lauantai 27. marraskuuta 2010

Ooppera: Die Tote Stadt - Kansallisooppera 2010-11-26

Kansallisoopperan syksyn toinen uusi produktio sai ensi-iltansa eilen. Erich Wolfgang Korngoldin oopperaa Die Tote Stadt ei ole aikaisemmin Suomessa nähty. Vuonna 1920 kahdessa kaupungissa yhtä aikaa kantaesitetty teos on Korngoldin suosituin ooppera. Kansallisoopperaan sen ohjasi Tanskan Kuninkaallisen oopperan taiteellinen johtaja Kasper Holten. Ensi-illassa kapellimestarina oli Mikko Franck ja vaikeissa päärooleissa Klaus Florian Voigt ja Camilla Nylund.

Kansallisooppera on saanut repertuaarinsa helmen. Ohjaus on onnistunut, lavasteet ja valaistus hieno ja ainakin ensi-illan laulajakaarti oli mahtava. Onnettoman nimimuistin omaavana ei minulle Klaus Florian Vogtin nimi heti muistunut mieleen, mutta kun herra astui lavalle, muistin että hän lauloi Nagano-Lehnhoffin Lohengrin Blu-Ray levyllä joka on suosikki Lohengrin-levyjäni. Camilla Nylund palasi Kansallisoopperan lavalle pitkän tauon jälkeen ja teki vakuuttavan suorituksen Marietan roolissa. Muutamissa kohdissa olisin kaivannut hieman voimakkaampaa ääntä, mutta kokonaisuutena hieno roolisuoritus. Molemman pääosan esittäjät ovat hyviä näyttelijöitä ja täyttävät vaikeiden roolien vaatimukset mainiosti. Muiden roolien esittäjistä vakuutti varsinkin Markus Eiche.

Ohjauksen erikoisuus oli Paulin kuolleen vaimon Marien oleminen lavalla äänettömässä roolissa koko oopperan ajan. Näin yleisö näki tapahtumat koko ajan tavallaan Paulin silmin, kun hänen mielessään Marie ei ollut vielä kuollut. Lavastuksen oli suunnitellut Es Devlin. Koko ooppera tapahtui periaatteessa yhdessä huoneessa, joka Paulin unessa avautui paljastaen kaupungin näkymän lintuperspektiivistä näyttämön takaosassa. Vaikuttava näky, jota avusti Wolfgang Goebbelin upea valaistus. Devlin on ilmoitettu lavastajaksi 2012 Tanskan Kuninkaalliseen oopperaan Parsifalin lavastajaksi, taitaapa tulla asiaa Kööpenhaminaan.

Mutta ei kaikki sentään ollut pelkkää hyvää. Ensimmäisen näytöksen lopussa ja toisen näytöksen alussa Marietta laulaa Paulin pään sisällä Marien äänellä. Tämä oli ratkaistu tällä kertaa siten, että Marien esittäjä on lavalla ja Marietan ääni lauletaan kulisseista(?) käyttäen hyväksi sähköistä äänentoistoa. Ymmärrän ratkaisun dramatiikan kannalta täysin, mutta valitettavasti sähköinen äänentoisto vie ääneltä luonnolliset sävyt. Varsinkin ensimmäisen näytöksen lopussa on Marietan laulettavana kaunista korkeaa tessituuraa ja petyin pahasti Nylundin ääneen kaiuttimien läpi. Itse laulussa ei ollut mitään vikaa, sen sävy ei vain toistunut hyvin puritaanikorviini.

Kävin muutama viikko sitten Leipzigissä katsomassa Nürnbergin Mestarilaulajat ja korvissa soi vielä Gewandhaus-orkesterin elävä ja juureva jousisointi. Kansallisoopperan orkesteri ei vielä aivan samaan yllä, vaikka hyvältä sekin kuullostaa. Nyt on jälleen hyvä hetki lähteä käymään Kansallisoopperassa.

torstai 25. marraskuuta 2010

Konsertti: Konserttihovi 2010-11-24

Konserttihovin lavalla oli tällä kertaa todellinen äänitykki Juha Uusitalo. Harmoniat taustalle loihti pianosta Kristian Attila. Ohjelman alkupuoli koostui suomalaisista liedeistä (Kuula, Merikanto, Sibelius, Kaski) ja loppupuoli vietettiin ooppera-aarioiden parissa (Mozart, Verdi,  Wagner).

Kun edellisen kerran kuulin Juha Uusitaloa resitaalissa, paikkana oli Sibelius-akatemian sali. Tuolloin ohjelmana oli Schubertin Winterreise. Konserttihovin hieman pienemmässä tilassa tuntui että Uusitalon ääni on kasvanut monumenttaalisiin mittoihin. Varsinkin alkupuolen lauluissa tuntui Uusitalon piano vastaavan normaalilaujan fortea. Tulkintakin oli väkevää, mutta äänenpaine oli vaikuttava. Loppupuolen oopperaohjelmisto kyllä osoitti, että myös herkkyyttä löytyy. Erityisesti Verdin aarioissa koko sävyskaala tuli mainiosti esille.

Näin jälkeenpäin ajatellen oopperaohjelmisto on Uusitalon luontevinta materiaalia. Eilisen ohjelmiston perusteella olisi liedeihin toivonut ehkä hieman enemmän pidättelyä ja laajempaa dynamiikkaa, tulkinta muuten on kyllä aivan mahtavaa. Mutta loistava konserttihan tuo oli. Attila on mainio pianisti, jonka lopetus Merikannon Merellä liedissä oli henkeäsalpaava. Alkupuolella hän soitti Heino Kasken "Yö meren rannalla" kappaleen, jonka suosio on minulle pieni mysteeri.

Verdin aariat, ja ennenkaikkea Wotanin jäähyväiset, osoittivat täydelle salille Konserttihovin yleisöä mitä on oopperalaulu maailman huipulta. Hieman toivoin, että Helsingin Ringissä ensi syksynä olisi Uusitalo laulanut Wotanin roolin, mutta ilmeisesti sitä kokemusta varten pitää lähteä reissaamaan ulkomaille. Innolla odotan kyllä Terje Stensvoldin kuulemista Helsingissäkin.

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Die Tote Stadt - Opéra national du Rhin, 2001, Latham-Koenig, Korngold

Ensi viikolla on Kansallisoopperassa Die Tote Stadtin ensi-ilta, joten nyt on tutustumisvuorossa DVD-tallenne Strasbourghista kymmenen vuoden takaa. Paulin roolissa on Torsten Kerl ja Mariettana Angela Denoke. Ohjauksesta vastaa Inga Levant ja musiikinjohdosta Jan Latham-Koenig.

Heti aluksi on kehuttava Korngoldin musiikkia. Hieman yli kaksikymppisenä sävelletty ooppera on täynnä upeaa musiikkia joka tuo mieleen Straussin ja Puccinin sävelkielen. Libretto on säveltäjän ja hänen isänsä kirjoittama ja perustuu Georges Rodenbachin näytelmään Bruges-la-Morte. Tarina on matka Paulin suruun ja kaipaukseen kuollutta vaimoaan kohtaan.

Keskeinen osa tarinaa on Paulin harhanäky joka kestää puolet oopperasta. Lavastus ja ohjaus tukevat tarinan pimeitä puolia mainiosti. Ensimmäinen näytös tapahtuu "raunioituneessa" huoneessa, jonka voi jo kuvitella antavan viitteitä Paulin mielen murskautuneesta tilasta. Kolmannen näytöksen maan repeäminen ja kuolleiden nouseminen ovat vaikuttavaa teatteria. Loppu ei tällä kertaa armahda Paulia, vaan hän päättää itse päivänsä.

