perjantai 31. elokuuta 2012

Ooppera: Tapaus Makropulos - Kansallisooppera 2012-08-31

Kansallisoopperan syyskauden ensimmäinen uusi tuotanto sai ensi-iltansa tänään. Leoš Janáčekin Tapaus Makropulos  on yhteistuotanto San Franciscon oopperan kanssa. Siellä Olivier Tambosin ohjaus nähtiin kaksi vuotta sitten.

Jos vertailen Tambosin ohjausta pari viikkoa sitten katsomaani tallenteeseen Christoph Marthalerin ohjauksesta Salzburgista viime vuodelta, niin Tambosi vetoaa minuun enemmän. Marthaler pitäytyy samoissa lavasteissa läpi oopperan, mutta laventaa tapahtumia omin sivujuonin. Tambosin ohjauksessa Frank Philipp Schlössmannin lavasteet ovat graafisen kauniit ja suhteellisen abstraktit, ja itse ohjaus on suoraviivainen ja selkeä.

Tällä kertaa oopperaa katsoessa tuli mieleen loputtoman elämän aikaansaama turtuminen. Kun kaikkea on jo koettu useaan kertaan, ei mikään tunnu oikeastaan enää missään. Eikö sama ole nykyään jo jokapäiväistä? Energiajuomien kofeiinipölly, extremeharrastusten adrenaliini-iskut ja tositv:n myötähäpeäraavinta ovat tämän päivän ihmiselle yritystä estää puutumista. Nyt kaikki vain tapahtuu "normaalin" elämän puitteissa ja ulkoisena korvikkeena sisäisen elämän tyhjyydelle.

Emilia Martyn rooli toi Karita Mattilan takaisin kansallisoopperan lavalle. Edellisestä vierailusta onkin jo kuusi vuotta. Janáčekin musiikki ja samalla tšekin kieli tuntuu sopivan Mattilan äänelle. Muutenkin hän sai Martyn roolin elämään lavalla ja kykeni pyörittämään miesjoukon sormensa ympärille. Oivallinen diiva!

Kokonaisuutena kansallisoopperan Makropulos miehitys on tasaisen vahva. Mattilan kanssa olivat tapausta selvittelemässä Jürgen Müller, Hubert Francis, Jaakko Kortekangas, Joska Lehtinen ja Nicholas Söderlund. Kaikki olivat hyviä, mutta erityisesti ilahduttivat Jaakko Kortekangas keskeisessä Jaroslav Prustin roolissa, sekä Hubert  Frances pienemmässä Vítekin roolissa. Oopperassa on kaksi muuta naisrooliakin joita lauloivat tänään Hanna Rantaja ja Niina Keitel. Hekin selviytyivät hyvin.

Kansallisoopperan orkesteria johti ensi-illassa Mikko Franck. Alkusoiton aikana orkesteri löysi yhteisen draivin joka kesti hienosti loppuun asti. Janáčekin musiikki elää tekstin ja dialogin mukaan, Franck oli ajan tasalla.

Syksyn kaikki seitsemän Makropulos näytöntöä ovat loppuunmyyty; varmaankin Karita Mattilan imun ansiosta. Toivottavasti kaikki lipun saaneet saavat samalla pienen Janáček pistoksen, sillä hänen musiikkinsa ei välttämättä ole helpoimmin lähestyttävää, mutta kun sille antaa mahdollisuuden, se palkitsee korkojen kanssa.

tiistai 28. elokuuta 2012

Baletti: Romeo ja Julia - Kansallisooppera 2012-08-28

Matkamiehen reissupäivä sattui Kansallisoopperan baletti-iltaan ja hyvä niin. Illan solistilistan etusivulla on maininta, että kyseessä oli John Crankon koreografian 80. esitys. Balettihan on tietysti Sergei Prokofjevin Romeo ja Julia. Jos joku ei sattuisi tietämään, niin tarinahan on Williams Shakespearen näytelmästä hieman yli neljänsadan vuoden takaa, ja näytelmä taasen perustuu vielä vanhempiin tarinoihin. John Crankon koreografia täyttää tänä vuonna 50 vuotta ja Kansallisbalettimme ohjelmistossakin se on ehtinyt olla jo vuodesta 1996 lähtien.

