sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Heinrich von Herzogenberg, Brahms klooni?

Konsertti: Konserttihovi 2014-02-23

Konserttihovissa saimme tänään nauttia harvinaisemmasta kamarimusiikista; Heinrich von Herzogenbergin ensimmäisestä pianotriosta. Musisoinnin tarjosi tällä kertaa Lahtelainen Pianotrio Felix.

Konsertti alkoi tutummalla Ludwig van Beethovenin 10. viulusonaatilla opus 96. Viulisti Juhani Palola ja pianisti Tuomas Mali tarjosivat mukavan version Beethovenin viimeisestä viulusonaatista. Vaikka Beethoven ja piano ovatkin yleensä varsin keskeinen pari, niin hieman turhan varovaiselta Palolan viulunsoitto välillä tuntui. Malin soitossa draamaa oli enemmän.

Itävaltalainen Heinrich von Herzogenberg on valitettavasti jäänyt turhan vähälle huomiolle romantiikan ajan säveltäjistä. Hänen ystävyytensä Johannes Brahmsin kanssa kuuluu joidenkin mielestä turhan paljon von Herzogenbergin omasta musiikista. Ja kyllähän se on todettava tämän pianotrionkin kanssa, että varsin Brahms-henkistä tunteen paloa välillä korviin tulvii. Onko se sitten huono asia? Ei minun mielestäni. Kyllä maailmaan vellontaa mahtuu.

Von Herzogenbergin pianotrioa varten Palolan ja Malin seuraksi lavalle liittyi kolmanneksi musikantiksi sellisti Tomi Uotila. Kolmikkoa yhdistää nykyään Lahden konservatorio, jossa kaikki toimivat opettajina. Hyvin trio selviytyi romantiikan röyhelöistä. Mutta myös kolmikkona olisin kaivannut heiltä vielä enemmän heittäytymistä musiikin vietäväksi. Kun musiikista itsestään kerran löytyy intohimoa, niin samanlaista riskinottoa, säkenöivää soiton räiskähtelyä ja draamaa soisi kuulevan myös tulkinnasta. Nyt soitto soljui jouheasti eteenpäin, mutta plaaniin ei kohottu.

Mutta von Herzogenbergin musiikin kaivaminen pölyisiltä hyllyiltä konserttilavalle on hyvä asia. Jos ei muun syyn vuoksi, niin voi ainakin pohtia miksi musiikki kuulostaa siltä kun se kuulostaa?

lauantai 22. helmikuuta 2014

Javier Torresin Kaunotar ja Hirviö

Baletti: Kaunotar ja Hirviö - Kansallisooppera 2014-02-21

Sen verran hieman säännöllisempi balettien näkeminen on muuttanut tuntemuksia, että nyt uusia ensi-iltoja odottaa jo ihan mielenkiinnolla. Kansallisbaletin uuden Kaunotar ja Hirviö tuotannon koreografi Javier Torres on minullekin tuttu aikaisemmasta Prinsessa Ruususen tuotannosta.

Musiikin kautta baletin maailman tutustuneena iloisin yllätys on Torresin musiikkivalinta. Torres on kasannut italialaisen Ottorino Respighin sävellyksistä parituntisen potpurin, jonka yhtenäisyys hämmästyttää. Respighin sävelkielestä pidän muutenkin ja hienosti hänen kynänsä jälki sopii myös tanssin tahdittajaksi. Harri Karri ja ensi-illan kapellimestari Pietro Rizzo olivat auttaneet Torresia musiikin sovituksen kanssa.

Itse koreografia onkin sitten hankalampi juttu. Kaunotar ja Hirviö ei ole minulle aikaisemmin tuttu Disneyn kautta elokuvan tai musikaalin muodossa. Kansansadun tarinan toki tiedän noin kymmenen lauseen syvyydellä. Mikä riittää mainiosti. Torresinkin tulkinnasta olisin kaivannut ehkä enemmän tiivistämistä. Nyt parituntinen tanssiteos tuntuu pursuilevan yli äyräidensä ja toteuttaa turhan monia balettikliseitä. Etniset tanssit hoituvat erilaisten satumetsähahmojen avulla. Söpöyttä saadaan lasten avulla. Tuntuu kuin Torres olisi halunnut miellyttää kaikkia. Ja samalla kätkee sen punaisen langan monivärisen ilotulituksen keskelle.