Torsten Kerl on hienoääninen tenori ja Angela Denoke on aivan mahtava. Todella hyvä sopraano, joka osaa myös näytellä. Die Tote Stadista ei tietääkseni ole muita DVD-julkaisuja kuin tämä. Ihmettelen kyllä miksi ei, sillä ooppera on todella hieno. Onneksi tämä ainokainen julkaisu on hyvä.

Kansallisoopperassa tähtiparina on Klaus Florian Vogt ja Camilla Nylund, joten kovat ovat odotukset sitäkin esitystä kohtaan.

torstai 11. marraskuuta 2010

Konsertti: Lappeenranta-sali 2010-11-10

Lappeenrannan kaupunginorkesteri soitti jälleen laajennetussa versiossaan; tällä kertaa Mikkelin kaupunginorkesterin ollessa tukena. Eli käytännössä jousisto oli tuplattuna normikokoonpanoon verrattuna. Kapellimestarivierailijana oli Juha Kangas.

Konsertti alkoi Pehr Henrik Nordgrenin jousisinfonialla op. 43. Nordgren on minulle suhteellisen tuntematon säveltäjä. Olen hänen musiikkiaan kuullut aikaisemmin vain levyltä Petri Kumelan tulkitsemina kitarasävellyksinä. Jousisinfonia jäi mielestäni hieman ponnettomaksi ja olisin kaivannut siihen enemmän draamaa. Viimeistä osaa edeltävä intermezzo on hieno. Lähestulkoon(?) satunnaisia hiljaisia lyhyitä jousijuoksutuksia. Mystistä.

Ernst von Dohnányin konserttikappale sellolle ja orkesterille toi lavalle tänä vuonna Turun sellokilpailun voittaneen Tomas Nuñes-Garcésin. Dohnányin kappaletta voisi varmaan kutsua myös sellokonsertoksi, mutta kenties säveltäjän nimivalinta on parempi. Kolmiosainen teos, jonka osat lomittuvat toisiinsa, on luonteeltaan myöhäisromanttinen. Minä en ainakaan kyennyt ensi kuulemalta sävellyksestä poimimaan korvaani erityisempää unkarilaista henkeä, joten kansallisromanttista mielikuvaa ei tästä tullut. Mutta Nuñes-Garcésin sellonsoittoa kelpasi kyllä kuunnella. Menkää kuuntelemaan jos sattuu lähistölle.

Konsertin päätti Joseph Haydnin viimeinen sinfonia 104 "Lontoolainen". Tässä Saimaa Sinfonietan laajempi sointi pääsi oikeuksiinsa. Olin haltioissani kuinka hyvältä "paikallinen" orkesteri kuulosti. Kiitos kuului myös hyvää työtä tehneelle Juha Kankaalle.

Voin vain jälleen kerran toivoa, että Saimaa Sinfonietta saisi terhakkaan tuulen purjeidensa taakse ja näitä suuremman kokoonpanon konsertteja olisi enemmänkin. Ja yleisönkin toivoisi löytävän paremmin konsertteihin. Onko taidemusiikin (idioottimainen sana, mutta on se varmaan parempi kuin klassinen) harrastus tosiaan näin vaimeaa Kaakkois-Suomessa? Meillä on laadukkaita esiintyjiä ja hyviä paikkoja (kuten Konserttihovi), mutta ihmiset vain mätänevät kotisohvilla.

maanantai 1. marraskuuta 2010

Konsertti: Konserttihovi 2010-10-31

Konserttihovissa esiintyivät Mika Suihkonen (viola da gamba) ja Johannes Vesterinen (urut ja cembalo). Ohjelmisto koostui pelkästään Johann Sebastian Bachin musiikista.

Täytyy heti aluksi tunnustaa etten ole suuri viola da gamban ystävä. Olen kuullut sitä barokkiorkesterien basso continuo osastolla, johon se sopii mainiosti. Nyt kuulin sitä ensi kertaa solistisessa roolissa ja hieman petyin. Sen ääni ei ole kovin paksu, eikä tahdo nousta laulavaksi. Cembalon ystäväksi se sopii paremmin kuin urkujen. Ymmärrän hyvin miksi sello syrjäytti viola da gamban. Viola da gambaa vaivaa sama ongelma kuin kitaraakin, sen ääni ei ole tarpeeksi kova ja kuuluva erottuakseen voimakkaammasta taustasta. Kitaran, joka on muuten sukulaissoitin viola da gamballe, onni on sen käyttökelpoisuus pienemmissä tiloissa soolosoittimena.

Bachin musiikki on minulle tärkeää. Siinä on muodon ja rakenteen järkkymätöntä voimaa, joka muodostaa arkkitehtonisia muodostelmia. Menköön metafysiikan puolelle, mutta välillä Bachin musiikkia kuunnellessani tunnen olevani tiukasti yhteydessä universumiin tavalla, joka tuntuu lähestulkoon fyysisesti kantavana voimana. Jos uskoisin jumalaan tai jumaluuteen, voisin kuvitella Bachin musiikin olevan varsin lähellä sitä.

Bachin musiikin hieno ominaisuus on myös sen luonteva taipuminen eri soittimille ja tulkintatyyleille. Varmaankin jokaisella on hieman erilainen mielipide siitä, kuinka Bachin musiikkia pitäisi soittaa. Ei ole olemassa oikeaa ja väärää tapaa. Ymmärrän toki halun tavoitella sävellysaikakauden tyyliä, mutta Bach kestää käytännössä lähes mitä tahansa.

Minuun vetoaa parhaiten kaksi eri lähestymistapaa. Ensimmäistä voisin kutsua kliiniseksi lähetysmistavaksi, jossa rubato on kitketty minimiin ja muutenkin tulkintaa voisi kutsua puristiseksi. Tällöin Bachin musiikin arkkitehtuuri näyttäytyy puhtaimmillaan, lähestyen absoluuttisen musiikin käsitettä, mitä sillä sitten halutaankaan tarkoittaa. Toinen lähestymistapa on sitten esiintyjäkeskeisempi, tällöin esiintyjällä on oltava vahva päättäväinen ote. Bachin musiikin päällä ei vain voi ratsastaa, sitä pitää ohjata. Jos esiintyjällä ei ole tätä vahvaa otetta, lopputulos jää jotenkin vajaaksi. Tällöin olisi syytä lähestyä Bachia tuon kliinisen polun kautta.

Eilisessä konserttihovin konsertissa lopputulos jäi nyt mielestäni hieman vajaaksi. Musiikkia tulkittiin, mutta ei ehkä tarpeeksi suurella antaumuksella. Kummassakaan solistissa ei vikaa ollut, vene ei vain tällä kertaa lähtenyt plaaniin.

Erityisesti Johannes Vesteriselle paikkakunnan omana mestarina suuri kunnia. Ihanaa että Imatralla on tällainen musiikin moniosaaja!! Fanitusta :)

sunnuntai 17. lokakuuta 2010

Konsertti: Tainiokosken kirkko 2010-10-17

Sonus Borealis palautti korvat perusasioiden pariin. Konsertin teemana oli "Kun barokki keksittiin - Musiikkia 1600-luvun Italiasta". Tällä kertaa Sonus Borealis soitti kokoonpanossa:


Ulla Paakkunainen, sopraano
Tuukka Terho, laulu, arkkiluuttu, barokkikitara
Antto Vanhala, barokkiviulu
Heini Vesterinen, barokkiviulu, viola da gamba, urut
Louna Hosia, barokkisello, viola da gamba
Hanna Saarela, urut
Johannes Vesterinen, cembalo ja urut

Ei vibraattoa; soittimia jotka tarvitsevat virittämistä kesken konsertin; soittimien vaihtamista; ihmisiä lavalla...

