lauantai 28. maaliskuuta 2015

Tukholman Tristan

Ooppera: Tristan und Isolde - Ruotsin kuninkaallinen ooppera 2015-03-27

Tukholman Tristan tuotanto täytti pari viikkoa sitten 11 vuotta, joten nyt oli jo korkea aika minunkin käydä tutustumassa siihen. Tuotannon on ohjannut saksalainen Hans-Peter Lehmann, lavastuksesta ja puvuista vastaa hänen maanmiehensä Olaf Zombeck ja valoista ruotsalainen Linus Fellbom. Tänä iltana orkesteria johti hollantilainen Lawrence Renes.

Tuotannon ulkoista esillepanoa voisi luonnehtia vaikkapa termillä "abstraktia sielunmaisemaa". Ohjaus ei sinänsä pahoinpitele tai parantele Wagnerin tarinaa, asiat etenevät ja päättyvät mestarin kynänjäljen mukaisesti. Lavastuksessa sen sijaan tarina on irroitettu ajastaan ja siirretty myyttisen epokin alueelle. Lavastuksen sydämenä on jonkinlainen tasopinta, jonka symboliikka ei auennut minulle sen enempää kuin kolmannen näytöksen "raunioitumisen" kautta. Haluaako sitä katsoa porrasritilänä vai säleverhona, riippunee katsojan silmästä. Mutta kyllä sen läpi kiehtovia varjopintoja saatiin kyllä heijastettua. Fellbomin valaistusta kehaisen muutenkin, väripintojen vaihtelu toimi draamassa mielestäni hyvin. Toisessa näytöksessä tasopinnan edustalla lankaseinä metsän korvaajana sai nauttia myös mukavista valoista.

Oikeastaan tästä Tristanista jäi tuotannon kannalta samanlaiset tunnelmat kuin Helsingin Mestarilaulajista. Ohjauksessa mennään Wagnerin mukaan, mutta lavastuksessa sitten kokeillaan jotain uutta. Jos on pakko verrata, niin Tukholman abstrakti ympäristö vetoaa minuun enemmän.

Ruotsalaisten laulajat ovat esiintyneet yleensä edukseen Wagnerin parissa ja tämän kertainen Tristan-kevät lauletaankin kokonaan ruotsalaisvoimin. Edelliset Parsifal ja Tannhäuser vierailuni olivat mainioita kokemuksia, mutta tällä kertaa ei kokonaisuutena ylletty samalle tasolle.

Pääparista Tristanin esittäjä, Michael Weinius, veti pidemmän korren. Kelpo laulamista, toisen näytöksen duetossa olisi välillä voinut olla vähän voimaa enemmän. Mutta kolmannen näytöksen kuolinselvittelyt olivat komeaa kuultavaa. Emma Vetteriä olen kuullut aikaisemminkin, mutta hänen Isoldensa ei sytyttänyt minua tänään. Korkeat äänet tulevat kyllä voimalla läpi, mutta matalampi rekisteri tuntui varsin ponnettomalta. Ja sitten kun niitä molempia tulee samaan fraasiin, niin ainakin minun korviini tasapaino tuntui olevan haussa.

Apulaiset olivat tasaisempi pari. Johan Edholm oli pontevaääninen Kurwenal ja Katarina Dalayman vähintään yhtä ponteva Brangäne. Kuningas Markena lauloi Lennart Forsén. Sinänsä ihan hyvin, mutta jännästi hänen äänestään kuului miten mies kannatteli ääntä, eikä toisinpäin. Toisen näytökseen loppuun se oikeastaan sopi aika hyvin, antaen tunnelatausta lisää. En muista hänen äänensä olleen tuollainen kun olen häntä aikaisemmin kuullut.

Orkesteri oli jälleen hyvässä iskussa. Renes kapuili korviini Taikahuilussa ja hyvin häneltä tuntuu Wagnerkin irtoavan. Kyllä tätä varten kannatti Tukholmassa piipahtaa.

keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Hynninen ja Attila Konserttihovissa

Konsertti: Konserttihovi 2015-03-25

Jorma Hynninen päätteli oopperauraansa pari vuotta sitten Kimmo Hakolan Akseli-oopperan parissa. Esiintymislavoja ei Hynninen ole kuitenkaan kokonaan jättänyt, vaan laulaa resitaaleja edelleen. Tänään saimme nauttia Imatran Konserttihovissa Sibeliuksen ja Hakolan musiikista Hynnisen ja pianisti Kristian Attilan tarjoilemina.

