torstai 26. tammikuuta 2012

Konsertti: Lappeenranta-sali 2012-01-26

Saimaa Sinfonietan illan ohjelmistossa oli kolme teosta jotka ovat valmistuneet suunnilleen sadan vuoden välein. Aloitusnumerona Schubertin 3. sinfonia 1800-luvun alkupuolelta, sitten Schoenbergin 2. kamarisinfonia 1900-luvun alkupuolelta ja lopuksi uunituore Kalevi Ahon käyrätorvikonsertto. Kapellimestarina oli tuttuun tapaan Tibor Bogányi ja käyrätorvikonserton solistina Annu Salminen.

En tiedä oliko matkalla hienosti loistaneilla nousevalla kuulla ja Venuksella osuutta asiaan, mutta illan konsertti kuulosti korviini komealta alusta lähtien. Orkesteri taisi olla hieman leveämmässä istumajärjestyksessä, mikä tuntui levittävän sointia mukavasti. Schubertin 3. sinfonia soi komeasti ja henkäili ainakin minun korviini aika Beethoveniaalisia sävyjä. Schubert oli tuota säveltäessään 18-vuotias veijari. Ei hullumpi sävellys teini-ikäiseltä...

Schoenbergiin minulla on uteliaan innokas asenne. Hänen musiikkinsa saa ajatukset liikkeelle. Tämä tuntuu pätevän sekä tonaaliseen, että atonaaliseen Schoenbergiin. Tämän iltainen 2. kamarisinfonia on tuota tonaalipuolen tuotantoa, mielenkiintoisesti sävelletty atonaalikauden molemmin puolin. Vertailua Schubertin kanssa oli mielenkiintoista tehdä; kuinka keveästi Schoenberg oikeastaan orkesteria käyttääkään. Musiikin kaari liikkuu ympäriinsä, eikä kaikkien tarvitse olla koko ajan äänessä. Tällaiset sävellykset vaativat orkesterilta paljon. Puhtaus ja tarkkuus on oltava kohdallaan jotta homma toimii. Saimaa Sinfonietta suoriutui haasteesta hienosti, vaikka parantamisen varaa tietysti aina on. Alussa taisi olla ehkä pienoista varovaisuutta, mutta kaiken kaikkiaan musiikki aukeni komeasti.

Illan päätti Ahon käyrätorvikonserton kantaesitys. Aho itse ehdotti muutama vuosi sitten, että hän voisi säveltää Annu Salmiselle ja Lappeenranan kaupuginorkesterille käyrätorvikonserton. Veikkaanpa ettei tilauksen tekemistä tarvinnut kauhean paljon miettiä. Kun ennen konserttia luin käsiohjelmasta, että solisti soittaa konserton aikana useammassa paikassa, heräsi mieleen pienoinen epäilys turhasta tehokeinosta. Onneksi olin väärässä. Vastaavia efektejä on käytetty viime aikoina muuallakin, vaikkapa Kaija Saariahon klarinettikonsertossa. Sitä en valitettavasti elävänä ole päässyt kokemaan, mutta ainakin tässä käyrätorvikonsertossa solistin paikan vaihtaminen sopii konserton luonteeseen hyvin. Orkesterin istumajärjestys oli poikkeava konserton aikana, uskoisin tämänkin liittyvän samaan efektiin. Käyrätorvikonserton musiikki kolahtikin sitten minuun täysillä. Luonnonmystiikkaa, shamaanisävyjä, mikrointervalleja, käyrätorvien keskustelua; tekisi mieli kuulla se heti uudelleen.

Ainoa mikä illassa kaivelemaan mieltä oli vähäinen yleisömäärä. Sääli...

lauantai 21. tammikuuta 2012

Ooppera: Julius Caesar - Kansallisooppera 2012-01-20

Kansallisooppera päätti pitkän kuivan kautensa barokkioopperan suhteen eilen. Händelin Julius Caesar sai ensi-iltansa Howard Armanin johdolla ja Ville Saukkosen ohjauksella. Valaistuksesta vastasi Patrick Woodroffe ja puvuista ja tarpeistosta Kalle Kuusela.