Onnistuin katsomaan Crankon koreografiasta 70-luvulla tehdyn tallenteen etukäteen, mikä auttoi baletista nauttimisesta tänä iltana merkittävästi. Tarina oli selkeä ja pystyin nauttimaan musiikista ja tanssista ihmettelemättä mistä oikein on kysymys. Olen aikaisemminkin todennut, että balettitietämykseni on kehnolla tasolla. Tämäniltaisen esityksen jälkeen voin sanoa, että Romeo ja Julia on paras baletti minkä olen nähnyt. En tiedä kertooko se mitään baletista tietäville. Romeossa ja Juliassa on selkeä tarina, jonka mielestäni tanssilla pystyy hienosti kertomaan. Romeo ja Julia ovat lihaa ja verta, ja toiminnan teatraalisuus pysyy luontevissa rajoissa. Ilahduttavaa oli myös se, että juhlissa ei ollut loputonta määrää etnisten tanssimelodioiden esiintyjäryhmiä.

Sen verran ilahduin Romeosta ja Juliasta jo etukäteen, että tilasin tallenteen toisesta koreografiasta. Prokofjevin musiikki on kerrassaan mainiota, vaikka sitä tuskin tulee kuunneltua ainakaan kokonaisuutena ilman tanssin visualisointia.

Illan esiintyjät olivat mielestäni aivan kelpo tanssijoita. Jos nyt vertaan heitä näkemäni tallenteen tanssijoihin Stuttgartista, niin eivät he aivan samalla tasolla ole. Crankon koreografiassa ei ole paljon joukkokohtauksia missä oltaisiin suorissa riveissä tai asetelmissa, joten epätarkkuudet ovat paremmin piilossa tällaisen noviisin silmiltä. Toki muutamia virheitä havaitsin, mutta eiköhän niitä ole kaikilla. Jos jotain jäin kaipaamaan, niin ehkäpä Romeon, eli Michal Krčmářin, nostoihin enemmän pehmeyttä. Ei hän Juliaa, eli Maria Baranovaa, toki tiputellut, mutta kuitenkin.

Erittäin hieno ilta baletin parissa. Suosittelen vilpittömästi!

maanantai 27. elokuuta 2012

Konsertti: Sibelius-Akatemian konserttisali 2012-08-27

Helsingin juhlaviikot tarjoaa tänä vuonna Ateljee-sarjassa ranskalaisen pianistin Pierre-Laurent Aimardin musisointia. Piipahdin sarjan ensimmäisessä konsertissa jossa Aimardin soittoa kuvitti hollantilaistunut englantilainen kuvataitelija Norman Perryman.

Havahduin mahdollisuuteen päästä tähän konserttiin varsin myöhään, joten jouduin tyytymään suhteellisen kehnoon paikkaan permannon toiseksi viimeisellä rivillä. Sibelius-Akatemian konserttisalissa parvi peittää useita permannon viimeisiä rivejä ja muodostaa syvän taskun joka vaikuttaa paljon akustiikkaan. Soiton alettua pohdiskelin että en taida olla ikinä ollut yhtä huonolla paikalla konsertissa. Kuitenkin korvan ja aivojen mukautumiskyky yllätti jälleen kerran ja varttitunnin päästä asia ei enää paljon haitannut.

Pierre-Laurent Aimard oli valinnut aika täydellisen ohjelmiston. Se koostui Lisztin, Skrjabinin, Murailin ja Benjaminin kappaleista joiden väliin Aimard soitti Debussyn preludeja. Konsertti kesti tunnin ja vartin, eikä väliaplodeja ollut. Ohjelma muodosti erittäin yhtenäisen kokonaisuuden ja Aimard on verraton pelimanni.

