lauantai 22. syyskuuta 2012

Baletti: Le Corsaire - Kansallisooppera 2012-09-22

Tunnustan etten odottanut Merirosvolta kovinkaan paljon. Pidin kovasti edellisestä balettikokemuksestanini Romeosta ja Juliasta, mutta kun tutustuin Merirosvon tarinaan etukäteen, niin juoni tuntui turhan heppoisalta ja lapsekkaalta.

Le Corsairen, eli Merirosvon, libretto pohjautuu kevyesti George Byronin tarinaan. Baletin musiikin teki alun perin Adolphe Adam ja koreografian Joseph Mazilier. Merirosvon musiikkia ja koreografiaa on muuteltu yli 150 vuoden aikana paljonkin. Ilmeisesti kaikki nykyään esitetyt koreografiat pohjautuvat Marius Petipan 1899 versioon Pietarista. Tämä uusi kansallisbaletin tuotanto on alunperin Baijerin valtionbaletista vuodelta 2007 ja koreografiasta vastaa Petipan pohjalta Ivan Liška.

Kyllähän libreton puolesta Merirosvo on aikamoista hömppää. Urhomme saa kahteen otteeseen käydä pelastamassa sydänkäpysensä julman orjakauppiaan myyntilistoilta. Hieman ristiriitaiset tunteet tulevat kun köydessä olevat orjanaiset puhkeavat kauniiseen tanssiin. Mutta kyllä tarinassa sen verran selkärankaa on, että siihen tanssia saa yhdistettyä.

Ja komeaa tanssi olikin. Ensi-illan pääkolmikko Michal Krčmář, Maria Baranova ja Ilja Bolotov olivat vastustamattomia. Toisen näytöksen tanssi-iloittelu, pas de deuxista eteenpäin, oli komeaa katsottavaa. Lavastus oli romanttisen uljas. Siitä ja puvuista vastasi Roger Kirk. Kolmannen näytöksen Jardin animé on myös valloittava. Lava täyttyy tanssijoista ja tanssin ohella loppumuodostelmat ovat jo ihailemisen arvoisia.

Vaikka tällä kertaa sen syvällisempää ajateltavaa ei libretosta mukaan tarttunut, niin kyllä Le Corsairen viihdyttävyysaste on sitä luokkaa että suosittelen lämpimästi vierailua baletissa. Ainoa asia mikä jäi häiritsemään oli se miksei kapellimestari Aivo Väljan vasempaan käteen mahtunut loppukiitoksien aikaan tahtipuikon ohella myös merirosvon käsi.

torstai 20. syyskuuta 2012

Konsertti: Lappeenranta-sali 2012-09-20

Lappeenrannan ja Mikkelin kaupunginorkesterit yhdistivät taas hetkeksi voimansa Saimaa Sinfoniettana. Liittoa juhlistettiin kaksoiskonsertolla Mikkelissä ja Lappeenrannassa. Kapellimestarina oli Tibor Bogányi ja sellosolistina Arto Noras. Konsertit juhlistivat Arto Noraksen 70-vuotis juhlavuotta ja säveltäjä Harri Vuoren uuden orkesteriteoksen "Aamusta - Tuulesta" kantaesitystä.

Konsertti aloitettiin Aulis Sallisen "Don Juanquixoten yölliset tanssit" -teoksella. Kokoonpanona on sello ja jousisto. Tätä Sallisen kappaletta olen ihastellut jo aikaisemminkin. Siinä tanssilliset rytmit ja eteerisempi äänimaisema vuorottelevat viehättävästi. Ehkäpä aloitusnumeron kankeus hieman jäykisti Saimaa Sinfoniettaa, mutta Arto Noras oli iskussa heti alusta lähtien. Tämän kappaleen muutamat tanssiteemat ovat aikamoisia korvamatoja.

Seuraavana oli vuorossa Frank Martinin Konsertto 7 puhaltajalle, lyömäsoittimille ja jousille. Martin käyttää tässä konsertossa ja eritoten sen hitaassa osassa jousistoa mielenkiintoisesti. Jouset soittavat rytmisesti identtisiä säveliä ja tuovat mieleeni blokkisointukoneen, joka muodostuu jousista. Pahoittelen outoja kieli- ja mielikuvia... Martinin konserton aikana Saimaa Sinfonietan alkukankeus oli jo häipynyt täysin ja mielessäni ihastelin kuinka hyvältä orkesteri kuulostikaan.

