sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Viola Uotilan musiikki-iltamat Konserttihovissa

Konsertti: Konserttihovi 2015-04-26

Konserttihovin kevätkauden päätteeksi taitojaan kävi esittelemässä nuori multi-instumentalisti Viola Uotila. Violan laulun, kanteleiden ja sellon lisäksi kuulimme Tomi Uotilan sellismiä ja Leena Suhosen pianismia. Konsertin alkupuolen saimme nauttia kotimaisesta musiikista säveltäjänimien Ahmas, Korhonen, Salmenhaara, Sibelius ja Uotila parissa. Väliajan jälkeen siirryimme ulkomaille Kellyn ja Chopinin musiikin pariin.

Ilmeisesti olen elänyt jonkinlaisessa pimennossa kun en aikaisemmin ole Viola Uotilaan törmännyt. Ainakin tässä konsertissa nuoren neidon pääinstrumentti tuntui olevan kantele. Kanteleen soittajia kohtaa valitettavan harvoin; jo tästä syystä konsertti oli mielenkiintoista kuultavaa. Kanteletta vaivaa konserttisoittimena sama vika kuin kitaraakin, eli äänenpaine on kovin alhainen. Violan konserttikantele oli ilmeisesti mikrofonin kautta vahvistettu, mutta ainakin omalle paikalleni kanteleen ääni kuulosti onneksi akustiselta.

Alkupuolen kappaleista kiinnostavimmat olivat kanteleelle sovitettu Erkki Salmenhaaran Legenda ja Harri Ahmaksen Karjalainen Apollo, jossa Violan kanteleen ohella kuulimme hänen isänsä Tomi Uotilan sellonsoittoa.

Varsinaisena finaalina konsertille saimme kuulla Frédérik Chopinin Sellosonaatin. Tällä kertaa Viola soitti itse selloa ja Leena Suhonen oli pianon ääressä. Violan sellonsoittokin on varsin hyvällä mallilla. Itse jäin kaipaamaan kuitenkin vielä enemmän heittäytymistä musiikin vietäväksi ja tulkinnan syvyyttä. Tuota tulee varmasti iän myötä lisää, mutta tänään tuntui että Viola ei vielä rohjennut antaa sellolle sille kuuluvaa paikkaa, vaan seurasi hieman liikaa pianoa.

Oikein kelpo konsertti kaiken kaikkiaan. Violalla tuntuu olevan lahjoja yli useamman genren. Toivottavasti nuori taituri löytää oikean balanssin intressiensä kesken.

lauantai 25. huhtikuuta 2015

Kesäyön unelma pari kuukautta ennen keskikesän juhlaa

Baletti: Kesäyön unelma - Kansallisooppera 2015-04-24

© 2015 Suomen Kansallisooppera / Sakari Viika


Kansallisbaletin toinen suurensi-ilta päätti Töölönlahden taidetehtaan kevätkauden uutuuksien esittelyn. William Shakespearen näytelmän Kesäyön unelma on pukenut liikkeen kielelle Jorma Elo palkitussa koreografiassaan. Musiikkina kuullaan Felix Mendelssohnin vastaava näytelmämusiikki laajennettuna versiona. Lavastuksen ja puvut on loihtinut Sandra Woodall ja valaistuksen säädöistä vastaa Linus Fellbom.

Kesäyön unelman neljä pääparia muodostavat oivallisen lähtökohdan baletille. Ennen katsomoon menoa kannattaa ehdottomasti kerrata tarinan juoni, se helpottaa seuraamista. Itse luin hyllystäni löytyvän Paavo Cajanderin suomennoksen näytelmästä; pitäisi varmaan tutustua myös Matti Rossin sata vuotta tuoreempaan käännökseen.  Juonen seuraaminen baletista onnistui mainiosti ja hahmot erotti toisistaan helposti.

