sunnuntai 26. syyskuuta 2010

Konsertti: Konserttihovi 2010-09-26

Konserttihovin syksyn kauden aloitti Akateeminen Saksofonikvartetti. Kokoonpano oli minulle uusi tuttavuus. Kvartetti koostuu sopraano-, altto-, tenori- ja baritonisaksofoneista. Soittajat olivat samassa järjestyksessä Olli-Pekka Tuomisalo, Maaret Nyberg, Saara Koskipää ja Timo Rantanen.

Ensimmäisenä numero olleet kaksi Granadosin espanjalaista tanssia menivät kokonaissoundin ihmettelyyn ja ihasteluun. Kuulin nyt ensimmäistä kertaa saksofonikvartettia ja alkuhämmennyksenä oli se, että soittimien äänet (tietysti) olivat lähellä toisiaan. Jousikvartetossa viululla, alttoviululla ja sellolla on selkeästi toisistaan erottuvat äänensävyt. Nyt tottumattomaan korvaan kaikkien saksofonien perusäänensävy oli samanlainen ja ainoastaan äänenkorkeus erotti soittimet toisistaan. Tietysti jokaisella soittimella on oma sävynsä, mutta kesti jonkun aikaa muokata ääniä päänsä sisässä.

Äänien erottelu helpottuikin seuraavan Jarmo Sermilän sävellyksen aikana. Sävellys käytti kvartettoa toisin kuin Granadosin tanssisovitukset ja äänenkuljetus kulki välillä yksittäisenä äänenä soittimelta toiselle. Sermilän sävellys itse asiassa jätti mielenkiintoisimman muistijäljen koko illalta. Väliajalla piti ostaakin kvartetin levy, joka sisälsi ko. sävellyksen. Konsertin ensimmäisen osan päätti Glazunovin saksofonikvartetto.

Väliajan jälkeen toisen osan aloitti Gershwinin Porgy ja Bess oopperan sävelmistä sovitettu kappale. Vahvoine jazz-sävyineen se sopi hienosti saksofonikvartetille. Toisena kotimaisena sävellyksenä oli Sebastian Fagerlundin Short stories joka sekin onneksi löytyy ostamaltani levyltä. Mielenkiintoinen sävellys. Konsertin päättäneet Serebrierin saksofonikvartetto ja Rivierin Grave et Presto jäivät sävellyksinä hieman pienemmälle huomiolle kun uppouduin pohtimaan jälleen kvartetin kokonaissoundia.

Konsertista jäi raikas ja mielenkiintoinen tunnelma. Jossain mielessä kokonaisäänimaailma oli kuin neliääninen urku. Kannattaa mennä kuuntelemaan jos tilaisuus tulee!

perjantai 24. syyskuuta 2010

Konsertti: Finlandia-talo 2010-09-23

Helsingin kaupunginorkesterin kapellimestarina oli liettualainen Vytautas Lukocius ja ohjelmistossa Stravinskyn puhallinoktetto, Nielsenin huilukonsertto, Glazunovin 8. sinfonia ja Shostakovitshin Tahiti Trot. Huilukonserton solistina oli Jenny Viljanen.

Konsertti alkoi Stravinskyn puhallinoktetolla, joka on säveltäjän uusklassisen kauden teoksia. Noin viisitoistaminuuttinen sävellys oli raikas aloitus konsertille. Oktetto nautti silminnähden soittamisesta, joka välittyi myös korvien kautta. Hieman pohdin okteton aikana mikä on kapellimestarin funktio kamarimusiikkisävellyksessä. Harjoitusten aikana tosin voi vaikuttaa paljonkin, mutta esityksen aikana pienen kokoonpanon tulee olla jatkuvasti tarkkana toistensa soiton ja kuulemisen kanssa ja kapellimestarilla ei voi periaatteessa olla kovin suurta roolia. Niin tai näin, hyvä aloitus.