Kiitos!

lauantai 16. lokakuuta 2010

Konsertti: Konserttihovi 2010-10-16

Sellistit valtasivat tänään Konserttihovin. Konsertti alkoi kahden sellon voimalla. Martti Rousi ja hänen oppilaansa Elisabeth Grain soittivat kaksi Vivaldin sellosonaattia. Käsittääkseni ne ovat alunperin kirjoitettu sellolle ja basso continuolle. Nyt taustasoittimena toimi pelkästään toinen sello ja lopputulos oli ilmava ja selkeä.

Seuraavaksi oli vuorossa Robert Schumannin sellokonsertto sovitettuna neljälle sellolle. Soolo-osuuden soitti Jaani Helander ja taustatrioon liittyi Rousin ja Grainin seuraksi Lauri Kankkunen. Solistin ja orkesterin supistuminen kvartetiksi muuttaa konserton luonteen täysin. Onkohan tästä olemassa levytystä kvartettina? Olisi mielenkiintoista vertailla orkesteriversiota ja kvartettia enemmänkin... Hyvältä kuullosti.

Väliajan jälkeen lavalle saapui syntymäpäiväsankari Jonathan Roozeman pianisti-isänsä Robert Roozemanin kanssa. 13 vuotta täyttävälle syntymäpäiväsankarille on vaikea ennustaa muuta kuin musiikin täyttämää tulevaisuutta. Tänä vuonna jo Turun sellokilpailun välieriin päässyt musikantti on ikäisekseen erittäin kypsä muusikko. Kannattaa laittaa nimi mieleen.

Lisää selloja lavalle! Heitor Villa-Lobosin Bachianas Brasileiras no 1 on kirjoitettu kahdeksalle sellolle. Oktetiksi jo edellä mainittujen sellistien lisäksi kokoonpanon täydensivät Barbara Musafia, Lauri Rantamoijanen ja Juuli Ilmonen. Bachianas Brasileiras no 1 koostuu kolmesta osasta joista tällä kertaa Fuga jätettiin pois. Erityisesti ihastelin Martti Rousin soittoa Modinha osassa. Kaunista...

Bachianas Brasileiras no 5:een Villa-Lobos on ottanut mukaan vielä sopraanon. Kun illan konsertissa lavalle tuli Piia Komsi, oli lavalla kaikkiaan yhdeksän sellistiä. Komsi nimittäin aloitti muusikon uransa sellistinä. No 5:en ensimmäinen osa Aria on varmaan tunnetuimpia Villa-Lobosin sävellyksiä. Tänään se kuultiin kahteen kertaan, encorena tullut toinen kerta oli ehkä vielä hieman parempi kuin ensimmäinen.

Minulle Villa-Lobos on tärkeä säveltäjä kitaramusiikin tähden. Kannattaa ehdottomasti tutustua hänen preludeihin ja etydeihin kitaralle.

Ilahduttavan runsaslukuinen yleisö sai kokea hienon konsertin Rousi/Komsi pariskunnan ja sello-oppilaiden toimesta.

perjantai 15. lokakuuta 2010

Konsertti: Finlandia-talo 2010-10-14

Helsingin kaupunginorkesterin konsertin ohjelmistossa oli Robert Schumannin kuusi fuugaa teemasta BACH ja Anton Brucknerin seitsemäs sinfonia.

Schumannin fuugat on alun perin kirjoitettu kosketinsoittimelle. Sovituksen jousiorkesterille on tehnyt Paul Angerer. Ehdin pikaisesti ennen konserttia kuuntelemaan pianoversion kerran läpi. Näin ensituntumalta jousiorkesterisovitus kuulosti mielenkiintoiselta ja olisi tosi hienoa kuulla tulkinta uruilla. Jousiorkesterisovituksessa oli pitkiä ääniä, jotka pianolla eivät tietenkään tulleet esiin. En tiedä miten ne on alkuperäiseen versioon kirjoitettu, eli onko pianolle ja uruille eri nuotit. Ihan tutustumisen arvoinen sävellys.

Mutta sitten se Brucknerin sinfonia. Tämä oli ensimmäinen kerta kun kuulin Bruckneria elävänä ja aika järisyttävä kokemus olikin. Eritoten ensimmäinen ja toinen osa veivät musiikilliselle matkalle. Ehkä jossain vaiheessa olen valmis pohdiskelemaan Bruckneria sanallisin keinoin, mutta toistaiseksi pidättäydyn romanttisesti tunteellisessa lähestymistavassa. Suosittelen.

maanantai 11. lokakuuta 2010

Die Meistersinger von Nürnberg - Bayreuth 2008, Weigle, Wagner

Kohti Leipzigiä projekti jatkuu DVD-taltioinnilla Bayreuthista vuodelta 2008. Mestarilaulajien ohjauksesta vastaa Katharina Wagner. Ensi-ilta ohjauksella oli vuonna 2007 ja käsittääkseni tämä on jo hieman muunneltu versio edellisvuoden ohjauksesta.

Heti aluksi on todettava että ohjaus herätti paljon ajatuksia ja pohdiskeluja libreton ja alkuperäisen näyttämöohjauksen suhteen. Jo tällä perusteella täytyy ohjausta kehua. Tämähän on taiteen keskeisiä perusasioita: herättää ajatuksia ja aiheuttaa nykyisen todellisuuskäsityksen uudelleenarviointia

Wagnerin pojanpojan tyttären ohjauksessa korostuu uuden ja vanhan välinen konflikti, tradition ja kaavoihinkangistumisen problematiikka, sekä suosion ja kaupallisuuden houkutukset. Samat asiat ovat alkuperäisessä libretossakin olemassa, nyt vain painopistettä on siirretty alkuperäisen käsiteverkon sisällä.

Tapahtumat on siirretty taidekouluun ja kuvataiteen avulla mallinnetaan tyylien ja aikakausien konflikteja. Tämä on ohjauksen kannalta ymmärrettävä ratkaisu. Vaikka libretto puhuu laulukilpailusta, ei oopperan musiikkia tai tekstiä voida käydä muuttamaan ohjauksen takia. Mielenkiintoisena ajatusleikkinä voi jokainen miettiä jos Walther alun avantgardemaalarin sijaan olisikin räppääjä tai örinähevilaulaja ja Hans Sachs vaikkapa jazz-muusikko.

Minulle ohjauksen suurin ongelma on roolien ympäripyörähtämisen motiivi toisen näytöksen lopussa. Mikä aiheuttaa Waltherin, Sachsin ja Beckmesserin kääntymisen? Kaupungin väki ajautuu bakkanaaliin ja tästä johtuen Walther ja Sachs kääntyvät konservatiiveiksi ja Beckmesser vapauttaa sisäisen anarkistimuusansa? Ensimmäinen ja toinen näytös ovat loogisessa suhteessa toisiinsa, ja kolmas näytös on selkeä kokonaisuus. Ovatko Campbell keittopurkit ja pop-taide luettavissa niin kovana kolauksena pääkolmikon psyykeille, että tämä ajaa heidät lähes täydellisiin suunnanmuutoksiin?

Kolmanteen näytökseen on ahdettu varsin paljon "ohjauksellisia ideoita". Perhepotrettilavastusta, lateksipäämestareiden can-can tanssia, palkintoshekki, mudasta veistoa,... Ehkäpä hieman runsaudenpulaa. Lopussa "vapautunut" Beckmesser on ainoa joka osoittaa huolensa Sachsin monitulkintaisen loppulaulun aikana ja tämän ansiosta tavallaan nousee sankariksi.