Jorma Elon laatima liikekieli balansoi hienosti klassisemman liikkeen ja pantomiimin välillä. Pitkiä pyöreitä kaaria ei paljon nähdä, vaan liikkeet leikataan monasti joko tyylinvaihtoon tai mimiikkaan. Tämä vie tarinaa hienosti eteenpäin ja ne pidemmät kaaret ovat sitten joukkokohtauksissa, joissa tanssi on enemmän tanssin vuoksi. Korostan taas kerran että olen baletin suhteen untuvikko, mutta omaan makuuni Elon monia aikakausia yhdistelevä liike-estetiikka vetosi kovin.

Lavastus ja valot loivat yksinkertaisen abstraktit puitteet liikkeelle. Puvut veivät mielen sopivasti Ateenan suuntaan, vaikka ensimmäisessä näytöksessä liikekieleen yhdistettynä huomasin myös harhailevani Egyptin suunnalla. Lavan taustalla valtava "metsäryteikkö"-veistos tuntuu muodostuvan ihmishahmoista. Keijumetsän valolehdet loivat nekin hienon näyttämökuvan. Hieno kokonaisuus.

Shakespearen tarinassa Titanian ja Oberonin nahistelun kohteena on Titanian poikapalvelija, jonka Oberon tahtoisi itselleen. Elon versiossa tuo poikapalvelija on muuttunut tytöksi ja muistuttaa lähinnä elävää matkamuistoa. Tällä kierretään kätevästi oudot mielikuvat keijukuninkaallisten epäilyttävistä mieliteoista.

Vaikka pääjuonena ovatkin neljän parin ihmissuhdesekoilut, niin todellinen Kesäyön unelman seremoniamestari on kujeileva haltia, Puck. Samuli Puotanen Puckina kääri yleisön pikkurillinsä ympärille. Elo antaa Puckille paljon tilaa, esimerkiksi näyttämökuvien vaihdon aikaan.

Lapsitanssijoiden "valokärpäsryhmä" oli myös paljon esillä. Baletin ja lasten suhde on minulle hieman ongelmallinen. Lähes jokaiseen balettiproduktioon tungetaan lapsia, joiden rooli tuntuu olevan kissavideoiden tasolla. Kaikkihan niistä tykkäävät ja lasten ilmestyminen lavalla saa aikaan aina ilahtuneisuuden huokailut. Onneksi Elo sitoo lapset tarinaan Puckin kautta ja saa näin synninpäästön tällä kertaa minulta.

Samuli Poutasen ohella ensi-illassa oli kelpo tanssijajoukko. Titania ja Oberon olivat Tiina Myllymäki ja Sergei Popov. Hippolyta ja Theseus taasen Daria Makhateli ja Nicholas Ziegler. Nuorina lemmenpareina Eun-Ji Ha ja Ilja Bolotov, sekä Linda Haakana ja Tuukka Piitulainen.

Tanssin taustalle Elo oli siis valinnut musiikiksi Mendelssohnin tuotantoa. Kesäyön unelman saimme kuulla kokonaan, lisättynä ja sekoitettuna mm. 4. sinfonialla ja viulukonsertolla. Illan kapellimestari oli Pietro Rizzo ja viulukonserton 2. ja 3. osaa tulkitsi Jukka Merjanen. Noita viulukonserton osia rohkenen hieman arvostella. Ymmärrän että baletissa lavalla oleva tanssi on pääosassa, mutta silti olisin toivonut viulukonserton osiin hieman enemmän tunteen paloa ja virtuoosiotetta. Nyt Merjasen soitto tuntui jäävän nuottien soittamiseksi.

Kesäyön unelma lunastaa kyllä kaikki odotukset. Kansallisbaletin molemman kevään uutuudet olivat erinomaisia ja osoittavat että kyllä kotimaasta taitavia koreografioita syntyy. Syksyllä jatketaan sitten Pienen merenneidon voimalla.

sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Roland Müller kitaroi Konserttihovissa

Konsertti: Konserttihovi 2015-04-12

Konserttihovin edellisestä kitaristivierailusta onkin tainnut kulua jo useampi vuosi. Tänään pitkän kuivan kauden katkaisi sveitsiläinen Roland Müller. Müller on pienellä Suomen kiertueella ja Imatran jälkeen vuorossa ovat Lahti ja Oulu.