Norman Perrymanilla oli käytössä viisi piirtoheitintä joilla hän loi musiikin taustalle elävän kuvataideteoksen. Kuvat olivat abstrakteja nesteväripintoja joita Perryman loi, muokkasi ja rikkoi musiikin mukana. Kun pari viikkoa sitten kävin ihmettelemässä Bill Violan visualisointia Wagnerin Tristaniin, ei vertailulta oikein voi välttyä. Violalla lähtökohta on huomattavasti selkeämpi. Oopperan libretto sitoo tarinan verbaaliseen ja samalla kuvalliseen maailmaan. Mitä tahansa Viola kuvalla esittääkin, se peilautuu joka tapauksessa Wagnerin tarinaan; oli niillä yhteistä tai ei (Violan tapauksessa oli). Perrymanilla taas on taustalla absoluuttinen musiikki. Vaikka kaikilla teoksilla oli myös kuvaava nimi, siis ei pelkästään tyyliin Pianosonaatti nro 9 op. 68, niin Perryman ei yrittänytkään ottaa noita kuvaavia nimiä pohjaksi kuvitukselleen.

Kuinka hyvin sitten pianoresitaalin ja elävän kuvataiteen liitto toimi? Sanoisin että hyvin ja huonosti. Hyvin siinä mielessä, että Perrymanin kuvat olivat elävinä ja kuolevina taideteoksina hienoja. Huonosti siinä mielessä, että ainakin minun musiikinkuuntelukykyni kärsi näköaistin kuormituksesta. Vasta kun laitoin silmät hetkeksi kiinni, tajusin kuinka hienosti ja vivahteikkaasti Aimard soittaa. Samaa ei välttämättä tapahdu esimerkiksi oopperakatsomossa, jossa musiikki ja lavatapahtumat tukevat toisiaan. Perrymanin tapauksessa hänen kuvansa pulppuavat musiikista, mutta kuvat eivät taas vaikuta musiikkiin; dialogi puuttuu. Tätä dialogia kaipasin muuten Violan videotristanissakin.

Mutta oli konsertti kyllä mielenkiintoinen kokemus. Aimardin pianismiin kannattaa tutustua. Oliko muuten flyygeli muuten täydessä iskussa? Varsinkin Lisztin aikana mielestäni sustain-pedalin hitaammissa nostoissa kuului varsin paljon särinää. Kyllähän se aika monessa pianossa jonkun verran särisee, mutta tänään lavalla olleessa yksilössä sitä oli todella paljon.

sunnuntai 19. elokuuta 2012

Ooppera: Tristan und Isolde - Musiikkitalo 2012-08-18

Esa-Pekka Salosen, Bill Violan ja Peter Sellarsin tulkinta Tristanista saatiin vihdoin Helsingin juhlaviikkojen avustuksella Suomeenkin. Visualisoitu konserttiesitys on kiertänyt ympäri maailmaa rauhallisella tahdilla jo vuodesta 2004.

Kyseessä on siis pohjimmiltaan konserttiesitys. Mikä tekee tästä tuotannosta poikkeuksellisen, ovat Bill Violan videoteokset, jotka heijastettiin Musiikkitalossa ylhäällä orkesterin takana olleeseen valkokankaaseen. Violan videoissa aika on hidastunut, joten asioiden kertominen tapahtuu hitaasti. Jokaisen näytöksen videokokonaisuudella oli oma teemansa, joka myötäili oopperan henkeä. Kyse ei siis ole suoranaisesta oopperan kuvituksesta, vaan keskeisten teemojen hitaasta visuaalisesta tulkinnasta. Toki videot ovat aikasuhteessa musiikkiin, mutta niiden voima ei ole suoranaisesti aksentoida partituurin metkuja.

