maanantai 23. huhtikuuta 2012

Ooppera: Lohengrin - Deutsche Oper Berlin 2012-04-22

Kasper Holten ohjasi ensimmäisen Lohengrininsä Moskovaan vuonna 2009. Sama ohjaushan nähtiin Tampereella vuonna 2010. Kun Deutsche Oper Berlin halusi päivittää Götz Friedrichin vanhan tuotannon, se kääntyi Holtenin puoleen. Holten tarttui toimeen ja ohjasi Berliiniin uuden Lohengrinin jonka ensi-ilta oli viikko sitten.

Luin ohjaajan ajatuksia ja konseptia käsiohjelmasta innokkaasti ennen esitystä, sekä väliajoilla. Haastattelussa Holten pohtii mielenkiintoisia näkökulmia Lohengriniin. Elsalla ei oikeasti ole vaihtoehtoa kun häntä syytetään veljensä katoamisesta. Hänen on valittava Lohengrinin apu. Lohengrin käyttää itse asiassa tilannetta ja Elsaa hyväkseen, saavuttaakseen johtajan aseman Brabantissa. Onko Lohengrin itse asiassa kenties murhannut Gottfriedin, Elsa veljen, jotta pääsisi eteenpäin suunnitelmissaan?

Holten puhuu myös sodasta ja ihmisten turvautumisesta uskontoon, taikauskoon ja mystiikkaan pelastautumista etsiessään. Kuinka nämä teemat sitten näkyvät hänen uudessa Lohengrinissään? Täytyy sanoa, että valitettavan vähän. Jos en olisi lukenut käsiohjelmaa, niin paljon asioita olisi jäänyt pimentoon. Toisaalta koska olin lukenut käsiohjelman, niin odotin teemojen kehittelyä paljon, paljon pidemmälle.

Sota tuotiin heti alkusoiton aikana lähelle. Lavalla makasi kuolleiden ja kuolevien sotilaiden ruumiita, joiden joukosta naiset etsivät omia miehiään. Vaikka monesta Lohengrinin ohjauksessa sota jää taka-alalle, niin oopperahan alkaa siitä kun Henrik Linnustaja tulee värväämään joukkoihinsa lisää miehiä koska sota on syttymässä.

Holtenin ohjauksessa Lohengrin ja Ortud ovat vastapari. He molemmat manipuloivat ihmisiä omien tavoitteidensa mukaan. Ortrud on jonkunsorttinen velho jonka kaulassa roikkuu pentagrammi. Toisen näytöksen alussa hän suorittaa ihmeellisiä rituaaleja ja voiman hankintaa valonsäikeillä, joiden merkitys jäi minulle varsin avoimeksi. Samanlainen velho on Lohengrinkin, hän voittaa Telramundin taikuuden(?), eli valo- ja savuharhautuksen avulla.

Holtenin sankarina Lohengrinissä voidaan pitää Elsaa, jolla on viimein rohkeus kysyä Lohengrinin oikeista vaikuttimista. Gottfriedkin saadaan lopussa lavalle, liekö hän ollut polttoainetta Lohengrinin taikashowssa.

Valitettavan ohueksi jää ohjauksen tulkinta tällä kertaa. Jos vertaa Holtenin Lohengrinejä, niin pidän kyllä enemmän tästä uudesta versiosta. Ensimmäisen Venäjän politiikasta imetty symboliikka ei kauheasti minua sytyttänyt. Mutta ei tämä toinenkaan mikään graalin malja ole. Onneksi sitä voi myös katsoa ilman että sieltä yrittää kaivaa sen ihmeellisempiä oivalluksia.

Lavastuksesta vastaa Steffen Aarfing. Toisen näytöksen vaijereista roikkuva parvi oli näyttävä idea, vielä kun se lopussa laskettiin lavalle korokkeeksi. Muuten tavallista ajatonta ja paikatonta maisemaa. Kirkon fasaadin perspektiivi toi mieleen Helsingin Die Tote Stadin taustakaupungin. Holtenin ohjaus sekin, tosin lavastaja siellä oli Es Devlin.

Entäpä musiikki? Illan kapellimestari oli jälleen Donald Runnicles, josta taitaa alkaa kehittyä yksi suosikkikapuistani. Mutta on orkesterikin hyvä. Jostain syystä Runnicles halusi kolmannen näytökseen alkusoittoon todella rivakan vauhdin ja komeasti orkesteri sen soitti. Kolmannessa näytöksessä vaskia ja lyömäsoittajia oli levitelty salin sivuille (taisipa olla muutama takanakin) ja efekti oli aivan mahtava.