Odotin Ville Saukkosen ohjaukselta enemmän. En pitänyt hänen Gianni Schicchi ohjauksestaan viime keväältä ja toivoin että kun tällä kertaa ooppera ei ole pelkkä komedia, hän esittäisi jotain muuta kuin jatkuvaa koheltamista. Jossain määrin Saukkonen lunasti odotukset, mutta valitettavasti koheltamisen henki tahtoo purskahdella myös draaman puolella. Saukkosella on paljon hyviä ideoita ja hänelle voisi olla hyötyä avustajasta, joka huomauttaisi että ideointivaiheen kertakäyttövitsit eivät kenties toimi kuitenkaan lavalla yhtä hyvin ja olisi mukana huolehtimassa tarinan kasassa pysymisestä.

Minulle tuli Saukkosen Julius Caesarista mieleen kokoelma musiikkivideoita jotka ovat höllästi yhteydessä toisiinsa. Musiikkivideot sisältävät kantaaottavia ajatuksia jotka olivat liian valmiiksipureskeltuja. Lasten valtapeliä, seksillä saa, syyllisyys painaa, nöyryytys murskaa... Jokainen oopperan henkilöhahmo viedään niin pitkälle karikatyyriksi, ettei samaistumista enää tapahdu. Lähimpänä normaaleja ovat Cornelia ja Sextus, jotka molemmat tappavat lopussa itsensä. En tiedä onko tämä sitten se tarina mitä Saukkonen tahtoo kertoa. Voi olla... Jos Saukkonen onnistuu jossain vaiheessa hieman hillitsemään itseään, niin lopputulos on varmasti parempi.

Lavalla ei varsinaista lavastusta nähdä ollenkaan. Valot ovat hienosti pääroolissa määrittäen tilaa. Lavan monitasoisuutta käytetään hyväksi kohtausten lomittamisessa ja tilan luomisessa. Illan näyttävimmät aariat ovat toisessa näytöksessä Caesarin ja Kleopatran toimesta, kun lavalla ei tapahdu mitään uljaan valoshown lisäksi.

Musiikista vastasi Helsingin Barokkiorkesteri yhteistyössä Kansallisoopperan orkesterin kanssa. Howard Arman johti hienosti rouhean kuuloista orkesteria. Puhaltajilla oli muutamaan otteeseen ongelmia torviensa kanssa, mutta ei se paljon haitannut hyvää menoa.

Kansallisoopperan Julius Caesarin laulajat onnistuivat hienosti. Nimiroolin lauloi kontratenori Franco Fagioli, jonka ääneen sytyin hitaasti. Illan toinen kontratenori, Tolomeon roolin laulanut Alon Harari, omasi perussävyltään miellyttävämmän äänen. Hienot roolit molemmilta, Fagiolin kasvonilmeet tosin taitavat mennä vähän maneerin puolelle. Cornelia-Sextus äiti-poika -parin lauloivat Katarina Leoson ja Melis Jaatinen. Parasta Jaatista mitä olen nähnyt, hyvä! Akillaksen roolin lauloi Jussi Merikanto komeasti. Alunperin Nirenus on ollut myös kastraattirooli, mutta valitettavasti sen laulaa tässä tuotannossa baritoni joka ei oikein tunnu oikealta. Silti hyvä ilta jakkupukuiselta Arto Hosiolta. Ilmeisesti suosikkiroolini Julius Caeserissa on Kleopatra, sillä eilenkin mielestäni potin korjasi roolin laulanut Claire Meghnagi. Hienoa!

Vaikken itse kauhean ihastunut Saukkosen ohjaukseen ollutkaan, se on minun heikkouteni. Kansallisoopperan Julius Caesar on näkemisen arvoinen.

keskiviikko 18. tammikuuta 2012

Giulio Cesare - Glyndebourne 2005, Christie, McVicar

Barokkiooppera ei ole koskaan ollut suuria suosikkejani. Loputtomilta tuntuvat kertaukset, roolihahmojen suuri lukumäärä yhdistettynä juonien yksioikoisuuteen eivät ole aiheuttaneet suurta imua. Jossain vaiheessa oli enemmän kiinnostusta kun löysin William Christien Pariisin oopperalle tekemät Rameau oopperat. Mutta yleisemmin tulee barokkioopperan pariin hakeuduttua harvemmin.