Repertuaariin kuului tänään Robinsonin, Poncen, Brouwerin, Granadosin ja Tárregan musiikkia. Tällä kertaa täytyy valitettavasti todeta että en erityisemmin syttynyt Müllerin musisoinnille. Hänen tekniikassaan ei ollut sen suurempia vikoja, mutta fraseerauksen ja musiikin linjojen kanssa emme päässeet oikein yhteisymmärrykseen. Kuitenkin kyse on perinteisestä tonaalisesta musiikista, missä teemat ja melodiat muodostavat kokonaisuuksia. Müller ei minun korviini jakanut noita musiikillisia lauseita hengittäviksi kokonaisuuksiksi, vaan usein selkeän fraasin aloituksen jälkeen jokin rikkoi lauseen johdonmukaisen lopun. Robinsonin renesanssiajan korukoukeroiden kanssa tuon vielä jotenkin sulatin, mutta valitettavasti sama meno oli muidenkin säveltäjien kanssa.

Leo Brouwerin kaksi kappaletta, Un dia de noviembre ja Hika, olivat kenties onnistuneimmat tulkinnat. Käykää ihmeessä kuuntelemassa ja kertokaa omat mielipiteenne!

Mestarilaulajat 2

Ooppera: Nürnbergin mestarilaulajat - Kansallisooppera 2015-04-11

© 2015 Suomen Kansallisooppera / Sakari Viika


Mestarilaulajat on sen verran harvinaista herkkua näillä leveysasteilla, että se piti käydä katsomassa toisen kerran. Ensi-illassa Michael Kraus oli myös mykkänä, joten nyt tarjoutui tilaisuus kuulla myös hänen ääntään.

Lauantain esitys oli viides ja alkoi jo iltapäivällä kello 14. Toivoisi että Kansallisoopperan väliaikatarjoilussa huomioitaisiin aikainen alkamisaika ja Wagneriaaninen oopperan kesto. Meille myöhäisempään lounaaseen tottuneille ennen oopperaa ei ruoka vielä maita ja oopperan jälkeen kello on jo 19:30. Väliaikatarjoilun gourmet välipalat ovat kyllä nättejä, mutta ei niistä ravintoa paljon tule. Muutenkin toivoisi väliaikatarjoiluun myös "normaalimpia" vaihtoehtoja. Jos kinkkusämpylää ei Wagnerin väliajalle saa, niin vaikkapa Saksan oopperatalojen malliin pretzeleitä. Syksyisin ja keväisin jäätelökin olisi mukava yllätys. Uudet ja nuoret oopperankävijät varmaan ilahtuisivat toisenlaisestakin tarjonnasta.

Ohjauksen suhteen ei Mestarilaulajien toinen katsomiskerta uusia yllätyksiä tarjonnut. Kupfer noudattelee Wagnerin tarkoitusperiä ja hyvä niin. Lavastus toimii noinkin, mutta onhan toisen näytöksen rakennustelineiden "verhoseinät" vähän outoja. Kun kerran perinteissä tuulissa kuljetaan, niin voitaisiin kulkea kunnolla.

Musiikin suhteen tulikin sitten enemmän mieleen. Kokemieni Mestarilaulajien välillä kuulin kaksi maailmanluokan Wagner esitystä (Tannhäuser, Parsifal) ja kyllä täytyy tunnustaa että eroja löytyy. Missään tapauksessa Helsingin esitys ei ole huono, mutta kyllä Berliinissä nyansseja ja äänipotentiaalia on huomattavasti enemmän. Siinä missä Barenboim saa orkesterin hengittämään ja käyttää välillä todella herkkää sivellintä, niin Michael Güttler tuntuu välillä hieman rymistelevän läpi, eikä esimerkiksi alkusoitossa aina anna fraaseille niiden haluamaa elintilaa.