Laulajat ovatkin sitten hankalampi tapaus. Alunperin Lohengrinin roolin piti laulaa Marco Jentzsch, sitten Klaus Florian Vogt ja lopulta tänään lavalla oli Stefan Vinke. Häntä olen kuullut Mestarilaulajissa Leipzigissä aikaisemmin, mutta tänä iltana en välttämättä syttynyt hänen Lohengrinille. Elsan roolissa oli Ricarda Merbeth, jonka ylä-äänet eivät oikein ole kiinni maan pinnassa. Kun hän laulaa matalampaa tessituuraa, esimerkiksi sänkykohtauksen alkupuolella, niin kaikki on ok. Sitten siirrytään ylemmäs ja legatoon, niin ääni ei tunnu olevan kiinni missään. Omituinen efekti, tai sitten omituinen kuuntelija. Ortrudin laulaja, Petra Lang, oli suosikkini illan solisteista. Jos hän saisi ääneensä vielä hieman pehmeyttä ja pyöreyttä, niin  hymyni leviäisi lisää. Albert Dohmen oli aivan kelpo Henrik. Telramundin roolin lauloi Gordon Hawkins, hänelläkin on hyvä ääni, mutta terävyyttä ja aksentointia kaipasin enemmän. Kuninkaan airutta, Bastiaan Everinkiä, tulemme varmasti kuulemaan tulevaisuudessa myös isommissa rooleissa. Deutsche Operin kuoro on todella hyvä, sitä on tälläkin reissulla joka ilta tullut ihmeteltyä.

Eli mitä jäi käteen Lohengrinistä? Hienoa musiikkia, hyviä laulajia ja  hieman lattea ohjaus.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Ooppera: Rienzi - Deutsche Oper Berlin 2012-04-21


Richard Wagnerin kolmea ensimmäistä oopperaa esitetään harvoin. Näissä oopperoissa Wagner haki vielä omaa tyyliään. Ensimmäinen kokonainen ooppera, Die Feen (Keijut), oli tyyliltään saksalainen romanttinen ooppera. Sitä ei esitetty kertaakaan Wagnerin elinaikana. Toinen ooppera oli nimeltään Das Liebesverbot (Lemmenkielto). Se oli taasen koominen ooppera, jonka libreton pohjana Wagner käytti Shakespearen näytelmää Mitta mitasta. Wagner johti itse ensi-illan vuonna 1836. Menestys jäi vaatimattomaksi ja Lemmenkieltoakaan ei esitetty ensi-illan jälkeen uudelleen Wagnerin elinaikana.

Kolmas ooppera Rienzi olikin sitten menestys. Edward Bulwer-Lyttonin romaanin pohjautuva, ranskalaiseen grand opéra tyyliin sävelletty Rienzi oli Wagnerin elinaikana hänen tuottoisimpia ja menestyneimpiä teoksiaan. Rienzin tarina pohjautuu 1300-luvulla eläneen italialaisen Cola di Rienzon elämään. Cola di Rienzo oli kansanjohtaja, jonka tavoitteena yhdistää Italian kaupunkivaltiot ja nostaa Rooma takaisin vanhojen aikojen loistoon. Häntä voitaneen pitää jonkinlaisena populistina ja opportunistina joka nousi valtaan, ja jonka kansanjoukko lopulta murhasi tyytymättömänä hänen toimiinsa.

Rienzi on pitkä ooppera; Rienzin ensi-ilta kesti yli kuusi tuntia. Wagner ymmärsi pituuden ongelman ja kokeili jopa oopperan jakamista kahdelle illalle. Hän palasi kuitenkin yhden illan versioon ja lyhensi oopperaa useampaan otteeseen. Vanhemmalla iällään Wagner ei itse Rienziä enää arvostanut ja esimerkiksi Bayreuthissa Rienziä ei ole esitetty koskaan.

Oman tumman pilvensä Rienzin ylle laski Adolf Hitler, joka vaikuttui oopperasta nuorena ja piti sitä suosikkioopperanaan. Rienzin alkuperäinen partituuri oli Hitlerin mukana Berliinin bunkkerissa josta se katosi tai varastettiin Hitlerin kuoleman jälkeen.

Berliinin Deutsche Oper toteutti uuden produktion Rienzistä vuonna 2010. Ohjaajaksi valittiin Philipp Stölzl, joka oopperaohjauksen ohella ohjaa myös musiikkivideoita, mainoksia ja elokuvia. Stölzl on lyhentänyt partituuria merkittävästi ja jättänyt sivujuonien käänteet syrjään. Stölzlin ohjaus keskittyy Rienzin nousuun ja tuhoon. Stölzl on yhdistänyt nerokkaasti Rienzin tarinan Hitlerin tarinaan. Rienzi on selkeästi suuruudenhullu opportunisti joka diktaattorin valtakoneiston avulla pitää yllä valehteluun perustuvaa valtaansa.

Stölzlin näyttömökuvassa vallitsee tyylitelty R-kirjain, joka vie mielikuvat hakaristiin ja SS-kirjasimiin. Heti alkusoiton aikana Rienzi hekumoi ja johtaa gramofonista "kuuluvaa" musiikkia Albert Speer henkisessä vuoristotoimistossaan. Taustaelokuvasta saamme maapallon laskeutumaan Rienzin käsille - selkeä viittaus Charlie Chaplinin Diktaattori-elokuvaan. Elokuva ja kamerat ovat muutenkin tärkeässä osassa Stölzlin ohjauksessa. Taustalle heijastetaan elävää kuvaa Rienzistä puhetta pitämässä. Kolmannestä näytöksestä lähtien lavalla on kaksi tasoa; Rienzi alhaalla omassa bunkkerissaan järjettömine suunnitelmineen ja sodan runtelema kansa bunkkerin päällä. Väkijoukon taustalla pyörii välillä Leni Riefenstahlin Tahdon riemuvoitto -henkinen propagandaelokuva.