Kansallisoopperamme on ottanut kevään ohjelmistoonsa Händelin Julius Caesarin, joten oli aika palauttaa mieleen oopperan tarinaa. Omistin jo aikaisemmin Sydneyn oopperan Julius Caesar tallenteen vuodelta 1994, mutta päätin hankkia lisäksi kovasti kehutun Glyndebournen tuotannon vuodelta 2005. Kapellimestarina Glyndebournessa oli barokkispesialisti William Christie ja lavaohjaajana David McVicar.

Taltiointi on lyhykäisesti sanoen aivan mahtava. Jos pitäisi suositella videotallennetta barokkioopperasta tutustumista varten, niin se on tässä. David McVicar on siirtänyt tapahtumat hyvällä maulla parin tuhannen vuoden takaa viime vuosisadan alkupuolelle. Aikanaan Rooma oli Egyptin valloittajana ja nyt Englanti. Ohjauksessa on sopivassa suhteessa huumoria, tanssia, pukuloistoa,... kaikkea mitä tarvitaan viihdyttävään oopperailtaan. Hankin tallenteen Blu-ray version ja kuvan ja äänen laadussa ei ole valittamista.

Kaikki laulajat onnistuvat rooleissaan mainiosti. Sarah Connolly laulaa ja näyttelee hienosti nimiroolin. Anglika Kirchschlagerin Sesto on vakuuttava ja Chritophe Dumauxin Tolomeo vallanhimoinen sekopää. Danielle de Niese ei välttämättä omaa parasta barokkioopperaääntä, mutta hänen lavasäteilynsä Cleopatran roolissa on tämän tuotannon ehdoton helmi.

lauantai 14. tammikuuta 2012

Oopperat: Teatterinjohtaja / Palvelija emäntänä - Konserttihovi 2012-01-14

Konserttihovi aloitti kevätkautensa kamarioopperoiden voimalla. Etelä-Karjalan Orkesteri johtajanaan Boguslaw Kobierski oli koonnut konserttihovin mittakaavassa suuren esiintyjäjoukon tarjoamaan musiikkiviihdettä lauantai-illan ratoksi. Ohjelmassa kuultiin Mozartin Teatterinjohtaja (Der Schauspieldirektor) ja Pergolesin Palvelija emäntänä (La Serva Padrona).

Terminä kamariooppera ei ole vielä edes 100 vuotta vanha ja toisaalta tämän iltaiset teokset ovat molemmat 1700-luvun tuotantoa. Eli mistä on kysymys? Mozartin Teatterinjohtaja on saksalainen singspiel, jonka resitatiivit ovat puhutut, eivät lauletut. Alkusoiton jälkeen onkin pitkä näytelmällinen puheosuus ennen kuin laulaminen alkaa. Sen sijaan Pergolesin Palvelija emäntänä on lyhyt (noin 45 minuuttia) opera buffa, joka alunperin oli välisoittona (!!!) Pergolesin vakavassa oopperassa Ylpeä vanki. Ylpeä vanki on vaipunut unohduksiin, mutta Palvelija emäntänä on jäänyt elämään. Kamariooppera on taas Benjamin Brittenin keksimä termi 1940-luvulta, joka kuvaa vain oopperaa joka esitetään pienemmällä kokoonpanolla. Eli periaatteessa mikä tahansa ooppera pienellä kokoonpanolla esitettynä on kamariooppera. Itse sanoisin esimerkiksi Karlstadissa viime kesänä näkemääni Wagnerin Ring-sykliä kamarioopperaksi.

Tämän päivän oopperan ystävälle Teatterinjohtajan ja Palvelija emäntänä oopperoiden juonet ovat kevyttäkin kevyemmät. Mutta eihän sitä aina tarvitse pohtia syvällisempiä asioita, raikas hömppä on välillä terveellistä. Aina elävä oopperaesitys television tusinaviihteen voittaa. Teatterinjohtaja esitettiin kokonaan suomeksi, mutta valitettavasti Palvelija emäntänä oopperasta oli suomennettu vain resitatiivit.

Olen kuullut parempia orkestereita ja parempia laulajia, mutta kun Etelä-Karjalan orkesteri seuraavan kerran esittää oopperaa, olen varmasti yleisön joukossa.

Ooppera: Trubaduuri - Lahden kaupunginteatteri 2012-01-13

Trubaduuri on hieno ooppera. Jos onnistuu löytämään itsensä teatterista missä neljään päärooliin on sattunut samana iltana huippulaulajat, niin kokemus on varmasti unohtumaton. Eilinen ilta Lahden kaupunginteatterissa ei aivan tuohon yltänyt, mutta nautittava ja hieno oopperakokemus se oli kuitenkin.

