perjantai 30. syyskuuta 2011

Konsertti: Lappeenranta-sali 2011-09-30

Perjantai-illan ratoksi Lappeenrannan kaupunginorkesterin "Chamber" sarjassa tarjoiltiin romantiikan vellovia tunnevyöryjä. Vierailijoina olivat pianisti Risto Lauriala ja sellisti Sergei Slovachevsky. Mendelssohnin Trion nro 1 täydensi Esa Ahokainen viulullaan ja Brahmsin 'Zingarese' Pianokvartetossa olivat mukana Jukka Untamala viuluineen, sekä Markus Sarantola alttoviulunsa kera.

Lappeenranta-salin omituinen akustiikka korostuu kamarimusiikissa. Trion alussa meni pitkän aikaa ihmetellessä mitä korvat oikein kuulevat. Sali ei tue soittajia, ääni on kaukainen ja tunkkainen. Ja kaiken kruunaa ilmastointi, joka äänekkyydellään imee loputkin mehut äänestä. Tulee jotenkin nolo tunne kun toisinaan hiljaisissa kohdissa ääni tuntuu häviävän saliin. Tai pianon loppusointu ei jää soimaan, vaan vaipuu nopeasti ja häviää ilmastoinnin suhinaan. Toisaalta pitää ihmetellä miten äkkiä korva oppii kompensoimaan kehnon akustiikan ja muuttaa balanssia parempaan päin.

Ennakkoon odotin konsertilta varsin paljon. Pidän varsinkin Brahmsin kamarimusiikista, mutta Mendelssohnin pianotrio on myös mukaansatempaava sävellys. Kumpikaan illan teos ei kohonnut aivan täyteen loistoonsa. Olisin mielelläni kuullut enemmän heittäytymistä musiikin vietäväksi, rohkeampaa otetta. Laurialaa olen kuullut useampaan otteeseen ja pidän hänen soitostaan paljon. Hänellä on taitoa ja uskallusta sukeltaa musiikkiin. Slovachecsky kuulosti hienolta sellistiltä. He eivät tainneet saada houkuteltua kanssasoittajiaan täysin mukaansa. En epäile yhtään Ahokaisen, Untamala ja Sarantolan muusikonkykyjä, mutta hieman jäi kokonaisuudesta pidättelyn maku. Hanat auki!


torstai 22. syyskuuta 2011

Konsertti: Lappeenranta-sali 2011-09-22

Minun pitäisi varmaan yrittää päästä johonkin "huonoon" konserttiin. Mielestäni kaikki musiikkitapahtumat, joissa olen viime aikoina käynyt, ovat olleet korkeatasoisia ja jättäneet positiivisen jälkimaun. Olisi varmaan tarpeellista saada välillä hieman kontrastia. Mutta toisaalta kyllä elämä näinkin etenee mukavasti... :)

Eli sitten kehumaan tämän iltaista namupalaa. Saimaa sinfonietta oli tänään suuremmassa kokoonpanossaan. Jousistoa oli peräti yhdistelmä 8-6-4-4-3, joka alkaa jo kuulostamaan varsin mukavalta. Illan ensimmäinen teosvalinta on varmaankin tämän syksyn kulttuurimaineteko Etelä-Karjalassa. Maestro Bogányi ohjasi orkesterin Harri Vuoren 2. sinfonian pariin. Onneksi sain hankittua sinfonian levytyksen hyvissä ajoin ja pääsin tutustumaan teokseen etukäteen. Vuoren sinfonia asettaa kuuntelijan kovan paikan eteen; musiikin täytyy antaa viedä mukanaan uusiin mielen maisemiin. Taustamusiikiksi sinfonia ei taivu millään ilveellä, se kaappaa huomion ja pakottaa kuuntelemaan avoimin korvin. Mutta palkintona tästä se palkitsee kuuntelijan, jollei nyt aivan valaistumisella, niin ainakin säkenöivällä matkalla äänen mahdollisuuksiin. Juuri tällaista "taidemusiikki" ja yleisö tarvitsee välttääkseen museoitumisen riskit. Toivotaan että Lappeenrannan kaupunginorkesteri jatkaa rohkeita ja avoimia teosvalintoja klassikkojen ohella.