Illan kohokohta oli toisena soitettu huilukonsertto. Nielsenin huilukonsertto on hieno sävellys, josta jäi useampikin korvamatoja kotimatkan varalle. Solisti Jenny Viljasen bongasin jo kesällä Olavinlinnan orkesterimontusta soittamasta huilua Lucia di Lammermoorin hulluuskohtauksen aikana. Nyt Viljanen vakuutti konserton solistina. Tarkkaa ja sävykästä soittoa. Kommunikointi orkesterin ja kapellimestarin kanssa toimi hyvin. Hyvä solisti ja hienoa musiikkia soitettavana, varma paketti. Encorena vielä ennen väliaikaa Viljanen soitti sellisti Tuomas Ylisen kanssa Merikannon Valse Lenten.

Väliajan jälkeen oli vuorossa Glazunovin 8. sinfonia. Itselle Glazunov on enemmänkin tuttu nimenä historiasta (Shostakovitshin opettaja) kuin oman musiikkinsa kautta. Oli mukava tulla positiivisesti yllätetyksi. Ainoastaan sinfonian toiseen osaan en saanut otetta, mutta muut osat ilahduttivat tanakalla sävelkielellän. Lukocius loihti hienoja sävyjä orkesterista.

Jo ohjelmaan painettuna Shostakovitshin Tahiti Trot oli selkeä encore numero, jonka kapellimestari kuulutti pienenä jälkiruokana. Tahiti Trot, eli Shostakovitshin kolmessa vartissa kertakuulemalta valmistunut orkesterointi Tea for Two musikaalisävelmästä, on hauska jälkiruoka, johon kaupunginorkesteri tällä kertaa hieman liukastui. Ainakin minun korvaani lyömäsoittimet ja muu orkesteri tuntuivat käyvän välillä hieman eri tahtia.

Viimeisestä kompuroinnista huolimatta nautittava konsertti.

lauantai 18. syyskuuta 2010

Konserttihovista

Tarvitaanko Imatralla Konserttihovia tai yleisemmin halutaanko Imatralaisille tarjota klassista musiikkia? Kaupungin kulttuuritarjonta on taidemusiikin osalta käytännössä täysin Konserttihovin varassa. Musiikkiopiston oppilaskonserttien ohella muuta tarjontaa ei ole. Konserttihovin tuen alentaminen on valitettavan selvä viesti arvostuksen puutteesta ja lyhytnäköisyydestä kaupungin puolelta. Sivistyslautakunta on kokouspöytäkirjansa mukaan tyytyväinen Konserttihovin toimintaan, joten taustalla on kaupungin taloudellinen tilanne. Valintojen tekeminen tuettavien asioiden välillä niukista varoista ei ole helppoa.

Konserttihovilla on motivoituneet ja ammattitaitoiset omistajat/toiminnan pyörittäjät. Tuntuu varmaan ikävältä kun oman työn, käytännössä vapaaehtoistyön, arvostus tärkeimmän tukijan suunnalta alkaa olla vain kauniiden lauseiden tasolla. Taidemusiikin tukeminen on mielestäni kunnan tehtävä, nykyaikana mesenaatteina ovat valtio ja kunnat. Vaikka Saimaankaupunki hanke kuopattiin, olisi kenties syytä pohtia kulttuuripalveluiden osalta jakoa alueen kaupunkien kesken. Imatralla ei ole järkevää pitää yllä kaupunginorkesteria, se kunnia suotakoon Lappeenrannalle. Viime uutisten mukaan Lappeenrannan kulttuurilautakunta haluaakin työryhmän toteuttamaan orkesterin kehittämistä edelleen nostamalla orkesterin soittajamäärää. Imatralla voitaisiin keskittyä kamarimusiikkiin. Meillä on Konserttihovilla loistava konserttisali, upea historia ja aktiivinen tukijoukko Konsan muodossa. Lappeenrannan Musiikinystäväin yhdistys Bravissimo on tehnyt yhteistyötä Konsan kanssa vierailemalla toistensa konserteissa. Toivottavasti päättäjät tajuavat Konserttihovin merkityksen koko Etelä-Karjalan kulttuuritarjonnan osalta.

Ooppera: Aida - Kansallisooppera 2010-09-17

Syksyn ensimmäinen uusi produktio Kansallisoopperassa on Giuseppe Verdin Aida. Ohjaajana on Georg Rootering, jonka edellinen ohjaus Kansallisoopperassa oli Rigoletto vuodelta 2008. Aidan tarina on siirretty aikaan jota ei voi tarkkaan määritellä. Välillä videoheijastuksissa on modernia kuvastoa, mutta upean värikästä lavastusta on vaikea sijoittaa tiettyyn aikakauteen.