Tuo ylitsepursuvaisuus näkyy mielestäni myös itse tanssikohtauksissa. Parinkymmenen tanssijan "unikuva" ryhmä ei lukumääräisesti ole liian iso näyttämölle, mutta välillä koreografia tuntuu ruuhkaiselta. Vika ei ole tanssijoissa. Tilaa on täytetty liiaksi.

Näyttävä lavastus on merkitty Annukka Pykäläisen ja Torresin nimiin. Erityisesti silmää ilahduttivat muutamaan otteeseen valoilla muodostetut näyttämökuvat. Olli-Pekka Koivunen valaistus oli muutenkin hienoa. Tosin kun Hirviö muuttui takaisin kuninkaaksi, tuntui että työkalupakin kaikki variaatiot oli tyhjennetty yhteen pläjäykseen. Rajatummallakin efektiarsenaalilla asia olisi tullut selväksi. Erika Turusen suunnittelemat puvut olivat komeita. Poikkeuksena  Ruusujen asut, jotka toivat minun mieleeni enemmänkin lihansyöjäkasvit.

Tanssijat olivat kerrassaan upeita. Pääparina tanssivat ensi-illassa Edita Raušerová ja Michal Krčmář. Upeaa tanssia, Krčmářin hypyt ovat uljaita. Monilukuisesta tanssijajoukosta mainitsen erikseen vielä Coletten ja Fannyn esittäjät Anna Sariolan ja Lucie Rákosnikován. Torres oli hienosti kirjoittanut heidät omikse hahmoikseen joita Anna ja Lucie toteuttivat mainiosti.

Kaunotar ja Hirviö ei minua ainakaan näin kertanäkemältä vienyt mukanaan tanssinirvanaan. Muu yleisö kyllä tuntui pitävän näkemästään kovasti. Käykäähän katsomassa ja jakakaa kokemuksianne.

torstai 20. helmikuuta 2014

Kaupunginorkesteri raatihuoneella

Konsertti: Raatihuone, Lappeenranta 2014-02-20

Lappeenrannan kaupunginorkesteri on aikaisemminkin konsertoinut raatihuoneella, mutta aikataulut eivät ole sopineet minulle. Tällä kertaa pääsin mukaan torstain ensimmäiseen iltapäiväkonserttiin, vaikka vahingossa siihen lipun ostinkin. En muistanut että konsertteja on samana päivänä kaksi ja verkkokaupasta valitsin tietysti kellonaikaa katsomatta sen ensimmäisen listalla olevan.

Raatihuoneella olen kyllä vieraillut "Kitara Soi" -festivaalin yhteydessä viitisen vuotta sitten. Silloin esiintyjinä olivat kitaristi ja mezzosopraano. Tänään väliajalla bongasin ovenpielestä lapun että salissa saa maksimissaan olla 200 ihmistä. Kaupunginorkesteri vie lattiatilasta puolet ja yleisöä konserttiin mahtuu mukaan hieman alle 100. Sinänsä ymmärrettävää pitää useampia konsertteja, iltapäivän konsertti ainakin näytti loppuunmyydyltä.

Kapellimestarina toimi tänään Sergei Slovachevskii. Hänet olen aikaisemmin bongannut sellon takaa ja muutaman vuosi sitten kitarakonserttojen kapellimestarina. Maestro oli loukannut jalkansa ja liikkuminen tapahtui kainalosauvojen avustuksella.

Kyllä raatihuoneen kokoon nähden pieni kaupunginorkesterikin taitaa olla siihen liian iso kokoonpano. Kun Sibeliuksen Pelléas ja Mélisanden alkutahdit pyörähtivät käyntiin tuli kuulokuvasta mieleen kuulokkeiden päähän laittaminen. Melkein koko Sibeliuksen ajan ihmettelin enemmän salin ja orkesterin sointia kuin itse musiikkia. Konserttisaleissa ja jopa aika kehnossa Lappeenranta-salissa itse tila on suuressa osassa soittimien äänen ohella. Raatihuoneella alkutunne on samanlainen kun laittaa äänityspuuhissa kuulokkeet päähänsä, soittimet on lähimikitettty ja mikseristä ei ole käännetty minkäänlaista kaikua tai tilaa ääniketjuun. Kuulokuva on kuiva ja äärimmäisen erotteleva. Kuten studion hyvä monitorikaiutin, oivallinen työkalu äänityspuuhiin, mutta ei välttämättä paras pidempään musiikinkuunteluun. Toisaalta tarkka kuulokuva korosti taas sitä, että jousiston kannattaisi ottaa sävelpuhtaus kunnia-asiakseen. Turhan paljon epäpuhtauksia...

