Larina ja Filipjevna muistelevat kuinka ennen asiat olivat. Toisaalta Tatjana ja Olga haaveilevat tulevaisuudesta. Kaipaus taakse ja haaveet eteen ajavat nykyisyyden pois.  Tämä kulminoituu loistavasti Tatjanan kirjeaarian aikana jolloin Tatjana avaa sydämensä kohti tulevaisuutta, mutta lavan sivulla oleva Onegin taasen vielä kauempaa tulevaisuudesta kirjoittaa kirjettä Tatjanalle tekemistään tyhmistä valinnoista. Kun vielä aarian lopussa he meinaavat kohdata lavalla aika-avaruuden vääristyessä, on minun haltioitumiseni huipussaan.

Marellin lavastus tukee komeasti mielten kallistumista eteen- ja taaksepäin. Lavasta on muotoiltu vino huone, jonka vaalean kliininen sävy korostaa päähenkilöiden sisäisen elämän tutkiskelua, eikä panostamista epookin siirappiseen kliseeromanttisuuteen. Kaikki lavan pinnat ovat kallellaan, jopa viimeisen taustaprojisoinnin horisontti. Tämä hetki ei ole stabiili; historia, kaipaus ja muistot vievät taakse, haaveet ja toiveet eteen. Elä siinä nyt sitten välissä.

Oopperaillan kapellimestarina toimi venäläinen Mikhail Agrest. Välillä katsomossa huomasin pohtivani vaikuttiko ohjaus ja lavastus omaan kokemukseeni musiikista. Vastaus on tietysti kyllä, tietyt Tšaikovskin musiikin aiheuttamat paatokset tuntuivat keveämmiltä. Asiaa ei oikein voi mitata huonompi/parempi skaalalla. Kun ohjaus ja visuaalinen esitys on ajatuksia herättävä, niin musiikin kokeminenkin on toisenlaista. Jos kuulisin tallenteen eilisillan esityksestä, näkemättä lavatapahtumia, niin kuinka erilaiselta musiikki kuulostaisi? Mahdoton sanoa.

Illan solistit suoriutuivat urakastaan hyvin. Itävaltalainen Josef Wagner oli kerrassaan mainio Onegin. Jussi Myllys Lenskinä ja Jyrki Korhonen Gremininä eivät pettäneet. Olesya Golovneva Tatjanana, Jeni Packalen Olgana, Anu Ontronen Larinana ja Merle Silmato Filipjevnana muodostivat hienon naiskvartetin. Erityisesti Packalen oli kerrassaan valloittava Olga ja Ontronen sopi hyvin äiti Larinan rooliin.

Jos jollakulla on ollut suunnitelmissa tutustua oopperaan, niin Jevgeni Ogenin olisi jälleen kerran loistava mahdollisuus siihen. Valloittavia laskevia sävelkulkuja modernin älykkään tuotannon ohessa on vaikea vastustaa.

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Menneiden aikojen värinää

Konsertti: Romanttista musiikkia pieteetillä - Konserttihovi 2017-3-5

Johannes Brahms
Tuulahdus romantiikan ajan musiikkimaisemaa täytti Konserttihovin tällä kertaa. Jousissa värähtelivät suolikielet ja klarinettikin oli valmistettu 1800-luvun lopun tyyliin. Robert Schumannin ja Johannes Brahmsin musiikki toimi välittäjänä vuosisatojen välissä.

Konsertin alkupuoli koostui Schumannin Satukertomuksista (Märchenerzählungen, op. 132). Teos on kirjoitettu triolle; klarinetti, alttoviulu ja piano. Asko Heiskasen klarinetti ja Markus Sarantolan alttoviulu kuulostivat lämpimiltä, mutta valitettavasti jäivät hieman Eero Mannisen soittaman pianon varjoon. Periodisoittimien äänenvoimakkuus ei ole aivan modernin konserttiflyygelin tasolla. Eritoten alttoviulua oli välillä hankala erottaa. Olisikohan flyygelin kannen kulman muuttaminen auttanut asiaa?

