lauantai 27. marraskuuta 2010

Ooppera: Die Tote Stadt - Kansallisooppera 2010-11-26

Kansallisoopperan syksyn toinen uusi produktio sai ensi-iltansa eilen. Erich Wolfgang Korngoldin oopperaa Die Tote Stadt ei ole aikaisemmin Suomessa nähty. Vuonna 1920 kahdessa kaupungissa yhtä aikaa kantaesitetty teos on Korngoldin suosituin ooppera. Kansallisoopperaan sen ohjasi Tanskan Kuninkaallisen oopperan taiteellinen johtaja Kasper Holten. Ensi-illassa kapellimestarina oli Mikko Franck ja vaikeissa päärooleissa Klaus Florian Voigt ja Camilla Nylund.

Kansallisooppera on saanut repertuaarinsa helmen. Ohjaus on onnistunut, lavasteet ja valaistus hieno ja ainakin ensi-illan laulajakaarti oli mahtava. Onnettoman nimimuistin omaavana ei minulle Klaus Florian Vogtin nimi heti muistunut mieleen, mutta kun herra astui lavalle, muistin että hän lauloi Nagano-Lehnhoffin Lohengrin Blu-Ray levyllä joka on suosikki Lohengrin-levyjäni. Camilla Nylund palasi Kansallisoopperan lavalle pitkän tauon jälkeen ja teki vakuuttavan suorituksen Marietan roolissa. Muutamissa kohdissa olisin kaivannut hieman voimakkaampaa ääntä, mutta kokonaisuutena hieno roolisuoritus. Molemman pääosan esittäjät ovat hyviä näyttelijöitä ja täyttävät vaikeiden roolien vaatimukset mainiosti. Muiden roolien esittäjistä vakuutti varsinkin Markus Eiche.

Ohjauksen erikoisuus oli Paulin kuolleen vaimon Marien oleminen lavalla äänettömässä roolissa koko oopperan ajan. Näin yleisö näki tapahtumat koko ajan tavallaan Paulin silmin, kun hänen mielessään Marie ei ollut vielä kuollut. Lavastuksen oli suunnitellut Es Devlin. Koko ooppera tapahtui periaatteessa yhdessä huoneessa, joka Paulin unessa avautui paljastaen kaupungin näkymän lintuperspektiivistä näyttämön takaosassa. Vaikuttava näky, jota avusti Wolfgang Goebbelin upea valaistus. Devlin on ilmoitettu lavastajaksi 2012 Tanskan Kuninkaalliseen oopperaan Parsifalin lavastajaksi, taitaapa tulla asiaa Kööpenhaminaan.

Mutta ei kaikki sentään ollut pelkkää hyvää. Ensimmäisen näytöksen lopussa ja toisen näytöksen alussa Marietta laulaa Paulin pään sisällä Marien äänellä. Tämä oli ratkaistu tällä kertaa siten, että Marien esittäjä on lavalla ja Marietan ääni lauletaan kulisseista(?) käyttäen hyväksi sähköistä äänentoistoa. Ymmärrän ratkaisun dramatiikan kannalta täysin, mutta valitettavasti sähköinen äänentoisto vie ääneltä luonnolliset sävyt. Varsinkin ensimmäisen näytöksen lopussa on Marietan laulettavana kaunista korkeaa tessituuraa ja petyin pahasti Nylundin ääneen kaiuttimien läpi. Itse laulussa ei ollut mitään vikaa, sen sävy ei vain toistunut hyvin puritaanikorviini.

Kävin muutama viikko sitten Leipzigissä katsomassa Nürnbergin Mestarilaulajat ja korvissa soi vielä Gewandhaus-orkesterin elävä ja juureva jousisointi. Kansallisoopperan orkesteri ei vielä aivan samaan yllä, vaikka hyvältä sekin kuullostaa. Nyt on jälleen hyvä hetki lähteä käymään Kansallisoopperassa.

torstai 25. marraskuuta 2010

Konsertti: Konserttihovi 2010-11-24

Konserttihovin lavalla oli tällä kertaa todellinen äänitykki Juha Uusitalo. Harmoniat taustalle loihti pianosta Kristian Attila. Ohjelman alkupuoli koostui suomalaisista liedeistä (Kuula, Merikanto, Sibelius, Kaski) ja loppupuoli vietettiin ooppera-aarioiden parissa (Mozart, Verdi,  Wagner).

Kun edellisen kerran kuulin Juha Uusitaloa resitaalissa, paikkana oli Sibelius-akatemian sali. Tuolloin ohjelmana oli Schubertin Winterreise. Konserttihovin hieman pienemmässä tilassa tuntui että Uusitalon ääni on kasvanut monumenttaalisiin mittoihin. Varsinkin alkupuolen lauluissa tuntui Uusitalon piano vastaavan normaalilaujan fortea. Tulkintakin oli väkevää, mutta äänenpaine oli vaikuttava. Loppupuolen oopperaohjelmisto kyllä osoitti, että myös herkkyyttä löytyy. Erityisesti Verdin aarioissa koko sävyskaala tuli mainiosti esille.