Vaikka Pelléas ja Mélisande ei paksua orkesterikudosta paljon sisälläkään, niin konsertin muut klassismin ajan teokset tuntuivat sopivan raatihuoneelle paremmin. Mozartin fagottikonserton solistina soitti portugalilainen Maria Castro. Nuori fagotisti soitti hienosti ja vei minut mukaansa Mozartin fagottimaailmaan. Olisi kiva kuulla häntä myös kamarimusiikin parissa, sen verran kiinnostavalta hänen soittamisensa kuulosti.

Alun perin kaupunginorkesterin ohjelmistossa muistan nähneeni Michael Haydnin D-duuri sinfonian. Jostain syystä sinfonia oli vaihtunut Michaelin veljen Josephin versioksi. Sinänsä sääli koska olisi ollut mukava kuulla tuon vähemmän tunnetun Haydninkin teoksia elävänä. Mutta tällaiselle Joseph-fanille sinfonia numero 53 kelpaa kyllä mainiosti. Vielä erityisesti tällä kertaa siksi, että Andante osan jousikvartettiosuus herätti ajatuksen raatihuoneen hyvästä soveliaisuudesta jousikvartettien esityspaikaksi. Miltäs kuulostaisi sarja jousikvartettoja raatihuoneella?

torstai 13. helmikuuta 2014

Gribanov Saimaa Sinfonietan peräsimessä

Konsertti: Lappeenranta-sali 2014-02-13

Lappeenranta-salissa saatiin taasen nauttia Saimaa Sinfonietan täyteläisestä sointimaisemasta. Kapellimestarivierailija Peter Gribanovin kanssa Brahmsin viulukonserton piti alunperin soittaa Stanislav Izmailov, mutta sairastumisen vuoksi viulun kanssa Lappeenrannassa taituroi Ji-Won Song.

Beethoven fanin päiväannos täytettiin tällä kertaa Coriolan alkusoitolla. Mukavaa vaihtelua Egmontiin ja Leonore versioihin. En muistanutkaan kuinka raikas Coriolan on. Samalla oivallinen tilaisuus totutella Saimaa Sinfonietan isompaan soundiin. Gribanov tuntui kelpo kapulta heti alusta alkaen.

Gribanovin kelpo kapuilu jatkui Brahmsin viulukonsertossa. Gribanov tarjosi Songille kaikki edellytykset räiskyä ja loistaa hienon orkesterin kanssa. Valitettavasti Ji-Won Song jätti minut soitollaan vähän kylmäksi. Nuotit tulivat ihan niin kuin vaikeassa konsertossa pitääkin, mutta solistinen ote jäi vaisuksi. Kyllä Brahmsin viulukonsertossa solistin pitäisi ottaa vähän vapauksia ja antaa viulun muljautella kuuntelijoiden sydämiä. Onhan kyse tietysti makuasioista ja väliajalla kuulin monien Songin soitosta pitäneen. Kelpo viulisti hän on, mutta jos vertaan häntä vaikkapa viime viikkoiseen solistiin Petteri Iivoseen, niin Iivonen on useampaa kertaluokkaa parempi musiikkihypnotisoija.

Ilta päättyi taas Mendelssohnin sinfoniaan. Tänään oli vuorossa numero kolmonen, "Skottilainen". Suuri rakkaus Mendelssohnin sinfonioihin ei syttynyt vieläkään. Ensimmäisessä osassa ilahdutin itseäni kuvitellessani kuulevani esikaikuja Lentävästä Hollantilaisesta. Toisessa osassa klarinetisti Jorma Lautanen osoitti taas pelimannin kykynsä. Gribanovkin jatkoi hyvää työskentelyään. Tervetuloa toistekin.

Iso orkesteri - Kiva ilta...

torstai 6. helmikuuta 2014

Petteri Iivonen hurmasi taas

Konsertti: Lappeenranta-sali 2014-02-06

Illan konserttitarjonta sisälsi Haydnin g-mollisinfonian nro 83, Prokofjevin toisen viulukonserton ja Mendelssohnin ensimmäisen sinfonian. Lappeenrannan kaupunginorkesteria johti Jaakko Kuusisto ja viulusolistivieraana taituroi Petteri Iivonen.