Musiikillisesti parasta antia tarjoavat Klaus Florian Vogt Waltherin roolissa ja Michael Volle aivan mahtavana Beckmesserinä. Sachsin esittäjä Franz Hawlata on näyttelijänä loistava, mutta äänivarat eivät oikein tahdo riittää tämän roolin laulamiseen. Michaela Kaune oli aivan kelpo Eva.

Kysymys tämän ohjauksen huonoudesta tai hyvyydestä on oikeastaan turha. Ensimmäiseksi kohtaamiseksi mestarilaulajien kanssa tätä ei voi suositella, mutta hiemankaan enemmän Wagnerista tai Wagnereista kiinnostuneille tämä on pakollinen katsottava.

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

Konsertti: Konserttihovi 2010-10-10

Konserttihovi aloitti Imatran Työväenopiston kanssa luentosarjan jonka teemana on klassisen musiikin kuuntelu.Luentosarjan ensimmäinen puhuja ja soittaja oli alttoviulisti Teemu Kupiainen. Tällä kertaa hänellä oli mukana alttoviulun sijaan tavallinen viulu. Ilta oli jaettu  kahteen osaan: aluksi Kupiainen kertoi omasta muusikillisesta taipaleestaan soittonäytteiden kera ja pienen tauon jälkeen soitti Bachin chaconnen.

Kupiainen on kiertänyt viulunsa kanssa maailmaa soittamassa Bachia kaduilla ja poluilla. Matkan varrella on yleisönä ollut nelijalkaisista lähtien monenlaista kuulijaa.Kupiaisella on hieno suhde Bachin musiikkiin ja osia kuultiin viulusonaateista ja -partitoista, sekä soolosellosarjoista.

Illan päätti Bachin d-molli partitan viimeinen osa chaconne. Tuo länsimaisen taidemusiikin monumentti oli luonteva päätös myös luentosarjan ensimmäiselle osalle. Seuraava osa on marraskuussa, jolloin puhujana on Tapani Länsiö.

sunnuntai 3. lokakuuta 2010

Die Meistersinger von Nürnberg - Wiener Staatsoper 2008, Thielemann, Schenk

Kuukauden päästä olisi tarkoitus piipahtaa Leipzigissa katsomassa Mestarilaulajat ensimmäistä kertaa lavalla. Ring tulee koettua ensi kertaa kesällä 2011 ja sen jälkeen on kaikki Wagnerin kypsän kauden oopperat tullut nähtyä elävänä. Kun oopperakärpänen puraisi nelisen vuotta sitten, niin jotenkin arvelin että Wagneriinhan tässä päädytään. Ja niinhän siinä kävi. Jos pitäisi valita se yksi suosikkiooppera, niin valinta olisi ilman muuta Parsifal. Ja Tristan kirii siinä kannoilla. Jos asiaa pohtii kylmästi järjen valossa niin Wagnerilla ei pitäisi olla kauheasti mahdollisuuksia. Pitkiä teoksia, ei selviä aarioita, jotkut syyttävät huutamisesta.

Ensimmäinen Wagnerin ooppera jonka näin lavalla oli tuo Parsifal. Siihenkin tein pohjatyötä: levytyksiä, video-taltiointeja ja libreton tutkimista. Kun kansallisoopperassa valot sammuivat ja alkusoitto alkoi, jossain mielessä kaikki pohjatyö oli turhaa. Edessä oli yli viisituntinen (väliaikojen kanssa) matka sielun syövereihin; musiikki vei mennessään.

Tulkintojen ja toteutusmahdollisuuksien tasolla Wagnerin oopperat ovat kultakimpaleita. Myyttisiä tarinoita jotka mahdollistavat tarinoiden siirtämisen avaruusaikaan asti. Hahmot ja tapahtumat pyöriskelevät syiden, seurauksien, motiivien ja moraalin verkostoissa joita on yksinkertaisesti ihanaa pohtia ja löytää uusia näkökulmia.

Nyt on suurennuslasin alla Mestarilaujat, Wagnerin ainoa koominen ooppera. Mutta kyllähän tästäkin teoksesta löytyy syvempiä tasoja, vaikkapa nyt taiteen arvostuksen ja kulttuurin tärkeyden osalta. Oopperan saksalaista nationalismia väärinkäytettiin natsien toimesta.

Mutta mennäänpä itse tallenteeseen. Schenkin ohjaus on alunperin vuodelta 1975, joten tallenne on 33 vuotta vanhasta tuostannosta. Heti ensimmäisen näytöksen alussa piti käydä levyhyllyllä varmistamassa kuka Metropolitan oopperan Mestarilaulajat ohjasikaan. Schenk löytyi sieltäkin, mutta vuodelta 1993. Katsoin Metin Mestarilaulajat edellisen kerran parisen vuotta sitten, joten kauhean tarkkaa muistikuvaa ei siitä ole, mutta kovin samanlaiselta ohjaukset vaikuttavat. Eikä se ole välttämättä huono asia. Kyse on perinteisestä ohjauksesta joka noudattelee säveltäjän toiveita. Näin oopperauntuvikon kannalta tämä on paras lähtökohta. Uudet ohjaukset avautuvat paremmin ja antavat huomattavasti enemmän (siis hyvät sellaiset) kun alkuperäinen idea on tuttu. Levyhyllyyn on jo hankittu Katarina Wagnerin ohjaus Bayreuthista vuodelta 2008, joka ei todellakaan ole perinteinen. Tuo pitää ehtiä vielä katsoa ennen Leipzigin reissua.

Barenboim ja Thielemann käyvät mielessäni kamppailua parhaan elossa olevan Wagner kapellimestarin tittelistä. Tämäkin Mestarilaulajat on hienoa työtä Thielemannilta ja Wienin Philharmonikoilta. Laulajakaarti on vahva. Falk Struckmann on Hans Sachsin osassa loistava. Johan Botha laulaa hienosti Waltherin osan ja Adrian Eröd on hyvä-ääninen Beckmesser. Ensimmäisessä näytöksessä lumouduin basso Ain Angerin tulkinnasta Veit Pognerin roolissa. Evan roolin lauloi Ricarda Merbeth, johon suhteeni heilahteli edestakaisin, välillä pidin, välillä en.

Kokonaisuutena tästä Mestarilaulajien tuotannosta jäi oikein hyvä maku. Jos oopperaan haluaa tutustua on tämä tai Metin versio varma valinta. Näiden jälkeen voikin jo siirtyä regietheaterin mielenkiintoiseen maailmaan.

perjantai 1. lokakuuta 2010

Konsertti: Lappeenranta-sali 2010-09-30

Lappeenrannan kaupunginorkesterin ohjelmistossa oli harvinaista herkkua: Paavo Heinisen huilukonserton kantaesitys, solistina Mikael Helasvuo ja kapellimestarina Tibor Bogányi. Muut konsertin teokset olivat Ravelin Pavane, Madetojan Elegia ja Mendelssohnin 4. sinfonia.

