sunnuntai 29. toukokuuta 2011

Ooppera: Turandot - Royal Danish Opera 2011-05-29

Kööpenhaminan Turandot oli erityisen mielenkiintoinen sen takia, että kapellimestari Jukka-Pekka Saraste oli valinnut oopperan lopetukseksi Luciano Berion kymmenen vuotta sitten tekemän uuden lopun. Yleensä Turandotia esitetään Puccinin oppilaan Franco Alfanon viimeistelemän lopun kanssa. Puccinihan kuoli kesken oopperan sävellyksen. Häneltä jäi luonnoksia lopusta, joita hyväksi käyttäen Alfano sävelsi lopun oopperaan. Alfanoltakin loppuja on kaksin kappalein, kannattaa lukea vaikkapa Wikipedian Turandot sivu, jos kiinnostus heräsi.

Uusi loppu on luonteeltaan erilainen. Tästä johtuen alunperin vuodelta 1995 olevaan Kööpenhaminan Mikael Melbyn ohjaamaan tuotantoon tehtiin muutoksia loppuun jotka ohjasi Kim von Binzer. Ohjaus on kokonaisuutenena varsin perinteinen ja näyttävä. Kuitenkaan monumentaalisuuteen ei ole menty, vaikka Keisari roikkuukin taivaasta kotkan(?) jalan kannattamassa istuimessa. Kolmannen näytöksen alun "muuri tähtien alla" lavastus on varsin viehättävä. Kuoron sijoittamisesta seinään palatsin pihalla en erityisemmin pidä.

Turandotin viileän osan lauloi ruotsalainen Iréne Theorin. Pidin hänestä paljon. Vahva ääni ja hyvä näyttelijä. Sankaritenorina Calafin roolissa lauloi yhdysvaltalainen Frank Porretta. Hänen suorituksensa jäi harmaalle alueelle. Periaatteessa ääni on hyvä, mutta paksumman orkesterikudoksen alta se ei tahdo kuulua. Nessun Dorma meni ihan hyvin, mutta en kauheasti kuitenkaan hänestä innostunut. Liùn lauloi tanskalainen Inger Dam-Jensen. Hänen äänensä vibraattotyyppi on yleensä minun korviini epämieluisa, mutta lavalla hän sai minut käännytettyä puoleensa; tykkäsin. Timurina oli ukrainalainen basso Alexander Tsymbalyuk ja Keisari Altoumina tanskalainen Poul Elming. Hyvä päivä molemmilta. Erityisen hyvä kemia lavalla oli Pingin, Pangin ja Pongin esittäjillä Guido Paevatalulla, Gert Henning Jensenillä ja Bengt Ola Morgnyllä. Kööpenhaminan oopperaorkesterista jäi tänään samanlainen äänikuva kun eilenkin. Rouheutta olisin kaivannut hieman lisää. Saraste teki hienon työn montussa, tarkkaa ja harkittua musisointia.

Entäpä se loppu sitten? Alfanon lopun ongelmana (muun muassa) on pidetty sitä, että Liùn kuoleman jälkeen Calaf turhan äkkiä hyökkää Turandotin kimppuun lemmen liekki väristen. Kyllähän Berio saa tuohon ongelmaan parempaa rytmiä, mutta mielestäni Alfanon sävelkieli on parempi jatkumo Pucccinille. Minun korviini Berion lopetus on selkeästi modernimpaa musiikkia kuin Alfanon. Se ei tietysti ole sinänsä huono asia, mutta jotain muuttuu lopun aikana niin paljon, että yhtenäisyys kärsii. En voi sanoa mikä lopuista on parempi, molemmilla on hyvät puolensa. Lavatapahtumien kannalta Berion versio jättää lopun avoimemmaksi. Alfanon loppu on selkeästi happy end. Molempi parempi.