Näin jälkeenpäin ajatellen oopperaohjelmisto on Uusitalon luontevinta materiaalia. Eilisen ohjelmiston perusteella olisi liedeihin toivonut ehkä hieman enemmän pidättelyä ja laajempaa dynamiikkaa, tulkinta muuten on kyllä aivan mahtavaa. Mutta loistava konserttihan tuo oli. Attila on mainio pianisti, jonka lopetus Merikannon Merellä liedissä oli henkeäsalpaava. Alkupuolella hän soitti Heino Kasken "Yö meren rannalla" kappaleen, jonka suosio on minulle pieni mysteeri.

Verdin aariat, ja ennenkaikkea Wotanin jäähyväiset, osoittivat täydelle salille Konserttihovin yleisöä mitä on oopperalaulu maailman huipulta. Hieman toivoin, että Helsingin Ringissä ensi syksynä olisi Uusitalo laulanut Wotanin roolin, mutta ilmeisesti sitä kokemusta varten pitää lähteä reissaamaan ulkomaille. Innolla odotan kyllä Terje Stensvoldin kuulemista Helsingissäkin.

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Die Tote Stadt - Opéra national du Rhin, 2001, Latham-Koenig, Korngold

Ensi viikolla on Kansallisoopperassa Die Tote Stadtin ensi-ilta, joten nyt on tutustumisvuorossa DVD-tallenne Strasbourghista kymmenen vuoden takaa. Paulin roolissa on Torsten Kerl ja Mariettana Angela Denoke. Ohjauksesta vastaa Inga Levant ja musiikinjohdosta Jan Latham-Koenig.

Heti aluksi on kehuttava Korngoldin musiikkia. Hieman yli kaksikymppisenä sävelletty ooppera on täynnä upeaa musiikkia joka tuo mieleen Straussin ja Puccinin sävelkielen. Libretto on säveltäjän ja hänen isänsä kirjoittama ja perustuu Georges Rodenbachin näytelmään Bruges-la-Morte. Tarina on matka Paulin suruun ja kaipaukseen kuollutta vaimoaan kohtaan.

Keskeinen osa tarinaa on Paulin harhanäky joka kestää puolet oopperasta. Lavastus ja ohjaus tukevat tarinan pimeitä puolia mainiosti. Ensimmäinen näytös tapahtuu "raunioituneessa" huoneessa, jonka voi jo kuvitella antavan viitteitä Paulin mielen murskautuneesta tilasta. Kolmannen näytöksen maan repeäminen ja kuolleiden nouseminen ovat vaikuttavaa teatteria. Loppu ei tällä kertaa armahda Paulia, vaan hän päättää itse päivänsä.

Torsten Kerl on hienoääninen tenori ja Angela Denoke on aivan mahtava. Todella hyvä sopraano, joka osaa myös näytellä. Die Tote Stadista ei tietääkseni ole muita DVD-julkaisuja kuin tämä. Ihmettelen kyllä miksi ei, sillä ooppera on todella hieno. Onneksi tämä ainokainen julkaisu on hyvä.

Kansallisoopperassa tähtiparina on Klaus Florian Vogt ja Camilla Nylund, joten kovat ovat odotukset sitäkin esitystä kohtaan.

torstai 11. marraskuuta 2010

Konsertti: Lappeenranta-sali 2010-11-10

Lappeenrannan kaupunginorkesteri soitti jälleen laajennetussa versiossaan; tällä kertaa Mikkelin kaupunginorkesterin ollessa tukena. Eli käytännössä jousisto oli tuplattuna normikokoonpanoon verrattuna. Kapellimestarivierailijana oli Juha Kangas.

Konsertti alkoi Pehr Henrik Nordgrenin jousisinfonialla op. 43. Nordgren on minulle suhteellisen tuntematon säveltäjä. Olen hänen musiikkiaan kuullut aikaisemmin vain levyltä Petri Kumelan tulkitsemina kitarasävellyksinä. Jousisinfonia jäi mielestäni hieman ponnettomaksi ja olisin kaivannut siihen enemmän draamaa. Viimeistä osaa edeltävä intermezzo on hieno. Lähestulkoon(?) satunnaisia hiljaisia lyhyitä jousijuoksutuksia. Mystistä.

Ernst von Dohnányin konserttikappale sellolle ja orkesterille toi lavalle tänä vuonna Turun sellokilpailun voittaneen Tomas Nuñes-Garcésin. Dohnányin kappaletta voisi varmaan kutsua myös sellokonsertoksi, mutta kenties säveltäjän nimivalinta on parempi. Kolmiosainen teos, jonka osat lomittuvat toisiinsa, on luonteeltaan myöhäisromanttinen. Minä en ainakaan kyennyt ensi kuulemalta sävellyksestä poimimaan korvaani erityisempää unkarilaista henkeä, joten kansallisromanttista mielikuvaa ei tästä tullut. Mutta Nuñes-Garcésin sellonsoittoa kelpasi kyllä kuunnella. Menkää kuuntelemaan jos sattuu lähistölle.