Sen verran ehdin Vuoren sinfonian levytystä kuuntelemaan, että voisin vertailla illan konserttia levytykseen, mutta se ei tekisi kummallekkaan oikeutta. Jos vain on mahdollisuus kuulla sinfonia elävänä, niin ehdottomasti se kannattaa kokea. Tämän iltainen esitys jää mieleen pitkäksi aikaa. Bravo Saimaa Sinfonietta!

Illan konsertissa oli viulusolistina Petteri Iivonen, joka soitti Saint-Saënsin Johdannon ja capriccioson, Chaussonin Poemin, sekä Sarasateen Mustalaislaulut. Iivonen ilahdutti jo viime vuonna Sibelius-viulukilpailua sähköisistä medioista seuratessa ja nyt elävänä konsertissa kuultuna jysähdys oli melkoinen. Iivonen on aikamoinen tekninen velho, mutta mikä tärkeämpää, osaa loihtia viulustaan tunteiden täyden kirjon. Chaussonin Poemissa sooloviulun tullessa yksinään sisään yksinkertaisen melankolisen teeman kanssa on Iivosen luoma ilmapiiri lumoava. Konsertin päättäneiden Mustalaislaulujen jälkeen Iivonen soitti vielä encorena Bachin d-molli partitan ensimmäisen Allemande osan ja seisautti veret silläkin. Loistava pelimanni!

Ettei nyt aivan kaikki menisi kehuskeluksi, niin Ravelin Le tombeau de Couperin olisi mielestäni kaivannut hieman keveämpää ja herkempää sointia. Ravel on orkesterin sointivärien käytössä mestari ja nyt olisin kaivannut lähinnä jousistoon välillä keveämpää otetta. Voi olla että Lappeenranta-salin akustiikallakin on kyllä osuutta asiaan.

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Konsertti: Konserttihovi 2011-09-18

Konserttihovin syksy avautui romanttisesti sellon ja harpun voimalla. Duon Toivio-Puusepp muodostavat sellisti Seeli Toivio ja harpisti Lily-Marlene Puusepp. Duo on musisoinut yhdessä vuodesta 2005 lähtien. Kauniit esiintymisasut kruunaavat duon lavaeleganssia ja sopivat hienosti konsertin kokonaishenkeen.

Sello ja harppu ovat tasapainoinen soitinpari. Yhdistelmä ei ole tuntematon säveltäjille ja lisäksi harpun luonteen vuoksi pianolle ja sellolle kirjoitettua musiikkia lienee suhteellisen helppo sovittaa harpulle ja sellolle. Tällöin repertuaari laajenee räjähdysmäisesti. Tämän päiväisessä konsertissa  kuultiin esimerkkejä sekä originaaleista, että sovitetuista sävellyksistä. Uusia mielenkiintoisia säveltäjänimiä tutustumista varten tuli useampiakin: esimerkiksi Bernard Andrés, Walter Huber ja Marcel Grandjany.

Konsertin nimi oli Serenade ja konsertti oli myös samalla osa duon uuden samannimisen levyn julkistamiskiertuetta. Ihan tasapainoinen ja yhtenäinen ohjelmisto, mutta ehkäpä olisin halunnut konserttiin kokonaisuutena jonkun vielä modernimman sävellyksen. Nyt mielenkiintoisimmat numerot olivat sooloharppusävellykset Bernard Andrésilta ja Marcel Grandjanylta.

Toivio-Puusepp duoa voi hyvillä mielin suositella. Kun kohdalle sattuu niin menkäähän kuuntelemaan!

maanantai 12. syyskuuta 2011

Ooppera: Götterdämmerung - Kansallisooppera 2011-09-11

Taitaa neljä harppua olla aika harvinaista montussa?
Olipa komea Ring! Jumalten tuho päätti sunnuntai-iltana Helsingin ensimmäisen "viikkoringin". Saa nähdä oliko tämä samalla myös Götz Friedrichin ohjauksen viimeinen näytteillepano. Ohjaus on hieman yli kymmenen vuotta vanha ja mielestäni kestänyt ajan hammasta mainiosti. En tiedä kuinka paljon ohjausta on päivitetty vuosien varrella, sillä näin tämän ensi kerran vasta nyt. Solistilistassa on mainittu uusintaohjauksen niminä Anna Kelo, Kim Amberla ja Riikka Räsänen.