Turandot on juonensa ja henkilöiden kannalta hieman hankala ooppera. Nimihenkilö ei ole kosijoiden päitä keräävänä kylmäkkönä kauhean pidettävä hahmo ja Calaf on taas kuin lemmenkipeä teini. Musiikki sen sijaan on hienoa ja kuorot uljaita. Kyllä siitä kelpaa nauttia; kumman lopetuksen kanssa tahansa.

Ooppera: Die Frau ohne Schatten - Royal Danish Opera 2011-05-28

Kehaistaampa aluksi Kööpenhaminan uudehkoa (2005) oopperataloa. Ulkoapäin vaikuttavan näköinen talo on vaikuttava myös sisältä. Kaikki yleisötilat salin ulkopuolella ovat näkyvissä ulos, pohjakerroksen vessoja lukuunottamatta. Jossain mielessä avaruutta ja tilan tuntua on ehkä jopa liikaa. Sali onkin sitten hämärän viihtyisä, hyvät jalkatilat ja mukavat penkit. Eikä akustiikassakaan ollut kauheasti valittamista. Olin permannolla joten suoraa ääntä ei kauheasti ollut saatavilla montusta.

Die Frau on se ooppera josta jäin koukkuun tähän puuhaan. Ostin levytyksen ja DVD:n ennen tutustumista elävänä Helsingin hienoon Michael Hempen produktioon; sillä tiellä ollaan edelleen. Kööpenhaminan uusi Frau on talon oman taiteellisen johtajan Kasper Holtenin viimeinen ohjaus Kööpenhaminaan, ennen siirtymistään Lontoon Covent Garden johtoon. Holten on tuttu ohjaaja myös Suomessa, esimerkkeinä vaikkapa Die Tote Stadt Helsingistä ja Tampereen Lohengrin.

Ohjaus ja lavastus olivat kovasti mieleeni. Lavastuksessa käytetään koko ajan näyttämön supistamista pieneen tilaan. Hieman samalla tavalla kuin Kansallisoopperan Carmenissa. Fraussa vain etuverhoon heijastetaan kuvia ja pieni näyttömötila vaihtelee paikkaa verhossa, ollen kuin sarjakuvan ruutu. Sen ainoan kerran kun koko lava on tyhjä, vaikutus on tavoiteltu. Keisarittaren kävely lavan takaa eteen tuntuu kestävän kauan. Mielestäni ohjaus toimi hienosti, kannattaa mennä katsomaan jos Kööpenhaminassa sattuu olemaan.

Illan ehdoton tähti lavalla oli Barakin vaimon osan laulanut Linda Watson. Uljas, vahva ja täyteläinen ääni. Hänen parinaan Barakin roolissa oli James Johnson, jonka ääni myöskin miellytti minua. Oikeastaan Die Fraun varsinainen pääpari ovat Keisari ja Keisarinna, mutta tänä iltana heidän esittäjänsä jäivät kyllä eri tasolle. Keisarin roolissa oli Johnny van Hal, jonka äänen vibraaton/tremolon yhdistelmästä en pitänyt ollenkaan. Keisarinnana lauloi Sylvie Valayre. Hänen ääneensä en saanut tuntumaa koko illan aikana. Jotenkin esityksestä tuli suorittamisen maku. Ääntä hänellä kyllä tuntui olevan; kun piti laulaa korkealta ja kovaa, niin ääni oli korkea ja se tuli kovaa. Mutta fraseeraus tuntui olevan muutaman sanan mittaista, pidempiä kaaria ei tuntunyt löytyvän. Olisi mielenkiintoista kuulla häntä jossain muussa roolissa, uskoisin että jostain sieltä löytyisi laulaja. Kolmannen keskeisen naisroolin, imettäjän, lauloi Ildiko Szönyi. Hän selvisi vaikeasta tehtävästään kunnialla. Strauss on tähän(kin) oopperaan laittanut sopraanoille monenlaista pulmaa ja ongelmaa.