Ohjaus noudattelee alkuperäistä tarinaa. Toisessa näytöksessä korostetaan Radamèksen supertaistelukoneutta (ohjaajan oma sana) näyttämällä hänen suorittamansa seremoniallinen vangin teloitus. Loppukohtauksessa Radamès tappaa Aidan tämän pyynnöstä ja juo lopuksi itse myrkkyjuoman. Pohjimmiltaanhan Aida on tietysti ihmisten välinen rakkaustarina, jonka sotkevat valtiolliset selkkaukset. Päähenkilöillä ovat henkilökohtaiset tunteet ja heidän taustojensa aiheuttamat velvollisuudet ristiriidassa. Aida rakastaa Radamèsta, mutta kuitenkin urkkii tältä sotasalaisuuden isänsä pyynnöstä. Radamès rakastaa Aidaa, mutta joutuu soturina taistelemaan Aidan maanmiehiä ja isää vastaan sotakentällä. Amneriksen rakkaus Radamèsta kohtaan on ylitsevuotavaa. Vaikka tämä selkeästi torjuu hänet ja osoittaa rakastavansa Aidaa, ei Amneriksen tunnetta voi mikään tukahduttaa. Hän aiheuttaa Radamèksen pidättämisen huutamalla sotilaat paikalle yllättäessään Radamèksen, Aidan ja Aidan isän, Etiopian kuninkaan Amonasron, selvittelemässä välejään. Lopussa hän katuu tekoaan ja yrittää pelastaa Radamèksen siinä onnistumatta.

Ohjauksessa oli muutamia hienoja ideoita. Egyptin kuningas ei ollut lavalla, vaan ensimmäisellä parvella, josta häntä myös kuvattiin ja heijastettiin lavan rakenteisiin. Samoin juhlamarssin aikana osa Aida-trumpeteista oli parvella. Hyvältä kuulosti!

Lavastuksen keskeinen osa oli rakennuksen kulma, joka oli pohjana kaikissa näytöksissä. Sitä varioitiin välillä poistamalla portaat, sekä lisäilemällä ja poistelemalla holvikaarien täytteitä. Värimaailma oli hieno sinisen ja kullan sävyineen, mutta hieman tylsältä tuntui saman perusrakenteen käyttäminen koko oopperan ajan.

Aida sisältää muutamia balettikohtauksia. Ensimmäinen koreografia jäi varsin pinnalliseksi ja kärsi ajoitusongelmista. Jälkimmäisen koreografia olisi mielenkiintoista nähdä uudelleen. Siinä oli kolme paria, jotka kuvailivat erilaisia miehen ja naisen välisiä suhteita sodan(?) aikana.

Laulajakaarti oli tasaisen hyvä. Radamèksen esittäjä Antonello Palombi aloitti mielestäni hieman epävarmasti. Tosin Celeste Aida-aaria heti oopperan aluksi ei varmaankaan ole niitä helpoimpia aloituksia. Palombin ääni on kantava tenori, joka sopii hyvin sankarirooliin. Aidan esittäjä Mardi Bayers oli tasainen läpi oopperan. Hyvä ääninen sopraano, jonka korkeat äänet soivat myös hiljaisemmalla voimakkuudella. Amneriksen roolin lauloi Lilli Paasikivi. Pidän Paasikiven äänestä ja tulkinnasta kovasti, mutta ensimmäisessä näytöksessä oli hieman pidättelyn makua. Egyptin kuninkaana oli Mika Kares, jonka basso jylisi parvelta komeasti. Oma suosikkini eilisessä näytöksessä oli Jorge Lagunes, joka lauloi Amonasron osan. Vahva baritoni ja hyvä tulkinta. Giorgio Giuseppini, Aki Alamikkotervo ja Hanna Husáhr täydensivät hyvillä suorituksilla pää-äänenkantajien listan. Jos kahdessa ensimmäisessä näytöksessä oli puutteita niin väliajan jälkeen laulajat yltyivät hienoon menoon. Eritoten Palombilla oli paloa.

