sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Konsertti: Konserttihovi 2012-05-27

Kamarimusiikkiviikonloppu huipentui eilisen konsertin uusintaan, tällä kertaa Konserttihovissa. Ohjelma oli sama kuin eilenkin, tänään saimme encorena kuulla Gabriel Faurén "Après un rêve".

Nyt oli mainio tilaisuus vertailla salien akustiikkaa. Konserttihovi vei voiton selkeästi. Musiikkiopiston Helkiö-sali oli diskanttivoittoinen ja kuiva verrattuna hoviin. Hovissa ääni on paljon lämpimämpi ja täyteläisempi. Veikkaisin kyllä että yleisömäärä vaikuttaa Helkiö-salissa ääneen enemmän. Jos siellä olisi täysi sali, niin akustiikka olisi varmasti toisenlainen.

Uskoisin että akustiikka vaikutti solistienkin, Maaret Repo-Pohjosen ja Joonas Pohjosen, soittoon. Nyt kun teokset olivat minullekin jo tutumpia, niin täytyypä vain ihastella pariskunnan hienoa yhteissoittoa.

Kimmo Kuitusen Duo kuulostaa hyvältä. Kappale on mainio esimerkki siitä, että intensiteetti ei kasva äänenvoimakkuudesta tai nopeasta temposta. Välillä viulun ja pianon kuiskauksen hiljaiset äänet vetävät mukaansa odottamaan mitä tapahtuu. Toisaalta kyllä teos vaatii aika paljon kuuntelijaltakin. Voisin kuvitella että jos jostain syystä ei pääse teoksen rytmiin ja tunnelmaan sisälle, niin aika voi tuntua pitkältä. Mielestäni Duo on kyllä helposti lähestyttävä, eikä uudempaa musiikkiakaan vierastavien tarvitse pelätä sen kohtaamista. Jos vain mahdollisuuksia ilmenee, kannattaa ehdottomasti mennä kuuntelemaan. 

lauantai 26. toukokuuta 2012

Konsertti: Lappeenrannan musiikkiopisto 2012-05-26

Etelä-Karjalaa hemmotellaan tänä viikonloppuna viulusonaattien voimalla. Viulisti Maaret Repo-Pohjonen ja pianisti Joonas Pohjonen soittavat konsertin sekä Lappeenrannassa, että Imatralla. Ohjelmisto on sama molemmissa konserteissa. Messiaenin Teema ja variaatiot viululle ja pianolle, Ravelin Sonaatti viululle ja pianolle ja Kimmo Kuitusen Duo viululle ja pianolle. Joutsenosta kotoisin olevan Kuitusen Duo saa näin kantaesityksensä kahden konsertin voimin.

Uuden musiikin ystävä ilahtuu tällaisesta mahdollisuudesta kuulla uusi teos useampaan kertaan. Ja vielä kun tänään iltapäivällä oli mahdollisuus piipahtaa säveltäjän pitämässä teosesittelyssä, niin harvinaista herkkua on täällä päin tarjolla.

Konsertti alkoi kahdella ranskalaisella viulu/piano-teoksella. Messiaen nuoruudentyö, teema variaatioineen, oli raikas aloitus. Jostain syystä mieleeni pullahti mielikuvia kabareestä. Ravelin viulusonaatti on hieno tuttavuus. Toisen osan blues kutittelee korvaa bitonaliteetillään ja kolmannessa osassa Maaret Repo-Pohjonen pääsee esittelemään sormiensa vikkelyyttä.

Kuitusen Duo on vaikuttava teos; sekä mitaltaan, että muodoltaan. Kesto on 40 minuutin paikkeilla, mutta pituutta ei kyllä tule paljon mietittyä, sillä teos imee kuuntelijan vahvasti imuunsa. Tuntuu aika rohkealta idealta aloittaa teos hitaalla, introvertillä osalla. Toisaalta tietenkin alussa on hyvä mahdollisuus antaa sävelkielen rauhallisesti esitellä luonteenpiirteitään. Maaret Repo-Pohjonen soittaa hienosti Kuitusen paljon huiluääniä sisältävää stemmaa. Viulu ja piano tuntuvat olevan jatkuvassa keskustelussa toistensa kanssa. Ensimmäinen mielikuva ei välttämättä ole yhteisen sanoman kertominen, vaan molemmilla on oma vahva luonteensa ja tällä omalla äänellä toisen äänen kommentointi ja tukeminen. Mielenkiintoista. Odotan innolla huomista uutta kuulemista.

