© 2019 Suomen Kansallisooppera / Stefan Bremer |
Ohjaus ja lavastus toimivat tarinan puitteissa hienosti. McVicar ei itse ollut paikalla Helsingissä valvomassa Chicagossa kantaesitystä saaneen tuotannon näytteillepanoa, vaan siitä vastasi Daniel Ellis. Vicki Mortimerin lavastus (myös puvut olivat hänen suunnitelemiaan) antoi pohdiskeltavaa karuudellaan. Karu on itse tarinakin, mutta omaan mieleeni heräsi jonkinlainen uhrauksen tematiikka.
Keskellä lavaa massiivisena, harmaitten rapistuvien betoniseinien saartamana, on sotilasmuistomerkki nimilistoineen. Muistuttamassa yhteisön uhraamasta panoksesta itsensä vuoksi. Tämän muistomerkin ympärillä kerrotaan sitten tarinaa miehestä, jonka korvien välissä ovat jo valmiiksi tummat tuulet puhallelleet ja joka selviytyäkseen yhteisössä joutuu myymään itsensä sille. Lopputuloksena on tietysti nöyryytys ja mustasukkaisuus, joka päättyy tragediaan. Tavallaan tässä yhteisö myös uhraa jäsenensä, Wozzeck (Mariesta puhumattakaan) ei saa nimeään vaan plakaatteihin.
© 2019 Suomen Kansallisooppera / Stefan Bremer |
Tulevaisuuskaan ei näytä hyvältä McVicarin silmissä, päähenkilöiden yhteinen lapsi, erikoisen perheen poika jää loppukuvassa työntämään samaa isänsä oravanpyöräkärryä. Erittäin vaikuttava ohjaus ja lavastus. Muistomerkki on jatkuvasti näkyvissä ja näytösten välit peitetään vain pari metriä korkealla verholla.
Solistit olivat mainioita. Nimiosassa kovan onnen sotilaana on Olafur Sigurdarson ja hänen naisenaan Mariena Helena Juntunen. Rykmentin rumpali Daniel Brenna ja tohtori Tapani Plathan onnistuivat hyvin. Erityisesti ilahdutti kapteenin roolissa Hubert Francis.
Ehkäpä kuitenkin kovinta tavaraa tuli tällä kertaa orkesterimontusta. Hannu Lintua olisi syytä saada houkuteltua useammin kansallisoopperaan. Orkesteri säkenöi komeasti Bergin partituurin parissa. Ehkei Wozzeckista tule paljon hyräiltävää aamiaispöytään, mutta sellaista sävelkylpyä kun elävä esitys tarjoaa oopperakatsomoon, ei kannata jättää kokematta.
Kerrassaan huikea esitys. Sanattomaksi vetää.
VastaaPoista