Aivan mahtava ohjaus ja toteutus, joka taatusti herättää ajatuksia. Mikä on kansan ja diktaattorin suhde? Kansa valitsee hänet, mutta myös lopulta tappaa. Kun Rienzi on kuollut, niin hänen paikkansa kansaa ohjaamassa ottaa samantien entinen adjutantti; uusine vallan elkeineen. Entä onko Wagnerin vika, että Hitler sattui olemaan hänen suuri ihailijansa?

Niin paljon ollaan Wagnerin jo lyhentämää oopperaa tietysti leikattu ja lyhennetty, että voidaan puhua Wagnerin ja Stölzlin Rienzistä. Edelleen Rienzi ja eritoten natsien suhde siihen on arka asia nykypäivän Saksassakin. Kun tilasin lippua esitykseen vuosi sitten, niin esityspäivän piti olla 20. huhtikuuta. Talven aikana Deutsche Operissa oli havahduttu siihen, että tuo päivämäärä on sattuu olemaan Hitlerin syntymäpäivä. Hitlerin suosikkioopperan esittäminen hänen syntymäpäivänään ei tuntunut Deutsche Operin työntekijöiden mielestä soveliaalta, joten seuraavaksi päiväksi suunniteltu Jenůfa vaihtoi paikkaa Rienzin kanssa. Hyvä niin.

Rienzin osan lauloi tänä iltana Torsten Kerl. Hänen äänensä on oli välillä jäädä taustalle joukkokohtauksissa, mutta toisaalta se kantoi tarpeen tullen hyvinkin vahvana. Näyttelijänä hän on osaan täydellinen valinta. Kameran edessä hänen ilmeidensä salamannopeat vaihtelut lepertelyn ja vihan välillä ovat mainioita. Adrianon housuroolissa kunnostautui Daniela Sindram, hieno rooli häneltäkin. Rienzin sisarta, Ireneä, esitti Manuela Uhl. Irenen ja Rienzin suhdetta kuvataan muuten tässä ohjauksessa antaen viitteitä Sieglinden ja Siegmundin sisarussuhteista. Ehkä kokonaisuutena laulajakaarti ei tuntunut armottoman kovatasoiselta, mutta toisaalta ainoa ääni josta en selkeästi pitänyt, oli Lenus Carlsonin laajavibraattoinen basso-baritoni. Orkesteria johti Sebastian Lang-Lessing. Deutsche Oper Berlinin orkesteri kuulosti hienolta, tarvinneeko tuota mainita?

Rienziä esitetään aika harvoin; voisi sanoa että hyvästä syystä. Musiikki ei ole erityisen mieleenpainuvaa. Verrattaessa sitä Wagnerin seuraavaan oopperaan, Lentävään hollantilaiseen, täytyy ihmetellä miten suuri hyppäys Wagnerin kehityksessä tapahtui lyhyessä ajassa. Jos Wagnerin tuotanto olisi loppunut Rienziin, voisin kuvitella että Rienzi olisi täydellinen kuriositeetti nykypäivänä. Onneksi Wagner puhkesi kukkimaan Rienzin jälkeen. Tästä syystä saamme nauttia Rienzin esityksistä nykyäänkin.

Tämä Rienzi-ohjaushan on jo saatavana myös DVD- ja BluRay-levynä. Tallenteella saamme nauttia Camilla Nylundin tulkitsemasta Irenestä, suosittelen.

lauantai 21. huhtikuuta 2012

Ooppera: Jenůfa - Deutsche Oper Berlin 2012-04-20

Tämän keväisen oopperaviikonlopun Berliinissä aloitti Christof Loyn uusi ohjaus Leoš Janáčekin Jenůfasta. Tuotannon ensi-ilta oli puolitoista kuukautta sitten. Deutsche Oper Berlinin orkesteria johti tänään talon musiikillinen johtaja Donald Runnicles.

Tsekkiläiset tuntevat oopperan Jenůfa alkuperäisellä nimellään Její pastorkyňa, eli Hänen tytärpuolensa. Joka oli muuten libreton pohjana olevan Gabriela Preissován alkuperäisen näytelmänkin nimi. Jos halutaan lähteä nimien kanssa saivartelemaan, niin kyllähän nuo nimet ohjaavat fokuksen eri henkilöihin. Christof Loyn voi kuvitella ottaneen ohjauksen lähtökohdakseen tuon alkuperäisen nimen, sillä hän peilaa oopperan tapahtumat Jenůfan äitipuolen, Kostelničkan, kautta. Jo ennen alkusoittoa Kostelnička astuu valkoiseen huoneeseen vanginvartijan ohjaamana ja oopperan tapahtumat käsitellään periaatteessa Kostelničkan muistelmina. Täytyy kyllä todeta, että alun jälkeen tuota muistelma-asetelmaa ei kovin paljon toiminnallisesti korosteta. Sen sijaan valkoinen huone jatkaa läpi oopperan. Ensimmäisessä näytöksessä sen takaseinä avautuu välillä paljastaen viljapellon ja sähköpylväitä. Toisessa näytöksessä seinän takaa paljastuu sama maisema talvisessa muodossaan.