sunnuntai 20. toukokuuta 2012

Ooppera: Puhdistus - Kansallisooppera 2012-05-19

Kansallisoopperamme kevätkausi päättyi näillä näkymin omalta osaltani eiliseen Puhdistus-oopperan esitykseen. Puhdistusta oli tarkoitus mennä katsomaan jo aikaisemminkin, mutta Wagner-reissut veivät aikatauluja uusiksi pariinkiin otteeseen. Mutta hyvää kannatti odottaa.

Vaikka kevätflunssa olikin tasoittanut aistejani ennen eilistä esitystä, niin väkevä musiikkidraama ei päästänyt otteestaan, vaan vei mukanaan heti alusta lähtien. Alkuperäistä Sofi Oksasen Puhdistus-näytelmää en ole nähnyt, mutta kirjan olen toki lukenut. Puhdistus-oopperaan libreton on tehnyt säveltäjä Jüri Reinvere. Reinvere esittää tapahtumien aikajaksoja lomittain, joka on toimiva ratkaisu. Sen verran kuuntelin vieressä istuvan, kirjaa lukemattoman ulkomaalaisen pariskunnan lievää hämmentynyisyyttä, että mieleen tulee onko kirjan ja tarinan tunteminen välttämätöntä oopperasta nauttimiselle? Puhdistuksen uudessa pokkariversiossa on mukana oopperan libretto, pitänee jossain välissä lukea librettoa erillisenä tekstinä ja tuumailla tuota tarkemmin. Näin äkkiä ajatellen Puhdistus-oopperan ymmärtämiselle on käytännössä välttämätöntä neuvostodiktatuurin ja Viron historian taustojen tuntemus. Toki perusajatukset, valta, mustasukkaisuus ja elossapysymisen taistelu omantunnon kustannuksella ovat universaaleja teemoja.

Oopperan ohjauksesta vastaa Tiina Puumalainen. Yhdessä lavastaja Teppo Järvisen ja valaistussuunnittelija Timo Alhasen kanssa hän on saanut aikaan erittäin toimivaa teatteria. Aliiden talon runko ryhmittää tapahtumia. Ainoastaan vankileirikohtauksessa se ei ole näkyvissä. Talon runko muistuttaa ohuista kulisseista, joiden näennäisissä varjoissa ihmiset yrittävät selviytyä diktaattorin mielivallan alla. Kun Aliide polttaa talonsa oopperan lopussa, on teossa monentasoista symboliikkaa.

Reinveren sävelpaletista ei sävyjä puutu. Äänet liikkuvat kolmiulotteisesti ympäri lavaa ja orkesterimonttua. Monessa kohtauksessa taustalla on "äänimaisema", joka käsittääkseni ainakin osittain tulee välillä tallenteelta. Toisaalta sen päälle soitetaan useamman lyömäsoittajan toimesta lisätehosteita, jotka tulevat hienosti ympäri orkesterimonttua. Musiikki oli ensikuuleman perusteella mielenkiintoista. Ainoa asia mikä hieman minua häiritsi, oli joissakin nopeissa dialogeissa turhan suora alleviivaavuus. Kun dialogin teksti on jo valmiiksi rankkaa ja agressiivistä, tuntui välillä hieman turhalta pohjustaa jokainen repliikki vastaavanhenkisellä orkesteripurkauksella. Toisaalta onhan Reinveren orkesterointi niin komeaa, että kyllä noita kelpaa kuunnella. Molempien näytöksen loput ovat poikkeuksellisia oopperanäkökulmasta katsoen. Nostatuksen sijaan ne kääntyvät hiljaisuuteen. Kansallisoopperan komeasti soittavaa orkesteria johti eilen Paul Mägi.