Viikon takaisen Vilnan reissun jäljiltä korvat tuntuivat jääneen yliherkiksi sävelpuhtauden jäljille. Tämäniltainen Lappeenrannan kaupunginorkesterin konsertti osoitti taas kuinka herkillä ollaan pienen orkesterin kanssa. Kun vielä soitetaan ykkös- ja kakkosviulut jaettuina eri reunoihin, niin tarkkana pitää olla. Muutamaan otteeseen sinfonioiden hitaissa osissa korvia vähän kutiteltiin, mutta ei se loppujen lopuksi paljon menoa haitannut.

Joseph Haydnin sinfoniat ja jousikvartetot toimivat puhdistusmusiikkina minulle. Kun romantiikan roihut tai modernismin mekkalat alkavat tuntua liian täyteläisiltä, niin Haydnin musiikin avulla päästään mukavasti perusasioiden pariin. Jaakko Kuusisto johti Kana-sinfonian komeasti. Hitaan osan hienot pidätykset jäivät erityisesti mieleen.

Prokofjevin toinen viulukonsertto kuultiin Lappeenrannassa edellisen kerran pari vuotta sitten. Vieläkään en ole hullaantunut itse konserttoon, mutta Petteri Iivoseen olen. Viimevuotinen vierailu on vieläkin lämpimänä muistissa. Iivonen soitti Prokofjevin konserton upeasti ja encore olikin sitten aikamoinen niitti. Yksinkertainen beduiinimelodia aiheutti minulle lähestulkoon samanlaisen valaistumisen kuin Gidon Kremerin soittamat Silvestrovin kaksi sooloviuluserenadia jokunen vuosi sitten Kuhmossa.

Konsertin päätti Mendelssohnin ensimmäinen sinfonia. Mendelssohn on toistaiseksi jäänyt minulle hieman vieraaksi säveltäjäksi viulukonserttoaan lukuun ottamatta. Nuorena kuollut (38) säveltäjä oli aikamoinen lapsinero hänkin. Nyt kuultu sinfonia on 15 vuotiaan nuorukaisen säveltämä. Kelpo menon Kuusisto sai Lappeenrannassa aikaan vaikkei ihan hurmokseen yllettykään.

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Lyyrisiä kohtauksia Jevgeni Oneginin kera Vilnan illassa

Ooppera: Jevgeni Onegin - Liettuan Kansallisooppera 2014-02-01

Kun Vilnaan tilattiin uusi Jevgeni Onegin tuotanto vuodeksi 2012 niin ohjaajaksi valittiin venäläinen nuori ohjaaja Vasily Barkhatov. Käsiohjelman mukaan Barkhatov on halunnut karsia ohjauksesta kliseet jotka ovat rasittaneet Oneginia pitkän aikaa. Barkhatov haluaa erottaa Tsaikovskin Jevgeni Oneginin Puškinin Jevgeni Oneginista.

Ideana tuo kuulostaa tietysti mainiolta, mutta lopputulos ei ehkä ole niin poikkeava kuin voisi olettaa. Lavastaja Zinovy Margolin tarjoaa meille ensimmäisen ja toisen näytöksen taustalle jonkinlaisen rantahuvilan terassin, jonka vierestä laskeutuu rinne jokeen tai johonkin muuhun vesistöön. Tuo rinne toimii lähinnä kuoron toimintaympäristönä, jossa he puuhastelevat kaikenlaista aina naisten pesutoimista toisen näytöksen kelkkamäkeen.

Epookki lienee jossain 1900-luvun alkuvuosikymmenissä. Tatjanan perheen sosiaalisen aseman paikallistaminen on varsin hankala tehtävä. Perhe omaa lapsenhoitajan, mutta suhde jostain työstä palaavaan kuoroon on varsin tasa-arvoinen. Vasta kolmannessa näytöksessä ruhtinas Gremin omaa selkeitä yläluokan piirteitä. Vaikka hän ja vaimonsa Tatjana omia matkalaukkujaan itse kantelevatkin.