Valkoinen huone, jonka sivuseinät levenevät ja kapenevat tilanteiden mukana, yhdistettynä äärimmäisen niukkaan lavastukseen, korostavat tarinan psykologista näkökulmaa. Jos tapahtumia käydään läpi Kostelničkan, eli lapsentappajan, mielen sisällä, niin Kostelničkan motiivi(t) ja mahdollinen katumuksensa nousevat mielenkiinnon kohteeksi oopperaa seuratessa. Selkeästi Kostelničkan tunteet korostuvatkin ohjauksessa, hänen syyllisyyden tunteensa puristaa häntä kasaan. Ja kun lopussa Jenůfa ja Laca lähtemään kulkemaan kohti tulevaisuuttaan käsi kädessä, ei heidän horisontissaan nouse aurinko, vaan maisema on väriltään pikimusta.

Tykkäsin kyllä ohjauksesta. Niukalla paletilla maalaillaan, mutta kun laulajat ovat hyviä näyttelijöitä, niin kyllä homma silloin toimii. Valkoinen huone ja lavastuksen vähyys toi muuten visuaalisesti mieleen Martin Kušejn ohjauksen Schumannin Genovevasta, jonka olen nähnyt DVD:ltä.

Kuten yllä vihjaisin, laulajat olivat tänään kelpo laulajien ohella hyviä näyttelijöitä. Keskeisenä naiskolmikkona lauloi: Michaela Kaune Jenůfana, Jennifer Larmore Kostelničkana ja Hanna Schwarz isoäitänä. Äänen puolesta Michaela Kaune miellytti korvaani eniten. Jennifer Larmore sai ohjauksen puolesta laittaa kaikki peliin ja hienosti hän siinä onnistuikin. Muutamassa kohdassa olisin ääntä kaivannut hieman lisää. Miehetkin olivat hyviä laulajia. Lacana lauloi Will Hartmann ja Števana Joseph Kaiser. Deutsche Oper Berlinin vahvaa laulajakaartia todisti se, että pienemmissäkin rooleissa oli minun korvaani miellyttävät laulajat. Esimerkkinä vaikkapa Simon Pauly Stárekin roolissa.

Orkesteristakaan ei ole kuin hyvää sanottavaa. Donald Runnicles ei ole vielä kertaakaan pettänyt kun Deutsche Operissa olen käynyt. Käsiohjelmassa ei mainittu erikseen kuka viulusooloja soitti, mutta kiitokset niistä menevät varmaan konserttimestarin osoitteeseen.

Hieno alku viikonlopulle. Huomenna päästäänkin sitten Wagnerin pariin.

sunnuntai 15. huhtikuuta 2012

Konsertti: Konserttihovi 2012-04-15

Edellinen Konserttihovin konsertti pääsi lipsahtamaan ohitse logistiikkaongelmien takia, mutta tänään pääsin taas nauttimaan hovin mukavasta akustiikasta. Lavalla oli hieman harvinaisempi kokoonpano: Aale Lindgren/oboe, Jani Lehtonen/viulu ja Jani Aarrevaara/piano. Triona he eivät soittaneen kuin pari teosta, muissa teoksissa olikin sitten eri kombinaatioita.

Konsertin otsikkona oli "Lemmen iloa ja lemmen surua", joka paljastaakin keskeisen säveltäjänimen, eli Fritz Kreislerin. Tunnustan heti tässä alkuun että Kreisler ei välttämättä ole lempisäveltäjiäni. Hänen sävelkielensä on hieman liian imelää minun makuuni, jotta haluaisin kotioloissa palata säännöllisesti hänen musiikkinsa pariin. Mutta kyllähän sitä konsertissa toisinaan mielellään kuuntelee. Kreislerin musiikkia esittäessä saisi sitten keimailla ja kosiskella yleisöä oikein olan takaa. Ja kyllähän Jani Lehtonen sitä tekikin, mutta olisi kenties saanut vielä liioitella hieman enemmänkin. Musiikillisesti mielenkiintoisin Kreislerin kappale minun makuuni oli sooloviuluteos "Recitativo und Scherzo Capriccio", vaikka tuon voikin varmaan laskea viulutilutuksen kategoriaan.

Oboisti Aale Lindgren aloitti illan konsertin soittamalla laulun "Laulaa ma tahdon" kokoelmasta Piaé Cantiones. Lindgren soiton ohella ihastelin hovin akustiikkaan. Vaikka kaiku on lyhyt, niin tilan lämmin ja pehmeä akustiikka tuki oboen ääntä hienosti.