Väliajan jälkeen saimme nauttia Harri Vuoren uutukaisesta sävellyksestä. Vuosi sitten saimme Lappeenrannassa kuulla Vuoren 2. sinfonia ja tämän iltainen kappale lisäsi ainakin minun mielenkiintoani Vuoren musiikkia kohtaan. Vuori itse kuvailee viimeisintä tyyliään avantgardeksi ja jos nyt välttämättä haluaa tätä musiikkia jotenkin lokeroida, niin tuokin termi kelpaa. Minua kiehtoi Aamun ja Tuulen soinnillinen yllätyksellisyys, mutta samalla kokonaisuuden etenevä mieli- ja tunnematka. Ymmärrän että joillekin Vuoren musiikkia on vaikea lähestyä, mutta kun sille antaa mahdollisuuden, niin minut se ainakin imee mukaansa.

Konsertin loppu olikin sitten täydellinen kruunu illalle. Arto Noras palasi lavalle soittamaan Haydnin C-duuri sellokonserton. Voin vilpittömästi sanoa että tämän iltainen konsertto oli yksi parhaista konsertoista mitä olen katsomossa kokenut. Noraksen soitto oli sietämättömän hienoa. Kokemuksen ja tyylitajun suodattama fraseeraus kiillotti musiikin kaaret täyteen loistoon ja lämpöön. Bogányi ja Saimaa Sinfonietta olivat uljaassa iskussa. Solistin ja orkesterin yhteistyö oli saumatonta.

Kylläpä oli komea konsertti!

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Konsertti: Imatran kulttuurikeskus 2012-09-19

Kaksi vuotta sitten ensimmäistä kertaa järjestetty St. Petersburg Musical Seasons in Imatra -festivaali jatkuu tänä syksynä. Toista festivaalia suunniteltiin jo viime vuodeksi, mutta ilmeisesti talousongelmien takia sitä siirrettiin vuodella eteenpäin. Toivottavasti festivaalista muodostuu vuotuinen perinne, tällaisia vierailuja kaivataan Imatralle.

Tällä kertaa en taida ehtiä muihin tapahtumiin kuin tänä iltana olleeseen Pietarin valtiollisen akateemisen sinfoniaorkesterin konserttiin. Ohjelmistossa oli tällä kerralla venäläistä romantiikkaa: Rahmaninovin 3. pianokonsertto ja Tsaikovskin 4. sinfonia.

Rahmaninovin pianokonserton solistina oli Marina Kan. Tämä nuori venäläinen pianisti oli minulle aikaisemmin tuntematon. Konsertto ei minun korviini oikein puhjennut täyteen loistoon. Mitään vikaa Kanin soitossa ei ollut, teknisesti hän soitti hyvin. Hänen tulkintansa ei tuntunut lähtevän lentoon, pianostemma tuntui olevan yksi orkesteristemmoista, ei solistinen. Tuo on aivan kelpo lähestymistapa, mutta omat korvani odottavat Rahmaninovin kolmannen kanssa tunteen paloa, romantiikan leiskuntaa ja vahvempaa draamaa. Kuten esimerkiksi Bogányin veljekset keväällä Lappeenrannassa. Lisäksi jostain syystä flyygelin ääni tuntui oudon hiljaiselta. Eikä kyseessä mielestäni ollut se että kapellimestari Titov olisi pyrkinyt peittämään pianoa orkesterin kanssa, Kanin soitto oli enemmänkin varovaisen oloista.

Vaikka pianokonsertto ei tulkinnan puolesta aivan suoraan minuun uponnut, niin olihan se silti hieno esitys. Väliajan jälkeen Tsaikovskin 4. sinfonia kuulosti komealta. Orkesterin soundi on venäläisen paksu ja täyteläinen, oivallinen romantiikan ajan musiikkiin. Edellisen konsertin jälkeen kaipasin jousistoon rouheutta ja arvelin sen puutetta salin syyksi. Veikkaisin kuitenkin että Pietarin valtiollisen akateemisen sinfoniaorkesterin sointi on juuri sellainen kuin se on.

