tiistai 28. lokakuuta 2014

Vivaldin vuodenajat mahtuivat konserttikalenteriin

Konsertti: Kamariorkesteri Refugium Musicum, Temppeliaukion kirkko, Helsinki 2014-10-23

Matkamiehen illan piristykseksi valikoitui tällä kertaa Antonio Vivaldin viulukonserttokokoelma Neljä vuodenaikaa. Temppeliaukion kirkossa viulusolisteina soittivat Minna Pensola ja Antti Tikkanen.

Vaikka Vivaldin vuodenajat ovat erittäin tunnettu ja paljon elokuvissakin käytetty sävellyssarja, ei sitä taideta kuitenkaan kovin usein lavalla esittää. Sinänsä sääli, koska terhakkaalla asenteella esitettynä ei noista tutuista konsertoista voi olla pitämättä.

Ja näin äkkiä ajatellen tuskin mieleen tulee parempaa parivaljakkoa tuohon puuhaan tarttumaan kuin Pensola - Tikkanen pari. En tiedä oliko aloite tullut orkesterin vai solistien puolelta, mutta pontevan esityksen tänään Töölössä kuulimme. Refugium Musicum on käsittääkseni periaatteessa amatööriorkesteri, mutta välillä ilmeneviä soinnin leventymisiä lukuunottamatta asenne ja taito tuntui olevan kohdallaan. Pensolan harteilla lepäsivät tänään kevät ja talvi, Tikkanen puhalsi hengen kesään ja syksyyn. Kevät ja talvi ovat suosikkiosani joten tänään Minna saa minulta erikoisplussat.

Estottomasti mainostan tässä samalla omaa suosikkilevytystäni, Il Giardino Armonicon levytystä vuodelta 1994. No quarter.

torstai 23. lokakuuta 2014

Ilona Jokinen ja Kristian Attila Konserttihovissa

Konsertti: Konserttihovi 2014-10-23

Kylmää syysiltaa lämmittivät Konserttihovin lavalla tällä kertaa sopraano Ilona Jokinen ja pianisti Kristian Attila. Ohjelmisto sisälsi pienen Ranska-Suomi maaottelun. Ensimmäinen puolisko vietettiin Debussyn ja Faurén sävelten seurassa ja väliajan jälkeen vuoroon tulivat Aarre Merikanto, Melartin ja Kuula.

Kaivelin konserttiarkistojani ja huomasin että olen kuullut Ilona Jokista aikaisemmin Savonlinnassa Oopperajuhlilla ja Kansallisoopperassa. Tänään kohtasimme ensimmäistä kertaa liedin parissa. Jokisen sopraanossa riittää voimaa, mutta konsertin aloittaneeseen Debussyn Ariettes Oubliées laulusarjaan kaipailin ääneen hieman enemmän herkkyyttä ja fraasien pehmeyttä. Debussyn musiikin mystinen vorteksi ei aivan päässyt imemään minua mukaansa.

Debussyn jälkeen kolme Gabriel Faurén laulua paljastivat mielenkiintoisen kontrastin Debussyn lauluhin verrattuna. Faurén laulut kuullostivat selkeästi lauluilta, kun Debussylla musiikkikin tuntui taipuvan kuin runoiksi tai akvarelleiksi.

Tällä kertaa Jokinen/Attila pari valloitti minut paremmin kotimaisen musiikin kanssa. Erityisesti Merikannon Kesäyö oli hienoa kuultavaa ja Attilan pianovälikkeen pidätykset upposivat syvälle. Hauskasti encorena saimme kuulla saman Hellaakosken Kesäyö runon Heikki Sarmannon sävellyksenä. Oikein mukava konsertti.

lauantai 18. lokakuuta 2014

Kitara ja cembalo ne yhteen sopii

Konsertti: Ja Kitara Soi - Helkiö-sali, Lappeenranta 2014-10-18

Festivaali jatkui piitkän tauon jälkeen kitaran ja cembalon duolla. Hollantilais-syntyinen kitaristi Rody van Gemert ja cembalisti Assi Karttunen ilahduttivat musiikinystävää modernilla Välimeri-henkisellä ohjelmistolla.