Minulle konsertin ehdoton kohokohta oli Tauno Marttisen oboelle ja tam-tamille säveltämä Maisema. Todellakin nimensä veroinen kappale.

perjantai 13. huhtikuuta 2012

Baletti: Bajadeeri - Kansallisooppera 2012-04-12

Kevään toisena balettivierailuna kävin katsomassa Bajadeerin. Natalia Makarovan koreografian ensi-ilta oli jo vuonna 1997, joten kyseessä on varsinainen kestosuosikki. Illan esitys oli 53. ensi-illasta lukien.

Kuten jo Coppélian yhteydessä totesin, baletti on minulle varsin tuntematon alue. Mutta viihdyin mainiosti molemmissa tänä keväänä käymissäni balettiesityksissä. Mitä olen oopperoiden kanssa aikaisemmin todennut juonen tuntemisesta etukäteen, korostuu balettien osalta vielä enemmän. Toisella katselukerralla voisi varmaan nauttia nyansseista huomattavasti enemmän. Nytkin pänttäsin ennen esitystä käsiohjelman juoniselostusta mielestäni hyvin, mutta silti muutamaan otteeseen olin asioista hieman jäljesssä. En tiedä millä tasolla baletissa vierailijat keskimäärin tuntevat teoksen, vai onko se ylipäätänsä heille tärkeää. Minulle on pelkän taidokkaan tanssin näkeminen ei tahdo riittää, haluan tietää miten se liittyy tarinaan ja mitä sillä tahdotaan kuvata tarinan kontekstissa. Ensi kaudella onkin taas ihmeteltävää kun samalla reissulla ostin kausikortin syksyksi ja kevääksi.

Bajadeerin lavastuksen on suunnitellut Pier Luigi Samaritani. Lavalle on luotu kauniin värikäs ja romanttinen näkymä kuvitteellisesta itämaisesta maisemasta. Tosi hienoja värejä ja valoja.

Balettia seuratessa tuli mieleen pieni vertailu baletin ja oopperan suhteesta. Baletin puolella ryhmäkohtauksissa pienet rytmierot näkyvät äärimmäisen helposti. Ketju on todellakin niin hyvä kuin sen heikoin lenkki. Oopperan puolella ryhmäkohtauksia voisi kuvitella vastaavan kuoron. Kuorossa yksittäisen laulajan hyvä tai huono päivä ei näy (eli kuulu) läheskään yhtä selvästi. Ja rytmissä laulaminen on helpompaa kuin tanssiminen täsmälleen samassa tahdissa 23 kollegan kanssa. Voin kuvitella kun jokainen tanssija tuon kokoisessa joukossa onnistuu jonain iltana, niin näky on todella hieno. En tiedä onko tuo kovin yleistä, tai edes pitääkö sitä odottaa?

Toisen näytöksen Varjojen valtakunta kohtauksessa varjojen hidas saapuminen lavalle 24 tanssijan jonossa oli todella vaikuttava ja kaunis näky. Nopeimmissa kuvioissa rytmierot usein korostuivat. Solistit olivat minun silmiini mainioita tanssijoita. Nikiyana olis Salla Eerola, Solorina Jaakko Eerola ja Gamzattina Maki Nakagawa.

Bajadeeri on muuten myös aika varhainen huumetarina yli 130 vuoden takaa. Solor imaisee lievennystä oopiumipiipusta toisen näytöksen alussa ja harhat vaivaavat häntä oikeastaan koko baletin loppuun asti. En pidä Bajadeeriä muutenkaan lasten balettina, vaikka takanani istuikin lapsikolmikko joiden mukana olleet huoltajat eivät osanneet ohjeistaa jälkikasvuaan loputtoman kuiskailun vähentämisessä.

lauantai 7. huhtikuuta 2012

Konsertti: Kolmen Ristin kirkko 2012-04-07

Johannes Vesterisen luotsaama Sonus Borealis tarjosi pääsiäisen ajan aikamatkan esittämällä saksalaisen Melchior Vulpiuksen Matteus-passion. Alkuperäinen sävellys on jotakuinkin tarkalleen 400 vuotta vanha ja tänään kuulimme version, joka pohjautuu kanttori Johannes Urnoviuksen käsikirjoitukseen vuodelta 1729.

Johannes Vesterisen erikoisalana on vanha (kirkko)musiikki, joka puhtaasti musiikillisista lähtökohdista ei välttämättä ole lempimusiikkiani. Mutta konserteissa elävänä kuultuina ne tarjoavat mielenkiintoisen kokemuksen, joka ulottuu myös musiikin ulkopuolelle. Musiikkia kuunnellessa tulee pohdittua myös sen historiallista ja eritoten kulttuurihistoriallista aspektia. Miten Turussa lähes kolmesataa vuotta sitten esitettiin samaa passiota; mikä oli mahtanut olla sen tie Suomen niemeen, kuinka sitä esitettiin, ketkä sitä esittivät, miten laajasti sitä esitettiin ympäri Ruotsia?

