lauantai 29. marraskuuta 2014

Lepakko viihdyttää

Operetti: Lepakko - Kansallisooppera 2014-11-29

Operetti tuntuu noin ensi tuntumalta kategoriansa puolesta hieman vieraalta musiikkiteatterin lajilta omaan makuuni. Toisaalta kategoriat eivät ole olleet kovinkaan tärkeitä minulle sitten lapsuuden jälkeen. Tämän tunnustaen kuitenkin tunnen enemmän viehätystä sinne syvällisempään ja ajattelua herättävään suuntaan taiteen kentässä. Ja kun nyt olen saanut sopivan määrän tummia pilviä taivaalle, voin tunnustaa että Kansallisoopperan uusi Lepakko-tuotanto on erittäin viihdyttävä ja taitavasti toteutettu. Ajaton versio raikkaan hömpän nauttimiseen.

Lepakon tarinasta ei sitä syvällisyyttä kauheasti saa revittyä. Aikaisempaan vedätykseen toteutettu vastapila. Roolien vaihtaminen, sosiaalisen asteikon sekoitus, loputon huolettomuus, hauskanpito, siinä jotain teemoja. Itse asiassa jos tarina ei olisi vastapila Lepakon toimesta, vaan tapahtumat olisivat "käsikirjoittamattomia", niin silloin koko juoni olisi mielenkiintoisempi. Nyt tieto siitä että Eisenstein on ainoa joka sukeltaa tietämättömänä illan huvituksiin, riisuu tarinalta siivet. Mutta toisaalta varmaankin juuri tuo ajatus, "sehän oli vain vedätystä" on se mikä tekee tällä kertaa operetista operetin.

En ole Lepakkoa aikaisemmin nähnyt, edes tallenteelta, joten ohjaaja Marco Arturo Marelli sai puuhastella neitseellisillä maaperällä ennakkokäsitysten suhteen. Musiikkikin oli minulle tuttua vain yksittäisinä lauluina, ei kokonaisuutena. Ja se mikä eniten yllätti, oli puheteatterin määrä. Ensimmäisessä ja kolmannessa näytöksessä on paljon pelkkää puhedialogia. Varmaankin tästä syystä puheroolin omaava vanginvartija Frosch käyttää suomen kieltä. Sekasotku saksan ja suomen välillä toimii periaatteessa hyvin. Kotimaisen kielen käyttö tietysti johtaa välillä sitten huumorin suomettamiseen, osa jutuista toimi hyvin, osa ei. Lepakkoa voisi pitää myös kolmituntisena alkoholimainoksena ja kevyt laitamyötäinen on ehdoton osa tapahtumien jouhevaa kulkua. Mutta suomalaisen humalahuumorin historia on sen verran monipiippuinen asia, että muutamaan otteeseen tunsin oloni hieman vaivaantuneeksi.

Marelli vastaa ohjauksen lisäksi myös lavastuksesta ja valaistuksesta. Lava pyörii ja sen sisällä liikkuvien lavaste-elementtien eri puolet muokkaavat miljöön sopivaan malliin. Ohjaus toimii hyvin, ne puhedialogit katkaisevat jossain mielessä jouhean etenemisen, mutta vaikea niistä on eroonkin päästä. Ehkäpä sitä kolmannen näytöksen puheteatteria voisi vähän viilata lyhyemmäksi.

Johann Strauss nuoremman musiikissa ei vikaa ollut. Valssia ja polkkaa pukkasi. Kapellimestari Alfred Eschwé muokkasi oopperan orkesterista kolmi-iskuisessa tahtilajissa viihtyvän musiikkiviihdytyskoneiston. Ensi-illan solistilista oli ehkä hieman yllättäen varsin vierailijavoittoinen. Mutta varsin tasainen laulajakaarti. Michael Kraus oli mainio Eisensteinin roolissa ja Jaakko Kortekangas tohtori Lepakkona. Naisrooleista omaa korvaani miellytti eniten Claudia Goeblin Adelena. Prinssi Orlofsky rooli on jaettu Helsingissä mielenkiintoisesti ykkösmiehityksen kontratenorin ja kakkosmiehityksen mezzosopraanon kesken. Kontratenori Tai Oneyta kuuntelee mielellään. Ohjauksen loputtomasta italialaisesta tenoriäänivirrasta vastasi Alexandru Badea. Kakkosmiehityksessä on enemmän kotimaisia laulajia, en valitettavasti taida ehtiä heitä kuuntelemaan.

Ei uudesta Lepakko -tuotannosta voi olla pitämättä. Kotiinpäin ajaessa poskilihakset tuntuivat hieman helliltä pitkällisestä hymyilemisestä johtuen. Suosittelen kyllä julkisia kulkuvälineitä, Lepakon jälkeen saattaa tehdä mieli juoda hieman samppanjaa. Tällä kertaa jouduin jättämään sen väliin.