Orkesteri oli Michael Schønwandtin johdossa. Montusta ei mitään ongelmia kuulunut. Hieman kaipailin välillä karheutta ja särinää enemmän. Strauss kuopii sävyjä sieltä syvemmältäkin, ja silloin saa vähän resonoida rupisemminkin.

tiistai 24. toukokuuta 2011

Konsertti: Lappeenranta-sali 2011-05-24

Kevään päätöskonserteissa oli vuorossa Lappeenrannan kaupunginorkesteri. Konserttia kaupungintalolla edeltäneen EU-Russia Innovation Forum pre-konferenssi tapahtuman jäsenille oli taidettu varata suurin osa salin paikoista; tämä takasikin yllättäen konsertille normaalia laajemman yleisön. Runsaslukuinen yleisö saikin nauttia Tibor Bogányin johtamasta railakkaasta musiikkishowsta.

Konsertti alkoi vakavammalla ohjelmistolla joka oli sieltä tutummasta päästä. Kimalaisen lento, Mozartin A-duuri sinfonian (#29) kolme osaa, Sibeliuksen Nocturne ja Rahmanonovin Vokaliisi vakuuttivat minua jälleen kerran kaupunginorkesterin hyvästä nykytasosta. Mozart kuulosti todella hyvältä ja Vokaliisin solistina Bogányi muistutti kuinka hyvä sellisti hän onkaan. Vokaliisin aikana mietiskelin olisiko kappaleessa parempi olla myös kapellimestari solistikapellimestarin ohella. Vokaliisin romanttisen haikea sello-osa antaa mahdollisuuden, tai oikeastaan pakottaa, soittamaan välillä pulssin edellä ja takana. Nyt solisti ei voi johtaa orkesteria muuta kuin soittonsa avulla. Mitä yritän tässä purkaa sanoiksi on se, että sello pystyisi kenties elämään vielä suuremmalla vapaudella rytmin suhteen, jos orkesteri olisi kapellimestarin hoidossa.

Loppupuoli konsertista olikin sitten musiikki-iloittelua kevyemmän ohjelmiston parissa. Abreun Tico Tico, Anderssonin Plink Plank Plunk, Mustasukkaisuutta, Satumaa, Radetzky-marssi,... Orkesteri osoitti että sillä on myös svengi hallussa. Tangojen suhteen olen nirso. Olen varmaan joskus saanut sairaalassa Argentiinalaista verta, joten tangossa pitää olla vähän enemmän tulta ja tappuraa. Satumaa meni paremmin kuin Mustasukkaisuus.

Viimeistään Bogányin Formula 1 performanssi-sävellys sai yleisön hihkumaan. Mainio showmies! Plink Plank Plunk soitettiin vielä uudestaan aivan viimeisenä extra-encorena ja Bogányi siirtyi itse katsomon puolelle ja laittoi yleisön joukosta "vapaaehtoisia" johtamaan orkesteria kärpäslätkän kera.

Hieno kausi kaikkiaan kaupunginorkesterilta. Mukava päättää kausi tällaiseen hyväntuuliseen konsettiin. Syksyllä nähdään!

sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Konsertti: Konserttihovi 2011-05-22

Konserttihovin kevään päätöskonsertti hoidettiin paikallisesti Etelä-Karjalaisin voimin. Täytyy varmaankin alkaa luopua paikallisten muusikkojen kohdalla luonnehdinnasta "positiivisesti yllättynyt"; se kun tuntuu sopivan kaikkiin konsertteihin. Joko minut on helppo yllättää tai sitten taso on hyvä. Toivon kyseessä olevan jälkimmäisen vaihtoehdon.

En tunne tarkoin taustoja, mutta käsittääkseni tämänkin päiväisen kokoonpanon taustalla on viulistikaksikko Päivikki Nykter ja Riitta Lind. He ovat saaneet seurakseen muusikoita Lappeenrannan kaupunginorkesterista, sekä muita Etelä-Karjalaistaustaisia soittajia/opiskelijoita. Tänään lauteilla olivat mukana trumpetisti Ismo Varis, alttoviulisti Taija Pelkonen, sellisti Susanna Syrjäläinen, pianisti Pinja Kauhanen, sopraano Emmi Kaijansinkko ja klarinetisti Jorma Lautanen.