Hidastettu videokuva omaa hypnoottisia ominaisuuksia. Oma ensimmäinen kokemukseni sen sopimisesta musiikin taustalle on noin neljännesvuosisadan takaa Pink Floydin keikalta. Muistan huumantuneeni väkijoukon kävelemisen näkemisestä ja joella soutamisesta. Silloin kun hidastuksen kohteena on normaalinopeudella nopeahko tapahtuma, jää helposti miettimään kuinka paljon aivot oikeastaan prosessoivat ja suodattavat näköhavaintoja. Kuinka helposti jää havaitsematta ja tuntematta välitilojen estetiikka, kun normaalitajunta keskittyy usein vain lähtökohtaan ja lopputulokseen. Ja eikös Tristanin ja Isolden tarina ole oikeastaan eräänlainen välitilan kuvaus?

Violan kuvastossa nopean hidastus on tosin vähemmistössä. Pääosin Viola kuvaa hitaita tapahtumia ja hidastaa niitä edelleen. Jatkuvasti kuvaa seuraamalla ei tunnu tapahtuvan mitään, mutta kun hetken seuraa jotain muuta ja tämän jälkeen kääntää katseensa videoon, on jotain tapahtunut. Viola antaa asioiden tapahtua rauhassa, niinkuin Wagnerkin.

Mielestäni Violan visualisointi on erittäin näyttävä, mutta se mitä jäin kaipaamaan oli kenties kuitenkin visualisoinnin sitominen enemmän laulajien toimintaan tai saliin. Nyt visualisointi oli oma kontrapunktinen "äänensä" oopperassa. Kanava videon ja muun toiminnan välillä oli yksisuuntainen. Visualisointi ei mielestäni osallistunut herättäjänä laulajiin päin. Ainoastaan muutaman kerran laulajat "ottivat kontaktin" siihen ja silloinkin vain passiivisen katsojan muodossa.

Tästä luikahdan luontevasti pohtimaan mikä on ohjaajan, Peter Sellarsin, rooli tuotannossa. Käsiohjelmassa hänen tittelinsä on suomeksi ohjaaja, mutta alkuperäinen englantilainen termi on artistic collaborator. Uskoisin että tämä on sopivampi termi, vaikka suomen kielestä sille ei taida löytyä vakiintunutta käännöstä. Ohjaus on varsin vahva termi käytettäessä konserttiesityksen yhteydessä. Pääosa poikkeamisesta rivissä laulamisesta on kuitenkin laulajien sijoittelua ympäri salia. Varsinaisia lavatapahtumia ei oikeastaan ole Tristanin ja Marken suudelman ja kahden välikäsi-itsemurhan (Tritan, Melot) lisäksi. En missään tapauksessa väheksy Sellarsin osuutta ja kehotan jokaista lukemaan käsiohjelman juonitiivistelmän, jonka Sellars on kirjoittanut. Ohitin sen ensin vain synopsiksena, jota en tarinan tuntevana tarvitse, mutta onneksi luin myös sen; tämän tuotannon luonteeseen se on yhtä tarpeellisen kuin Violan visualisointikin.

Mitäpä sitten korvat kokivat? Aika huikeaa laulua ja soittoa. Heti alkusoitossa Esa-Pekka Salonen ja RSO osoittivat että Wagnerin oopperat eivät ole pelkkää fortemätkettä. RSO on varma ja hyvältä kuulostava orkesteri, mutta ei Salonenkaan saanut siitä irrotettua sitä mystistä hehkua josta legendaariset esitykset on tehty. Olisi loukkaus oopperaorkestereita kohtaan sanoa, että RSO soittaa liian hyvin. Mutta parhaimmillaan oopperamontuista olen kuullut niin herkkää ja sähköistä soittoa, että RSO kuulostaa siihen verrattuna hieman kliiniseltä.