Konsertin esimakua saatiin jo edellisenä päivänä jolloin kaupunginorkesterilla oli avoimet harjoitukset. Oli mukavaa päästä tutustumaan sävellyksen harjoitusprosessiin kun paikalla oli säveltäjäkin. Heti alussa huomattiin että kolmannen osan käyrätorvi- ja klarinettistemmat oli toimitettu soittajille transponoimattomina. Soittajat kykenivät kuitenkin soittamaan harjoituksen transponoiden suoraan stemmoistaan. Intendentti soitti julkaisijalle(?) Helsinkiin ja tauolla oikeat stemmat olivat jo käytettävissä. Muuten harjoitukset olivat balanssien, tempojen ja fraseerauksien viilamista ja sopimista. En tiedä kuinka paljon solisti ja säveltäjä olivat jo aikaisemmin keskustelleet, oletan että paljon, mutta yllättävän vähillä huomautuksilla säveltäjä solistin ja orkesterin päästi. Huilukonserton jälkeen harjoitukset jatkuivat konsertin muun ohjelmiston läpikäynnillä, ja oli hienoa huomata kuinka Bogányi kävi välillä pitkällä katsomon puolella tarkkailemassa orkesterin sointia. Muutenkin tässä vaiheessa kapellimestari selkeästi ohjasi orkesterin soittoa enemmän. Huilukonserton kanssa yhteistyö solistin, kapellimestarin ja säveltäjän välillä oli selkeää kolmikantaa. Toivottavasti avoimista harjoituksista tulisi tapa ainakin kerran tai pari kaudessa. Vähälukuisesta yleisöstä tuskin haittaa on, mutta meille musiikin rakastajille se antaa hienon lisän konserttiin.

Sitten varsinaiseen konserttiin. Aloitusnumerona oli Ravelin Pavane ja ensimmäinen ihmetys oli tempon tippuminen harjoituksista. Voi olla että muistin tempon väärin, mutta joka tapauksessa olisin toivonut hieman nopeampaa tempoa. Hitaalla tempolla jokainen sävy erottuu tarkemmin ja aloitusnumerona tämä saattaa tuottaa hieman ongelmia. Ihan hyvältä se silti kuullosti.

Toinen numero, Madetojan Elegia, toimi luonnollisena askeleena kohti huilukonserttoa. Elegiassa on myös samaa hienovaraista haikeutta kuin Pavanessa. Kaksi kauniin kevyttä aloitusnumeroa.

Illan pääteos oli ilman muuta Paavo Heinisen huilukonsertto. Heininen on säveltänyt konserton Leevi Madetojan hengessä ja se kuulostaakin varsin tonaaliselta. Konsertto ei ole myöskään virtuoosikonsertto, jossa solistin sormet hehkuvat kuumana, vaan taitoa vaativat osat on pienempinä erinä kätketty konserton sekaan. Orkesterissa on mukana harppu, joka on monasti keskeisessä osassa solistin ja orkesterin välissä ja seassa. Edellisillan harjoituksissa sävellyksestä ei tietenkään saanut kokonaiskuvaa jatkuvien keskeytyksien ja hyppyjen takia. Ensimmäisessä osassa, Scherzo et Elegia, eivät scherzo ja elegia olleet peräkkäin, vaan vaihtoivat vuoroja ja kietoutuivat toisiinsa. Hieno kudelma. Toinen osa Sonata sisältää muutamia hiljaa ja vienosti orkesteroituja jaksoja jotka ovat varsin visuaalisia. Kolmannessa osassa on toistuva laskeva teema, joka jakaa osan pienempiin yksikköihin joista ainakin minulle tuli mieleen pastoraalisia kuvia. Kokonaisuutena pidin konsertosta kovasti. Solisti ja orkesteri suoriutuivat urakasta hyvin, jossain olin kuulevinani pieniä eriaikaisuuksia, mutta eivät ne haitanneet. Erityisen mukavaa on se, että konsertto äänitettiin Ylen toimesta ja se lähetetään radiossa 17.10. Harmittavaa uusissa sävellyksissä on se, ettei niitä usein pääse kuulemaan kuin kerran. Jos levytystä tai radiointia ei tehdä, niin teos on pakko yrittää sulattaa kertakuuntelulla. Ja se on ehdottomasti väärin. Nyt on mainio tilaisuus painaa rec-nappia ja ihmetellä säveliä useampaan kertaan.

Konsertin päätti Mendelssohnin 4. sinfonia. Vahvasti klassiseen taustaan pohjautuva sinfonia oli mainio menopala ja täydellinen lopetusnumero. Eikös toisen osan teema kävisi mainiosti suomalaisesta kansanlaulusta?

Jälleen hyvä konsertti Lappeenrannan kaupunginorkesterilta. Olen nyt muutaman vuoden käynyt enemmän ja vähemmän säännöllisesti kaupunginorkesterin konserteissa ja mielestäni orkesteri on parantunut koko ajan. Eilen lavalla oli taas hieman enemmän soittajia (jouset 5-4-3-3-2) ja toivon vain että orkesteri saisi muutaman jatkuvan lisävakanssin, sillä orkesterissa on potentiaalia.

sunnuntai 26. syyskuuta 2010

Konsertti: Konserttihovi 2010-09-26

Konserttihovin syksyn kauden aloitti Akateeminen Saksofonikvartetti. Kokoonpano oli minulle uusi tuttavuus. Kvartetti koostuu sopraano-, altto-, tenori- ja baritonisaksofoneista. Soittajat olivat samassa järjestyksessä Olli-Pekka Tuomisalo, Maaret Nyberg, Saara Koskipää ja Timo Rantanen.

Ensimmäisenä numero olleet kaksi Granadosin espanjalaista tanssia menivät kokonaissoundin ihmettelyyn ja ihasteluun. Kuulin nyt ensimmäistä kertaa saksofonikvartettia ja alkuhämmennyksenä oli se, että soittimien äänet (tietysti) olivat lähellä toisiaan. Jousikvartetossa viululla, alttoviululla ja sellolla on selkeästi toisistaan erottuvat äänensävyt. Nyt tottumattomaan korvaan kaikkien saksofonien perusäänensävy oli samanlainen ja ainoastaan äänenkorkeus erotti soittimet toisistaan. Tietysti jokaisella soittimella on oma sävynsä, mutta kesti jonkun aikaa muokata ääniä päänsä sisässä.

Äänien erottelu helpottuikin seuraavan Jarmo Sermilän sävellyksen aikana. Sävellys käytti kvartettoa toisin kuin Granadosin tanssisovitukset ja äänenkuljetus kulki välillä yksittäisenä äänenä soittimelta toiselle. Sermilän sävellys itse asiassa jätti mielenkiintoisimman muistijäljen koko illalta. Väliajalla piti ostaakin kvartetin levy, joka sisälsi ko. sävellyksen. Konsertin ensimmäisen osan päätti Glazunovin saksofonikvartetto.

Väliajan jälkeen toisen osan aloitti Gershwinin Porgy ja Bess oopperan sävelmistä sovitettu kappale. Vahvoine jazz-sävyineen se sopi hienosti saksofonikvartetille. Toisena kotimaisena sävellyksenä oli Sebastian Fagerlundin Short stories joka sekin onneksi löytyy ostamaltani levyltä. Mielenkiintoinen sävellys. Konsertin päättäneet Serebrierin saksofonikvartetto ja Rivierin Grave et Presto jäivät sävellyksinä hieman pienemmälle huomiolle kun uppouduin pohtimaan jälleen kvartetin kokonaissoundia.

Konsertista jäi raikas ja mielenkiintoinen tunnelma. Jossain mielessä kokonaisäänimaailma oli kuin neliääninen urku. Kannattaa mennä kuuntelemaan jos tilaisuus tulee!

perjantai 24. syyskuuta 2010

Konsertti: Finlandia-talo 2010-09-23

Helsingin kaupunginorkesterin kapellimestarina oli liettualainen Vytautas Lukocius ja ohjelmistossa Stravinskyn puhallinoktetto, Nielsenin huilukonsertto, Glazunovin 8. sinfonia ja Shostakovitshin Tahiti Trot. Huilukonserton solistina oli Jenny Viljanen.