Konsertin päätti Joseph Haydnin viimeinen sinfonia 104 "Lontoolainen". Tässä Saimaa Sinfonietan laajempi sointi pääsi oikeuksiinsa. Olin haltioissani kuinka hyvältä "paikallinen" orkesteri kuulosti. Kiitos kuului myös hyvää työtä tehneelle Juha Kankaalle.

Voin vain jälleen kerran toivoa, että Saimaa Sinfonietta saisi terhakkaan tuulen purjeidensa taakse ja näitä suuremman kokoonpanon konsertteja olisi enemmänkin. Ja yleisönkin toivoisi löytävän paremmin konsertteihin. Onko taidemusiikin (idioottimainen sana, mutta on se varmaan parempi kuin klassinen) harrastus tosiaan näin vaimeaa Kaakkois-Suomessa? Meillä on laadukkaita esiintyjiä ja hyviä paikkoja (kuten Konserttihovi), mutta ihmiset vain mätänevät kotisohvilla.

maanantai 1. marraskuuta 2010

Konsertti: Konserttihovi 2010-10-31

Konserttihovissa esiintyivät Mika Suihkonen (viola da gamba) ja Johannes Vesterinen (urut ja cembalo). Ohjelmisto koostui pelkästään Johann Sebastian Bachin musiikista.

Täytyy heti aluksi tunnustaa etten ole suuri viola da gamban ystävä. Olen kuullut sitä barokkiorkesterien basso continuo osastolla, johon se sopii mainiosti. Nyt kuulin sitä ensi kertaa solistisessa roolissa ja hieman petyin. Sen ääni ei ole kovin paksu, eikä tahdo nousta laulavaksi. Cembalon ystäväksi se sopii paremmin kuin urkujen. Ymmärrän hyvin miksi sello syrjäytti viola da gamban. Viola da gambaa vaivaa sama ongelma kuin kitaraakin, sen ääni ei ole tarpeeksi kova ja kuuluva erottuakseen voimakkaammasta taustasta. Kitaran, joka on muuten sukulaissoitin viola da gamballe, onni on sen käyttökelpoisuus pienemmissä tiloissa soolosoittimena.

Bachin musiikki on minulle tärkeää. Siinä on muodon ja rakenteen järkkymätöntä voimaa, joka muodostaa arkkitehtonisia muodostelmia. Menköön metafysiikan puolelle, mutta välillä Bachin musiikkia kuunnellessani tunnen olevani tiukasti yhteydessä universumiin tavalla, joka tuntuu lähestulkoon fyysisesti kantavana voimana. Jos uskoisin jumalaan tai jumaluuteen, voisin kuvitella Bachin musiikin olevan varsin lähellä sitä.

Bachin musiikin hieno ominaisuus on myös sen luonteva taipuminen eri soittimille ja tulkintatyyleille. Varmaankin jokaisella on hieman erilainen mielipide siitä, kuinka Bachin musiikkia pitäisi soittaa. Ei ole olemassa oikeaa ja väärää tapaa. Ymmärrän toki halun tavoitella sävellysaikakauden tyyliä, mutta Bach kestää käytännössä lähes mitä tahansa.

Minuun vetoaa parhaiten kaksi eri lähestymistapaa. Ensimmäistä voisin kutsua kliiniseksi lähetysmistavaksi, jossa rubato on kitketty minimiin ja muutenkin tulkintaa voisi kutsua puristiseksi. Tällöin Bachin musiikin arkkitehtuuri näyttäytyy puhtaimmillaan, lähestyen absoluuttisen musiikin käsitettä, mitä sillä sitten halutaankaan tarkoittaa. Toinen lähestymistapa on sitten esiintyjäkeskeisempi, tällöin esiintyjällä on oltava vahva päättäväinen ote. Bachin musiikin päällä ei vain voi ratsastaa, sitä pitää ohjata. Jos esiintyjällä ei ole tätä vahvaa otetta, lopputulos jää jotenkin vajaaksi. Tällöin olisi syytä lähestyä Bachia tuon kliinisen polun kautta.

Eilisessä konserttihovin konsertissa lopputulos jäi nyt mielestäni hieman vajaaksi. Musiikkia tulkittiin, mutta ei ehkä tarpeeksi suurella antaumuksella. Kummassakaan solistissa ei vikaa ollut, vene ei vain tällä kertaa lähtenyt plaaniin.

Erityisesti Johannes Vesteriselle paikkakunnan omana mestarina suuri kunnia. Ihanaa että Imatralla on tällainen musiikin moniosaaja!! Fanitusta :)