Jumalten tuhossa orkesteri oli mahtavassa vedossa. Siegfriedin kuoleman jälkeisessä instrumentaalijaksossa tuli kylmiä väreitä, sen verran vaikuttava jakso oli. Laulajatkin olivat mahtavia. Jürgen Müllerin Siegfriediä oli muutamassa kohden hieman vaikea kuulla, vaikka ääni pääsääntöisesti kantoikin hyvin. Catherine Foster oli Brünnhildenä huippuvedossa. Loppuaaria sai illan toiset kylmät väreet. Matti Salmisen Hagen on edelleen hyvässä vedossa, vaikka muutaman vuoden päästä Matilla taitaa olla 50-vuotis taiteilijajuhlat. Jenni  Lättilä pärjäsi hienosti kaksoisroolissaan Nornana ja Gutrunena. Lilli Paasikivi (Waltraute+Fricka) ja Esa Ruuttunen (Alberich) ovat koko viikon suursuosikkejani.

Lavastuksen kannalta Jumalten tuho oli lievä pettymys. Koko oopperan ajan sama eteenpäin viettävä lava, jota vain hieman varioitiin kohtausten ja näytösten mukaan. Sinänsä ohjauksellisena ajatuksena ymmärrän idean. Selvästi haettiin kompaktiutta tilassa ja ajassa. Brünnhilde tulee lavalle vielä Nornien laulaessa. Nornien lanka jää lavalle koko loppuoopperan ajaksi. Nornien neulat(?) ja Gibichungien seipäät. Maailma suppenee ja tiivistyy ennen lopullista tuhoaan. Gibichungien palatsin/pihan suurennuslasi idea oli hieno. Hagen usein kyräili niiden takana ja antoi näin kuvan kontrollista ja tarkkailusta. Maailman loppuromahdus oli todella vaikuttava.

Mitä aivan lopussa tapahtui? Alberich kävelee lavan edustan poikki ja saa Brünnhilden "paljastumaan" kankaan alta. Onko kyse jonkinlaisesta valaistumisesta? Ollaanko jo tuonpuoleisessa?

Hieno viikko Ringin parissa!

lauantai 10. syyskuuta 2011

Ooppera: Siegfried - Kansallisooppera 2011-09-09

Perjantai-iltana oli Siegfriedin vuoro. Esitys oli tämän syklin oopperoista tasapainoisin. Segerstam orkestereineen oli iskussa alusta lähtien. Ensimmäisen näytöksen tenoripari Jürgen Müller Siegfriedinä ja Colin Judson Mimenä aloittivat vahvasti. Hieman enemmän nyansseja ääniin olisin välillä kaivannut, mutta eipä puute suuri ollut. Müllerin äänessä ei ole sitä kirkkainta sankaritenoriklangia, mutta vahva- ja varmaääninen laulaja hän on. Ilmeisesti hän ei iältään ole aivan nuori, mutta hänen habituksensa kyllä luo kuvan hienosti nuoresta tuittupäisestä Siegfriedistä.

Helsingin Ringin Wotan, Terje Stensvold, on aivan mahtava. Hänen äänensä ja näyttelemisensä ovat huipputasoa. Todella vakuuttavaa työtä. Esa Ruuttunen ON Alberich. Catherine Fosterin Brünnhilde antoi myrskyvaroituksen ennen sunnuntaista lopputyötään. Eipä laulajissa kyllä ole muutenkaan paljon huomauttamista. Ainoa pieni pettymys on ollut Jyrki Korhonen. Fafnerin rooli Reininkullassa ja Siegfriedissä, sekä Hunding Valkyyriassa ovat jättäneet minut vähän kylmäksi.

Ohjauksessa oli hienoja yksityiskohtia. Pidin kolmannen näytöksen Siegfriedin ja Brünnhilden kohtauksessa Siegfriedin hämmennyksestä/pelosta naisen kohdatessaan. Mimen ja Alberichin tappelu on kiukkuista hyppimistä, muutenkin Friedrich kaivoi mielestäni hienosti oopperasta koomisia näkökulmia. Ehkäpä Siegfried olisi kuitenkin voinut halkaista Notungilla alasimen. Mimen pajan kattopalkin katkaiseminen ei omaa samanlaista voiman symboliikkaa.