Aliiden roolien esittäjät loistivat eilen. Nuorta Aliidea esitti vahvasti Helena Juntunen. Vanhan Aliiden roolissa säkenöi Johanna Rusanen-Kartano. Hän ei pelkästään laulanut vaikeaa stemmaansa mainiosti, vaan myös hänen näyttelijänkykynsä häikäisivät. Mutta aivan mahtavat suoritukset molemmilta. Zaran roolissa lauloi Niina Keitel. Hänen äänensä on aivan ok, mutta välillä se tahtoi jäädä hieman orkesterin jalkoihin. Naiset ovat Puhdistuksen pääosassa ja se hieman korostui myös laulajien suhteenkin. Miesrooleista korvaani miellytti eniten Tuomas Katajala Hansin roolissa. Jaakko Kortekangas Martinin osassa jäi hieman taustalle. Juha Riihimäki ja Koit Soasepp ex-KGB-agentteina/sutenööreinä olivat turhan joviaaleja.

Puhdistuksen tahtoisin nähdä ja kuulla uudelleen. Valitettavasti se ei taida onnistua enää tänä keväänä, pitää odotella seuraavaa tulemista. Musiikin puolesta Puhdistus saattaa olla varsin kova pala satunnaiselle oopperassakävijälle. Mutta draaman ja teatterin puolesta esitys on niin vaikuttava, että se tuskin jättää kylmäksi ketään. Toisaalta jos kuuntelijan korvat eivät punastu Straussin Elektraa tai Salomea kohdatessaan, ei Puhdistuskaan ole sen kovempi pala.

sunnuntai 6. toukokuuta 2012

Ooppera: Parsifal - Malmö Opera 2012-05-05

Toukokuun Parsifal-viikonloppu jatkui Juutinrauman itäpuolella, Malmön oopperassa. Oopperanystäville vinkkinä voi todeta että jos olette Kööpenhaminassa, niin kannattaa tarkistaa onko Malmössä mitään mielenkiintoista. Matka metrolla ja junalla Kööpenhaminan keskustasta Malmön oopperatalon nurkalle kestää alle reippaasti alle tunnin.

Malmön oopperatalo oli minulle uusi kokemus. Ulkoa katsoen vuonna 1944 valmistunut talo ei hurmaa silmää; vaikka olenkin funkkisarkkitehtuurin ihailija. Onneksi sisään astuttaessa tunnelma muuttuu. Valoisa ja avara lämpiö komeine valoineen ja suurine seinätauluineen on viehättävä. Itse salissa on yli 1500 paikkaa, joten kyse on isosta tilasta. Valitettavasti eilisessä näytöksessä sali ei tainnut olla edes puolillaan. Wagner ei ole muutenkaan helpoimpia salin täyttäjiä, lienevätkö Kööpenhaminen Parsifalin päällekkäisyys ja suuri salin koko verrattuna kaupungin kokoon vaikuttaneet asiaan.

Malmön uuden, taisi olla myös ensimmäisen, Parsifal-tuotannon ensi-ilta oli pari viikkoa sitten. Ohjaajana on Tukholman kuninkaallisen oopperan päädramaturgi Stefan Johansson ja eilisen esityksen johti Malmön oopperan ylikapellimestari, Suomen Wagner-seuran kunniajäsen Leif Segerstam.

Alkusoiton onnistui pilaamaan jatkuvalla yskimisellään joku tuntematon katsoja. Tälle neropatittarelle ei tullut mieleenkään yskiä nenäliinaan, hihansuuhun tai mihinkään muuhun käteen sattuvaan, joka olisi edes hieman vaimentanut suusta lähteviä pistoolinlaukauksia. Näistä tehosteäänistä saimme nauttia noin 15 sekunnin välein. Onneksi hänen yskänsä hieman helpotti alkusoiton jälkeen. Ei muuta kuin hyvää vointia ja tervemenoa sivistyksen peruskurssille, opiskeltavaa riittää.