Konsertti alkoi Stravinskyn puhallinoktetolla, joka on säveltäjän uusklassisen kauden teoksia. Noin viisitoistaminuuttinen sävellys oli raikas aloitus konsertille. Oktetto nautti silminnähden soittamisesta, joka välittyi myös korvien kautta. Hieman pohdin okteton aikana mikä on kapellimestarin funktio kamarimusiikkisävellyksessä. Harjoitusten aikana tosin voi vaikuttaa paljonkin, mutta esityksen aikana pienen kokoonpanon tulee olla jatkuvasti tarkkana toistensa soiton ja kuulemisen kanssa ja kapellimestarilla ei voi periaatteessa olla kovin suurta roolia. Niin tai näin, hyvä aloitus.

Illan kohokohta oli toisena soitettu huilukonsertto. Nielsenin huilukonsertto on hieno sävellys, josta jäi useampikin korvamatoja kotimatkan varalle. Solisti Jenny Viljasen bongasin jo kesällä Olavinlinnan orkesterimontusta soittamasta huilua Lucia di Lammermoorin hulluuskohtauksen aikana. Nyt Viljanen vakuutti konserton solistina. Tarkkaa ja sävykästä soittoa. Kommunikointi orkesterin ja kapellimestarin kanssa toimi hyvin. Hyvä solisti ja hienoa musiikkia soitettavana, varma paketti. Encorena vielä ennen väliaikaa Viljanen soitti sellisti Tuomas Ylisen kanssa Merikannon Valse Lenten.

Väliajan jälkeen oli vuorossa Glazunovin 8. sinfonia. Itselle Glazunov on enemmänkin tuttu nimenä historiasta (Shostakovitshin opettaja) kuin oman musiikkinsa kautta. Oli mukava tulla positiivisesti yllätetyksi. Ainoastaan sinfonian toiseen osaan en saanut otetta, mutta muut osat ilahduttivat tanakalla sävelkielellän. Lukocius loihti hienoja sävyjä orkesterista.

Jo ohjelmaan painettuna Shostakovitshin Tahiti Trot oli selkeä encore numero, jonka kapellimestari kuulutti pienenä jälkiruokana. Tahiti Trot, eli Shostakovitshin kolmessa vartissa kertakuulemalta valmistunut orkesterointi Tea for Two musikaalisävelmästä, on hauska jälkiruoka, johon kaupunginorkesteri tällä kertaa hieman liukastui. Ainakin minun korvaani lyömäsoittimet ja muu orkesteri tuntuivat käyvän välillä hieman eri tahtia.

Viimeisestä kompuroinnista huolimatta nautittava konsertti.

lauantai 18. syyskuuta 2010

Konserttihovista

Tarvitaanko Imatralla Konserttihovia tai yleisemmin halutaanko Imatralaisille tarjota klassista musiikkia? Kaupungin kulttuuritarjonta on taidemusiikin osalta käytännössä täysin Konserttihovin varassa. Musiikkiopiston oppilaskonserttien ohella muuta tarjontaa ei ole. Konserttihovin tuen alentaminen on valitettavan selvä viesti arvostuksen puutteesta ja lyhytnäköisyydestä kaupungin puolelta. Sivistyslautakunta on kokouspöytäkirjansa mukaan tyytyväinen Konserttihovin toimintaan, joten taustalla on kaupungin taloudellinen tilanne. Valintojen tekeminen tuettavien asioiden välillä niukista varoista ei ole helppoa.

Konserttihovilla on motivoituneet ja ammattitaitoiset omistajat/toiminnan pyörittäjät. Tuntuu varmaan ikävältä kun oman työn, käytännössä vapaaehtoistyön, arvostus tärkeimmän tukijan suunnalta alkaa olla vain kauniiden lauseiden tasolla. Taidemusiikin tukeminen on mielestäni kunnan tehtävä, nykyaikana mesenaatteina ovat valtio ja kunnat. Vaikka Saimaankaupunki hanke kuopattiin, olisi kenties syytä pohtia kulttuuripalveluiden osalta jakoa alueen kaupunkien kesken. Imatralla ei ole järkevää pitää yllä kaupunginorkesteria, se kunnia suotakoon Lappeenrannalle. Viime uutisten mukaan Lappeenrannan kulttuurilautakunta haluaakin työryhmän toteuttamaan orkesterin kehittämistä edelleen nostamalla orkesterin soittajamäärää. Imatralla voitaisiin keskittyä kamarimusiikkiin. Meillä on Konserttihovilla loistava konserttisali, upea historia ja aktiivinen tukijoukko Konsan muodossa. Lappeenrannan Musiikinystäväin yhdistys Bravissimo on tehnyt yhteistyötä Konsan kanssa vierailemalla toistensa konserteissa. Toivottavasti päättäjät tajuavat Konserttihovin merkityksen koko Etelä-Karjalan kulttuuritarjonnan osalta.

Ooppera: Aida - Kansallisooppera 2010-09-17

Syksyn ensimmäinen uusi produktio Kansallisoopperassa on Giuseppe Verdin Aida. Ohjaajana on Georg Rootering, jonka edellinen ohjaus Kansallisoopperassa oli Rigoletto vuodelta 2008. Aidan tarina on siirretty aikaan jota ei voi tarkkaan määritellä. Välillä videoheijastuksissa on modernia kuvastoa, mutta upean värikästä lavastusta on vaikea sijoittaa tiettyyn aikakauteen.

Ohjaus noudattelee alkuperäistä tarinaa. Toisessa näytöksessä korostetaan Radamèksen supertaistelukoneutta (ohjaajan oma sana) näyttämällä hänen suorittamansa seremoniallinen vangin teloitus. Loppukohtauksessa Radamès tappaa Aidan tämän pyynnöstä ja juo lopuksi itse myrkkyjuoman. Pohjimmiltaanhan Aida on tietysti ihmisten välinen rakkaustarina, jonka sotkevat valtiolliset selkkaukset. Päähenkilöillä ovat henkilökohtaiset tunteet ja heidän taustojensa aiheuttamat velvollisuudet ristiriidassa. Aida rakastaa Radamèsta, mutta kuitenkin urkkii tältä sotasalaisuuden isänsä pyynnöstä. Radamès rakastaa Aidaa, mutta joutuu soturina taistelemaan Aidan maanmiehiä ja isää vastaan sotakentällä. Amneriksen rakkaus Radamèsta kohtaan on ylitsevuotavaa. Vaikka tämä selkeästi torjuu hänet ja osoittaa rakastavansa Aidaa, ei Amneriksen tunnetta voi mikään tukahduttaa. Hän aiheuttaa Radamèksen pidättämisen huutamalla sotilaat paikalle yllättäessään Radamèksen, Aidan ja Aidan isän, Etiopian kuninkaan Amonasron, selvittelemässä välejään. Lopussa hän katuu tekoaan ja yrittää pelastaa Radamèksen siinä onnistumatta.

Ohjauksessa oli muutamia hienoja ideoita. Egyptin kuningas ei ollut lavalla, vaan ensimmäisellä parvella, josta häntä myös kuvattiin ja heijastettiin lavan rakenteisiin. Samoin juhlamarssin aikana osa Aida-trumpeteista oli parvella. Hyvältä kuulosti!

Lavastuksen keskeinen osa oli rakennuksen kulma, joka oli pohjana kaikissa näytöksissä. Sitä varioitiin välillä poistamalla portaat, sekä lisäilemällä ja poistelemalla holvikaarien täytteitä. Värimaailma oli hieno sinisen ja kullan sävyineen, mutta hieman tylsältä tuntui saman perusrakenteen käyttäminen koko oopperan ajan.