Laulajia en käy moittimaan. Helsingin miehityksen kemia toimii hyvin, vaikka varsinkaan kotimaiset solistit eivät hurjia äänitykkejä olekaan. Ensi-illassa Beckmesserin esittäjä Michael Kraus oli kipeä ja tänään oli todella hieno kuulla hänen ääntään. Vaikka hyvin Armin Kolarczyk häntä tuolloin paikkasi, niin kyllä Kraussin näyttelijänlahjoistakin nautti enemmän, kun ääni tuli miehestä eikä kymmenen metrin päästä. Muuten kelpo laulantaa kaikilta, kotimaisista laulajista ihastelin tällä kertaa eniten Jyrki Korhosen Veit Pogneria.

Kyllä kokonaisuudesta huomasi että esitys on hiotunut sitten ensi-illan jälkeen. Mainio lauantaipäivä, jos vielä joskus menen Wagnerin päivänäytökseen, otan mukaan kunnon eväät.

torstai 9. huhtikuuta 2015

Saariahon Émilie

Ooppera: Émilie - Kansallisooppera 2015-04-09

© 2015 Suomen Kansallisooppera / Stefan Bremer


Kaija Saariahon neljäs ooppera Émilie on sopraanoäänelle sävelletty monologiooppera. Kansallisoopperan Émilie-tuotannon on ohjannut Marianne Weems alunperin Spoleton festivaaleille ja Kansallisoopperan kevään kolmessa näytöksessä Émilienä taituroi Camilla Nylund. Orkesterin johdossa kuultiin André de Ridderiä.

Kaija Saariahon sävelkieli on kiehtonut minua jo pitkään. Ensimmäisen oopperan, Kaukainen rakkaus, olen kokenut vain tallenteelta, mutta muut olen onneksi onnistunut elämään myös katsomosta käsin. Heti Émilien ensi nuoteista lähtien tuntuu kuin olisi tipahtanut keskelle äänimaisemaa. Minulle monet Saariahon musiikin kokemukset ovat enemmän musiikin keskellä olemista, kuin musiikkia ulkopuolelta kuuntelemista.

Émiliessä käytetään apuna sähköistä äänentoistoa. Marianne Henrikssonin soittaman cembalon ääntä panoroidaan usein stereokuvassa, Nylundin ääntä välillä jaetaan ja transponoidaan eri rekistereihin, tuntuu kuin hän laulaisi duettoa itsensä kanssa. Jossain vaiheessa toivoin että salissa olisi ollut mahdollisuus jakaa ääntä tulemaan myös takaapäin, jolloin tunne kuulijan oleskelemisesta kolmiulotteisessa äänimaisemassa olisi ollut vielä vahvempi.

Émilie du Châleten viimeisten elinpäivien aikaisen ajatusketjun on libretoksi kirjoittanut Amin Maalouf. Juonta oopperasta ei kannata etsiä, vaan kyse on yhdeksästä kohtauksesta joissa Émilie elää nykyisyyttään, menneisyyttään ja tulevaisuuttaan. Émilie du Châlet oli valistuksen ajan tiedenainen, jonka mielenmaisemasta saamme läpileikkauksen. Saariahon ja Maaloufin Émilietä ei ole kategorisoitu yhteen karsinaan, vaan saamme tutustua häneen äitinä, rakastajana, tiedenaisena ja kääntäjänä. Jälleen hieman harmittelen Kansallisoopperan muutaman vuoden takaista päätöstä luopua librettojen painamisesta, Émilien libretossa olisi tutkimista enemmänkin.

Camilla Nylund laulaa upeasti ja ilmentää hienosti monimuotoisen hahmon ajatuksen juoksua. Neal Wilkinsonin lavastus toimii hyvin; abstrakti tila jossa kirjoituspöytää ja divaania ympäröivät yksinkertaiset epäkkäät ja kolmiot, joiden pintaan heijastetaan videokuvaa ja värejä. Erittäin toimiva ratkaisu.

