sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Brangänen valheet

Ooppera: Tristan und Isolde - Kansallisooppera 2016-05-14

© 2016 Suomen Kansallisooppera / Heikki Tuuli


Kun kirjoitin Kansallisoopperan Tristanista kolme vuotta sitten niin pohdiskelin roolituksen hankaluutta. Tänä keväänä saimme sitten kokea ihmeen, kun Tristan und Isolde esitettiin täysin kotimaisin solistein. Eikä ollenkaan hullummin. Mutta ennen musiikin pohdiskelua päivitetään tuotannon herättämät tuntemukset.

Elisabeth Lintonin ohjaus ei ole tainnut kokea suurempia päivityksiä, jos huomaatte jotain niin laittakaapa kommenttia. Itse en huomannut eilen vettä lavalla, kolme vuotta sitten se taisi olla osa Steffan Aarfingin lavastusta ainakin ensimmäisessä ja toisessa näytöksessä. Kokonaiskuva ohjauksesta on kyllä positiivinen. Pelkistämisen symboliikka toimii lavastuksen suhteen ja muutenkin abstrakti ote viehättää minua. Toisaalta vanhat ongelmat ovat kyllä edelleen jäljellä.

Brangänen sekoilu lemmenjuoman kanssa nostaa hänen toimintansa kertaluokkaa mielenkiintoisemmaksi. Eli ohjaukessa Brangäne heittää kuolonjuoman reelingin yli ja yrittää pariin otteeseen hiipiä rohtolaatikon luo ilmeisesti ottamaan lemmenjuomaa. Isolden huomio kuitenkin keskeyttää juoman haun joka kerta ja Brangäne joutuu viime tingassa täyttämään maljan merivedellä. Tästähän tietysti seuraa loputon määrä mielenkiintoista pohdiskelua... On selvää, etteivät Tristan ja Isolde tarvitse lemmenjuomaa, heidän kohtalonsa on ilmeisesti sidottu jo siitä ensi katseesta lähtien (ei miekkaan, ei käteen vaan silmiin). Rakkautta ensi silmäyksellä? Isolde kuitenkin odottaa juovansa kuolonjuoman, mutta suun täyttääkin plasebo. Brangäne on nyt tässä ohjauksessa tietoinen siitä, että lemmenpari on syttynyt liekkiin ilman mitään stimulantteja. Ja nyt hän tietoisesti valehtelee sekä Isoldelle että Markille juoman oikeasta luonteesta. Miksi? Periaatteessa lemmenjuoman tarjoaminen oli hänen alkuperäinen tarkoituksensa, mutta hän ei onnistunut vaihtamisessa ja päättää valehdella tekemisestään.

Eli ihan kelpo simppeli ohjaus. Montussa maestro Hannu Lintu teki vakuuttavaa työtä. Orgaaninen sävelmatto elää ja huokailee, ehkäpä jonkinlaista hallittua rouheutta ja näennäistä rentoutta kaipaan vielä lisää. Sitten ollaankin jo aivan huikealla tasolla.

Solistit yllättivät positiivisesti. Tristan on hankala roolittaa ja nyt lava oli siis saatu täytettyä kotimaisin voimin. Jonkinlainen uusi lehti on jälleen kääntynyt suomalaisten dramaattisten sopraanojen osalta ja Johanna Rusanen on puhjennut täyteen loistoon. Hyvää työtä Johanna on tehnyt viime vuosina muutenkin, mutta eilinen Isolde oli työnäyte vailla vertaa. Missään vaiheessa ei ollut pelkoa äänen kantavuuden loppumisesta ja nyansseja löytyi läpi rekisterien. Eihän laulajan ääni varmaan ole ikinä "valmis", mutta Rusanen on kyllä valmis ihan mihin tahansa haasteeseen.

Valitettavasti Jyrki Anttilan Tristan ei vakuuttanut aivan samalla tavalla. Tristan on kirpakka rooli ja varmaan ensimmäisessä ja toisessa näytöksessä oli varovaisuuttakin, mutta kyllä laulajan pitäisi silti kuulua. Silloin kun Wagner on kirjoittanut kevyempää orkesterikudosta, niin Anttilan laulu on ihan ok, mutta kyllä Wagner-tenorista pitäisi löytyä voimaa myös niihin äänekkäämpiin kohtiin. Kolmas näytös oli kokonaisuutena ok, mutta aika paljon jäi hampaankoloon.

Jyrki Korhosen Marke oli myös komea suoritus. Herkkyyttä ja lämpöä aika reppanan kuninkaan roolissa. Lilli Paasikivi jätti lemmenjuomat tarjoamatta Brangänen roolissa. Kesti aikansa ennen kuin ääni heräsi, mutta hyvä lopputulos. Tommi Hakala oli komeaääninen Kurwenal. Pienemmissä rooleissa Olli Tuovinen, Tuomas Katajala ja Jussi Merikanto pärjäsivät mainiosti.

keskiviikko 11. toukokuuta 2016

Kahden basson hurmiossa

Konsertti: Kaksi Bassoa - Sukupolvet Kohtaavat, Mikkelin tuomikirkko

Giuseppe Verdi
Keskiviikon musiikkimatkani suuntautui tällä kertaa Mikkelin tuomikirkkoon. Bassot Jaakko Ryhänen ja Timo Riihonen ovat kiertäneet tänä vuonna Suomen kirkoissa laulamassa pianisti Marko Hilpon säestyksellä. Kiertue alkoi tammikuun lopussa Tammisaaresta ja päättyy huomenna 12.5. Naantaliin.