Aida sisältää muutamia balettikohtauksia. Ensimmäinen koreografia jäi varsin pinnalliseksi ja kärsi ajoitusongelmista. Jälkimmäisen koreografia olisi mielenkiintoista nähdä uudelleen. Siinä oli kolme paria, jotka kuvailivat erilaisia miehen ja naisen välisiä suhteita sodan(?) aikana.

Laulajakaarti oli tasaisen hyvä. Radamèksen esittäjä Antonello Palombi aloitti mielestäni hieman epävarmasti. Tosin Celeste Aida-aaria heti oopperan aluksi ei varmaankaan ole niitä helpoimpia aloituksia. Palombin ääni on kantava tenori, joka sopii hyvin sankarirooliin. Aidan esittäjä Mardi Bayers oli tasainen läpi oopperan. Hyvä ääninen sopraano, jonka korkeat äänet soivat myös hiljaisemmalla voimakkuudella. Amneriksen roolin lauloi Lilli Paasikivi. Pidän Paasikiven äänestä ja tulkinnasta kovasti, mutta ensimmäisessä näytöksessä oli hieman pidättelyn makua. Egyptin kuninkaana oli Mika Kares, jonka basso jylisi parvelta komeasti. Oma suosikkini eilisessä näytöksessä oli Jorge Lagunes, joka lauloi Amonasron osan. Vahva baritoni ja hyvä tulkinta. Giorgio Giuseppini, Aki Alamikkotervo ja Hanna Husáhr täydensivät hyvillä suorituksilla pää-äänenkantajien listan. Jos kahdessa ensimmäisessä näytöksessä oli puutteita niin väliajan jälkeen laulajat yltyivät hienoon menoon. Eritoten Palombilla oli paloa.

Verdin kuorot ovat yleensä komeaa kuunneltavaa, eikä Kansallisoopperan kuoro pettänyt odotuksia. Maestro Stefano Ranzani johti orkesteria ja laulajia varmoin ottein. Kaiken kaikkiaan hieno ilta. Solistien kukkaan puhkeaminen väliajan jälkeen jätti hyvän maun ehkä hieman tasapaksun ohjauksen päälle. Kannattaa mennä katsomaan ja kuulemaan!

torstai 16. syyskuuta 2010

Konsertti: Lappeenranta-sali 2010-09-15

Lappeenrannan kaupunginorkesteri antoi matkallelähtökonsertin ennen vierailuaan ystäväkaupunki Schwäbish Halliin. Ohjelmistossa oli Madetojaa, Sibeliusta, Kaasista ja Schubertia.

Konsertti alkoi Madetojan Elegialla joka osoittautui mainiosti orkesterille sopivaksi. Mukavan karhea jousisointi sopi hienosti hitaan melankoliseen sävelmaisemaan. Madetojaan pitää tutustua tarkemmin. Toinen lyhyistä aloituskappaleista oli Sibeliuksen C-duuri romanssi (Andante). Ei sekään huonolta kuulostanut, mutta rytmillisesti ote tuntui olevan hieman hakusessa. Lisäksi oma korvani olisi kaivannut hieman suurempaa sointia normaalin 4-3-2-2-1 miehityksen tueksi. Toivottavasti Saimaa Sinfonietta herää eloon.

Hypätään tässä kohtaa konsertin päätösnumeroon, joka oli 19-vuotiaan Schubertin 5. sinfonia. Vahvasti klassismiin nojautuva sinfonia soljui hienosti maestro Bogányin tahtipuikon alla ja orkesterista hehkui soittamisen ilo. Sen verran hyvä vauhti oli päällä että yllättäen encorena kuultiin vielä Sibeliuksen Miranda Myrsky-näytelmämusiikista.

Palataan nyt konsertin ensimmäisen osan loppuun. Ohjelmassa oli Sari Kaasisen viisi laulua, jotka säveltäjä itse lauloi. Kaasinen on Värttinästä lähdettyään väitellyt musiikin tohtoriksi ja puuhannut musiikin parissa pitkin ja poikin. En ole koskaan pitänyt termistä crossover, enkä ylipäätänsä musiikin jakamisesta genreihin. Crossoverista tulee mieleen kaksi eristäytynyttä pylvästä, joita sitten crossover yhdistää sillan lailla. Valitettavasti suurin osa tämän nimikkeen alle asetetuista teoksista muistuttaa riippusiltaa, joka roikkuu selvästi matalammalla kuin pylväät joita se yrittää yhdistää. Omista kokemuksenani huonoimpia on Karita Mattilan Fever konsertti muutama vuosi sitten, siinä ei oikein tuntunut toimivan mikään.

Ei Kaasisen lauluissa mitään vikaa sinänsä ollut, sähköisesti vahvistettu laulu ei vain kuulosta minun korvaani hyvältä akustisten soittimien keskellä. Viiden laulunsa keskellä Kaasinen esitti yhden (tuutu?)laulun ilman mikrofonia säestämällä itseään kanteleella ja se oli ehdoton helmi. Kaikki laulut pohjautuivat kansanlauluperinteeseen ja voisin kuvitella, että ne toimisivat paremmin jonkun muun kokoonpanon kuin klassisen orkesterin kanssa. Minulle jäi valitettavasti vaivaantunut olo Kaasisen lauluista. Mutta sehän on minun ongelmani.

sunnuntai 12. syyskuuta 2010

Konsertti: Neitsytniemen kartano 2010-09-12

Iltakonserttina oli Pietarin valtiollisen akateemisen sinfoniaorkesterin jousikvartetin konsertti Neitsytniemen kartanossa. Konserttitilana oli kartanon ruokailusali. Kvartetti soitti yhdessä salissa ja tässä tilassa oli noin kymmenisen istumapaikkaa. Toisessa salissa oli illallisvieraita varten pöydät ja näiden lisäksi toiset kymmenisen istumapaikkaa. Salit ovat periaatteessa samaa yhtenäistä tilaa, joten kuuluvuus on varmaan hyvä läpi salien. Yleisöä oli kaikkiaan 30-40. Lipunmyyntiä ei näkynyt missään, joten konsertti oli ilmainen.

On hienoa kuulla kamarimusiikkia pienessä intiimissä tilassa. Ohjelmistossa oli Mozartin Divertimento K136, Rahmaninovin 1. keskeneräinen jousikvartetto ja Borodinilta kaksi osaa jousikvartetille. Valitettavasti käsiohjelma ei kertonut tarkkaa ohjelmaa, vaan eräs konsertin järjestäjistä kertoi ohjelman konsertin aluksi. Tarkka ohjelma olisi mukava saada etukäteen. Teoksiin voisi tutustua, jos niitä sattuu levyhyllystä löytymään. Ja konsertin jälkeen mahdollinen levyn ostaminen helpottuu.

Kvartetti kuulosti hienolta lähietäisyydeltä, eikä vaikuttanut pelkästään tätä tilaisuutta varten kootulta. Kokonaisvaikutelma oli samantapainen kuin eilisestä sinfoniakonsertistakin: perusasiat ovat vahvalla pohjalla, mutta tunteen paloa ja heittäytymistä musiikin vietäväksi jäin kaipaamaan.

Jälleen mukava tapa viettää kolme varttia hienon musiikin parissa. Yllätysbonuksena oli ilmainen mehutarjoilu kesken konsertin. Ensi vuonna uudestaan. Harmi etten pääse huomiseen pianoresitaaliin.