Laulajat olivat eilisessä esityksessä huipputasoa. Tristanin roolissa lauloi jo legendaarinen tenori Ben Heppner. Eilinen esitys ei ollut häneltä aivan nappisuoritus. Omat korvani olivat kuulevinaan välillä kaikenlaisia pikku ongelmia äänen kanssa. Mutta ongelmista huolimatta oli ihanaa päästä kuulemaan häntä lavalla. Hänen äänensä on erittäin ilmaisuvoimainen ja sävykäs.

Isoldena oli eilen illalla liettualainen sopraano Violeta Urmana. Hänen upea äänensä on tarkka ja kantaa helposti yli täyden orkesterin. Äänensävystä puuttuu kenties hieman potkua ja lämpöä, mutta sen luokan instrumenttia hän kantaa mukanaan, että narina on turhaa. Aivan mahtava laulaja.

Brangänen ja Kurwenalin rooleissa lauloivat Michelle DeYoung ja Jukka Rasilainen. Todella hienot suoritukset heiltäkin. DeYoungin täyteläinen ääni oli kaunista kuunneltavaa.

Kuningas Markena oli Matti Salminen. Salminen tuntuu olevan luonnonvoima johon aika ei pysty. Yksi suomalaisen bassoilun monumenttejä; sanan kaikessa positiivisessa merkityksessä. Melotin lyhyehkön, mutta tärkeän roolin lauloi hienosti Waltteri Torikka. Tuomas Katajala ja Arttu Kataja täydensivät hienosti mainion miehityksen.

Kyllähän eilinen Tristan hieno kokemus oli. Uudenlainen välimuoto konsertin ja teatterin välimaastossa.

keskiviikko 15. elokuuta 2012

Věc Makropulos - Salzburg 2011, Salonen, Marthaler

Kansallisoopperan syyskauden ensimmäistä uutuusteosta odotellessa päätin tutustua Janáčekin Tapaus Makropulos oopperan viimeisimpään tallenteeseen. Keväällä julkaistu Blu-ray levy on nauhoitettu Salzburgin festivaaleilla viime vuonna.

Janáček sävelsi oopperan omaan librettoonsa jonka hän kirjoitti Karel Čapekin saman nimisen näytelmän perusteella. Tarinassa pohditaan ikuisen elämän ongelmia yli 337 vuotiaan oopperalaulajan Emilia Martyn kautta. Ikuinen elämä onnistuu Emilian isän kehittämän eliksiirin avulla joka pysäyttää vanhenemisen 300 vuodeksi.

Oopperan rytmi syntyy tšekin kielestä ja sen intonaatioista. Musiikki sykkii ja elää jatkuvasti. Pitempää legatoa kuullaan vasta oopperan loppupuolella. Emilia Martyn esittäjälle ooppera on haaste. Laulettavaa on paljon, eikä se ole sieltä helpoimmasta päästä.

Salzburgin tuotannon on ohjannut Christoph Marthaler. Ymmärrän hänen lähestymistapansa ideat; tapahtumien peilaamisen Emilian mielen kautta, sekä sivutapahtumien toistot ja loputtomat odottamiset. Pidin lavan ja lavasteiden staattisuudesta ja näytelmän omaisuudesta, mutta jotenkin ohjaus ei kuitenkaan innostanut minua.

Emilia Martyn roolissa laulaa Angela Denoke. Hän on lavan keskipiste heti sinne saavuttuaan. Hänen äänensä sopii rooliin hienosti ja kaiken lisäksi hän on erinomainen näyttelijä. Hänen ympärillään pyörivässä mieskvintetossa laulavat Raymond Very, Peter Hoare, Johann Reuter, Jochen Schmeckenbecher ja Aleš Briscein. Tasainen viisikko.