Verdin kuorot ovat yleensä komeaa kuunneltavaa, eikä Kansallisoopperan kuoro pettänyt odotuksia. Maestro Stefano Ranzani johti orkesteria ja laulajia varmoin ottein. Kaiken kaikkiaan hieno ilta. Solistien kukkaan puhkeaminen väliajan jälkeen jätti hyvän maun ehkä hieman tasapaksun ohjauksen päälle. Kannattaa mennä katsomaan ja kuulemaan!

torstai 16. syyskuuta 2010

Konsertti: Lappeenranta-sali 2010-09-15

Lappeenrannan kaupunginorkesteri antoi matkallelähtökonsertin ennen vierailuaan ystäväkaupunki Schwäbish Halliin. Ohjelmistossa oli Madetojaa, Sibeliusta, Kaasista ja Schubertia.

Konsertti alkoi Madetojan Elegialla joka osoittautui mainiosti orkesterille sopivaksi. Mukavan karhea jousisointi sopi hienosti hitaan melankoliseen sävelmaisemaan. Madetojaan pitää tutustua tarkemmin. Toinen lyhyistä aloituskappaleista oli Sibeliuksen C-duuri romanssi (Andante). Ei sekään huonolta kuulostanut, mutta rytmillisesti ote tuntui olevan hieman hakusessa. Lisäksi oma korvani olisi kaivannut hieman suurempaa sointia normaalin 4-3-2-2-1 miehityksen tueksi. Toivottavasti Saimaa Sinfonietta herää eloon.

Hypätään tässä kohtaa konsertin päätösnumeroon, joka oli 19-vuotiaan Schubertin 5. sinfonia. Vahvasti klassismiin nojautuva sinfonia soljui hienosti maestro Bogányin tahtipuikon alla ja orkesterista hehkui soittamisen ilo. Sen verran hyvä vauhti oli päällä että yllättäen encorena kuultiin vielä Sibeliuksen Miranda Myrsky-näytelmämusiikista.

Palataan nyt konsertin ensimmäisen osan loppuun. Ohjelmassa oli Sari Kaasisen viisi laulua, jotka säveltäjä itse lauloi. Kaasinen on Värttinästä lähdettyään väitellyt musiikin tohtoriksi ja puuhannut musiikin parissa pitkin ja poikin. En ole koskaan pitänyt termistä crossover, enkä ylipäätänsä musiikin jakamisesta genreihin. Crossoverista tulee mieleen kaksi eristäytynyttä pylvästä, joita sitten crossover yhdistää sillan lailla. Valitettavasti suurin osa tämän nimikkeen alle asetetuista teoksista muistuttaa riippusiltaa, joka roikkuu selvästi matalammalla kuin pylväät joita se yrittää yhdistää. Omista kokemuksenani huonoimpia on Karita Mattilan Fever konsertti muutama vuosi sitten, siinä ei oikein tuntunut toimivan mikään.

Ei Kaasisen lauluissa mitään vikaa sinänsä ollut, sähköisesti vahvistettu laulu ei vain kuulosta minun korvaani hyvältä akustisten soittimien keskellä. Viiden laulunsa keskellä Kaasinen esitti yhden (tuutu?)laulun ilman mikrofonia säestämällä itseään kanteleella ja se oli ehdoton helmi. Kaikki laulut pohjautuivat kansanlauluperinteeseen ja voisin kuvitella, että ne toimisivat paremmin jonkun muun kokoonpanon kuin klassisen orkesterin kanssa. Minulle jäi valitettavasti vaivaantunut olo Kaasisen lauluista. Mutta sehän on minun ongelmani.

sunnuntai 12. syyskuuta 2010

Konsertti: Neitsytniemen kartano 2010-09-12

Iltakonserttina oli Pietarin valtiollisen akateemisen sinfoniaorkesterin jousikvartetin konsertti Neitsytniemen kartanossa. Konserttitilana oli kartanon ruokailusali. Kvartetti soitti yhdessä salissa ja tässä tilassa oli noin kymmenisen istumapaikkaa. Toisessa salissa oli illallisvieraita varten pöydät ja näiden lisäksi toiset kymmenisen istumapaikkaa. Salit ovat periaatteessa samaa yhtenäistä tilaa, joten kuuluvuus on varmaan hyvä läpi salien. Yleisöä oli kaikkiaan 30-40. Lipunmyyntiä ei näkynyt missään, joten konsertti oli ilmainen.