Kun eilen Kööpenhaminassa lavalla nähtiin lähes kaikkien keskeisten maailmanuskontojen symboleja, oli Stefan Johansson riisunut Parsifalista viittaukset uskontoihin pois. Johansson leikitteli teatteri-viittausten avulla ja palautti Parsifalin puhtaan sadun maailmaan. Ensimmäisen näytöksen alussa Parsifal ja Kundry saapuvat lavan reunalle katsomaan teatteriesitystä kanssamme. Jonkun ajan kuluttua Kundry poistuu sivulle ja palaa maskeerattuna lavalle "Kundryn rooliin". Ensimmäisessä näytöksessä teatterin lavalla Parsifalia markkeeraa nuori poika, mutta Parsifal laulaa itse omat osuutensa omasta katsomostaan; eläytyen ja elehtien ilmeillään lava Parsifalin kokemuksiin. Mukana tässä lavanreunan minikatsomossa on myös nuori poikalapsi, jonka vastinparina välillä teatterikulissien jännittävässä maailmassa leikkii nuori tyttö. Asujen puolesta heidän voisi myös kuvitella kuvaavan Parsifalia ja Kundryä.

Lavastus on läpi oopperan "teatteria teatterissa"-lavastus. Toisessa näytöksessä Klingsorin linnasta tulee mieleen jonkin tyyppinen paholaisvarietee. Asusteista päätelleen sijoittaisin Parsifal-sadun tapahtuvan jossain Pohjois-Afrikassa tai Lähi-idässä. Graalin ritareilla on päässään fetsiä ja kufia muistuttavat hatut ja kukkaistyttöjen viettelyasusteet vievät mielikuvat haaremiin.

Graalina toimii lasinen pienoismalli graalitemppelistä. Mielenkiintoinen yksityiskohta on kolmannen näytöksen lopussa toisen graalin pikainen ilmestyminen. Tätä graalia kannatteleva nainen peittää graalin haareminhunnulla. Tätä elettä voikin sitten tulkita varsin monella tavalla.

Wagner ohjaukset ovat nykyään varsin usein kantaaottavia. Wagnerin psykologiaan ja myytteihin pohjautuvat tekstit ja tarinat antavat ohjaajalle helpon tien lähestyä aiheita monista suunnista. Johansson ei mielestäni halunnut keksiä tarinan päälle uutta viitekehystä, mutta toisaalta hän hylkäsi myös perinteisen tulkintatavan. Johannssonin Parsifal päättyy siihen kun Samurai-hahmo Titurel ja Klingsor häipyvät taistellen lavasteiden taakse, sekä Kundry ja Amfortas tuntuvat löytävän yhteisen tulevaisuuden toistensa parissa. Sadun ja teatterin maailmassa on aina mukava piipahtaa, myös silloin kun taustana on Wagnerin Parsifal.

Musiikillisella puolella oli paljon hyvää. Ensimmäiset hetket alkusoitosta olivat sietämättömän hyvänkuuloisia; kunnes yllämainittu yskijä särki idyllin. Segerstamin tempot olivat huomattavasti hitaammat kuin Haenchenin. Segerstam saa mielestäni musiikin draaman elämään vapautuneemmin ja hengittää musiikin ja solistien kanssa paremmin. Toisaalta olin aistivinani jonkinlaista pidättelyä. Orkesterissa olisi ollut enemmänkin potkua, jos solisteissa olisi ollut enemmän volyymiä, olisiko Segerstam antanut orkesterinkin soida uljaammin?

Malmön solistien kärkisija menee minun listauksessani ehdottomasti illan Parsifalille, Thomas Mohrille. Kelpo tenori. Kundryn roolissa lauloi AnnLouice Lögdlund, tuttu Karlstadin Ringin Brünnhilden osasta viime kesältä. Hieno ilta häneltäkin. Amfortas/Titurel/Klingsor, eli Anders Larsson/Otto Maidi/Lars Arvidson selviytyivät urakastaan hyvin. Ainoa pettymys oli mielestäni Gurnemanzin roolin laulanut ukrainalainen Taras Shtonda. Hän tuntui suoltavan jonkinlaista pehmeästi soljuvaa vokaalitahnaa, jossa ei ollut kuin kevyt tuoksu saksan kielestä. Olivatkohan konsonantit jääneet hotelliin?

Ai että kumpi oli parempi Parsifal? Kööpenhamina vai Malmö? Jos on pakko valita, niin Kööpenhamina. Mutta molempi parempi...

lauantai 5. toukokuuta 2012

Ooppera: Parsifal - Royal Danish Opera 2012-05-04

Brittiläinen ohjaaja Keith Warner on ohjannut Tanskan kuninkaalliselle oopperalle uuden Parsifal tuotannon, jonka ensi-ilta oli maaliskuun 22. päivä. Lavastuksesta vastaa Es Devlin ja eilisen esityksen johti Hartmut Haenchen.