Tälläkin kertaa saimme tiristettyä maestro Titovilta encoren ja Pähkinänsärkijän kukkaisvalssi oli hieno päätös illalle.

sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Konsertti: Konserttihovi 2012-09-16

Seuraavana syksyn konserttikauden aloitusvuorossa oli Konserttihovi. Janne Lehtisen kitararesitaalin otsikkona oli Kitaramusiikin helmiä. Kitara on minulle läheinen soitin, sitä olen soittanut ajallisesti jo varsin kauan. Itseopiskelun tuloksena kykenen sitä jonkin verran soittamaan, mutta musisoinnin tason julkinen esittely on syytä pitää perhepiirissä.

Konserttihovi on sopivan kokoinen sali klassiselle kitaralle. Isoihin saleihin kitaran äänivarat ovat valitettavasti liian pienet ja sähköinen äänentoisto on mielestäni syytä unohtaa klassisen kitaran kanssa. Sähkökitara on sitten aivan eri instrumentti.

Janne Lehtinen on vieraillut Konserttihovissa aikaisemminkin ja tämän iltaisen konsertin ohjelmisto vastasi varsin hyvin konsertin otsikkoa. Aluksi saimme nauttia espanjalaisen Federico Moreno Torroban musiikista. Suite Castellana ja Aires de la Mancha vievät jo nimiensä puolesta kuuntelijan Iberian niemimaan lämpöön ja tunnelmaan. Konsertin ensimmäisen puoliskon täydensi Jorge Cardoson sovitus Bachin d-molli sooloviulusarjan Chaconne osasta. Jos vertailee Cardoson kitarasovitusta vaikkapa Segovian kenties tunnetuimpaan sovitukseen, ovat sovitusten luonteet varsin erilaiset. Jo heti alun soinnut Cardoson versiossa soitetaan rasgueado tyyliin kynsillä. Cardoson sovitus on ehdottomasti tanssillisin versio mitä olen kuullut. Kuitenkin yhtenäisen kaaren kannalta tuntuu jotain olevan kadoksissa. Se vastustamaton puhdas kauneus millä Bach liittää nuo 64 variaatiota yhteen, tuntuu Cardoson sovituksessa hieman katoavan lohkoihin pilkkomiseen. Silti ihan mielenkiintoisen tuntuinen sovitus. Taidankin laittaa levyn tilaukseen, kun en sitä äsken tajunnut ostaa.

Väliajan jälkeen saimme nauttia Heitor Villa-Lobosin viidestä preludista. Villa-Lobos on minulle ehdottomasti tärkein säveltäjä kitaralle. Hän osaa käyttää kitaran luonnetta ja soittotekniikoita parhaiten. Jos klassinen kitara kiinnostaa suosittelen lämpimästi tutustumaan Villa-Lobosin preludeihin ja etydeihin. En muista kuulleeni aikaisemmin yhdessä konsertissa kaikkia preludeja, niitä soitetaan yksitellen varsin usein encoreina. Hyvin Lehtinen selvisi urakasta.

Konsertin varsinaisen ohjelman päätti Antonio Lauron neljä venezuelaista valssia. Kun vielä encorena saimme kuulla Jorge Cardoson Milongan, oli mainio hetki kitaramusiikin parissa päättynyt. Jos Janne Lehtisen konsertti sattuu lähistölle kannattaa mennä kuuntelemaan.


keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Konsertti: Etelä-Karjalan taidemuseo 2012-09-05

Lappeenrannan kaupunginorkesteri aloitti syksyn konsertit soittamalla kamarimusiikkia Etelä-Karjalan taidemuseon tiloissa. Saliin mahtui arviolta noin 70 kuuntelijaa ja tupa taisi olla täysi; hienoa! Kaupunginorkesterin pienkokoonpanojen ohjelmistossa oli Franz Schubertin Es-duuri jousikvartetto op. 125/1, Heitor Villa-Lobosin Assobio a játo ja Louise Farrencin Nonetto op. 38.

Konsertin aloittaneen Schubertin jousikvartettoon olisin kaivannut enemmän keveyttä ja tanssillisuutta. Nyt kvartetto tahtoi edetä turhan varovaisesti ja monotonisesti. Fraasit ja kaaret eivät eläneet ja hengittäneet. Eihän tämän iltaisessa esityksessä varsinaisesti mitään vikaa ollut, rohkeutta vain lisää ja etsimään sävyjä. Neljännessä osassa taisi yksi sivunvaihto olla kaikilla samaan aikaan hieman erikoisessa paikassa?