Ohjauksen ja lavastuksen puolesta tuotanto on onnistunut. Janne Lehmusvuon ohjaus ei etsi shokkiefektejä, eikä yritä siirtää tarinaa moderniin aikaan, vaan pysyttelee libreton hengessä. Hieman ihmetytti kreivin ja hänen miestensä luostarin ryöstö ja häpäisy, kun kuitenkin hänen miehensä kantelivat ristiä myöhemmässä kohtauksessa. Myös kreivin kilpimiesten tumpelous oli ehkä hieman ylimitoitettua; toisessa kohtauksessa ryhmä mustalaisnaisia ajaa heidät pakosalle. Hieno kohta oli "ajan hidastus" Leonoran laulaessa kesken kreivin ja Manricon miekkailun. Loppukohtauksessa vankilan sijoittaminen lavan taustalle ylös antaa kyllä mahdollisuuden heittää Manricon ruumis hienosti kaiteen yli, mutta toisaalta toiminnan tiivistämisen ja Azucenan loppukoston iskevyyden kannalta kompaktimpi sijoittelu olisi ollut tehokkaampaa. Mutta kokonaisuutena oikein hyvä ohjaus. Lavastus oli myös onnistunut. Hämäryyttä ja tulta. Liikkuvat raunioseinät antoivat raamit toiminnalle, lavan korkeussäätöjä käytettiin hienosti hyväksi. Hieno yksityiskohta oli tekstityslaitteen raunioittaminen.

Orkesterista ei pahaa sanaa ole sanottavana. Sinfonia Lahti on maamme kärkiorkestereita ja kapellimestari Atso Almila tuki laulajia hyvin. Kuoron laulamisessa ei mitään vikaa ollut, mutta kyllähän sitä äänenpainetta olisi saanut olla enemmän. Verdin ooppera ja kuoro, jota ei tahtonut välillä kuulla! Lisää porukkaa lavalle!

Trubaduuri vaatii laulajilta paljon. Eilinen miehitys sai aikaan kelpo esityksen vaikka rahkeet eivät aivan huippuesitykseen riitäkään. Kalle Koiso-Anttila oli Manrico, Raimo Laukka kreivi Luna, Satu Kristina Jaatinen Leonora ja Merle Silmato Azucena. Ylä-äänissä oli kaikilla välillä pieniä ongelmia, mutta muuten ei suurempia häiriöitä. Merle Silmatolla on hieno mezzo ääni, mutta Azucenan rooliin sitä pitäisi olla enemmän, voimaa puuttui. Laulullisesti illan kohokohta oli Leonoran ja kreivin duetto neljännen näytöksen alkupuolella. Omaan korvaani parasta Verdi laulantaa ensi-illassa esitti Heikki Aalto kreivin upseerin Ferrandon osassa. Hienoa työskentelyä!

Lahden Trubaduuri kannattaa ehdottomasti mennä katsomaan ja kuulemaan. Kaupunginteatterin lavalla nähdään elävää, komeaa teatteria uljaan musiikin säestämänä.

torstai 12. tammikuuta 2012

Konsertti: Lappeenrannan musiikkiopisto 2012-01-12

Tämän vuoden konserttikausi alkoi minun osaltani Lappeenrannan kaupunginorkesterin kamariyhtyeiden voimalla musiikkiopiston Helkiö-salissa. Tällä kertaa ohjelmisto oli kerätty vierailevan fagottitähden Bence Bogányin ympärille. Uudemman musiikin teoksena oli latvialaisen Peter Vasksin Puhallinkvintetto nro 1, muu ohjelmisto oli viime vuosisadan alkupuolen ranskalaista kamarimusiikkia, säveltäjinä Darius Milhaud ja Francis Poulenc.