Keith Warner ohjasi Toscan Savonlinnaan muutama vuosi sitten ja pidin hänen ohjauksestaan. Es Devlin oli taasen lavastajana kansallisoopperamme Die Tote Stadt -tuotannossa, jonka visuaalisuus oli komeaa. Eli teatterin puolesta odotukset oopperaan olivat varsin korkealla. Osittain odotukset täyttyivät, mutta jälleen jäi aika paljon avoimia ajatuksia.

Aloitetaan illan purkaminen lavastuksesta, niin saadaan mukava alku pohdiskeluille. Es Devlin on aikamoinen mestari luomaan mielenkiintoisia näyttömökuvia, joiden perspektiivit laittavat näkökulmat koetukselle. Parsifaalin lavastuksen johtoaihe oli valtava, kyljelleen kaatunut torni, kuin suoraan shakkipelistä, jota kyettiin pyörittämään lavalla. Pohjasta päin katsoen hieman ellipsiksi taipunut torni paljastaa avoimen sisustansa, joka on kuin ajan ja mielen onkalo. Yhdistettynä valaistukseen (Davy Cunningham) on lavastus mielestäni erittäin hieno ja onnistunut.

Ohjaus onkin sitten hajanaisempi kokonaisuus. Vielä kahden ensimmäisen näytöksen jälkeen en ollut kauhean innostunut, mutta onneksi kolmas näytös nosti kokonaisuutta. Graalin ritarit ovat Warnerin käsittelyn jälkeen (mieli?)sairaalan potilaita. Parsifal saapuu lavalle pukeutuneena pakkopaitaan. Gurnemanz ja knaapit voidaan laskea hoitohenkilökuntaan kuuluviksi. Kundry tuntuu hieman ulkopuoliselta tästä näkökulmasta. Hän lienee vielä selvemmin seksuaalisuuden symboli tässä ohjauksessa. Jopa ensimmäisessä näytöksessä sekä Gurnemanz että Parsifal kourivat häntä.

Kun torni kääntyy ensimmäistä kertaa pohja yleisöä päin, on sen pohjaan asetettu valkoinen kangas. Tähän kankaaseen heijastetaan siluetteina Gurnemanzin kertoman historian tapahtumia. Oikein toimiva idea. Sitten Parsifaalin saapumista edeltäen kangas imaistaan tornin läpi, josta paljastuu keihästetty joutsen.

Temppelikohtauseen siirryttäessä taustalla Jeesus kantaa ristiään ja toiselta puolen nuori buddhalainen munkki sivuaa lavaa. Uskontojen ja uskonliikkeiden kuvastoa. Graalia etsitään lavan edustalla olleesta laatikosta. Laatikosta löytyy pienempiä laatikoita ja niiden sisältä edelleen pienempiä laatikoita. Odotin jo mielenkiinnolla että kaikki laatikot osoittautuisivat tyhjiksi, mutta viimein yhdestä laatikosta löytyy parikymmensenttinen matka-alttari(?). Sieltä Amfortas nauttii ehtoollisensa, jonka aikaansaamat "sävärit" hän välittää riippuvuusoireista kärsiville ritaripotilaille. Tässä vaiheessa ritarit ovat jo jakautuneet kahtia. Toinen puoli ritareista viiltää veitsillään omia ranteitaan ja toinen puoli käy hakemassa käsiinsä verta Amfortaksen haavasta. Näiden toimien symboliikka jää minulle hieman auki. Toinen puoli osoittaa että he ovat osallisena Amfortaksen kanssa tämän synneistään? Ja toiselle puolelle riittää rituaalin (ja dogmin) vaatimus: verta on saatava, vaikka sitten omasta ranteesta?