Voin kuvitella että Saariahon musiikille eivät kaikki lämpene. Sen sävyjen rikkaus on lumonnut minua jo pidemmän aikaa. Émilie oli jälleen yksi erilainen matka Saariahon musiikin maailmaan. Toivottavasti jonkinlainen tallenne tulisi saataville, Émilien maailmaan haluaisin tutustua tarkemminkin.

lauantai 4. huhtikuuta 2015

Parsifal Dmitri Tcherniakovin mukaan

Ooppera: Parsifal - Staatsoper in Schiller Theater, Berlin 2015-04-03

Mistäköhän aloittaisi? Richard Wagnerin viimeinen ooppera Parsifal on todellinen runsaudensarvi tulkintojen suhteen. Ken jaksaa tutustua tarinaan ja sen eri tulkintoihin, huomaa äkkiä että tulkintoja on yhtä monta kuin tulkitsijoitakin. Kristinuskoon taipuvaiset omivat Parsifalin valitettavan usein omiin tarkoituksiinsa, koska Wagner hyödyntää oopperassa kristinuskon mytologiaa ja symboliikkaa. Wagnerin loppuaikojen kiinnostuksesta Buddhalaisuuteenkin on löydettävissä viitteitä. Mistä Parsifalissa sitten on kysymys? Wagnerin oopperallinen testamentti sisältää sen saman psykologisen pohjavireen kun kaikki hänen muutkin kypsän ajan oopperansa: ihminen halujensa, toiveidensa ja historiansa kanssa keskellä muita ihmisiä, kuinka laumaeläin käyttäytyy ja kuinka sille käy sosiaalisessa verkossa?

Staatsoperin uuden Parsifal tuotannon on ohjannut venäläinen Dmitri Tcherniakov. Ajan hengen ollessa sitä mitä se on, tekee mieli yrittää löytää ohjauksesta jonkinlaista analogiaa tämän hetken venäläiseen yhteiskuntaan. Minun on vaikea löytää sitä muuta kuin Wagnerin omalla valta/usko-akselilla, ohjauksen en huomaa sitä suoraan korostavan. Sen sijaan Tcherniakov kohdistanee mielenkiintoamme lapsuuden traumojen käsittelyyn. Tcherniakov ei anna vastauksia, vaan asettaa kysymyksiä jotka jättää sitten avoimiksi. Aivan varmasti traditionalistit pahoittavat ohjauksesta mielensä. Itse odotin räväkämpääkin otetta, mutta kyllä lopputulos taipuu plussan puolelle.

Tcherniakov vastaa itse myös lavastuksesta ja käyttää itse asiassa pohjaideana alkuperäistä 1882 lavastusta Bayreuthista. Saman henkiset holvikaaret ovat lavalla nytkin, mutta kupoli ei aukea ylös, vaan katto kertoo kun olisimme kryptassa. Katosta roikkuu myös valaisinkompleksi, joka minulle henkii jonkinlaista koe- tahi laboratoriovalaistusta. Olemmeko siis testikammiossa?  Lavastus on sama läpi koko oopperan, toisessa näytöksessä muodot pysyvät ennallaan, mutta väri vaihtuu kliinisen valkoiseksi. Tästä enemmän myöhemmin.

Epookin voisi kuvitella olevan nykyaikaa, tai ainakin varsin lähimenneisyyttä. Graalin ritareiden asusteet voisivat viitata johonkin venäjän agraariosaan, mutta tylsiä työvaatteita on kyllä ympäri maailmaa. Ensimmäinen selkeä omaperäisyys on Gurnemanzin epäisällisyys. Yleensä Gurnemanz esitetään hieman "vanha tietäjä" mentaliteetilla, mutta Tcherniakovin Gurnemanz on selvästi henkilö jonka kuoren alla on leppoisen selittäjän sijaan elävä kompleksi ihminen. René Pape muuten tulkitsee upeasti tätä hahmoa, ääni kertoo hahmon sisäisestä menosta todella paljon.

Titurel on ensimmäisessä näytöksessä elävä ja liikkuva roikale. Hänen arkkunsa kannetaan lavalle, mutta mies itse seuraa arkkuaan ja kiipeää sinne makaamaan ja laulamaan osansa. Titurelin ja Amfortaksen suhde on ensimmäisiä vinkkejä Tcherniakovin vanhempi-lapsi kohdevalosta. Amfortas on mielestäni korostetusti Jeesus-hahmo ja Titurel on ritarien ykköspalvonnan kohde. Titurel tuntuu pakottavan poikansa toimittamaan seremonian, joka koostuu veren valuttamisesta tämän haavasta nautittavaksi ehtoollisena ritarien kesken.