Konsertin toinen osa toi Sarantolan seuraksi jousikvarteton Jaso Sasakin ja Matti Koposen viulujen, Jussi Tuhkasen alttoviulun ja Jukka Rautasalon sellon voimin. Brahmsin F-duuri jousikvintetto sai hienon kohtelun viisikolta. Nyt balanssiongelmia ei ollut ja soittimien soinnista pääsi nauttimaan paremmin. Itselläni ei ole erikoisempaa preferenssiä periodi- tai moderniversioiden suhteen. Näitä periodiversioita tahtoo kuulla varsin harvoin, joten uudet kokemukset ovat aina tervetulleita. Brahmsin musiikkiin uppouduttuani soittimien kielivalinnat ja portamentot jäivät unholaan. Brahms vei kuuntelijan mukanaan kelpo muusikkojen avustuksella.

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Malit viulun ja pianon parissa Konserttihovissa

Konsertti: Focus Finland - Konserttihovi 2017-2-19

Erik Bergman
Sunnuntai-iltapäivän musiikkihetkestä vastasivat Konserttihovissa tällä kertaa Emma ja Tuomas Mali. Viulun ja pianon avulla tytär ja isä tarjosivat mielenkiintoisen kattauksen sooloteoksia molemmille soittimille. Lopussa lipsahdettiin Sibeliuksen voimalla duettojenkin pariin.

Ensimmäinen puoliaika koostui Erik Bergmanin ja Johann Sebastian Bachin musiikista. Bergmanin pianoteosten väliin oli siloteltu Bachin E-duuri Partita sooloviululle. Lähes kahdensadan vuoden leikkaus länsimaista taidemusiikkia taipui hienosti mielenkiintoiseksi kollaasiksi. Oli hyvä idea soittaa viulu takaparvelta, näin kontrasti toimi myös tilan kannalta.

Tunnustan ettei Bergmanin musiikki ole minulle erityisen tuttua. Konsertti nostatti kyllä kovasti uteliaisuutta, sääli ettei Tuomas Malin tuoretta levytystä ollut vielä saatavana konsertin yhteydessä. Suosikkejani olivat Sonatiini op. 36 ja väliajan jälkeen kuullut espanjalaishenkiset(?) kolme nimetöntä tanssia op. 13.

Toisella puoliajalla tanssien ohella kuulimme Eugène Ysaÿen Sonaatin sooloviululle op. 27 nro 3. Emma Mali on mainio nuori viulisti jo(s)ta toivon kuulevan vielä paljon lisää. Bachin Partitassa oli kypsää fraseerausta, Ysaÿen Sonaatti soi hienosti, mutta omiin makuuni kaipasi lisää draamaa mitä nuoteista kyllä löytyy. Intonaation vielä ripauksen puhdistuessa kaikki on mahdollista. Mainio ja ennakkoluuloton nuori viulumestari. Kelpo konsertti-iltapäivä!


tiistai 7. helmikuuta 2017

Carmenin parissa

Ooppera: Carmen - Kansallisooppera, Helsinki 2017-2-7

© 2017 Suomen Kansallisooppera / Heikki Tuuli
Carmen oli Mozartin Taikahuilun jälkeen toinen ooppera johon tutustuin. Havahtuminen oopperan ylivoimaan taiteiden kesken vei tuosta vielä monta vuotta, mutta Carmen ei ole minusta mihinkään lähtenyt. Yhtään liioittelematta voin sanoa ettei elämässäni ole ollut kokonaista viikkoa viimeiseen pariinkymmeneen vuoteen, etten jossain vaiheessa huomaisi hyräileväni Habaneraa tai Toreadoria. Välillä tuntuu että osia Carmenista pullahtelee pintaan melkein päivittäin. Siinä on sitä korvamatoa kerrakseen.