Ohjelman aloituksena oli Händelin D-duuri sarja trumpetille. Kokoonpanona trumpetti, jousikvartetto ja piano. Alussa mielestäni balanssi oli hieman pielessä. Trumpetti korostui hieman liikaa. Pianon kannen olisin avannut jo tässä, se jäi hieman taustalle ja kuulosti tietysti nuhaiselta kansi kiinni. Itse musisointi oli sitä vastoin raikasta.

Toisena ohjelmassa oli Reinhold Glièren Kahdeksan duoa viululle ja sellolle, opus 39. Glière on jälleen kerran minulle tuntemattomampi säveltäjä johon oli ilo tutustua. Soittajapari Nykter ja Syrjäläinen ilahdutti myöskin. Nuori sellisti Syrjäläinen on hieno muusikko. Kenties hän tarvitsisi täyteläisemmän äänen omaavan sellon. Uskoakseni Syrjäläinen on ylittänyt instrumenttinsa rajat.

Korvien hemmottelu jatkui Schubertin laululla Der Hirt auf dem Felsen. Kaijansinkko, Lautanen ja Kauhanen tulkitsivat komeasti Schubertin tunnetun liedin. Kaijansinkolla on heleä, kaunis sopraanoääni. Saksan kielen tarkempaa lausumista jäin kenties hieman kaipaamaan.

Konsertin päätti Glazunovin Viisi novellettia, opus 15. Nuoren Glazunovin teos kirjoitettu jousikvartetolle, ja kelpo kvartetto tänään lavalla olikin. Erityisesti kolmannen osan harras, introvertti tunnelma välittyi hienosti. Sen jälkeisessä valssissa tosin taisi olla pieniä vaikeuksia. Viimeisen osan musiikillisista ansioista (sävellyksen osalta) en ole aivan vakuuttunut, olisi syytä kuulla se uudelleen.

Kiitos Konserttihoville hienosta keväästä! Ennakkotiedot syksyn ohjelmistosta lupaavat hyvää jatkoa...

lauantai 14. toukokuuta 2011

Ooppera: Il trittico - Kansallisooppera 2011-05-13

Kansallisoopperan kevätkauden viimeinen uutuusensi-ilta oli Puccinin kolmen yksinäytöksisen oopperan kokonaisuus Il trittico. Kolmen oopperan pakettina oopperoita ei ole ennen kansallisoopperassa aikaisemmin nähty. Itse asiassa Sour Angelica oli ensimmäistä kertaa kansallisoopperan lavalla eilen. Hieno ja iso panostus kansallisoopperalta. Vaikka oopperat ovat lyhyitä, noin tunnin kestoisia, niin muutamasta päällekkäisestä roolista huolimatta laulajia on lavalla useita illan mittaan.

Jokaisella oopperalla oli oma ohjaajansa. Sour Angelican ohjasi Johanna Freundlich, Il tabarron Katariina Lahti ja Gianni Schicchin Ville Saukkonen. Ideana mielenkiintoinen, mutta kenties yksi ohjaaja olisi voinut käsitellä kokonaisuutta paremmin, vaikkei oopperoilla olekaan mitään tekemistä keskenään.