Vasksin puhallinkvintetto on aika erikoinen teos. Sen lisänimenä on "Musik für wegziehende Vögel", englanniksi käännettynä "Music for fleeting birds". En yritä tuota kääntää suomeksi, koska sen sisältö on varsin monimerkityksellinen. Se alkaa hienosti klarinetillä hiljaisella äänellä, johon huilu ja oboe yhtyvät. Sävellys koostuu äänikuvajaksoista, joista useat päättyvät pyrähdyksiin ja häipymiin. Sävellys ottanee kantaa syntyajankohtansa (1977) Latvian poliittiseen tilanteeseen. Mielenkiintoinen sävellys, ehkä hieman myös tuon jaksomaisuutensa vanki. Mikä tietysti sekin sopii kuvaan...

Milhaudilta kuultiin kvintetto La cheminée du roi René. Kvintetto pohjautuu säveltäjän musiikkiin elokuvaa Cavalcade d'amour varten. Elokuvaa en ole nähnyt, mutta kvintetto oli omiin korviini hengeltään varsin pastoraalinen. Toiselta ranskalaiselta säveltäjältä, Francis Poulencilta, oli konsertissa kaksi sävellystä: trio ja sekstetto. Poulencin sävelkieli on näissä tarttuvaa ja aika kevyttä. Mukavaa ja helppoa kuultavaa.

Bence Bogányin seurana olivat huilisti Tiina Heinonen, oboistit Hannu Perttilä ja Mika Suihko, klarinetisti Jorma Lautanen, käyrätorvistit Matti Leppälä ja Fumi Kasama, sekä pianisti Mirka Viitola. Milhaudin kvintetto ehkä hieman kärsi aloitusnumerona, mutta muuten saatiin kuulla kelpo musisointia. Erityisesti kehun Poulencin seksteton toista osaa, hyvää soittoa.

sunnuntai 1. tammikuuta 2012

Il trovatore - Covent Garden 2002, Rizzi, Moshinsky

Trubaduuriin tutustuminen jatkui tänään Covent Gardenissa vuonna 2002 tallennetulla esityksellä. Metropolitanin DVD:stä mainitsin pimeyden. Sama meno jatkuu rapakon tällä puolellakin, hämärässä mennään. Tällä kertaa on vähän uudempaa tekniikkaa ja mediakin on Blu-ray, joten kokonaisvaikutelma on kyllä kuvanlaadullisesti parempi. Trubaduurin juoni on varsin tietysti varsin tumma ja ohjauksiin hämäryys sopii mainiosti. Katsomossa istuen asia tietenkään haittaa, koska silmä osaa siellä mukautua olosuhteisiin. Näissä tallenteissa tahtoo vain kuva olla hieman suttuista. Sinänsä asia on merkityksetön. Elokuvissa ongelma kierretään sijoittamalla vaikkapa metsän keskelle mystinen taustavalo, jonka olemassaolon loogisuuden katsoja osaa mielessään poistaa, mutta oopperalavalle yleisön eteen tuollaista ei tietenkään voi tuoda.

Ohjaajana tässä Covent Gardenin ja Madridin Teatro Realin yhteistuotannossa on Elijah Moshinsky. Pidin ohjauksesta paljon. Ooppera oli siirretty vuoteen 1865 ja Italian itsenäisyystaistelun aikaan. Libreton teksti ei ole liian kaukana lavatapahtumista. Moshinkyn ohjauksista on aikaisemmin tuttu levyltä Metin Ariadne, josta pidin siitäkin.

Laulajat olivat Trubaduurissa myöskin erinomaisia. Manricona José Cura, kreivi Lunana Dmitri Hvorostovsky, Leonorana Verónica Villarroel ja Azucenana Yvonna Naef. Kaikki loistavia laulajia ja myös hyviä näyttelijöitä. Naefin dramaattisesta mezzosta pidin erityisesti. Villarroelin ääni on aika erikoinen, hieman karheahko ja savuinen sopraano. Jos Cura äänessä Pavarotille häviää, niin liikehdintä onkin sitten aivan eri tasolla. Hvorostovsky debytoi tässä ohjauksessa kreivi Lunan roolissa, ei voi kuin ihailla...

Carlo Rizzi johtaa orkesteria oivallisesti. Turhahan näitä esityksiä on toisiinsa verrata, mutta jos nyt pitäisi tehdä pikaisesti valinta Levinen ja Rizzin välillä, niin taitaisin ottaa kuitenkin Levinen. Huomenna valinta voisi olla toinen.

Erinomainen tallenne tämäkin. Trubaduuri on hieno ooppera, saa nähdä mitä Lahdessa siitä saadaan irti.