lauantai 28. syyskuuta 2013

Don Pasquale avioliiton tyrskyissä

Ooppera: Don Pasquale - Kansallisooppera 2013-09-27

Tunnustan hieman jännittäneeni eilisiltaista Don Pasqualen ensi-iltaa. Gaetano Donizettin 170 vuotta vanhan koomisen oopperan juoni on juuri sellainen josta kehnolla ohjauksella saadaan harrastelijamainen puskafarssi. Tarinassa nuorempi sukupolvi huijaa vanhempaa ojentaen tätä lemmenasioihin sekaantumisesta. Lyhyesti sanoen juoni on puhdasta hömppää; sanan positiivisessa merkityksessä. Olennaista Donizettin ja libretisti Giovanni Ruffinin oopperassa on kaunis musiikki ja keveä hauskanpito.

Don Pasquale on ohjaaja Tuomas Parkkisen debyytti kansallisoopperassa. Hän kertoo sijoittaneensa tarinan 1950-luvulle glamourin ja charmin ohella siitä syystä, että tuohon aikaan olisi vielä mahdollista kuvitella vanhan miehen avioliittokokeilun olevan mahdollista. Ehkäpä noinkin, mutta aika avomielisesti saa historiaa kuvitella jos tarinalle reaalipohjaa hakee. Eipä sitä tarvitse mielestäni hakeakaan.

Hannu Lindholmin lavastus on mielestäni mainio. Tietysti Don Pasquale tuntuu elävän talonsa fasadissa, mutta kääntyvä lavastus paljastaa Norinan talon viehättävän sisäpihan ja edelleen toisen näytöksen alun satamamiljöön. 50-luvun Sisilia ei erityisemmin paljastu kuin pienistä yksityiskohdista ja  Tuomas Lampisen suunnittelemista puvuista. Enemmänkin henki on ajattoman nostalginen. Kaunista ja kontekstiin sopivaa.

Turhaan pelkäsin ohjauksen puolesta. Tuomas Parkkinen on luonut hienon ja toimivan tuotannon. Mukana on juuri sopiva annos slapstick komediaa mausteeksi. Ensi-illassa ohjauksen soljuvassa etenemisessä taisi olla välillä vielä hieman alkujännitystä, mutta kun rutiini lisääntyy esitysten myötä, niin menohan tulee vain paranemaan.

Kun kerran Donizettin musiikista on kyse, niin laulajilla on täydet mahdollisuudet hurmata yleisö. Ensi-illassa nimiroolissa vierailee italialainen bassobaritoni Robert de Candia. Candia ei ole laulanut roolia aikaisemmin, mutta komea ääni hänellä on; kelpo debyytti. Tohtori Malatestana lauloi Jaakko Kortekangas, hyvältä hänkin kuulosti. Kolmannen näytöksen sanatykitysduetto Candian kanssa onnistui mukavasti. Norinan roolissa vuorottelee tänä syksynä kaksi nuorta sopraanoa, ensi-illassa debytoi Hanna Rantala ja osassa näytöksiä laulaa Reetta Haavisto. Hienoa että Norinan rooli on annettu näille laulajille. Olin aistivinani Hanna Rantalan ensimmäisestä aariasta pientä jännitystä ja varovaisuutta, mutta heti seuraava duetto Kortekankaan kanssa tuntui jo vapauttavan molemmat. Notaarin pienen roolin tulkitsi hienosti Juha Riihimäki. Äänellisesti eilisillan tähti oli minun korviini Erneston esittäjä Tuomas Katajala. Olen kuullut häntä useasti aikaisemminkin, mutta kuulemistani Ernesto on ehdottomasti suurin rooli tähän mennessä. Suuriin saappaisiin ei jäänyt tyhjää tilaa, Katajala täytti ne komeasti.

Orkesterimontussa vieraili italialainen Marco Boemi. Hän tuntui antavan hyvää tukea laulajille ja orkesteri kuulosti komealta.

Kuten yllä arvelin, uskon että esitysten myötä kokonaisuus tiivistyy entisestään ja vapautuneen iloittelun tunnelma lisääntyy. Ei ensi-ilta missään nimessä mitään jäkittämistä ollut, mutta ohjauksessa on potentiaalia kunnon hurvitteluun. Tämä on muuten mainio ooppera ensikertalaisille. Vink, vink.