Ensimmäisenä oli Sour Angelica. Se on luostariin sijoittuva tarina, jossa ylhäisönainen on aviottoman lapsen saatuaan vetäytynyt "katumaan" luostariin ja saatuaan viestin lapsensa kuolemasta päättää päivänsä. Sisar Angelican musiikki on lähes sietämättömän kaunista. Puccini piirtelee kevein ja herkin vedoin kaunista musiikkia pelkästään naisista koostuvan ensemblen taustalle. Pääroolissa ensi-illassa oli komea ääninen Olga Romanko. Muut roolit oli naisitettu kotimaisin voimin. Heidän äänensä eivät kenties ole aivan yhtä kantavia kuin Romankon, mutta kuuluvat kuitenkin hyvin Puccinin sädehtivän musiikin yli. Sari Nordqvistin ruhtinatar oli hyvä ja Melis Jaatisestakin pidin kovasti. Ohjauksen kannalta Sisar Angelica on hankala pala. Lavalla ei paljon tapahdu. Freundlichin ideat tuntuvat minusta kovin alleviivaavilta. En ymmärrä mikä omenapuussa istuvan empaatikon idea on. Käsittääkseni hän vain mimikoi Angelican sisäisiä tunteita. Miksi ihmeessä? Ne tulevat musiikin ja roolin esittäjän taitojen avulla erinomaisesti selville muutenkin. Lavastus on sinänsä kaunis, koko ooppera tapahtuu tuon omenapuun ympäristössä. Lavan reunalla oleva lasikaappi, jossa Angelican lapsi asustaa, se kuvannee soppea sielussa johon Angelica on joutunut häpeällisen historiansa sulkemaan. Ovatko pienissä kaapeissa olevat bonsai-puut samaa symboliikkaa? Rajoittamista ja tukahduttamista. Ja ne samat laatikot ovat kuitenkin myös Angelican yrttirohtojen lähteitä, joista myös lopun tuova myrkkykin löytyy. Miksikäs ei...

Toisena oli vuorossa Il tabarro, eli viitta. Viitta on verismin henkeä tihkuva mustasukkaisuusdraama Pariisin siltojen alta. Viitassa oli illan tasapainoisin ja vahvin solistiryhmä. Pääkolmikkona on oli Hannu Niemelän, Elisabeth Stridin ja Zoran Todorovichin trio. Pienemmissä rooleissa olivat Koit Soasepp, Riikka Rantanen ja Mika Pohjonen. Upeaa laulua jokaiselta! Ohjauskin toimi hienosti. Lahti oli kevyesti modernisoinut teosta, mutta erittäin hyvällä maulla. Tietysti hieman hymyilyttää kun Michele toteaa että he pärjäisivät kahdenkin apumiehen kanssa, vaikka varttitunti aikaisemmin ruumasta oli pullahtanut toistakymmentä apumiestä... Mielenkiintoinen idea on myös se, että Michele ei sytytä tulitikkua piippuansa varten, vaan selvästi on perillä Giorgettan ja Luigin valomerkeistä. Minusta piipun käyttö antaa sen pienen hienon lisämausteen siitä mahdollisuudesta, että valomerkki on vahinko ja näin tapahtumat vyöryisivät kohtalon voimalla. Nyt loppu on periaatteessa Michelen valinta.

Viimeinen kolmikosta on Gianni Schicchi. Gianni Schicchi on vastustamattomalla voimalla etenevä komedia testamenttiin tyytymättömistä sukulaisista, jotka saavat itse maistaa huijatuksi tulemisen makua. Laulun puolesta asiat olivat hyvällä mallilla. Gianni Schicchin roolissa Roberto de Candia oli kerrassaan mainio. Nuorena parina olivat Marjukka Tepponen ja Tuomas Katajala. Komeaääninen duo jo nyt, mutta kun vielä vuodet tuovat ääniin lisää voimaa ja tehoa, niin huh huh. Ohjauksesta en pitänyt lainkaan. Tuntui siltä että Ville Saukkonen halusi tuoda varhaisteineille suunnatun Disney sarjan äärikarrikoidut hahmot lavalle. Jokainen hahmoista ja kaikki lavan rekvisiitta oli tehty mahdollisimman hauskaksi ja höperöksi. Huumorin ja hauskuuden teho häviää tällaisessa yliannostuksessa. Tulee olo: "Tämä on nyt hauskaa ja hassua, perkele!" Lavatapahtumat ovat pelkkää surrealistista pörräystä. Ymmärrän kyllä että nyt liikutaan subjektiivisen kaaosteorian alueilla. Erittäin pienillä muutoksilla lähtöarvoissa voi olla suuri merkitys lopputulokseen. Minulla se meni näillä eväillä pakkasen puolelle.