Lavastus jatkoi tutulla vatupassittomalla linjalla. Ainoa kohtaus missä lavalla oli tasainen "pinta", oli kolmannen näytöksen Wotan/Erda/Siegfried kohtaaminen. Lavasteet, värit ja valot muodostivat läpi oopperan kokonaisuuden josta pidän todella paljon. Niiden keskellä kun vielä näytellään komeasti hienoa draamaa uljaan musiikin kera, niin mikäpä on oopperanystävän nauttiessa.

torstai 8. syyskuuta 2011

Ooppera: Die Walküre - Kansallisooppera 2011-09-07

Kansallisoopperan Ring ohjaus on hieno. Pidin Reininkullasta ja Valkyyria jatkoi samalla linjalla. Gottfried Pilzin lavastus on abstrakti ja selkeälinjainen, täydentäen hienosti ohjauksen samaa linjaa. Ensimmäisen näytöksessä Hundingin talo on vinossa. Maailma ei ole tasapainossa. Toisen näytöksen jylhä vuoristomaisema on kahden tason hallitsema rauniokuvaelma. Kolmannen näytöksen vuorenhuippu on kiitorata, josta valkyyriat kärräävät sotureita Valhallaan. Valojen käyttö jätti taas mieleenpainuvia kuvia. Lopun pyrotekniikka oli savuineen vaikuttava.

Tällä kertaa Segerstamin aloitus loksahti kohdalleen samantien. Jyrki Anttilan Siegmund ja Kirsi Tiihosen Sieglinde lauloivat komeasti ensimmäisessä näytöksessä. Olisiko Anttila pariin otteeseen hieman takellellut tekstin kanssa? Voi olla että kuulin väärin, tai sitten Sieglinde oli vain sekoittanut Siegmundin pään. Eipä sillä ollut vaikutusta positiiviseen kokonaiskuvaan.

Terje Stensvold lunasti taas odotukset. Rikas ja lämmin ääni, hyvä näyttelijä. Catherine Foster ei aloittanutkaan äänitykkimäisesti, vaikka kapasiteettia äänessä onkin. Kun voimaa tarvitaan sitä löytyy, mutta tarkoitus ei olekaan jatkuvasti sohia suurella pensselillä. Lilli Paasikiven Fricka on suuria suosikkejani. Mahtava rooli ja tulkinta!

Muut valkyyriat olivat tasavahva joukko. Edellispäinänä Wagner-seuran järjestämässä Ring-illassa oli kiva kuunnella Jenni Lättilän ja Ann-Marie Heinon jutustelua kulissien takaisesta työskentelystä ja harjoituksista. Nyt sitten näki kuinka työ lavalla eteni. Mielenkiinnolla odottelen Jennin tuplaroolia Jumalten Tuhossa. Break a leg!

maanantai 5. syyskuuta 2011

Ooppera: Das Rheingold - Kansallisooppera 2011-09-05

Kylläpä oli hieno Reininkulta!

Alkupuoli ei vielä orkesterin osalta lupaillut kuin "perusesitystä", mutta Nibelheimiin vajoamisen jälkeen kaikki loksahti kohdalleen. Ainakin minun korviini. Leif Segerstam sai musiikin elämään ja hengittämään hienosti.

Laulajat onnistuivat mainiosti. Keskitytään tällä kertaa positiivisiin arvioihin. Terje Stensvold oli juuri niin hyvä Wotan kun oletinkin. Innolla odotan ylihuomista Valkyyriaa. Esa Ruuttusen Alberich on mahtava. Hienoa näyttelemistä ja ääni sopii rooliin hyvin. Nostetaan Jorma Silvastin Loge vielä miesonnistujista esille. Naisten puolella Lilli Paasikivi loisti Frickana. Täyteläistä laulua. Maan alta noussut Sari Nordqvist Erdana oli vaikuttava sekä ääneltään, että lavaolemukseltaan.

Götz Friedrichin ohjaus yllätti selkeydellään. Näyttämökuva on varsin abstrakti, joka tietysti helpottaa selkeyden saavuttamista. Tällä kertaa täytyy erikseen mainita valaistus, joka on Kimmo Ruskelan suunnittelema. Nibelungien aarteen luovutuksessa otsalamput heijastuivat hienosti lattiasta. Ja loppukohtauksen Valhalla, pyörivä valopatsas, meinasi viedä ajatukset mukanaan kun piti pohtia kuinka se oikein oli toteutettu.

Johdatteleva ilta oli onnistunut. Ylihuomenna jatketaan...