Konsertin alkupuoli koostui yhdeksästä Sibeliuksen laulusta ja väliajan jälkeen vuoron saivat Kimmo Hakolan Kivi-laulut. Mainio kattaus kotimaista musiikkia sadan vuoden etäisyydeltä toisistaan. Jos Hakolan Kivi-laulut eivät ole tuttuja, suosittelen tutustumista lämpimästi. Alun perin ne ovat kirjoitettua pianolle ja baritonille, mutta Hakolan oma orkesterisovitukset löytyvät tallenteena Hynnisen, Keskipohjanmaan Kamariorkesterin ja Juha Kankaan tulkitsemina.

Kristian Attila Konserttihovin Bösendorferin ohjaimissa on mainio partneri Hynniselle. Yhteiselo tuntuu saumattomalta. Mutta mitä oikeastaan voisi sanoa Jorma Hynnisestä? Hynninen on edelleenkin aikamoinen luonnonvoima. Tulkitsija; sanan parhaimmassa merkityksessä. On ihan turhaa pohtia miten ääni muuttunut iän karttuessa. Hynninen tietää tarkalleen mitä äänellään tekee ja mihin se taipuu. Tarinan kertojana hän on vertaansa vailla ja imee kuulijan tekstin sisälle. Niin kauan kun laulaja kykenee tuohon, on kaikki muu oikeastaan tarpeetonta.

torstai 19. maaliskuuta 2015

Sallinen Dvořákin ja Poulencin keskellä

Konsertti: Saimaa Sinfonietta - Lappeenranta-sali 2015-03-19

Olen tainnut aikaisemminkin mainita että yritän mahdollisuuksien mukaan tutustua konserttien ohjelmistoon etukäteen. Tämän kertaisesta Saimaa Sinfonietan repertuaarista onnistuin kuuntelemaan vain Francis Poulencin Sinfonietan, joka on kyllä tuttu myös aikaisemmin Lappeenrannastakin. Karl Salomonin kamariorkesterisovitusta Antonin Dvořákin Sonatiinasta ei taida tallennetta olla olemassa. Enemmän kyllä ihmetytti tallenteen puuttuminen Aulis Sallisen Konsertosta Kamariorkesterille. Sallisen teoksia on levytetty varsin mukavasti ja outoa ettei tämä ole tarttunut missään nauhalle tai biteiksi.

Joten konsertin alkupuoli koostui siis uudesta musiikista minun korvilleni. Käsiohjelman mukaan lavalla oli Saimaa Sinfonietta, mutta kokoonpanossa taisi olla tänään kuitenkin vain Lappeenrannan Kaupunginorkesterin jäseniä. Kapellimestarina oli vuorossa Erkki Lasonpalo.

Konsertti alkoi Dvořákin Sinfonietalla. Pohjana ollut Sonatiini on viimeinen Dvořákin Amerikan tuotoksista ja sen amerikkalaisuuden kyllä kuulee. Vahvasti visuaalinen äänimaisema tuo minulle mieleen sadan vuoden takaiset mykkäfilmit ja toisaalta Sonatiinin melodiapotpurin teemoilla olisi maustanut parikin uudisraivaajaelokuvaa. Ihan hauska pikku tuttavuus ja sopiva konsertin alkupalaksi.

Sallisen Konsertto Kamariorkesterille kuuluu Sallisen varhaisteoksiin ja sen sävelkieli on vielä modernismin täyttämä. Jos Dvořákilla mieleenjäävät melodiapätkät seurasivat toisiaan, niin Sallinen taasen vangitsi minut orkesterin sävyjen avulla. En ole siis teosta aikaisemmin kuullut, mutta Lasonpalo piti mielestäni langat hienosti käsissään ja orkesteri eli vivahteikkaasti Sallisen sävelmaalailun.