Aivan ensimmäiseksi täytyy ihastella kuinka hyvin klassisen kitaran ja cembalon äänet sopivat yhteen. Molemmat ovat näppäilysoittimia ja niiden äänensävyt ovat mukavan lähellä toisiaan, mutta silti erottuvat hienosti. Ja kun äänenvoimakkuuden suhteenkaan kitara ei jää toivottomaan alakynteen, niin liitto on mitä mainioin.

Kuultujen sävellysten aikakirjo oli niin suuri kun se nimettyjen säveltäjien avulla on mahdollista länsimaissa saada. Konsertti aloitettiin kreikkalaisen Athenios Athenaioksen pojan ensimmäisellä delfoilaisella hymnillä. Kyseinen kappale on ensimmäisen länsimainen sävellys jonka säveltäjä on pystytty tunnistamaan. Aikaa sävellyksen syntymästä on noin 2150 vuotta. Toisaalta kuulimme myös tuon kappaleen sovittajan, Graham Lynchin, kitarasävellyksen kantaesityksen. Siinä pientä perspektiiviä kalenteriselailuihin.

Delfoilaisen hymnin jälkeen siirryimme Matthew Whittallin The Wine-dark sea IV sävellyksen mukana nykyaikaan. Alun maisemamaalailun jälkeen sävellys putkauttaa esiin progehenkisen rytmijakson, joka tuo myös mieleen Philip Glassin ja Steve Reichin musiikin. Varsin mielenkiintoinen uusi tuttavuus.

Graham Lynchin Apollo, Toccata -teos toteuttaa käsiohjelman mukaan irtonaisempaa muotokieltä. Tuon myönnän auliisti. Musiikki on kuin tuokiokuvia tuulessa, jossa kitaran ominaissointi korostaa mielikuvien herkkyyttä. Tämä kitaralle sävelletyn sooloteoksen kantaesitys täydensi mielenkiintoisen musiikin jatkumoa. Ja Rody van Gemertin soittoa on ilo kuunnella, hienoa puhdasta fraseerausta ja herkkyyttä.

Maurice Ravelin viiden kreikkalaisen kansanlaulun sovitus kitaralle ja cembalolle jätti minut hieman viileämmäksi, vaikka Graham Lynch oli sovituksen tähänkin kantaesitykseen tehnyt.

Hieman samanlaiset tuntemukset jäivät myös Juha T. Koskisen Cinq fontaines de la Fortune sävellyksestä. Kitaran soittotekniikoiden erikoisosasto tuntui olevan esillä vain oman itseisarvonsa vuoksi. Ehkäpä sävellyksen useampi kuuleminen silottaisi polkua sydämeeni.

Harry Partch oli mielenkiintoinen säveltäjäveijari joka puuhasteli mikrointervalliasteikkojen parissa. Hän sävelsi Two Studies on Ancient Greek Scales -teoksen, jonka Rody van Gemert on sovittanut kitaralle ja cembalolle. Sopivasti (epä)vireinen kitara kutkutteli korvaa ja laittoi miettimään miten paljon niillä puhtailla ylä-äänisarjoilla on metafyysistä merkitystä evoluution muokkaamassa ihmiskorvassa. Ja kuinka tasavire on itse asiassa epävirettä,... jne... Voih, niin paljon pohdittavaa...

Moisista ajatuksista päästiin mukavasti takaisin maan pinnalle François Couperinin Les Gondoles de Delosin avulla. Assi Karttunen korukuvioi ranskalaisen barokin sävelet kauniisti.