Klassisen Tuotannon järjestämää konserttia on mainostettu nimella "Kaksi bassoa - sukupolvet kohtaavat". Nimi on varsin osuva; Jaakko Ryhänen on yksi suomalaisista bassolegendoista ja Timo Riihonen taasen edustaa nuorempaa vuosikertaa. Suomalainen bassoperinne on hyvissä käsissä, Riihosen ohella meillä monia mainioita nuoria matalan rekisterin taitajia. Riihonen kuuluu tällä hetkellä Saksassa Kielin oopperan solistikuntaan ja debytoi tänä kesänä Bayreuthissa Parsifal-tuotannossa.

Illan konsertin ohjelmisto alkoi makupaloilla Bachin Matteus-passiosta ja Haydnin Luomisesta. Sen jälkeen konsertin alkupuoli koostui suomalalaisista Toivo Kuulan ja Oskar Merikannon lauluista. Oli mielenkiintoista vertailla mestareiden äänen sävyjä vuorotellen esitetyissä lauluissa, Merikannon Laatokassa saimme jo esimakua yhteislaulustakin.

Marko Hilpon hienosti tulkitseman Aarre Merikannon Improvisaation myötä siirryimme Verdin oopperamaailmaan. Aariat Nabuccosta ja Simon Boccanegrasta johtivat yhteen hienoimmista musiikkikokemuksista eli Don Carloksen bassoduettoon. Karvat nousivat pystyyn kun suurininkvisiittori näytti Filip II:lle kaapin paikan. Kun asialla on kolme ammattilaista, niin pienet eleet, laulu ja loistava säestys luovat draaman joka uppoaa syvälle.

Jos jotain kritisoitavaa pitää konsertista keksiä, niin kyllä pystypianon sijaan flyygeli olisi antanut täyteläisemmän sointimaailman. Marko Hilpon upea pianismi olisi päässyt vielä kauniimpaan loistoon. Ja kenties draaman kannalta olisi Don Carloksen duetto voinut olla päätösnumero. Vaikka Confutatis Verdin Requiemista oli lopetuksena komeaa kuultavaa sekin.

Kertakaikkisen nautittava konsertti. Jos vain mahdollista suosittelen lämpimästi piipahtamista Naantaliin huomenna!

torstai 5. toukokuuta 2016

Duato Bachin kimpussa

Baletti: BACH. Forms of Silence and Emptiness - Kansallisooppera 2016-05-04

© 2016 Suomen Kansallisooppera / Sakari Viika


Kansallisbaletin kauden viimeisenä uutukaisena saimme nauttia Nacho Duaton maailmalla mainetta niittäneen koreografian Johann Sebastian Bachin musiikkiin. Kantaesitys Weimarissa esitettiin 1999 ja nyt Helsingissä nähtävä tuotanto on tuontitavaraa Oslosta.

Odotukset illan suhteen olivat varsin korkealla. Bachin musiikki muodostaa yhden minunkin nykyisen musiikkimakuni peruskivistä. Duato painottaa että baletti ei muodosta tarinaa, vaan maalailee tuokiokuvia joissa on myös yhtäläisyyksiä Bachiin liitettyihin teemoihin. Baletti jakautuu kahteen osaan "Moninaisuus" ja "Hiljaisuuden ja tyhjyyden muodot".

Ensimmäinen osa jätti minut valitettavasti hieman kylmäksi. Nautin kyllä koreografian ominaispiirteiden bongailusta ja ilosta huomata kuinka Duato käyttää liikekielen rakentamiseen Bachin musiikista löytyviä komponentteja. Esimerkkinä vaikkapa kuinka liikkeet siirtyvät tanssijalta toiselle ja miten variaatiot rakentuvat. Tai miten hienosti yksittäiset tanssijat nousevat ryhmän harmonian päälle kertomaan omaa versiotaan teemasta. Älyllisellä tasolla mukavaa voimistelua tanssin untuvikolle, mutta se maaginen yhteys isompaan tunnekokemukseen jäi saavuttamatta. Vaikka näytöksen lopun rivikehitelmä viulu- ja cembalosonaatin päälle olikin todella upea ja puhutteleva.

Toinen osa korjasikin sitten tunnepuolen puutteet. Ensimmäisen osan tematiikan esittely tuntui järkeenkäyvältä alkusoitolta ja nyt puuhasteltiin asioiden parissa joille ei ole omaa kieltä, ei edes tanssin tai musiikin puolelta. Kenties tämä oli nyt sitä tanssia elämän arkkitehtuurista.

Lavastuksen askeettisuus antoi sopivasti vihjeitä abstrakteista tiloista ja sekä puvut että valaistus tukivat yhtenäistä kokonaisuutta. Tila syntyy korvien välissä ilman 3D-lasejakin.

Ensi-illan ensemble oli oiva joukko. Päärooleissa olivat Nicholas Ziegler, Linda Haakana ja Desislava Stoeva, mutta koreografia korostaa kyllä enemmän koko ryhmää yksikkönä.