On hienoa kuulla kamarimusiikkia pienessä intiimissä tilassa. Ohjelmistossa oli Mozartin Divertimento K136, Rahmaninovin 1. keskeneräinen jousikvartetto ja Borodinilta kaksi osaa jousikvartetille. Valitettavasti käsiohjelma ei kertonut tarkkaa ohjelmaa, vaan eräs konsertin järjestäjistä kertoi ohjelman konsertin aluksi. Tarkka ohjelma olisi mukava saada etukäteen. Teoksiin voisi tutustua, jos niitä sattuu levyhyllystä löytymään. Ja konsertin jälkeen mahdollinen levyn ostaminen helpottuu.

Kvartetti kuulosti hienolta lähietäisyydeltä, eikä vaikuttanut pelkästään tätä tilaisuutta varten kootulta. Kokonaisvaikutelma oli samantapainen kuin eilisestä sinfoniakonsertistakin: perusasiat ovat vahvalla pohjalla, mutta tunteen paloa ja heittäytymistä musiikin vietäväksi jäin kaipaamaan.

Jälleen mukava tapa viettää kolme varttia hienon musiikin parissa. Yllätysbonuksena oli ilmainen mehutarjoilu kesken konsertin. Ensi vuonna uudestaan. Harmi etten pääse huomiseen pianoresitaaliin.


Natalia Malkova - Viulu
Vera Vasiljeva - Viulu
Olka Kulakova- Alttoviulu
Julia Moltšanova - Sello

lauantai 11. syyskuuta 2010

Konsertti: Imatran kulttuurikeskus 2010-09-11

Syksyn konserttikausi tuli avattua kotikaupungissa poikkeuksellisesti sinfoniaorkesterin voimin. Uusi festivaali "St. Petersburg Musical Seasons in Imatra" alkoi Pietarin valtiollisen akateemisen sinfoniaorkesterin konsertilla Imatran kulttuurikeskuksessa. Täysimittaiset sinfoniaorkesterit eivät ole Imatralla tavallisia vieraita. Itse olin edellisen kerran Imatralla isoa orkesteria kuuntelemassa aika tarkkaan kymmenen vuotta sitten kun RSO kävi vierailulla. Sen jälkeenkin on vierailuja tapahtunut, mutta harvinainen herkku on kuitenkin kyseessä.

Pietarin valtiollinen akateeminen sinfoniaorkesteri ei ole minulle aikaisemmin tuttu. Orkesterin historia alkaa vuodesta 1967, joten kovin pitkää perinnettä sillä ei ole painolastinaan. Nykyinen johtaja ja ylikapellimestari Alexandr Titov on johtanut orkesteria vuodesta 2007 lähtien.

Illan ohjelmassa oli Šostakovitšin Juhla-alkusoitto, Dvořákin sellokonsertto ja Prokofjevin 7. sinfonia. Kuten mainitsin, edellinen suuren orkesterin kuuleminen kulttuurikeskuksen salissa on kaukaa historiasta. Sen takia on hieman vaikea analysoida orkesterin sointia, koska salin sointi ei ole kauhean tuttu. Šostakovitšin alkusoitto alkoi terhakkaasti ja jousisto tahtoi jäädä puhaltimien jalkoihin. Mutta alkusoiton luonteeseen kyllä sopii puhaltimien pauhu. Varsin nostattava aloitus.

Sellokonserton solistina oli Aleksei Massarski. Dvořákin romanttista konserttoa en ole aikaisemmin elävänä kuullut ja Massarskin tulkinta ei ehkä uponnut syvimpiin romantiikan pyörteisiini. Vakuuttava ja tarkka soittaja hän oli ja kommunikaatio orkesterin kanssa toimi hyvin. Kelpo esitys.

Väliajalla yritimme vaimoni kanssa pohtia orkesterin soinnin ja salin soinnin eroa ja yhteyttä. Orkesterin jousisointi tuntui mielestäni hieman värittömältä ja kliiniseltä. On varsin mahdollista että osa soinnin rajoituksista on salin ansiota. Viime vuosina olen onnistunut kuulemaan erinomaisia orkestereita, ja mieltymys rouheaan ja rikkaaseen sointiin ei tuntunut täyttyvän kulttuurikeskuksen salissa.