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Risto Laurialan täyshoito Konserttihovissa

Konsertti: Konserttihovi 2014-11-23


Risto Lauriala saapui pitkästä aikaa Konserttihoviin ja pyöräytti samantien yhden parhaista konserttikokemuksista hovissa. Alun Mozart poislukien liikuttiin romantiikan ajan musiikin parissa.

Hieman kuin lämmittelynä aloitettiin konsertti Mozartin variaatioilla "Koska meitä käsketään" -laulusta. Lauriala vältteli hienosti houkutusta tasaiseen rytmiin ja pidätykset kutkuttelivat mukavasti korvaa. Kiva kuulla nuokin ammattilaisen soittamana.

Konsertin ensimmäisen puoliskon täytti Robert Schumannin Karnevaali op. 9. Olen tainnut aikaisemmin kuulla elävänä muutaman osan tästä teoksesta, mutta kokonaisuutena kokemus oli uusi. Vaikka teos on palasista koostuva ja sen voisi kuvitella hajoavan helposti, niin Laurialan tulkinta imi minut täysin mukaansa. Hurjaa intensiteettiä.

Toisen puoliskon Chopin trio räjäytti sitten lopullisesti pankin. F-duuri Balladi, Fantasia - Impromptu ja cis-molli Scherzo kipristelivät sekä tunteen että älyn reseptoreita. Hovin Bösendorfer lauloi ja jylisi Laurialan käsittelyssä. Aivan huikaiseva kokemus. Jospa jonain päivänä saisin kuulla vielä Laurialan version h-molli Scherzosta... Ehkäpä seuraavalla kerralla.

Jotenkin Chopinin jälkeen tuntui vaikealta kuvitella konsertin jatkuvan, mutta niin vaan edettiin Debussyn ja Ravelin musiikin tahtiin. Laurialan taikasormet jatkoivat musiikin mysteerien muuttamista ääniaalloiksi ja Debussyn kaksi preludia ja Puutarhoja sateella tuntuivat täysin loogiselta jatkeelta Chopinille. Ravelin Toccatakin tuntui olevan juuri oikella paikallaan varsinaisen ohjelman viimeisenä numerona.

En tiedä satuimmeko olemaan tänään Risto Laurialan kanssa jotenkin samalla mystisellä värähtelytasolla, mutta harvoin konsertin jälkeen on näin täysipainoisen hyvä olo. Ja se että kokemus oli vaikuttava sekä tunteen että älyn osalta, ei ole aina itsestäänselvyys.

Kiitos Risto Laurialalle ja Konserttihoville mahtavasta sunnuntai-iltapäivästä!

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Kitara soi vielä kerran Lappeenrannassa

Konsertti: Ja Kitara Soi - Helkiö-sali, Lappeenranta 2014-11-16

Tämänvuotinen Ja Kitara Soi -festivaali päättyi musiikin suhteen paikallisin voimin. Festivaalin taiteellinen johtaja Jyrki Myllärinen taituroi lavalla yksin ja Niku Martikaisen kanssa duona. Konsertin loppupuoliskolla Myllärisen musisoinnin ohella saimme tutustua Riikka Siiralan tanssitaiteeseen.

Konsertti jakaantui selkeästi kahteen osaan. Alkupuolella tuoksuttelimme espanjalaista kansallisromantiikkaa terästettynä ripauksella ranskalaista modernismiä. Säveltäjinä Albéniz, Granados ja Ohana. Kahden kitaran kera ja myös soolona. Soolokappaleista pidin eniten Myllärisen esittämästä Albénizin Granadasta. En muista kuulleeni aikaisemmin Yatesin sovitusta ja Jyrki soitti hienosti. Martikaisen soolokappale oli Maurice Ohanan Tiento 10-kieliselle kitaralle. Vaikka etukäteen olin olettanut että tuo olisi kolahtunut minuun kovimmin, niin tällä kertaa en oikein lämmennyt Martikaisen versiolle. Herrojen duetoista viehätti tällä kertaa suloisen kaunis Granadosin Oriental.