Vulpiuksen Matteus-passio etenee pääosin resitatiivin voimalla. Kertojaääni kertoo tarinan johon Jeesus, Pilatus, Juudas ja muutama muu henkilö kuoron ohella liittävät omia vuorosanojaan. Tämän iltaiseen versioon Sonus Borealis oli lisännyt myös neljä koraalia vuoden 1701 virsikirjasta. Solistien osuus oli siis käytännössä resitointia, mutta kuoro-osuuksissa kuultiin jo hieman monipuolisempaa tekstuuria joissa kuoron ja solistien taito ilahdutti.

Oikein mukava lauantai-illan musiikkimatka.

keskiviikko 4. huhtikuuta 2012

Konsertti: Lappeen Marian kirkko 2012-04-04

En ole tarkkaan tietoinen kuinka pitkä perinne Lappeenrannassa on Mozartin Requiemin esittämisellä pääsiäisen aikaan. Toki olen huomioinut esityksiä aikaisempina vuosina, mutta tänään olin ensimmäistä kertaa paikalla. Sen verran minulla oli taustatietoa, että tiesin mennä hyvissä ajoin paikalle. Ahnehdin kuitenkin liikaa ja olin ensimmäisellä yleisölle varatulla rivillä. Eli solistit lauloivat kahden metrin päässä ja ensiviulut olivat suoraan edessäni. Esimerkiksi Johannes Vesterisen soittamista uruista kuulin ensi kertaa tietoisesti jotain vasta viimeisen osan aikana. Joten orkesterin suhteen balanssi ei ollut ihan kohdallaan.

Mutta balanssit sikseen, tämän iltainen esitys oli hieno. Ensikosketukseni Mozartin ja Süssmayerin säveltämään Requiemiin tapahtui aikanaan Milos Formanin Amadeus elokuvan välityksellä (hieno leffa, jonka Mozart/Salieri jännitehän on tunnetusti puuta heinää). Varsinainen ihastuminen Requiemiin tapahtui Karajanin viimeisen version (1986) avulla. Vaikkei sitä kannata Lappeenrannan versioon verratakkaan, niin tänään Etelä-Karjalan Klassinen kuoro oli sen verran isolla kokoopanolla liikkeellä, että kaupunginorkesterikin olisi kaivannut hieman lisävahvistuksia jousiin.

Orkesteria ja kuoroa johti tänään Mikk Murdvee. Omaan makuuni tempo olisi saanut olla hieman ripeämpi, mutta muuten hyvää työtä. Solisteina olivat Terttu Iso-Oja, Essi Luttinen, Pekka Kuivalainen ja Jari Parviainen. Kaikki tuttuja nimiä ja kelpo solisteja. Kuorokin lauloi hienosti, hieno kokemus.

sunnuntai 1. huhtikuuta 2012

Ooppera: Tristan und Isolde - Den Norske Opera 2012-03-31


Aluksi muutama sana Oslon oopperatalosta jossa vierailin nyt ensimmäistä kertaa. Oslon ja Kööpenhaminan uudet oopperatalot valmistuivat muutaman vuoden välein, joten niitä on hauska vertailla keskenään. Oslon oopperatalo tuntuu kohoavan suoraan merestä ja tuosta nousevasta liuskasta erkanee uusia tasoja, jotka muovaavat rakennuksen ulkolinjat. Tärkeä idea tässä ratkaisussa on se, että ihmiset pääsevät kulkemaan rakennuksen ulkopinnoilla vapaasti. Kun itse kiertelin taloa, niin samaan aikaan aamulenkkeilijä teki intervalliharjoituksia pitkällä sivustalla ja toisaalla nuoripari nautti aamukahviaan katon harjalla. Kööpenhamina taasen voittaa sisätilojen osalta keveyden ja avaruuden tunnun voimalla. Oslo on lämpiön osalta yllättävän ahtaan tuntuinen Kööpenhaminaan verrattuna. Mutta hienoja taloja molemmat.

Sitten lauantai-illan esityksen pariin. Tristan ja Isolde on Norjan kansallisoopperan uutuustuotanto, jonka ensi-ilta oli kuukausi sitten. Brittiläinen ohjaaja Daniel Slater lähestyy aihetta suhteellisen staattisen, mutta fokusoidun näkemyksen avulla. Katsojaa ei hukuteta vinkkeihin ja vihjeisiin, vaan ohjaaja on valinnut oman näkemyksensä ja toteuttaa sitä rönsyilemättä liikaa. Kuten taiteen keskeinen ominaisuus on, katsoja kuitenkin purkaa kokemuksensa omien viitekehyksiensä mukaan, eikä katsojan kokemus vastaa täysin ohjaajan tarkoitusperiä. Tämä vain vinkkinä siihen, että tämäkin kirjoitus on subjektiinen näkemys eiliseen teatteriesitykseen, noita näkemyksiä syntyi eilen illalla toista tuhatta.