Villa-Lobosin Assobio a játo on varsin omituinen sävellys huilulle ja sellolle. Ensimmäisessä osassa soittimet vuorotellen säestävät toisiaan toisen soittaessa melodiaa. Jostain syystä sellon melodiavuorossa huilun kolmijakoisen rytmin takapotkut kuulostivat hieman nyrjähtäneeltä. Voi olla että balanssillakin oli tämän kanssa tekemistä, istuin eturivissä. Vaikka pidän Villa-Lobosin musiikista, ei tämä duo kauheasti sykähdyttänyt.

Louise Farrenc on romantiikan ajan ranskalainen naissäveltäjä. En tiedä pitäisikö tuon ajan sävellyksistä selkeästi kyetä kuulemaan säveltäjän kotimaa, mutta jos minun olisi pitänyt veikata Noneton kotimaata, olisi Saksa ollut valintani. Tämän illan esityksistä Nonetto oli tulkinnaltaan eniten minua miellyttävä. Aivan alussa oli kenties pientä balanssipainotusta puhaltimien puolelle, mutta oikea tasapaino löytyi nopeasti. Farrencin Nonetto on mukavasti polveileva sävellys jota kuuntelee mielellään.

Taidemuseo on ihan kelpo tila kamarimusiikille. Mutta Helkiö-salissa on vain paljon mukavammat penkit...

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Ooppera: Viisi naista kappelissa - Sellosali 2012-09-01

Olen yrittänyt bongailla Uljas Pulkkiksen musiikkia aina kun siihen on mahdollisuus. Eilisen kansallisoopperavierailun jälkeen oli nyt hyvä syy jäädä yöksi pääkaupunkiseudulle ja käydä Pulkkiksen oopperan kantaesityksessä. Viisi naista kappelissa pohjautuu Arto Seppälän näytelmään. Sen on oopperalibretoksi muokannut Erik Söderblom. Ohjauksesta vastasi Vilppu Kiljunen.

Näytelmä ei ollut minulle aikaisemmin tuttu, ja jos minun pitäisi nimetä oopperakokonaisuuden heikoin lenkki, se olisi varmaankin libretto. Syvempää pohdintaa varten pitäisi tuntea alkuperäinen näytelmä, mutta jotenkin teksti ei herännyt eloon lavalla. Kysehän on itsemurhan tehneen miehen hautajaistilaisuudesta, johon vainaja on kutsunut "vain" vaimonsa, ex-vaimonsa, rakastajattarensa, äitänsä ja ystävänsä. Oopperan aikana naiset peilaavat suhdettaan vainajaan, toisiinsa ja itseensä.

Pulkkis rakentaa soitinnusta mielenkiintoisesti liittäen jokaiseen hahmoon soittimen; yleisesti ottaen aina kun hahmo laulaa, myös häneen liitetty soitin on äänessä. Myös jos hahmo viittaa toiseen hahmoon, molempien soittimet ovat äänessä. Pidän Pulkkiksen sävelkielestä, hänen musiikissaan tuntuu elävän monen aikakauden tyylit samanaikaisesti.

Vilppu Kiljunen oli rakentanut kelpo ohjauksen varsin vähätapahtumaisesta tarinasta. Suurin draamahan on tekstissä ja sitä Kiljunen kuvitti hyvin. Hienosti tekstin ja musiikin keskelle oli saatu ujutettua virren veisuu ja kukkien laskeminen. Sampo Pyhälän lavastus tarjosi vaaleat tilat kappelille ja vainajan asunnolle.

Illan solistit olivat Hedvig Paulig, Eeva-Maria Kopp, Virpi Räisänen, Riikka Rantanen ja Eeva-Kaarina Vilke. Libretto ei pitkiä aarioita tarjoa, vaan ooppera etenee sisäisen ja ulkoisen dialogin reippaalla vauhdilla. Tasainen ja hyvä naisitus.

Orkesterina oli Lapin kamariorkesteri, jota johti John Storgårds. Todella hyvältä kuulostava orkesteri. Miksi kamarioopperaa ei esitetä enemmän? Enpä panisi pahakseni jos oma lähiorkesterini, Lappeenrannan kaupunginorkesteri, esittäisi vaikkapa yhden kamarioopperan vuodessa. Vaikka vain konserttiesityksenä. Vink, vink...