Esa-Pekka Salonen johtaa komeasti soittavia Wienin filharmonikkoja. Musiikin puolesta Salzburgin tallenne on erinomainen. Sääli vain että ohjaus ei minulle kolahtanut.

perjantai 3. elokuuta 2012

Ooppera: Peter Grimes - Savonlinnan oopperajuhlat 2012-08-02

Pienoinen pettymys jäi mieleen eilisestä Norjan kansallisoopperan Peter Grimes esityksestä. Oudointa on se, että periaattessa esityksessä ei ollut mitään pielessä. Solistit olivat mainioita, ohjaus hyvä ja orkesteri soitti hienosti. Mutta jotain puuttui.

Benjamin Brittenin ensimmäinen varsinainen ooppera Peter Grimes kuvaa yksilön ja tiiviin kyläyhteisön vinksahtanutta suhdetta. Aihe on herkullinen ja seilailee kaksinaismoralismin, huhupuheiden, kunnianhimon ja onnettomien sattumuksien laineilla. Brittenin herkkä, mutta välillä myös raaka musiikki antaa solisteille paljon tilaa tunteiden kirjon näyttämiselle. Viidessä välisoitossa Britten antaa orkesterin loistaa ja toimia solistina.

Norjan kansallisoopperan tuotanto on yhteistuotantoa Santa Fen ja Washingtonin oopperoiden kanssa. Alkuperäinen ohjaus on Paul Curranin. Ohjauksessa ei ole mitään vikaa. Ilmeisesti ajankohtaa on siirretty hieman eteenpäin, mutta siitä ei tunnu olevan sen enempää kuin hyötyä kuin haittaakkaan. Olavinlinnan leveästä lavasta norjalaiset käyttävät vain keskiosaa. Robert Innes Hopkinsin lavastus erottaa liikkuvilla talokulisseillaan lavan keskustan näyttämökseen. Olavinlinnan "erikoisuuksista" käytetään hyväksi vain ylätasanteen huonetta staattisena kirkkotilana. Salia sen sijaan käytettiin hienosti hyväksi mieskuoron poistumiseen Grimesin mökkiä kohti.

Alkuperäinen Grimesin esittäjä Henrik Engelsviken oli edelleen sairas ja häntä tuurasi Nils Harald Sødal. Hänen Savonlinnan matkastaan on muodostunut todellinen työmatka, eilinen Grimes oli jo hänen kolmas perättäinen lauluiltansa lavalla. En tiedä kuinka vaativa hänen roolinsa on Neljännessä yövartiossa, mutta Grimesissakin riittää laulettavaa. Hyvin hänen äänensä tuntui edelleen jaksavan.

Ellenin roolissa oli Solveig Kringelborn, hän on minulle tuttu parin vuoden takaa Berliinin koomisen oopperan Ruusukavaljeerin marsalkattaren roolista. Kantava, täyteläinen ääni, nam... Muissakin rooleissa oli hyviä laulajia, moni oli tuttu Oslon Tristanista tältä keväältä.

Kuoro lauloi uljaasti, niinkuin Peter Grimesissä pitääkin. Eilinen yleisö ei tuntunut olevan perillä oopperan kulusta ja tappoi kuoron huippukohdan antamalla pitkät aplodit ensimmäisen kenraalipaussin kohdalla kolmannessa näytöksessä. Toisen näytöksen kvartettoakin peitettiin aplodeilla yleisön toimesta. Outoa.

Orkesteria johti John Helmer Fiore, sama kapu kuin kevään Tristanissa Oslossa. Hänenkään työtään on vaikea mennä moittimaan. Mutta jos jostain pitää yrittää löytää syytä miksi eilinen esitys ei täyteen plaaniin noussut, on hän varmaan luonnollinen kohde. Peter Grimesissä on mielestäni taustasyke, kohtalon voima, joka sitoo kaiken Brittenin (välillä) musiikki-iloittelunkin yhteen. Tuo syke oli varmaankin se, mikä eilisestä esityksestä puuttui. Kaikki osatekijät olivat kohdallaan, mutta ne eivät muodostaneet sitä sydäntä riipaisevaa tragediaa, mikä Brittenin Peter Grimes on.