Don Pasqualen libretto sisältää syvällisen lauseen joka kertoo lähestulkoon kaiken olennaisen oopperasta; ei pelkästään Don Pasqualesta, vaan oopperasta yleensä. Don Pasqualen löydettäväksi jätetty kirje toteaa tämän vaimon salaisen rakastajan saapuvan illalla puutarhaan: "Ilmoitan tulostani laulaen".

lauantai 21. syyskuuta 2013

James Levine Don Pasqualen kimpussa

Don Pasquale, Metropolitan Opera, Levine, Schenk

Gaetano Donizettin kirjoittamien oopperoiden tarkkaa lukumäärää ei tiedetä. Wikipedia kertoo määräksi noin 75 ja määrän suuruusluokka riittää jo kunnioittavaan kulmakarvojen kohotukseen. Vaikka suurin osa oopperoista on painunut unohduksen suohon, niin parhaimmat pinnalle jääneet ovatkin sitten todellisia klassikoita.

Don Pasquale kuuluu ainakin minun mittarillani näihin klassikkoihin. Se jakaa Figaron häiden ja Sevillan parturin kanssa samanhenkisen juonen, jossa vanhemman herran lemmenasiat saavat sotkuja aikaan.

Kapellimestari James Levine johti ensimmäistä kertaa Don Pasqualen Metissä vuonna 2010, kun Otto Schenkin ohjaus otettiin ohjelmistoon uudelleen neljä vuotta ensi-iltansa jälkeen. Marraskuun 13 päivän HD lähetys on saatavilla DVD ja Blu-Ray levynä.

Laulajakaarti on oivallinen tällä tallenteella. Nimiroolissa on yhdysvaltalainen basso-baritoni John Del Carlo. Don Pasqualen veljenpoikana, Ernestona, laulaa hänen maanmiehensä tenori Matthew Polenzani. Tohtori Malatestan hahmon sisältä löytyy puolalainen baritoni Mariusz Kwiecień ja Norina neitona keimailee venäläinen sopraano Anna Netrebko.

Kaikki laulajat ovat erinomaisia näyttelijöitä ja heidän keskinäinen kemiansa on tämän tuotannon suola. Joka kohtauksesta huokuu tunne että solisteilla on hauskaa lavalla ja se ei voi olla tarttumatta katselijaan myös tallenteelta. Vaikka James Levinen selkäongelmat haittaavat hänen liikkumistaan, niin tahtipuikkoa montussa heiluttaa selvästi Donizettin musiikista nauttiva maestro.

Schenkin ohjaus Rolf Langenfassin lavasteissa toimii mainiosti. Kaikinpuolin suositeltava tallenne.


torstai 12. syyskuuta 2013

Kamarimusiikkia syyssateen jälkeen

Konsertti: Kamarimusiikin helmiä I - Helkiö-sali, Lappeenranta 2013-09-12

Viime viikolla Lappeenrannan kaupunginorkesterin konserttikausi alkoi Saimaa sinfonietan isommalla kokoonpanolla. Tänä iltana hypähdimme kamarimusiikin pariin kaupunginorkesterin pienkokoonpanojen avustuksella. Illan teemaksi voisi kuvitella huilun. Aloituksena Joseph Haydnin Divertimento II (Hob IV:7), huilutrio, sitten Mozartin C-duuri huilukvartetto ja lopuksi Onslowin Nonetto, jonka kokoonpanosta löytyy myös huilu.

Haydin G-duuri Divertimento II on osa kuusiosaista sarjaa, jonka alkuperäisessä käsikirjoituksessa lienee yhden stemman soittimena viulu tai huilu. Yleisimmin sarjan osista puhutaan kyllä huilutrioina. Tänään kuulimme raikkaan trion Tiina Heinosen, Esa Ahokaisen ja Eeva-Maria Pykäläisen tulkitsemana. Mukavasti sillä konsertti alkoikin. Jos tarkkaamossa olisi ollut soittajakohtaiset voimakkuussäädöt, niin hieman olisin nostanut Ahokaisen viulun volyymiä kahdessa ensimmäisessä osassa. Mutta muuten oikein mukava esitys.