Orkesterimontussa asiat olivat kunnossa. Kaikilla kolmella oopperalla on oma luonteensa ja Mikko Franck sai orkesterissa kaikki sävyt komeasti esiin. Seuraavan kerran taitaa Töölönlahden pohjoisnurkkaan tulla asiaa vasta syyskuussa Ringin parissa.

Konsertti: Lappeenranta-sali 2011-05-12

Nuoret paikalliset solistilupaukset olivat pääosassa Lappeenrannan kaupunginorkesterin konsertissa. Lappeenrannan ja Imatran musiikkiopistojen oppilaista oli talvisen koesoiton perusteella valittu yhdeksän nuorta pelimannia esiintymään kaupunginorkesterin edessä nuorten solistien konsertissa.

Näin katsoja/kuuntelijan kannalta tilanne oli varsin mielenkiintoinen. Yleisön joukossa oli normaalia enemmän nuoria ja solistien vanhempia kannustamassa ystäviään ja lapsiaan. Ohjelmistona oli pääosin konserttojen osia, joten valokeilassa olivat nimenomaan nuoret muusikot. Useammalle soittajalle esiintyminen orkesterin kanssa taisi olla ensimmäinen kerta.

Jännityksen ja kevyen jäykkyyden havaitsi melkein kaikista solisteista. Juuri tällaisia tilaisuuksia tarvitaan, jotta tilanteeseen totutaan ja esiintyminen tulee luontevaksi. Muutamalla esiintyjällä tuli hetkellinen nuottikato, toinen unohtajista kävi kapellimestarin partituurista tarkistamassa tilanteen ja palattiin muutama tahti taaksepäin. Ei nuottien käyttäminen mikään häpeä ole. Ensimmäisissä konserteissa ne voi varsin hyvin pitää mukana. Sitten kun esiintymisrutiini on kunnossa, voi nuotit jättää pukuhuoneen puolelle.

En ryhdy ruotimaan jokaista illan solisteista erikseen, vaan yleisenä huomiona kaikista olkoon se, että lahjoja on kovasti kaikilla. Rutiinin ja harjoittelun avulla päästään sitten siihen tilaan, että lavalla voi oikeasti alkaa nauttia musiikista. Musiikin perussanasto on kaikilla soittajilla hallussa. Kaikki osaavaat jo muodostaa sanoista lauseitakin. Mutta lauseiden yhdistäminen kappaleiksi ja isommiksi kokonaisuuksiksi on vielä monella hakusessa.

Mainitaan muutama omista suosikeista nimeltäkin. Konsertin ensimmäisen puoliskon päätti viulisti Alina Marttinen soittamalla Mendelssohnin e-molli viulukonserton ensimmäisen osan. Marttinen saa viulunsa laulamaan ja soitosta kuultaa musikaalinen ote, hienoa. Toinen suosikki oli toisen puoliskon päättänyt Pentti Ranta Beethovenin kolmannen pianokonserton ensimmäisen osan kanssa. Käsiohjelman mukaan kyseessä oli Rannan ensimmäinen yhteissoitto orkesterin kanssa. Se kyllä kuuluikin välillä, ehkäpä nuorella kapellimestari Erkki Lasonpalollakin oli osuutta pieniin hämäryyksiin. Mutta kokonaisuutena Rannan Beethoven tulkinta oli ehdottomasti illan kypsin näkemys. Mielestäni hänen soitostaan kuuluu selkeästi opettajansa (Vjatcheslav Novikov) vaikutus.

Mukava ilta jälleen Lappeenranta-salissa!