Parsifalin hahmo on erikoinen. Tämä rinkka selässä kulkeva maailmanmatkaaja käyttää aluksi shortseja ja hupparia. Ilmeisesti vaatetus viittaa myös jollain tavalla kypsyyteen, sillä toisen näytöksen lopussa, myötätunnon purskahtamisen jälkeen, Parsifal vaihtaa vaatteensa graalin ritareiden tympeään asusteisiin. Tämä kypsyysnäyte liittynee myös lapsuuden trauman purkautumiseen, josta myöhemmin hieman lisää.

Ensimmäisen näytöksen siirtymämusiikki ei mullista sen suurempia näyttämöllä. Sen aikana ritarijoukko suorittaa käsienpesun, jota voi tietysti pitää myös symbolisena siirtymisenä. Graali on se malja, josta nautitaan vedellä blandattu Amfortaksen veri. Ensimmäisen näytöksen lopuksi Kundry tulee korjaamaan mukaansa Amfortaksen veriset vaatteet.

Toisessa näytöksessä Tcherniakov korostaa lapsuuden traumojen vaikutusta ja syntyä. Kuten mainitsin lavastus on täysin sama kuin ensimmäisessä näytöksessä, mutta kaikki on valkoista. Klingsor asustaa tässä ympäristössä tytärkatraansa kanssa. Klingsorin hahmo on neuroottisesti käyttäytyvä aikamiespoika, joka päällisin puolin tuntuu jopa hauskalta ja huvittavalta, mutta jonka alla kaikki tietävät olevan jotain iljettävää ja pahaa. Ilmassa on hyväksikäytön ja jopa pedofilian tuoksua. Kundryn suhdetta Klingsoriin on vaikea päätellä. Tuntuu kuin Kundry voisi olla Klingsorin esikoistytär.

Parsifalin saavuttua Klingsorin valkoiseen maailmaan Kundryn kertoessa Parsifalin äidistä, näytellään taustalla kohtaus Parsifalin lapsuudesta. Äiti keskeyttää Parsifalin ensimmäisen eroottishenkisen kokemuksen naapurintytön(?) kanssa. Tästä voisi kuvitella Parsifalin jääneen shortsi- ja hupparikauteen ja vasta eroottinen viritelmä Kundryn kanssa saa Parsifalin silmät aukeamaan ja havaitsemaan oman haavansa lapsuudestaan. Jota hän tietysti sitten peilaa Amfortaksen haavan kautta. Ja Amfortasta on periaatteessa hyväksikäyttänyt oma isänsä pakottaessaan tämän ehtoollisen lähteeksi. Isä, miksi minut hylkäsit?

Kolmannesta näytöksestä odotin enemmän edellisiä yhteen sitovaa, mutta Tcherniakov ei selittele vaan jatkaa kysymysten asettelua. Amfortas kaataa Titurelin arkun ja raahaa isänsä ruumista pitkin lavaa. Graalin sisältävän laatikon hän paiskaa sivuun. Kun Parsifal palauttaa keihään Amfortakselle, tämä alkaa vaipua suuteloon Kundryn kanssa. Lopuksi Gurnemanz saapuu paikalle ja puukottaa Kundrya selkään. Sillä välin ritarit ovat saavuttaneet hurmoksen Parsifalin saapumisesta ja kulkevat polvillaan ylistäen yläilmoja. Parsifal ottaa lopuksi Kundryn kuolevan(?) ruumiin syliinsä ja poistuu lavalta. Odotin että merivuokkoja muistuttavat, polvillaan olevat ritarit olisivat vaipuneet kuolleiksi, sen verran heikon näköisiä he olivat. Näin ei kuitenkaan käynyt.