Lavastuksesta ja puvuista vastannut Robert Innes Hopkins on luonut lavalle hitaasti hajoavan vankilan. Ensimmäisessä näytöksessä korkeat kaarevat seinät muodostavat helposti laivaksi hahmotettavan muodon. Samalla niiden rakenne tuo kuitenkin mieleen bunkkerimaiset betoniseinät, joiden vankina Tristan, Isolde, Kurwenal ja Brangäne ovat. Omissa tasoissaan, miehet ylhäällä "komentosillalla" ja naiset alhaalla sairasvuoteiden äärellä. Nuo sairasvuoteet ovat osa rinnakkaistarinaa, jonka luonnetta ja merkitystä on hauska pohtia. Alkusoiton aikana ison kirkkaan valaisimen alla seisovat mies ja nainen alasti käsi kädessä. He siirtyvät pois lampun alta käpertyen lavan sivustalle. Hetken kuluttua lamppu alkaa heilua (kenties kuvaten myös samalla myrskyä), paljastaen ja etsien parin lavan sivulta. Tämä ajaa parin lopulta pukemaan sairaalakaavut päälleen ja asettumaan makaamaan lavalla oleviin sairasvuoteisiin. Itse miellän tapahtumat Aatamin ja Eevan kautta syntiinlankeemukseen. Ja tätä kautta saamme tietysti kuoleman mukaan tarinaan. Kristillistä symboliikkaa olin haistavinan myös muualla ohjauksessa. Kun Tristan ja Isolde ovat ottaneet lemmenjuoma-annoksensa, niin vankilan/laivan kylki repeää, josta mieleen tulee taas temppelin esirippu. Toisessa näytöksessä lavalla on laatikoista rakennettu torni, jonka huipulla on käsittääkseni Tristanin miekka. Ei tarvitse paljon silmiään siristää, niin torni on kirkon torni jonka huipulla on risti.

Lemmenjuomaa ei tässä tuotannossa juoda, vaan se piikitetään suoraan käsivarteen. Brangäne ei suinkaan kaivele rakkauden eliksiiriä Isolden lääkevarastoista, vaan hän imee sen Aatamin ja Eevan käsivarsista. Näin tuo viattoman rakkauden siemen siirretään tukahdetuista ja huumatuista kantajista uuteen kasvumaahan, Tristaniin ja Isoldeen. Kuten yllä jo mainitsin, siellä se saakin heti aikaan repeämän vankilan seinässä.

Toisessä näytöksessä tuosta repeämästä on kasvanut unikkoja täynnä oleva kukkapenkki läpi lavan. Ensimmäinen assosiaatio unikkokasvustosta ja edellisen näytöksen piikittelystä oli huumekuvasto, mutta tälle assosiaatiolle ei muuten ohjauksesta tuntunut tukea löytyvän. Sen sijaan myöhemmin hieman taustatyötä tekemällä löydän unikon kuvaavan unta, rauhaa ja kuolemaa. Vielä kun löytyy viittaus, että klassisessa mytologiassa punainen unikko kuvaa uudelleensyntymän lupausta kuoleman jälkeen, asiat käyvätkin mielenkiintoisiksi. Nimittäin lemmendueton alkupuolella sängyissä makaavat Aatami ja Eeva nousevat ylös alastomina ja päätyvät makaamaan unikkopeltoon, sulkien väliinsä siellä jo makaavat Tristanin ja Isolden. Dueton jatkuessa Tristan ja Isolde nousevat ylös ja kun libretossa aletaan puhua kuolemasta, niin Aatami ja Eeva kävelevät käsi kädessä unikkopellon läpi muurin halkeaman läpi vapauteen (kuolemaan ja uudelleensyntymään?).

Usein Tristanin ohjauksissa kuvataan kuningas Marke hämmästyneenä ja pettyneenä ystävänsä Tristanin petturuudesta Isolden suhteen. Slater tekee Markesta selvästi agressiivisen hahmon toisessa näytöksessä. Kun Tristan saa miekaniskun näytöksen lopulla, on se samalla itsemurha, hän vetää Melotin miekan itseensä, mutta Marke varmistaa verenvuodatuksen iskemällä oman veitsensä Tristanin kylkeen takaapäin.

Kolmannessa näytöksessä vankilan muurit ovat jo jakautuneet kolmeen tasoon. Tasojen välillä kuljetaan pienten puusiltojen avulla. Tristan potee vammaansa yksinäisellä sairaalavuoteella lähimmällä tasolla. Tristan lievittää kipujaan ja Isolden odotustaan naukkailemalla tyynyn alla pitämästään pullosta. Pullon symboliikka jäi hieman avoimeksi. Ei Tristan alkoholistia muistuttanut. Slater toi hienosti englannintorven lavalle. Soittaja istui näytöksen alussa Tristanin sängynpäädyssä ja liikkui soittonsa aikana lavalla. Lavan taustaprojisointi vaihtui näytöksen aikana illanhämystä, auringonpimennyksen kautta pimeyteen. Toisessa ja kolmannessa näytöksessä muutenkin värivalot korostivat hienosti niukkaa lavastusta.