Suurin muutos minun mielestäni Barkhatovin ohjauksessa ovat Lenskin kuoleminen tapaturmaisesti ja rakkaussuhteiden yleinen viileähenkisyys. Lenski ei saa luotia rintaansa vaan menehtyy pudotessaan laiturilta maahan. Kaksintaisteluun päädytään Tatjanan nimipäiväjuhlien sanakahakasta, mutta itse kaksintaistelu on tarkoitus käydä nyrkkitappeluna, jota tuossa vaiheessa molemmat osapuolet yrittävät vältellä. Onegin repii avustajakseen Triquetin ja yrittää vältellä Lenskiä kaikin keinoin. Lenski tekee samoin, mutta väkijoukko pakottaa häntä tappeluun. Onegin tulee avustamaan Lenkiä ja tässä yhteydessä Lenski tipahtaa laiturilta. Kaksintaistelun kunniakäsitys häviää näin täysin ja samalla Oneginin mahdollisten tunnontuskien perusta haalistuu.

Jotenkin Barkhatov haluaa vaimentaa lemmenlieskojen lämmitystä. Olga on nuori tytönhupakko, mutta hänen ihastustaan Lenskiin on vaikea havaita. Kemiaa heidän välillään ei tunnu olevan. Sama tunteiden viileys mielestäni vaivaa kaikkia hahmoja ja kyse ei ole illan laulajien huonoista näyttelijän kyvyistä, vaan ohjauksesta. Barkhatovin käsitys Tsaikovskin Oneginin ihmissuhteista tuntuu pinnalliselta. Jotta tapahtumat voisivat tapahtua niin kuin ne tapahtuvat, kaivattaisiin henkilöiden välille enemmän tunteita. Edes niitä piilotettuja.

Ei ohjaus huono ole. Jos kerran kliseet on haluttu karsia, niin radikaalimpi lähestymistapa olisi voinut tuottaa antoisamman lopputuloksen.

Laulajakaarti oli tämänkertaisen Vilnan reissun paras. Tatjanan rooli lauloi Julija Stupnianek, joka oli mainio kaksi ensimmäistä näytöstä. Nimiroolissa Eugenijus Chrebtovas omasi hyvän perusäänen jolla pärjää Oneginin roolissa kunnialla. Olgana lauloi mukavasti Jovita Vaškevičiūtė. Illan äänisuosikkini oli Lenskin esittäjä Merūnas Vitulskis. Ruhtinas Gremina oli Vytautas Bakula ja Triquetin roolissa Rafailas Karpis, hyvä ilta heilläkin.

Orkesteria johti tänäänkin Modestas Pitrėnas. Nyt kolme iltaa Liettuan kansallisoopperan orkesteria kuunnelleena toivoisin enemmän panostusta perustyöhön. Eritoten jousille sattuu luvattoman paljon epäpuhtauksia. Kaarten hallinta ja niiden balanssit olisi kiva olla paremmin kohdallaan. Vaikkapa kirjeaariassa kirjoitusteema kulkee partituurissa niin kauniisti soittimelta toiselle; jos tuo fraasi ei kulje koko ajan sujuvasti ja hyvällä balanssilla, niin kyllähän se vähän masentaa kuulijaakin.

lauantai 1. helmikuuta 2014

Tristan ja Isolde tanssin keinoin

Baletti: Tristan ja Isolde - Liettuan Kansallisooppera 2014-01-31

Kun eilinen Lohengrin ei saanut minua lämpenemään Vilnan jäätävän kylmässä säässä, niin tämäniltainen Tristanin balettisovitus palautti innostuksen matkaajan mieleen. Lähtökohta illan teokseen olikin mitä erikoisin: musiikkina sovitus Wagnerin Tristanista ja Wesendonck lauluista, koreografiana Tristanin ja Isolden tarina, mutta ei pelkästään Wagnerin versiona, vaan laajennettuna myytin muilla versioilla.

Koiranleuka voisi tulkita reseptin näin: musiikki supistetaan kolmasosaan ja tapahtumat kolminkertaistetaan. Höpinöitäni pidempään seuranneet muistanevat vinkkini balettien tarinoihin tutustumisesta ennen katsomoon menoa. Tristanin balettisovituksen kanssa ohje on välttämätön lavatapahtumien ymmärtämisen kannalta. Jos umpiwagneriaani istuu katsomoon ajatellen että kyllähän minä nyt Tristanin tarinan tunnen, niin peli on menetetty. Lavalla nähdään Tristanin vanhemmat ja tämän syntymä. Vaikkapa Gorvenal, Morholt, lohikäärme ja Osilde eivät välttämättä ole tuttuja ennestään, mutta heillä on oma tärkeä osuutensa tässä versiossa.