Loppupuolen musisoinnista vastasi kitaran osalta Myllärinen yksinään. Musiikkina ensi Luys Milánin 6 Pavanaa, sitten Myllärisen oma Essential Fight ja lopuksi Rautavaaran Serenades of the Unicorn. Olennainen osa loppupuolta oli Riikka Siiralan tanssi. Käsiohjelmasta tulkiten Siirala olisi ollut mukana vain Myllärisen omassa sävellyksessä, mutta tanssin kaari oli pidempi, alkaen jo toisesta pavanasta lähtien. Essential Fight on tutkimusmatka hälyäänten musiikilliseen käyttöön ja siinä Siiralan tanssi ja ääntely on kyllä varsin olennainen osa koko sävellystä. Rehellisesti sanoen idea toimii kyllä elävänä esityksenä, mutta muuten siitä jäi hieman hajanainen mielikuva. Oli mukava kuulla Rautavaaran yksisarvisserenadit elävänä. En ole aivan varma Siiralan tanssin tarpeellisuudesta noiden kanssa, mutta ei se kokemusta kyllä haitannutkaan.

Mielenkiintoinen konsertti tämäkin ja isot peukut Jyrkille järjestelyistä! Ensi syksynä uudelleen!?

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Rolando Villazón Musiikkitalossa

Konsertti: Musiikkitalo 2014-11-08


Oma ensikosketukseni Rolando Villazóniin tapahtui Salzburgin musiikkijuhlilta vuonna 2005 taltioidulta La Traviata tallenteelta. Tuolloin Villazón ja Anna Netrebko olivat oopperamaailman kuuma pari. Tosin vain lavalla, mutta molempien urat olivat terhakkaassa nousussa ja lavakemia toimi hienosti. Pari vuotta tuon tallenteen tekemisen jälkeen Villazóniin iskivät mystiset ääniongelmat joiden syyksi paljastui myöhemmin kurkussa ollut kysta. Vaikeudet taitavat vihdoin voitettu.

Eilisessä Helsingin Musiikkitalon konsertissa Villazónin seuranana lauteilla olivat etelä-afrikkalainen sopraano Pumeza Matshikiza ja Guerrassim Voronkovin johtama Viron Valtiollinen Sinfoniaorkesteri. Villazón tunnetaan varsin vekkulina hahmona ja sopivan kokoisessa käsiohjelmassa taitelijaesittelyiden kielikuvat hymyilittivät minua joko tarkoituksella tai tahtomattaan. Sen verran 'patafyysikko olen minäkin, että löydän paikkani historiallisessa tuhkimotarinassa.

Viron Valtiolliseen Sinfoniaorkesteriin en ole tutustunut aikaisemmin. Heti konsertin avaavasta Massenetin Lahoren Kuninkaan alkusoitosta lähtien oli selvää että kyseessä on kelpo orkesteri. Draivia löytyi kyllä tarvittaessa. Sen sijaan jousistoon kaipaisin herkissä kohdissa enemmän läpikuultavuutta. Sointi jäi toisinaan kliiniseksi ja yksiulotteiseksi.

Kapellimestari Guerassim Voronkov hoiti tehtävänsä hyvin. Konsertin ensimmäisen puoliskon lopettanut Puccinin "O soave fanciulla" kärsi pienistä ajoitusongelmista, mutta muuten asiat etenivät mallikkaasti.

Etelä-afrikkalainen sopraana Pumeza Matshikiza oli minulle myös uusi tuttavuus; ja varsin positiivinen sellainen. Hän omaa täyteläisen, tuuhean äänen ja oli kaikin puolin oivallinen kumppani Villazónille lavalla. Joskus kyllä hänen äänensä resonoinnin vahvuus vie tekstin tuntemattomille vesille. Eli tarkkaamon vakio-ohje laulajille: "Konsonantit kertovat tarinan vokaalien avustuksella". Saa lainata. Matshikizan soololauluista ehdottomaksi suosikikseni jäi Ravelin "Oh! La pitoyable aventure". Kaikinpuolin mielenkiintoinen sopraanotuttavuus.

Entäpä itse Rolando Villazón? En ole häntä aikaisemmin lavalla kuullut ja eniten yllätti äänen lämmin ja täyteläinen sointi. Olisiko ylä-äänisarjojen pitänyt kilkattaa enemmän? Ei mitään väliä, sillä Villazóninkin suuruus laulajana on hänen tulkintojensa puhuttelevuus. Aika monet taitavat mieltää hänet iloittelurooleihin, mutta hänen äänensä loihtii myös draaman tummemmat sävyt hienosti esiin. Itselleni eilisen konsertin kohokohta oli ehdottomasti "E la solita storia" Cilean L'arlesianasta. "E lucevan le stelle"n toivoin kuulevani viimeiseen encoreen asti, mutta ei tällä kertaa.

Donizettin Lemmenjuoman dueton aikana saimme nauttia solistien jonglööritaidoista ja pienestä lavashowsta, joka toi hieman eloa konserttimuotoiseen esitykseen. Kyllä näitä maailmanluokan laulajia on mukava kuulla konserttilavalla, mutta parempi paikka olisi oopperalava. Valitettavasti sitä varten joutuu vain matkustamaan ulkomaille.