Kolmannen näytöksen aikana raskaana oleva Eeva kulki näyttömön läpi osoittaen myötätuntonsa ja lohdutuksensa. Onko kyseessä kiitos Tristanille, kun hän pääsi vapauteen toisen näytöksen aikana? Vai onko kyse lohdutuksesta ja viittauksesta siitä, että kuoleman jälkeen hän on odottamassa Tristania. Olen edellä käyttänyt nimiä Aatami ja Eeva näistä hahmoista jotka kuljettavat tarinaa toisella tasolla. Heidät voi kuvitella myös Tristanin ja Isolden projektioiksi. Ainoastaan ensimmäisessä näytöksessä vuoteissa maatessaan he konkreettisesti ovat yhteydessä Tristanin ja Isolden kokemusmaailman kanssa. Isolde ja Brangäne hoitavat heitä ja Brangäne imee heistä lemmenuutteen. Muissa näytöksissä heillä ja heidän toiminnallaan ei ole kosketuspintaa Tristanin ja Isolden maailman kanssa. Näiden kahden astraalihahmon lisäksi lavalla on ensimmäisessä ja toisessa näytöksessä kolmaskin metafyysinen hahmo, nuori poikalapsi. Hän makaa ensimmäisessä näytöksessä kolmannessa sairaalavuoteessa. Toisessa näytöksessä hän tulee lavalle loppupuolella ja käy rakentamaan Tristanin miekkatornin kopiota omista rakennuspalikoistaan. Kun Melot ja Marke ryntäävät lavalle, hänen torninsa kaatuu. Onko Evan kolmannessa näytöksessä odottama lapsi sitten tuo sama lapsi? Ja/Tai samalla Tristanin ja Isolden lapsi?

Olen edellä kuvaillut tuotannon erilaisia tapahtumia ja niiden minussa herättämiä mielikuvia. Saattaa vaikuttaa hieman sekavalta, mutta niin pitääkin. Kuten alussa mainitsin, jokainen katsoja tulkitsee kokemaansa omasta näkökulmastaan ja tuotannon vain kerran nähneenä paljon jää spekulaation varaan. Ja jos tuotanto on todella hyvä, niin spekulaation ja tulkinnan osuus ei siitä ikinä poistukaan, näkee tuotannon vaikka kuinka monta kertaa. Veikkaan että Daniel Slaterin ohjaus kestäisi useammankin tutustumiskerran. Ainoa asia mikä minua siinä häiritsee on staattisuus. Mutta toisaalta sellainen on Wagnerin librettokin. Fyysisiä tapahtumiahan ei Tristanissa ja Isoldessa paljon ole. Jos mennään ooppera passiiviverbien kanssa läpi, niin tässä on koko tarina: katkeroidutaan, juodaan, rakastutaan, tapellaan, kärsitään, kuollaan. Kyllähän Wagnerin oopperoiden ansiot ovat paljolti muulla tasolla, kuin fyysisellä toiminnan tasolla. Sen Slaterkin osoittaa hienosti.

Entäpä sitten korvan ruoka? Oslon oopperatalossa tuntuu olevan hyvä akustiikka. Istuin permannon 11. rivillä ja orkesteri kuului hienosti. Vaikkei suoraan ääntä orkesterimontusta kuulunutkaan, oli stereokuva erittäin selkeä. Kapellimestari John Helmer Fiore teki hyvää työtä ja hengitti laulajien kanssa läpi oopperan. Tristanin osan lauloi eilen englantilainen Ian Storey. Hänen äänessään on vibraatto, joka ei aluksi tuntunut sopivan korvaani ollenkaan. Oopperan edetessä hän mielestäni paransi koko ajan ja kolmannen näytöksen aikana pidin hänestä jo paljon. Karen Foster lauloi Isoldea kaikissa kevään esityksissä. Hänen äänensä on siitä mielenkiintoinen, että se ei ole erityisen lämmin ja täyteläinen, mutta se kantaa todella hienosti orkesterin yli. Ainoastaan aivan korkeimmissa nuoteissa oli mielestäni pientä epätarkkuutta, mutta kokonaisuutena hieno Isolde. Brangänen osassa lauloi Wagner-herätyksen saanut Tuija Knihtilä. Olen jo aikaisemminkin ilmaissut faniuteni ja eilinen vain jatkoi samaa linjaa. Tuijan instumentti on parantunut edelleen ja innolla odottelen seuraavaa kohtaamista. Kurwenalina oli mielenkiintoinen uusi norjalaistuttavuus Ole Jørgen Kristiansen. Komea rooli myös häneltä. Kuningas Markea esittävän Magne Frammerlidin bassoon en jostain syystä syttynyt. Melotin lyhyen osan lauloi Svein Erik Sagbråten.

Oikein onnistunut Oslon matka. Toivottavasti uusisivat pikaisesti Herheimin Tannhäuserin, jonka missasin ensimmäisellä kerralla.