Mitä tästä kaikesta voisi vetää yhteen? Kyllä se Tcherniakovin korostama teema on varmaankin lapsuuden traumat ja niiden läpikäynti. Jotkut kostavat omaa mustaa historiaansa lähimmäisiinsä ja osa tajuaa oman kohtalonsa vasta nähdessään sen muiden kokemana. Gurnemanzin kohdalla historiaa ei esitetä millään tavoin, sen olemassaolo vain näytellään eleiden tasolla. Tulkinnanvaraa jää paljon joka kohtaan. Klingsorin suhdetta ritareihin on minun vaikea käsittää. Toki se Wagnerin libretossa on, mutta ohjaus ei tue sitä visuaalisesti. Koko toinen näytös omaa hieman Kubrikin Kellopeliappelsiinimaista henkeä. Ensimmäinen ja kolmas näytös voisivat sisältää myyttisen version jumalasta uhrattuine poikineen. Toinen näytös on kliininen leikkaus psykologiaan, pelkoineen ja traumoineen. Näiden yhdistäminen jää katsojan tehtäväksi.

Kyllähän tuo ohjaus paljon ajatuksia herätti. Ja jälleen kerran totean sen olevan taiteen perimmäisen tarkoituksenkin.

Ja kuultiinhan teatterin taustalla musiikkiakin... Daniel Barenboimia en voi liikaa kehua, Staatskapelle Berlin on jumalainen instrumentti hänen käsissään. Laulajat olivat taas aivan huikeita. Nimiroolin lauloi upeasti Andreas Schager. En täysin syttynyt hänen Siegfriediinsä pari vuotta sitten, mutta tämän iltainen Parsifal oli napakymppi. Anja Kampe oli parantunut ensi-iltaa vaivanneesta flunssastaan ja oli kerrassaan mainio. René Papen mainitsin jo aikaisemmin ja hän viestitti äänellään Gurnemanzin salatusta sielunelämästä. Wolfgang Koch ja Matthias Hölle selvittelivät välejään Amfortaksena ja Titurellinä. Tómas Tómasson hämmästytti Klingsorina.

perjantai 3. huhtikuuta 2015

Waltzin Tannhäuser Schiller-teatterissa

Ooppera: Tannhäuser - Staatsoper in Schiller Theater, Berlin 2015-04-02

Kerrataanpa heti tähän alkuun että olen suhteellisen hardcore Daniel Barenboim fani. Tämäniltainen Tannhäuser iltapuhde oli oivallinen annos nerokasta musisointia, joka upposi minuun vahinkoa tekemättä. Staatsoperin Tannhäuser on vuoden vanha tuotanto, jonka on ohjannut saksalainen koreografi Sasha Waltz, jota taasen on lavastuksessa avustanut Pia Mater-Schriever.

Tarkkaamon Wagner-kevään tähänastiset tuotannot; Mestarilaulajat ja Tristan ovat olleet ohjauksien puolesta perinteitä kunnioittavia esillepanoja ja Lohengrin taasen hieman erikoisempi versio. Staatsoperin Tannhäuser lukeutuu tarinan puolelta perinneosastolle, mutta tanssikoreografin toimiessa ohjaajana on lavatoiminnoissa paljon mielenkiintoista maustetta.

Venusvuoren bakkanaali tanssitaan mielenkiintoisessa sivulleennostetussa malja- tahi pesuallaslavasteessa. Noin sanoin kuvattuna mielikuva ei houkuttele, mutta todellisuudessa se oli mielestäni hieno ajatus. Mikä eniten itseäni kiehtoi, oli sen mieltäminen silmäksi jonka pupillista pulpahtelevat Venusvuoren tanssijat. Tästähän päästään kätevästi eroottisen aspektin käsittäminen pilkkeeksi silmäkulmassa, ja jo moisen analogian kehittyminen riittää minulle.