Täytyy kyllä tunnustaa että keskittymiseni Salliseen katkesi hetkeksi kesken konserton, kun tajusin kontrabasson soittaja Helka Seppälän soittavan "vasenkätisesti", eli pitävän jousta vasemmassa kädessä. En ole tietoisesti ennen tällaista jousisoittajaa havainnut ja samantien ajatusketju mahdollisista jousien törmäilyistä, instrumentin sisusrakenteiden erilaisuudesta, yms. vei huomion pois itse musiikista. Nyt moinen ihme on sitten havaittu ja ensi kerralla vasurin jousistossa havaitessa voi samantien unohtaa koko asian.

Poulencin Sinfonietta ilahdutti minua jo muutama vuosi sitten. Raikkaan kupliva menopala maistui tälläkin kertaa ja Lasonpalo ohjasi orkesteria terhakkaaseen säveliloitteluun.

Mielenkiintoinen ohjelmisto ja kaikinpuolin antoisa konsertti.

lauantai 14. maaliskuuta 2015

Mestarilaulajat Richard Wagnerin mukaan

Ooppera: Nürnbergin mestarilaulajat - Kansallisooppera 2015-03-13

© 2015 Suomen Kansallisooppera / Sakari Viika


Tarkkaamon Wagner-viikot jatkuivat kauden kotimaisella kohokohdalla, Kansallisoopperan uudella Mestarilaulajat tuotannolla. Ohjaaja Harry Kupferin näkemys Wagnerin musiikki-ilottelusta on tuontitavaraa Zürichin oopperasta parin vuoden takaa.

Mestarilaulajat on suhteellisen vaikeasti bongattava ooppera. Minulla ei ole tilastotietoja tuekseni, mutta veikkaan että jos tarkastellaan Wagnerin kymmentä viimeistä oopperaa ja tiputetaan Ring kokonaisuutena pois, niin Mestarilaulajat on vähiten esitetty Wagnerin oopperoista. Tämä on todella sääli, sillä väliaikoineen viisi ja puoli tuntinen musiikkimonumentti sisältää paljon komeaa musiikkia ja hienoa pohdintaa ihmisen, yhteisön ja taiteen suhteesta.

Kansallisoopperan eilinen ensi-ilta oli itselleni vasta toinen Mestarilaulajien tuotanto josta sain nauttia katsomosta käsin. Ensimmäinen kerta oli viisi vuotta sitten Leipzigissä. Siellä ohjaajana oli Jochen Biganzoli. Tuo elävä musiikkikokemus on ainoa josta olen jättänyt kirjoittamatta tälle blogille sen jälkeen kun aloin tätä julkista muistikirjaa pitää. Tuolloin kahden ensimmäisen näytöksen tyhjäkäynnin jälkeen kolmas näytös ryöpsäytti silmilleni sellaisen vertauskuvien ja historiallisten viitteiden kokoelman, että päätin kirjoittaa siitä vasta päivää myöhemmin, kotiin palattuani. Kun sitten ryhdyin tuntojani sanoiksi purkamaan, olin epävarma muutamasta keskeisestä yksityiskohdasta ja totesin, että sillä kertaa on parempi jättää spekulaatiot sikseen.

Harry Kupferin tuotannon suhteen ei ole pelkoa ohjauksen omituisuuksien unohtamisesta. Kupferin neljäs(?) Mestarilaulajat lienee perinteisimpiä oopperaohjauksia mitä olen nähnyt. Kupfer ja lavastaja Hans Schavernoch ovat sijoittaneet tapahtumat johonkin toisen maailmansodan jälkeiseen uudelleenrakentamisen aikaan, mutta lavatapahtumat ovat puhdasta Wagneria au naturel. Jos lavasteet vaihtaisi esittämään 1500-1600 luvun kaupunkimaisemaa, niin autenttisuus olisi lopullisen viimeistelty. Tämä tuotanto on mielestäni hyvä mittari ohjauksen suhteen; nyt on turha narista ohjauksesta, tarina on Wagnerin, ei Kupferin. Jos jokin tuntuu hankalalta, ongelma on katsojan ja Wagnerin välinen, väliporras Kupferia ei tarvitse sekoittaa asian selvittelyyn.