Mozartin mahdolliset antipatiat huilua kohtaan eivät tunnu erityisemmin kuuluvan hänen huilulle säveltämästään musiikista. Tämän iltaisessa huilukvartetossa soittivat Milko Vesalainen, Esa Ahokainen, Markus Sarantola ja Sergei Slovachevksi. Ensimmäinen allegro osa kuulosti varsinkin alkuosaltaan välillä hieman hätäiseltä, mutta onneksi meno tiivistyi soiton edetessä. Toisen osan variaatiot olivat raikasta kuultavaa.

Konsertin mielenkiintoisin teos oli ehdottomasti George Onslowin Nonetto. Ennen konserttiin valmistautumiseen kuuluvaa tutustumista en ollut kuullut Onslowin musiikkia lainkaan. Ainakin hänen nonettonsa on ehdottomasti tutustumisen arvoinen teos. Minun korviini tarttui mielikuvia Brahmsilaisesta kamarimusiikkihengestä, vaikka Onslow on selkeästi Brahmsia edeltävää sukupolvea. Tämän iltainen kokoonpano soitti noneton ihan kelpo esityksenä. Ainoastaan kolmannen osan mariazionit (käsiohjelman iloinen painovirhe) kärsivät mielestäni vähän epätasaisesta soitannasta. Kamarimusiikki on kivaa.

lauantai 7. syyskuuta 2013

Seitsemän veljestä tanssin keinoin

Baletti: Seitsemän veljestä - Kansallisooppera 2013-09-06

Kansallisbaletin syksyn ensimmäinen ensi-ilta oli Eero Ojasen ja Marjo Kuuselan uudelleenlämmittely 23 vuoden takaa; Seitsemän veljestä. Odotukseni olivat varsin korkealla jo ihan aiheen perusteella. Aleksis Kiven suomalaisen kirjallisuuden peruskivi on oiva lähtökohta minkä tahansa taidemuodon inspiraation ja tulkinnan kohteeksi.

Itse asiassa tämän syksyinen versio on jo Kuuselan kolmas variaatio Seitsemästä veljeksestä. Ensimmäinen kerta oli vuonna 1980 ja toinen versio vuodelta 1992. En osaa sanoa miten paljon koreografia on mahdollisesti muuttunut vuosien kuluessa, mutta tuskin huonompaan suuntaan ainakaan ollaan liikuttu.

Minulle baletissa juonen seuraaminen ja ylipäätänsä sen olemassaolo on tärkeää. Balettiuntuvikkona pelkän liikkeen arvostaminen ilman sen sitomista tarinan kertomiseen on vielä hankalaa. Tosin ilmeisesti jonkinlaista kehittymistä on tapahtunut, kun viime talven Bella Figura kolisi kyllä vahvasti. Yleensä baleteissa on kohtauksia varsin rajallinen määrä, joka helpottaa tarinan seuraaminen. Seitsemästä veljeksen käsiohjelmasta laskin erillisiä kohtauksia peräti 15. Ne on jaettu kolmeen näytökseen. Runsaudenpula ei kuitenkaan iskenyt ikävästi, vaan kohtaukset oli hienosti limitetty toisiinsa. Kiven tarina oli sen verran hyvin muistissa, edellisestä lukukerrasta on vasta pari vuotta, joten liikekielen sitominen tarinaan onnistui oivallusten kautta hienosti.

Kuusela kuvaa tanssin ja/eli liikkeen keinoin metsäläispoikien kotouttamistarinan upeasti. Kati Lukan lavastus on varsin minimalistinen ja abstrakti, ja tukee hyvin tarinaa. Katosta roikkuvan sirkkelinterän symboliikka jäi hieman avoimeksi. Onko se yhteiskunnan terä joka tasoittaa raakileiden oksat, vai julma leikkuri jolla katkaistaan luonnonlasten vapaus? Kyllähän veljesten kasvu kumpuaa kuitenkin sieltä heidän omien ihmisluonteiden syvyyksistä, jossa oivallus yhteisen elon ja vastuun hyväksymisestä muokkaa pojat miehiksi.

Tanssi oli kaiken puolin upeaa. Veljekset, eli Samuli Poutanen, Tuukka Piitulainen, Jani Talo, Antti Keinänen, Teemu Tainio, Frans Valkama ja Nikolas Koskivirta tanssivat hienot henkilökuvat Kiven luomista hahmoista; jokainen omine luonteenpiirteineen. Linda Haakana, Edita Raušerová ja Anna Sariola olivat naispääosissa.