Tanssiryhmä on keskeisessä osassa läpi oopperan ja ainoastaan toisen ja kolmannen näytöksen alut ovat tanssitonta teatteria. Tämäkin kuulostaa sanottuna oudommalta, mutta tanssijat ovat yleensä integroitu kuoroon ja kuorohan piipahtelee Tannhäuserissa usein lavalla. Mitä Waltz haluaa sitten tanssin avulla sanoa ja unohdetaan nyt tuo alun bakkanaali? Oikeastaan aika paljonkin. Ensin hieman nikottelin joidenkin ratkaisujen kanssa, kun tekstin alimerkitysten kuvitus liikkeellä tuntui jotenkin rytmiä rikkovalta. Toisaalta pyhiinvaeltajien ryhmän "rutiini rauhoittaa" luuppi kuvasi hyvin uskon dogmaattisuutta ja rituaalisuutta. Toisessa näytöksessä tanssijoiden yht'äkkiset nytkynnät ja värinät tuntuivat rikkovan jonkunlaista flowta. Kolmannessa näytöksessä päädyin tulkitsemaan niitä jonkinlaisina alitajunnan purskahduksina, jotka tuottavat vastakohdan esimerkiksi sosiaalisen tilanteen vaatimalle toiminnalle. Noita voisi olla kiva pohtia tarkemmin libreton ja ajan kanssa.

Lavastus oli kokonaisuutena varsin minimalistinen. Bakkanaalialtaan jälkeen ensimmäinen näytös taidettiin käydä pelkän savuverhon voimalla. Samoin koko kolmas näytös. Toisessa näytöksessä oli sitten lavastuksen kuningasidea. Schiller-teatterin katsomon puinen seinärakenne jatkui riippuvien puupylväiden muodossa lavalle. Ja Elisabeth tervehtii koko Schiller-teatteria laulajien salina. Kolmannessa kohtauksessa puupylväiden sijoittelu hieman muuttuu ja samalla saliharha väännetään rautalangasta laittamalla katsomon valot päälle hetkeksi aikaa. Ihan toimiva lavastus vaikka armottomalla minimalismilla kokonaisuutena edetäänkin.

Loppukohtauksen paavin sauvaa taitaa tällä kertaa mallintaa jo edeltävän Venusvuori-kohtauksen jälkeisissä risuasun saanut erotikko. Paavin sauva pursuaa elämää ja sen elämä on kotoisin sieltä "vihollisen" pääkallopaikalta.

Kyllähän tuo Sasha Waltzin tuotos on mielenkiintoinen kokonaisuus. Liikkeen läsnäolo luo monella tavalla mielenkiintoisia ajatuksia, mutta perustarina pysyy kyllä ennallaan.

Ja sitten se musiikki. En ole komeampaa alkusoittoa Tannhäuseriin koskaan kuullut. Kyllähän Barenboim on aikaisemminkin rohjennut tehdä aika radikaaleja ratkaisuja tempon ja dynamiikan suhteen, mutta tämä oli kyllä täyttä nannaa. Sama meno tuntui jatkuvan läpi oopperan. Barenboim antaa dynamiikan hiljaisten kohtien olla todella hiljaisia; ja tarpeen tullen hitaita. Esimerkkinä vaikkapa Wolframin laulu iltatähdelle, jonka herkkyys oli sydäntä raastavaa. Schiller-teatterin akustiikka ei ole erityisen kirkas, mutta se mitä Barenboim saa orkesteristaan ulos, on jotain mystistä. Välillä tuntuu että soitinryhmät elävät partituurin tapahtumat, eivätkä pelkästään soita nuotteja. Barenboimin tapa tuoda orkesteri lavalle loppuaplodien aikaan kertoo aika paljon mistä hommassa on kysymys.

Laulajien suhteenkaan ei illan esitys jättänyt moittimista. Peter Seiffert Tannhäuserina ei jätä toivomisen varaa, legenda jaksaa vielä. Marina Prudenskayaa on ilo kuunnella, venäläinen laulaa saksan kieltä ja ymmärtää kieleen kuuluvan konsonanttejakin. Tanskalainen Ann Petersen lauloi Elisabethin komeasti ja sopi muutenkin mainiosti rooliin. Christian Gerhaher oli vakuuttava Wolfram ja Hermannin esittäjästä, Kwangchul Younista en ollut aikaisemmin kuullutkaan, nyt olen iloinen että olen.

Sellainen ilta tällä kertaa Wagnerin parissa. Huomenna sitten uusi Parsifal ja todennäköisesti jotain aivan muuta.