Sen verran autenttisuus askarrutti mieltäni kotimatkalla, että jopa hieman harmittelin ettei tuotannossa menty lavastuksen suhteenkin Nürnbergin keskiaikaiseen näkymään. Ymmärrän toki analogian Saksan murroskauteen 2. maailmansodan jälkeen. Pimeä aikakausi on päättynyt ja uudet tuulet puhaltavat. Samaa tematiikkaa Wagner käsittelee Mestarilaulajissakin; taiteen ja yhteisö/yksilö-suhteen kanssa. Mutta antaako epookin muutos jotain lisää? Eipä oikeastaan, mutta ei varmaan tarvitsekaan. Itse asiassa perinteinen ohjaus libreton hengessä ja ajassa olisi nykyaikana varsin radikaali teko. Eritoten Kupferin tasoiselta ohjaajalta.

Kun kerran Mestarilaulajista puhutaan, niin muutama sana nationalismista ja muusta joutavasta. Jos Hans Sachsin loppulaulun saksahenkisyys tuntuu pahalta, niin se paha henki johtuu kyllä jostain muusta myöhemmästä, kuin Wagnerin kynästä. Kukapa sen kansallisen kulttuurin tallentaa ja ylläpitää, jos ei kansa itse?

Musiikin puolesta koettiin Töölönlahdella myös kelpo esitys. Vaikka Waltherin urakehitys ja preislied ovatkin varsin keskeisiä, niin kyllähän Mestarilaulajat seisoo tai kaatuu Hans Sachsin esittäjän mukana. Kansallisoopperassa roolin laulaa Ralf Lukas ja varsin hyvin laulaakin. Lavahabituksen suhteen hän on oivallinen valinta rooliin ja äänivaratkin tuntuivat riittävän mukavasti. Kyllähän kolmannen näytöksen lopulla alkoi jo hieman kuulla illan rasituksen, mutta komeasti loppuun asti selvittiin. Tässä välissä pieni muistelo Leipzigin Hans Sachsista, Wolfgang Brendelistä. Tuolla ohjaukseen kuului Sachsin jalkautuminen katsomoon. Istuin ensimmäisellä rivillä ja Brendel pysähtyi aivan eteeni laulamaan. Kyllä äänenpaine lähietäisyydellä on aivan käsittämätön. Brendel lauloi minusta noin metrin päässä ja ihmettelen kuinka lavalla jossain lähikohtauksessa vastanäyttelijä pystyy säilyttämään kuulonsa vastaavanlaisen äänitykin halauksessa.

Paluu Helsinkiin. Mika Pohjosen uraa olen seurannut ilolla. Tunnustan että kun näin ja kuulin häntä ensimmäisiä kertoja, en olisi kovin äkkiä uskonut että sama kaveri laulaa Walther von Stolzingia jonain päivänä. En Pohjosen ääntä kyllä perinteiseksi sankaritenoriksi kuvailisi aivan vielä tänä päivänä, mutta kyllä eilisilta osoitti että aivan kelpo Waltherin Pohjonen saa tuotettua.

Tiina-Maija Koskelan debyytti Evan roolissa onnistui myös mielestäni mainiosti. Koskelan ääni omaa hurjan potentiaalin. Liekö ensi-iltajännityksellä osansa, mutta välillä laulun balanssi vaihteli aika paljon. Koskelalle on helppo ennustaa hienoa uraa, jokainen rooli antaa lisää varmuutta ja tasaisuutta, innolla odotan mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Sixtus Beckmesser on sen verran keskeinen hahmo Mestarilaulajissa, että Helsingin ensi-illassa lavalla heitä oli kaksi kappaletta. Syynä tähän oli alkuperäisen esittäjän Michael Krausin ääniongelmat. Ensi-illassa Kraus mimikoi roolin näyttämöllä ja äänen tarjosi taasen Armin Kolarczyk lavan sivustalta. Yllättävän äkkiä mieli kompensoi äänen ja kuvan eri paikan horisontissa. En tiedä kuinka nopealla aikataululla Kolarczyk oli hätään hälytetty, mutta hyvin hänkin urakastaan selviytyi. Välillä hän jäi hieman muiden varjoon, mutta balanssin löytyminen lavan sivusta ei varmaan ole helpoimpia tehtäviä. Odotan mielenkiinnolla toista Mestarilaulajat vierailuani myöhemmin, kuinka lavadynamiikka muuttuu kun Krausista lähtee myös ääntä?