Toisessa näytöksessä Warner tahtoo tallustella psykologian ja lapsuuden poluilla. Heti näytöksen alusta Parsifal jakaa lasten pinnasängyn oman lapsiversionsa kanssa. Kukkaistyttöjä vastaan "taistellessa" hänen nuoruudenversionsa käy taistoa hänen rinnallaan. Näytöksen lopussa Klingsorin keihäänheiton ottaa tämän kädestä Parsifalin nuoruushahmo, joka toimittaa sitten keihään Parsifalin käteen. Warner viitannee ohjauksessaan Oidipukseen, ja Kundryn kautta Parsifal kokee/tuntee/muistaa äitiään. Lopulta sitten hänet pelastaa myötätunnon ohella (ja jälkeen) hänen oman elämänkokemuksensa antama opetus? Toisen näytöksen lavastuksesta sen verran, että Tampereen Tannhäuserin alkusoiton vaginatunneliprojektio tuntui kovin lattealta verrattuna Devlinin punaisella verholla sisustettuun torniin.

Kolmannessa näytöksen alkaessa lavan edustalla on laatikoita jotka sisältävät (jo käytettyjä?) uskonnollisten rituaalien tarpeistoa: suitsukepalloja, kynttilänjalkoja, ikoneita,... Kun Parsifal palaa, niin Kundry käy rakentamaan hänestä/hänelle omaa alttaria. Parsifalin jalkojenpesu ei tapahdu Parsifalille, vaan Kundry kohdistaa toiminnan alttariinsa, johon hän on käynyt kaappaamassa Parsifalin kuvan. Kundry (ja uskonnot yleensä) ei kykene käsittelemään uskon kohdettaan, vaan hänen on pakko symboloida ja dogmatisoida se. Parsifal käy myöhemmin kaatamassa oman kuvansa alttarin huipulta.

Kun Parsifal lopulta armahtaa Amfortaksen ja ryhtyy suorittamaan pyhää palvelusta, niin tällä kertaa pieni laatikko löytyy suuresta arkusta suoraan. Mutta nyt Parsifal ei yritäkkään avata laatikkoa vaan murskaa sen käsillään edessään palasiksi. Osoittaen samalla että se on tyhjä. Loppukohtauksessa torni, sisältäen vanhan ritarijaoston, vaipuu taustalle. Esille astuu uusi ihminen, joka vilkaistuaan pinnallista mielenkiintoa osoittaen uskonnolliset symbolit ja välineet, istuu Parsifalia vastapäätä valmiina kuuntelemaan ja keskustelemaan tasavertaisena, avoimin mielin.

Laitanpa tähän kohtaan taas perushuomautukset. Edellä olevat käsitykset ovat oma tulkintani yhden katselukerran perusteella. Niillä ei välttämättä ole paljon tekemistä ohjaajan aikomusten kanssa. Eikä ole välttämättä tarpeen ollakaan. Sehän on taiteen paras puoli.

Musiikin puolesta ilta oli tasainen. Haenchen ja orkesteri eivät mielestäni päässeet täysin Wagner-transsiin missään vaiheessa. Mitään vikaa soitossa ei ollut, mutta se mystinen Wagner-kipinä ei vain syttynyt täyteen loistoon. Parsifalin osan lauloi Johnny van Hal. Hänestä en pitänyt vuosi sitten Die Fraun keisarina, enkä pitänyt Parsifalinakaan. Vibrato/tremolo ei vetoa minuun. Matalat äänet Gurnemanz/Titurel/Klingsor, eli Stephen Milling/Sten Byriel/Harry Peeters olivat hyviä. Gurnemanzin roolissa haluaisin kuulla lämmintä, täyteläistä ääntä, Millingin instrumentti ei ihan sellainen ole, hyvä ilta silti häneltä. Amfortaksen esittäjä, John Lundgren, ei vakuuttanut ensimmäisessä kohtauksessa, mutta ensimmäisen näytöksen lopusta lähtien hyvää työtä. Kundryn osassa suoritti paluun oopperalavalle kurkku- ja nenäsyövästä parantunut Tina Kiberg. Kiberg on mainio näyttelijä jolla on pitkä ura Wagner-laulajana. Hän käyttää monipuolisesti ääntään ja toinen näytös oli hienoa työskentelyä häneltä. Toivottavasti terveyshuolet ovat lopullisesti takana.

Siinä kokemuksia Juutinrauman länsipuolelta. Parin tunnin päästä hyppään junaan ja suuntaan Malmöön. Siellä napataan toinen Parsifal haaviin.