Georges Bizet sai Carmenin  valmiiksi vuonna 1875 ja hieman nihkeän alun jälkeen ooppera on nahistellut Verdin La Traviatan kanssa maailman suosituimman oopperan tittelistä. Bizet ei itse ehtinyt iloita jackpotistaan, vaan kuoli muutaman kuukauden kuluttua oopperan valmistumisesta.

Kansallisoopperan nykyisen tuotannon näin ensi kerran melkein kymmenen vuotta sitten 2007. Nyt olikin korkea aika käydä verestämässä muistoa. Tuotannosta vastaa ohjaaja Amaud Bernard. Tapahtumat on siirretty ajassa Espanjan sisällissodan aattoon 1930 luvun puoliväliin. Carmen ei ole aikaan sidottu, tarina toimii mainiosti noinkin. Salakuljettajat puuhastelevat aseiden kanssa ja Alessandro Cameran lavastus on tyylikkäästi toonattu väripaletiltaan haaleaksi, muutamaa punamyrskyä lukuunottamatta. Muutaman näytöksen aluissa hidastettua pantomiimia pidin vain hauskana visualisointina, mutta kun se tapahtui viimeisessä näytöksessä rinnan muiden tapahtumien kanssa, jäi hieman kaivelemaan mitä ohjaaja mahtoi sillä symboloida.

Illan esitys oli tuotannon 47. Edellisellä kerralla kymmennen vuotta sitten oltiin lavalla kotimaisin voimin, mutta tänään päärooleissa Micaëla poislukien oli vierailijoita. Ehdoton suosikkini laulajista oli Don Josén esittäjä Daniel Johansson. Carmenin roolin lauloi Katija Dragojevic, johon en ihan täysin syttynyt. Ääni oli periaatteessa ok, mutta näyttelijätyöskentely meni minun makuuni hieman ylipuolelle. Hän ei ollut Carmen, vaan näytteli sitä. Tim Mix ei Escamillona ollut minun mieleeni. Toreador kuulosti laahaavan perässä kuin kotimainen tangolaulaja. Mari Palo oli tänään vähän pieniääninen Micaëla. Pikkurooleista jäivät mukavasti mieleen erityisesti Jussi Merikannon Moralés ja Melis Jaatisen Mercédès.

Johanssonin ohella toinen illan suosikkini oli Alberto Hold-Garridon johtama orkesteri. Kuorollakaan ei ollut huono päivä.

Vaikka roolitus ei ihan täysin minun makuuni olekaan, niin kyllä kansallisoopperan Carmenia kannattaa käydä kuuntelemassa ja katselemassa. Bizet'n napakymppi kelpo versiona.

lauantai 28. tammikuuta 2017

Sekasotkua musiikin asemesta

Ooppera: Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth - Kansallisooppera, Helsinki 2017-1-27

© 2017 Suomen Kansallisooppera / Stefan Bremer
Tämän kirjoituksen otsikko on lainattu Stalinilta. Täsmälleen 81 vuotta sitten tuon niminen artikkeli Pravdassa muutti nuoren säveltäjän Dmitri Šostakovitšin loppuelämän musiikillisen kehityksen ja muistutti terävästi että kuolemanpelko on tärkeä elämänohje diktaattorin mielivallan alla. Kun Šostakovitšin elämästä on lukenut, niin tuntuu hämmästyttävältä miten säveltäjä on joutunut ja ennen kaikkea kyennyt toimimaan Neuvostoliiton ajatusvankilassa. Vuonna 1934 valmistunut Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth on Šostakovitšin oopperatuotannon huippu. Voidaan vain spekuloida mitä Šostakovitš olisi voinut saavuttaa oopperan saralla, jos hänellä olisi ollut mahdollisuudet toimia oman halunsa mukaan.

Kansallisoopperan uutuustuotanto on tuontitavaraa Norjan kansallisoopperasta ja Deutsche Oper Berliniistä. Ohjauksesta vastaa norjalainen Ole Anders Tandberg ja kaikki näytännöt johtaa italialainen Oleg Caetani.