Kaikki Mestarilaulajien pitkällä solistilistalla onnistuivat mielestäni hyvin. Erityismaininnat menkööt vielä Jyrki Korhosen upealla Veit Pogner tulkinnalle ja Tuomas Katajalan raikkaalle Davidille.

Kansallisoopperan orkesteria johti ylikapellimestari Michael Güttler. Alkusoitosta tuntui puuttuvan selkeyttä ja erottelua, mutta oopperan edetessä ei missään vaiheessa tarvinnut sen enempää kyllä harmitella puutteita montun suhteen. Varmaa työskentelyä orkesterilta, kuorolta ja kapellimestarilta.

Kokonaisuus oli kyllä kelpo ilta oopperassa. Viisi ja puoli tuntia, eikä aika käynyt missään vaiheessa pitkäksi. Kiitos ennen kaikkea Wagnerin. Se toisen näytöksen loppufuuga on jotain mystistä.

Jälkilisäys: Toisesta katselukerrasta enemmän täällä.

maanantai 9. maaliskuuta 2015

Lohengrin Johannes Erathin mukaan

Ooppera: Lohengrin - Den Norske Opera, Oslo 2015-03-08

Kun lähes vuosi sitten tilasin lipun Oslon Lohengriniin, niin ohjaajana piti olla islantilainen Thorleifur Örn Arnarssonin. Juhannuksen maissa norjalaiset lähestyivät sähköpostilla kertoen tuotannon muuttuneen saksalaisen Johannes Erathin ohjaukseksi, jonka ensi-ilta oli 2013 Opera Grazissa. En tiedä sen tarkempaa syytä tähän muutokseen, mutta odotukseni tuotannon suhteen olivat kuitenkin varsin korkealla. Ei se nyt ihan putkeen mennyt, mutta siitä kohta enemmän.

Aloitetaan iloisilla uutisilla. Wagnerin musiikki soi komeasti John Helmer Fioren puikon tahdissa. Orkesteri soitti uljaasti ja vivahteikkaasti, vasket jylisivät  katsomoparvilta ja muutenkin esitys eli musiikillisesti mainiosti. Seuraavaa askelta syvemmälle, sisäistynempää Wagner-transsia varten, tarvittaisiin sitten jo todennäköisesti joku niistä muutamasta maailman Wagner spesialistista.

Solistikaartikin selviytyi urakasta kunnialla. Norjalaisesta näkökulmasta katsoen lainahevoset, Lohengrin ja Ortrud, eli yhdysvaltalainen Paul Groves ja venäläinen Elena Zhidkova olivat varmoja vierailijoita. Eritoten Zhidkova miellytti korvaa ja ansaitsee ehdottomasti illan ykköslaulajan tittelin.

Norjan omista laulajista miesäänet olivat varsin laadukkaita. Friedrichin osan laulanut Ole Jørgen Kristiansen ja Kuningas Heinrichinä toiminut Magne Fremmerlid omaavat kumpikin komean instrumentin. Fremmerlid tuntui tosin vaativan aina tauon jälkeen pienen lämmittelyn, ennen kuin ääni saavutti täyden varmuuden. Ei Elsan esittäjässä Nina Gravrokissakaan mitään vikaa ole. Ääni on ok, mutta varsinkin ensimmäisessä näytöksessä vähän paksummassa sävelkudoksessa hänen äänensä ei tuntunut oikein riittävän. Sen sijaan toisessa näytöksessä hän kuulosti varsin mainiolta.

Eli jos haluaa kuulla kelpo Wagneria, niin Oslon matka on perusteltu. Tuotanto onkin sitten jo hankalampi kysymys. Tietysti Lohengrin on muutenkin varsin hankala pala, jos ohjaaja ei halua edetä sillä ultraperinteisellä metodilla. Ja kun siitä sitten poiketaan, niin jonkinlaista punaista lankaa olisi aina mukava löytää.