Natalia Malkova - Viulu
Vera Vasiljeva - Viulu
Olka Kulakova- Alttoviulu
Julia Moltšanova - Sello

lauantai 11. syyskuuta 2010

Konsertti: Imatran kulttuurikeskus 2010-09-11

Syksyn konserttikausi tuli avattua kotikaupungissa poikkeuksellisesti sinfoniaorkesterin voimin. Uusi festivaali "St. Petersburg Musical Seasons in Imatra" alkoi Pietarin valtiollisen akateemisen sinfoniaorkesterin konsertilla Imatran kulttuurikeskuksessa. Täysimittaiset sinfoniaorkesterit eivät ole Imatralla tavallisia vieraita. Itse olin edellisen kerran Imatralla isoa orkesteria kuuntelemassa aika tarkkaan kymmenen vuotta sitten kun RSO kävi vierailulla. Sen jälkeenkin on vierailuja tapahtunut, mutta harvinainen herkku on kuitenkin kyseessä.

Pietarin valtiollinen akateeminen sinfoniaorkesteri ei ole minulle aikaisemmin tuttu. Orkesterin historia alkaa vuodesta 1967, joten kovin pitkää perinnettä sillä ei ole painolastinaan. Nykyinen johtaja ja ylikapellimestari Alexandr Titov on johtanut orkesteria vuodesta 2007 lähtien.

Illan ohjelmassa oli Šostakovitšin Juhla-alkusoitto, Dvořákin sellokonsertto ja Prokofjevin 7. sinfonia. Kuten mainitsin, edellinen suuren orkesterin kuuleminen kulttuurikeskuksen salissa on kaukaa historiasta. Sen takia on hieman vaikea analysoida orkesterin sointia, koska salin sointi ei ole kauhean tuttu. Šostakovitšin alkusoitto alkoi terhakkaasti ja jousisto tahtoi jäädä puhaltimien jalkoihin. Mutta alkusoiton luonteeseen kyllä sopii puhaltimien pauhu. Varsin nostattava aloitus.

Sellokonserton solistina oli Aleksei Massarski. Dvořákin romanttista konserttoa en ole aikaisemmin elävänä kuullut ja Massarskin tulkinta ei ehkä uponnut syvimpiin romantiikan pyörteisiini. Vakuuttava ja tarkka soittaja hän oli ja kommunikaatio orkesterin kanssa toimi hyvin. Kelpo esitys.

Väliajalla yritimme vaimoni kanssa pohtia orkesterin soinnin ja salin soinnin eroa ja yhteyttä. Orkesterin jousisointi tuntui mielestäni hieman värittömältä ja kliiniseltä. On varsin mahdollista että osa soinnin rajoituksista on salin ansiota. Viime vuosina olen onnistunut kuulemaan erinomaisia orkestereita, ja mieltymys rouheaan ja rikkaaseen sointiin ei tuntunut täyttyvän kulttuurikeskuksen salissa.

Konsertin varsinainen lopetus oli Prokofjevin 7. sinfonia. Sinfonia on Prokofjevin viimeinen ja edustanee hänen tuotannossaan jonkinlaista paluuta harmonisemman musiikin pariin. Itse ihastuin jonkin aikaa sitten Prokofjevin oopperaan Rakkaus kolmeen appelsiiniin ja siihen verrattuna sinfonia on varsin toisenlaista musiikkia. Johtuiko kenties väliajalla nautitusta kahvista, mutta orkesterin balanssi tuntui sinfonian aikana huomattavasti paremmalta. Hyvä lopetus, paitsi että... Harvoin sinfoniakonsertissa saadaan encore, mutta tällä kertaa vierailtiin Vuorenkuninkaan luolassa jonka jälkeen maestro Titov johdatti joukkonsa lavalta.

Kokonaisuutena konsertista jäi positiivinen tunne. Orkesteri soitti hyvin ja soinnin rajat voivat johtua myös salin puutteista. On mukavaa päästä kuuntelemaan isoa orkesteria ilman pitkää matkustamista. Täytyy todella toivoa että festivaali saa jatkoa.

Aida - La Scala 2006, Chailly, Zeffirelli


Kansallisoopperan uutta Aida produktiota odotellessa ajattelin virkistää muistiani uuden tallenteen hankinnalla. Päädyin Blu-Ray levyyn Zeffirellin tuotannosta Milanon La Scalaan vuodelta 2006. Tallenne on käsittääkseni tehty ensi-illasta (ja mahdollisesti harjoituksista?), sillä jo toisessa esityksessä Ramadeksen esittäjä Roberto Alagna lähti lavalta heti "Celeste Aida"-aarian jälkeen suivaantuneena piippuhyllyn buuauksista, eikä palannut tuotannon pariin enää. Varamies otti tuolloin paikan ja hoiti näytännön loppuun.

Laulamisen suhteen ei kannata pelätä tämän tallenteen hankkimista. Laulajakaarti on tasaisen hyvä ja Alagna suoriutuu roolistaan hyvin. Ehkä hänen äänensä on enemmän kotonaan ripauksen kevyempien roolien parissa, mutta minulle hän kyllä kelpasi Ramadeksenakin. Violeta Urmana on uljasääninen Aida ja Ildiko Komlosin mezzoon Amneriksen roolissa tykästyin kovasti. Suurimmat ihastelut musiikillisesti suuntautuivat kuitenkin orkesterimonttuun. La Scalan orkesterin tarkka ja terävä soitto on komeaa kuunneltavaa Chaillyn komennossa. Taas teki mieli lähteä katsomaan tulevaa ohjelmistoa ja pohtimaan Milanon matkaa. Kyllä orkesteria on käytävä kuulemassa elävänä lähitulevaisuudessa.

Sitten visuaalisen annin pariin. Zeffirellin ohjaus on perinteinen siinä mielessä että tapahtumat ovat Egyptissä ja tapahtuvat selkeästi "menneessä" ajassa. Näyttämökuva on väriloistossaan ja kimalluksessaan huumaava. Erityisesti asut ovat kauniita. Ohjauksessa ei sinänsä ole mitään uutta ja erityistä vaan traaginen rakkaustarina rullaa Verdin ja Ghislanzonin kirjoittamalla tavalla. Blu-Ray levyn tarkkuus on edukseen ja kuva on komeaa läpi oopperan.

Mutta, mutta... Video-ohjaaja on paketin ylivoimaisesti heikoin lenkki.Vähän väliä leikkauksiin sotketaan lähikuvaa kankaista ja lavastuksen yksityiskohdista. Aluksi se ihmetytti, mutta muutaman minuutin kuluttua jo ärsytti. Katsoin oopperan kahdessa osassa ja toisen näytöksen lopussa olin ilmeisesti jo oppinut mentaalisesti sulkemaan leikkausten idioottimaisuudet mielestäni. Jatkaessani "väliajan" jälkeen kolmannesta näytöksestä sama turrutus ihmetyksineen ja ärsytyksineen oli edessä. Ymmärrän jossain mielessä ohjaajan halun näyttää lavastuksen yksityiskohtia, koska ne oikeasti ovat hienoja, mutta jatkuva näyttämökuvan ja soljuvuuden sotkeminen niillä on täysin käsittämätöntä. Elävän oopperaesityksen video-ohjauksesta minulla on enemmänkin mielipiteitä, toivottavasti saan niitä jossain vaiheessa purettua tänne enemmänkin. Sopiva kimmoke, myös negatiivinen, niihin oli Metropolitan oopperan uudehko Lucia di Lammermoor tallenne jonka katselin keväällä.

Kaiken kaikkiaan La Scalan Aida on kuitenkin hieno tallenne ja virittää mielenkiinnon kansallisoopperan modernisoituun versioon.