Aloitetaan tällä kertaa ajatusten jakaminen musiikin osalla. Kansallisooppera on koonnut laadukkaan solistijoukon Šostakovitšin musiikin pariin. Venäläinen pääpari Svetlana Sozdateleva Katerinana ja Alexey Kosarev Sergeinä ovat kerrassaan upeaääninen valinta. Alexander Teliga on vakuuttava julmana appiukkona. Mika Pohjonen täydentää hienosti neljännen keskeisen roolin hieman reppanana Zinovina. Eritoten Sozdatelevan äänipotentiaalia kannattaa ihastella. Vahva kantava ääni joka säilyttää ilmaisuvoimansa läpi dynamiikan vaihteluiden. Pienemmistä rooleista mieleen painuivat tällä kertaa Koit Soasepp pappina ja Esa Ruuttunen vanhana vankina.

Caetani sai orkesterista irti paljon sävyjä. Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth on sellainen teos jossa voisi tosin varmaan välillä vieläkin enemmän antaa soinnin raaistua. Vaskiryhmää oli ohjauksen mukaan jaettu välillä lavallekin puuhastelemaan, mikä oli ihan toimiva idea.

Ohjaus ja tuotanto onkin tällä kertaa vähän kiperämpi juttu. Tandberg on siirtänyt tarinan Neuvostoliiton syrjämailta Norjalaiseen kalastajakylään. Ideana tuo on ihan toimiva. Olennaista on yhteisön syrjäisyys ja sulkeutuneisuus. Lavastuksen keskeinen ajatus on pyörivä "kalliosaari", jonka laella on kolmen näytöksen ajan talonrunko. Sekin toimii mielestäni hyvin.

Mutta suurin ongelma minun ja Tandbergin välillä on tarinan huumoripainotukset. Tandberg pukee Šostakovitšin musiikin välillä humoristiseen asuun, mikä useassa kohtaa rikkoo draaman balanssin. Tietysti kyse on makuasioista, mutta annanpa esimerkin. Ensimmäisen näytöksen toisessa kohtauksessa miesjoukko ahdistelee seksuaalisesti keittäjää, sitä voisi kutsua myös vaikkapa joukkoraiskaukseksi. Šostakovitšin rytmikkään kaoottinen musiikki toimii kohtauksessa hienosti ja libretonkin mukaan miesjoukko on kuolemassa nauruun. Tandberg siirtää kuitenkin mielestäni kohtauksessa yleisön tunnereaktiot väärään paikkaan. Hän laittaa yleisön nauramaan miesten kanssa. Itselleni tuli hieman outo olo kun havaitsin hymyileväni miesjoukon naidessa lateksikaloja samalla kun osa heistä raiskasi keittäjänaista. Sinänsä tuohan toimii myös juuri tuollaisena silmien avaajana, mutta en ole varma kannattaako Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbethiä kääntää komedialliseen suuntaan.

Itse pidän Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbethistä juuri sen ympäristön ja tapahtumien karuuden ansiosta. Ne selittävät päähenkilön valintoja ja Šostakovitšin musiikki pukee taas alitajunnan tasoja kuultavaan muotoon. Jos musiikki käännetään komiikan moottoriksi, mitä se ei mielestäni tässä oopperassa ole, niin draaman kokonaispainotus kellahtaa omituiseen asentoon.

Katsoi tahi tulkitisi Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbethiä mistä suunnasta tahansa, on kyseessä ehdottomasti merkkitapaus Kansallisoopperassa. Itse asiassa eilinen ensi-ilta oli koko oopperan ensimmäinen esitys Suomessa. Aikaisemmin on vain esitetty myöhempää versiota nimeltään Katerina Izmailova. Ohjauksessa oli myös paljon josta pidin ja Šostakovitšin musiikki on huikeaa. Menkää katsomaan ja kertokaa mitä piditte.