Monissa moderneissa tulkinnoissa oopperan tarina käsitellään Elsan unena. Tästä ohjauksesta en oikein löydä tuotakaan vaihtoehtoa. Elsa tuntuu enemmäkin olevan varsin pihalla asioista alun ja lopun perusteella. Hyväksikäytetty? Aivan varmasti, mutta ei vaikuta kuitenkaan luoneen koko maailmaa sisäänsä.

Lohengrinin suhteen on yleensä pari vaihtoehtoa. Se perinteinen sankarimalli, jossa mystinen urho piipahtaa kuolevaisten parissa tai sitten taitelijavelho, jota kukaan ei oikein tajua. Molemmat tietysti sopivat klassiseen olettamukseen Lohengrinistä Wagnerin omakuvana. Minun mielessäni Johannes Erath repii Lohengriniltä kaikki siivet. Hahmo ei ole lihaa eikä verta, mutta ei myöskään utua ja unelmia. Höyhenkoltussa liikkuva sankari on todellinen antisankari. Epäsympaattinen hahmo joka suhtautuu välinpitämättömästi kaikkiin.

Jos jotain punaista lankaa yritän Erathin tuotannosta kaivaa, niin varmaankin sokea usko on keskeinen teema. Kuoro riisuu ja pukee silmälappunsa oopperan alussa ja lopussa. Tosin oman tulkintani suhteen väärinpäin. Lohengrinin aikana silmälaput voisi kuvitella olevan päällä, usko ei ole silmien avaamista, vaan niiden sulkemista. Vai onko yhteiskunta ja elämä niin sokaisevan julmaa, että todellisuutta voidaan katsoa vain uskon harhan läpi?

Oopperan juonta edeltävän tarinan Erath kuvittaa kolmannen näytöksen alkusoiton aikana. Elsa ja Gottfried leikkivät piilohippaa metsässä, Telramund tekee Elsan suhteen lähentelyeleen joka pelästyttää Elsan. Hetki tämän jälkeen Ortrud taluttaa silmälappuisen Gottfriedin kohtaloonsa häämarssin tahdissa, kuoron laulaessa autuaasta parista. Mielenkiintoista.

Ensimmäisen näytöksen jumaltaistelu käydään hieman miekanirroituskisailuna; Nothung/Excalibur henkisesti. Miekka palautuu jumiinsa myöhemmin, mutta yllättäen Ortrudilla on myös kyky miekan irroitukseen. Mitäpä tämä meille kertoo?

Ohjauksen parhaita hetkiä olivat toisen näytöksen kuorokohtauksen aikana symbolikulkue, jossa tarjottimilla kuljetettiin enemmän tai vähemmän keskeistä symboliikkaa ohjaukseen liittyen. Tosin tietysti siltä viimeiseltä kulkijalta puuttui sitten tarjotin, joten käden asento kävelytyyleineen saatiin muistuttamaan meitä saksalaisesta historiasta noin 75 vuoden takaa. Tarpeetonta mielestäni.

Toinen hieno kohta oli Telramundin kuoleman jälkeen tapahtuva kohtauksen vaihto. Esirippua ei laskettu, vaan koko operaatio suoritettiin silmiemme edessä. Mielenkiintoinen teatterin harhan rikkomista. Vihjaistiinko siinä kenties että tältä elämä näyttää kun sitä silmälappua ei ole välissä?

Nyt kun tässä olen purkanut joitakin ajatuksiani sanoiksi, niin ehkei se tuotanto kokonaisuutena niin huono ollutkaan. Ensi katsomalla en tosin punaisesta langasta saa kovin lämmintä lakkia kudottua, mutta jonkinlainen kerän alku kuitenkin. Ei sen potentiaali todennäköisesti kovin pitkälle riitä, mutta eipä kädet aivan tyhjiksi jää.

Kaspar Glarnerin lavasteet olivat aivan ok. Tukivat ohjausta sitä suuremmin rikkomatta. Asusteet olivat ranskalaisen Christian Lacroixin suunnittelemia. En voi olla ajattelematta TV-sarja Absolutely Fabulousia kun kuulen tai näen Lacroixin nimen, pahoittelen.

Kyllä Oslon Wagner reissu plussan puolelle jää komeasti. Se mikä ohjauksessa hävittiin, kompensoitiin komeasti musiikin puolella.