Konsertti päättyi komeasti Rijndert van Woudenbergin Ton sävellykseen. Hieno konsertti ja erityisesti ohjelmistokokonaisuus miellytti minua suuresti. Lappeenrannan musiikkiopiston Helkiö-sali on kitaramusiikille sopivan kokoinen paikka. Rody van Gemertin kitaran hiljaisimmatkin sävelet kuuluivat juuri sopivasti. Mainio uusi kitaristituttavuus Assi Karttusen kanssa, lisää tällaista!!

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Olli Mustonen jousimeren keskellä Lappeenrannassa

Konsertti: Lappeenranta-sali 2014-10-15

Saimaa Sinfonietan minikiertue alkoi tänään Lappeenrannasta. Huomenna on vuorossa Savonlinna ja perjantaina Mikkeli. Liekö tämänkertainen kokoonpano Saimaa Sinfonietan pulleimpia versioita? Lappeenrannan ja Mikkelin kaupunginorkesterien lisäksi jousistoa täydentää vielä Savonlinna-kvartetti.

Ja kyllähän tuon jousien lukumäärän huomasi heti konsertin aloittaneessa Igor Stravinskyn Pulcinella-sarjassa. Mukavan täyteläistä sointia, mikä toisaalta ei välttämättä sopinut Stravinskyn herkkyyttä ja keveyttä kaipaavalle teokselle parhaimmalla tavalla. Illan muihin kappaleisiin sointi sopi paremmin. Tämän iltainen konsertti taisi olla myös ensi tutustumiseni kaupunginorkesterin uuteen konserttimestariin Matti Koposeen. Nuori kaveri, mikä varmaan tekee hyvää Lappeenrannan orkesterille. Pulcinella-sarjan viuluosuudet taipuivat hienosti, vähän enemmän solistista säihkettä olisi voinut vielä lisätä. Sitä varmaan löytyy kyllä reservistä.

Tibor Bogányi johtaa orkesteria konserteissa ja hänen hyvä kemiansa kokoonpanon kanssa on jo käynyt ilmi aikaisemminkin. Stravinskyn kanssa sattui muutamassa kohdassa pientä rytmistä epätasapainoa, mutta varsin pienistä asioista on kysymys.

Kiertueen solistina soittaa Olli Mustonen. Mustonen on pianistina persoona, joka tuntuu polarisoivan kuulijat vahvasti puolesta tai vastaan. Itse pidän kovasti Mustosen soitosta. Hänellä on erittäin vahva oma tyylinsä, joka kuuluu selvästi hänen soitossaan. Pianokonserttona hän soittaa tällä kertaa Sergei Prokofjevin neljättä konserttoa, B-duuri opus 53 vasemmalle kädelle. Prokofjev toimii hienosti Mustosen kädessä. Staccatot iskevät terhakkaasti ja hitaan osan lyyrinen maalailu maistuu makealle. Kyllähän tuon vasemman käden konserton kokonaisuus jää jotenkin vajaaksi. Korvat ja mieli ovat kai jotenkin tottuneet pianosatsin kymmensormisuuteen. Ohuempi äänimaisema jättää jotain olennaista pianosta pois. Mutta komia tulkinta silti Mustoselta ja Bogányilta. Encorena Mustonen soitti Prokofjevin viehättävän preludin 10 pianokappaleesta op. 12.

Ilta huipentui Mendelssohnin A-duuri sinfoniaan "Italialainen". Muistan kuulleeni sen aikaisemminkin Lappeenrannassa. Edelleen tuo toisen osan "suomalaiskansanlauluhenkisyys" hämmentää mieltä. Ihan täyteen plaaniin ja hurmokseen ei tainnut Saimaa Sinfonietta kohota Mendelssohnin finaalin kanssa. Mutta erinomainen konsertti kaiken kaikkiaan. Savonlinnalaiset ja mikkeliläiset tuskin löytävät parempaa iltamenoa huomenna ja ylihuomenna, menkäähän kuuntelemaan!