Tässä onkin sopiva kohta kehua Liettuan kansallisoopperan ja -baletin käsiohjelmia. Tarinoiden taustoja selvitetään laajasti ja tietysti turistiummikon kannalta tärkeintä ovat täydet käännökset englanniksi, eikä pelkää puolen sivun lyhennelmää. Oma kansallisoopperamme voisi hyvin ottaa mallia Liettuasta käsiohjelmien kattavuuden suhteen.

Tristan ja Isolde muuntui baletiksi libretisti Carel Alphnenaarin ja koreografi Krzystof Pastorin toimesta. Heidän käyttivät pohjana Josepho Bédierin kirjaa "Tristanin ja Isolden romanssi" vuodelta 1900. Musiikin sovituksen on taasen tehnyt hollantilainen Henk de Vlieger. Hän oli jo aikaisemmin sovittanut Wagnerin Tristanista hieman yli tunnin mittaisen "Tristan & Isolde. An Orchestral Passion" orkesterikappaleen. Vuonna 2005 Pastor pyysi häneltä musiikkia balettiin johon olisi tuon orkesterikappaleen lisäksi ympätty Wagnerin Wesendonck laulut Felix Mottlin sovituksina. Vlieger suostui ja valmis baletti kantaesitettiin Tukholmassa vuonna 2006.

Musiikki toimii kokonaisuutena hienosti; yllättävän hyvin Wesendonck laulut uppoavat Tristanin kudoksiin. Samoihin aikoihinhan ne ovat sävellettykin. Toinen paatuneen wagneriaanin tärkeä tehtävä balettiin mennessä on katkaista musiikin ja lavatapahtumien välinen yhteys. Oopperassa musiikki tarkoittaa eri asiaa kuin baletin yhteydessä. Esimerkkinä vaikkapa haikean kaunis englannintorvisoolo joka baletissa soi Kuningas Marken löytäessä Tristanin ja Isolden lepäämässä näiden suojapaikassa.

Kyllä Tristanin balettisovitus valloitti minut. Tietysti myytin laajeneminen monin uusin juonenkääntein luo jo omaa mielenkiintoa. Koreografia toimii hienosti ja sitoo tarinan nyt kirjaimellisesti fyysiseen ja liikkeen maailmaan. Wagnerin Tristanissa fyysiset tapahtumat ovat minimaalisia ja painopiste on käytännössä täysin mielen ja psykologian aavoilla aroilla. Balettisovituksen voi kuvitella olevan se näkyväinen osa tätä mielenkiintoista draamaa, vaikka suoraan supistamalla ei Wagnerin versioon päästäkään.

Oman Wagner-harrastuksen kannalta baletti on ehdottoman mielenkiintoinen bongaus. On jännittävää  nähdä kuinka Wagner lavenee tanssin alueelle muiden toimesta, eikä pelkästään Tannhäuserin Pariisin version avustuksella.

Vilnan tanssijat olivat mielestäni hyvätasoisia, vaikka aikamoinen tanssinoviisi olenkin. Tristanin roolin tanssi Eligijus Butkus ja Isoldena Rūta Juodzevičiūtė. Erinomainen kaksikko joiden lemmenkuolo sai silmät kosteiksi myös ilman sanoja. Muista rooleista nostaisin esiin Romas Ceizariksen, jonka Gorvenalilla oli hyvä lavakemia Butkuksen kanssa.

Orkesterilla oli tänään toisinaan intonaatio-ongelmia. Alkusoiton aikana jousiston epäpuhtaudet parissa crescendossa saivat minut vaihtamaan kuunteluasentoa. Puupuhaltajatkin osallistuivat muutamaan otteeseen epäpuhdasperjantai -päivään. Illan kapellimestarina oli Modestas Pitrėnas jonka työskentelystä ei ole paljon sanottavaa; perustyötä. Wesendonck laulujen solistina lauloi Sigutė Stonytė. Ihan kelpoääninen laulaja joka kärsi hieman siitä että laulujen välissä oli pidempiä taukoja. Äänen lämpiäminen kesti aina kotvasen. Jostain syystä hänen lauluaan ajettiin osin sähköisen vahvistuksen kautta, mikä aiheutti ainakin edessä istuvalle hirvittävän kombinaation suoraa ja sähköistä ääntä. Kyllä solistin äänivarat olisivat riittäneet ilman elektronien avustustakin.