Parhaiten mieleen painuvia kohtauksia oli ensimmäisen näytöksen loppu, jossa veljesten sukset menevät ristiin muun yhteisön kanssa. Samoin toisen näytöksen alku metsäparatiisissa eläinten keskellä oli hienoa katseltavaa.

Pohdiskelin tanssia seuratessani kuinka tarpeen on tuntea Kiven romaani baletista nauttiakseen? Jos katsomossa istuu samanlainen balettialoittelija kuin minä, mutta joka ei tunne Kiven kirjaa, vaan seuraa balettia pelkästään käsiohjelman synopsiksen turvin. Uskoisin että onnistunut ilta olisi hänelläkin. Niin hyvin Kuusela ja tanssijat saavat hahmot luotua.

Baletin musiikin on säveltänyt Eero Ojanen. Valitettavan vähän on hänen nimensä näkynyt mediassa baletin yhteydessä. Kapellimestari Dalia Stasevska johti komeasti juhlavuottaan viettävää Kansallisoopperan orkesteria.

Ei muuta kuin nauttimaan baletista!

torstai 5. syyskuuta 2013

Saimaa Sinfonietan syksyn aloitus

Konsertti: Lappeenranta-sali 2013-09-05

Kyllä oli mukava palata oman "kotiorkesterin" kauden avajaiskonserttiin pitkän oopperakesän jälkeen. Kausi potkaistiin käytiin isommalla Saimaa Sinfonietta kokoonpanolla ja kapellimestarina puuhasteli Mikkelin kaupunginorkesterin ylikapellimestari Sasha Mäkilä. Vierailevana solistina trumpettiin puhalsi Tomas Gricius. Eilen samaa kokoonpanoa saivat ihastella Mikkeliläiset ja tänään repertuaari toistettiin Lappeenrannassa.

Odotukset olivat siis korkealla, mutta valitettavasti minulle jäi kokonaisuutena konsertista vähän valju maku. Aloitus, Bachin Brandenburgilainen konsertto nro 2, kuulosti minun makuuni jotenkin hajanaiselta. Keveän leikkisää barokkidraivia ei tahtonyt syntyä. Johannes Vesterisen cembalo ei tahtonut erottua varsinkaan ensimmäisessä osassa. Syy ei ole Vesterisessä, mutta osansa siinä on Lappeenranta-salin tunkahtavalla akustiikalla.

Leevi Madetojan Maalaiskuvat palauttivat toiveet paremmasta. Nimensä mukaisesti, vai liekö siitä johtuen, Madetojan orkesterisarja loi mieleeni varsin kesäisiä kuvia. Mäkilä oli rohjennut jakaa ykkös- ja kakkosviulut orkesterin eri laidoille. Tuossa on omat riskinsä suhteellisen vähälukuisten jousten kanssa (8-6-4-4-2). Mutta eipä ollut pelkoa täyteläisyyden katoamisesta, ainakin tänään ratkaisu oli onnistunut.

Väliajan jälkeen palattiin hetkeksi barokin pariin. Tomas Gricius urakoi Bachin ohella myös Henry Purcellin Sonaatissa trumpetille ja jousille D-duuri. Onneksi olin tutustunut teokseen ennakolta ja osasin varautua olemaan tarkkana heti alusta lähtien. Vaikka sonaatissa on kolme osaa, niin kokonaiskesto taitaa olla alle viiden minuutin. Mukava pieni välipala, joka toimi tänään paremmin kuin Bach.

Taas saan hehkuttella Joseph Haydnin musiikkia, kun konsertin päätti Sinfonia nro 99. Minulla kesti jonkin aikaa syttyä Haydnin musiikille, mutta jossain vaiheessa tutustuttuani hänen jousikvartettoihinsa, ihastuin hänen huumoriinsa ja armottomaan ammattitaitoonsa. Tänään kuultu sinfonia nousi myös Saimaa Sinfonietan tulkintana ehdottomasti illan parhaaksi kokemukseksi. Hieman menuetin aikana oli taas rytmiikan kanssa vaisuutta, mutta plussan puolelle päädyttiin silti komeasti.

Yleisön innostuskin tuntui olevan hieman vaisua. Kelpo peruskonsertti joka ei lähtenyt plaaniin, vaan jyskytti vähän rutiininomaisesti eteenpäin. Mutta ainahan elävä musiikki kotiolot voittaa...