Konsertin varsinainen lopetus oli Prokofjevin 7. sinfonia. Sinfonia on Prokofjevin viimeinen ja edustanee hänen tuotannossaan jonkinlaista paluuta harmonisemman musiikin pariin. Itse ihastuin jonkin aikaa sitten Prokofjevin oopperaan Rakkaus kolmeen appelsiiniin ja siihen verrattuna sinfonia on varsin toisenlaista musiikkia. Johtuiko kenties väliajalla nautitusta kahvista, mutta orkesterin balanssi tuntui sinfonian aikana huomattavasti paremmalta. Hyvä lopetus, paitsi että... Harvoin sinfoniakonsertissa saadaan encore, mutta tällä kertaa vierailtiin Vuorenkuninkaan luolassa jonka jälkeen maestro Titov johdatti joukkonsa lavalta.

Kokonaisuutena konsertista jäi positiivinen tunne. Orkesteri soitti hyvin ja soinnin rajat voivat johtua myös salin puutteista. On mukavaa päästä kuuntelemaan isoa orkesteria ilman pitkää matkustamista. Täytyy todella toivoa että festivaali saa jatkoa.

Aida - La Scala 2006, Chailly, Zeffirelli


Kansallisoopperan uutta Aida produktiota odotellessa ajattelin virkistää muistiani uuden tallenteen hankinnalla. Päädyin Blu-Ray levyyn Zeffirellin tuotannosta Milanon La Scalaan vuodelta 2006. Tallenne on käsittääkseni tehty ensi-illasta (ja mahdollisesti harjoituksista?), sillä jo toisessa esityksessä Ramadeksen esittäjä Roberto Alagna lähti lavalta heti "Celeste Aida"-aarian jälkeen suivaantuneena piippuhyllyn buuauksista, eikä palannut tuotannon pariin enää. Varamies otti tuolloin paikan ja hoiti näytännön loppuun.

Laulamisen suhteen ei kannata pelätä tämän tallenteen hankkimista. Laulajakaarti on tasaisen hyvä ja Alagna suoriutuu roolistaan hyvin. Ehkä hänen äänensä on enemmän kotonaan ripauksen kevyempien roolien parissa, mutta minulle hän kyllä kelpasi Ramadeksenakin. Violeta Urmana on uljasääninen Aida ja Ildiko Komlosin mezzoon Amneriksen roolissa tykästyin kovasti. Suurimmat ihastelut musiikillisesti suuntautuivat kuitenkin orkesterimonttuun. La Scalan orkesterin tarkka ja terävä soitto on komeaa kuunneltavaa Chaillyn komennossa. Taas teki mieli lähteä katsomaan tulevaa ohjelmistoa ja pohtimaan Milanon matkaa. Kyllä orkesteria on käytävä kuulemassa elävänä lähitulevaisuudessa.

Sitten visuaalisen annin pariin. Zeffirellin ohjaus on perinteinen siinä mielessä että tapahtumat ovat Egyptissä ja tapahtuvat selkeästi "menneessä" ajassa. Näyttämökuva on väriloistossaan ja kimalluksessaan huumaava. Erityisesti asut ovat kauniita. Ohjauksessa ei sinänsä ole mitään uutta ja erityistä vaan traaginen rakkaustarina rullaa Verdin ja Ghislanzonin kirjoittamalla tavalla. Blu-Ray levyn tarkkuus on edukseen ja kuva on komeaa läpi oopperan.

Mutta, mutta... Video-ohjaaja on paketin ylivoimaisesti heikoin lenkki.Vähän väliä leikkauksiin sotketaan lähikuvaa kankaista ja lavastuksen yksityiskohdista. Aluksi se ihmetytti, mutta muutaman minuutin kuluttua jo ärsytti. Katsoin oopperan kahdessa osassa ja toisen näytöksen lopussa olin ilmeisesti jo oppinut mentaalisesti sulkemaan leikkausten idioottimaisuudet mielestäni. Jatkaessani "väliajan" jälkeen kolmannesta näytöksestä sama turrutus ihmetyksineen ja ärsytyksineen oli edessä. Ymmärrän jossain mielessä ohjaajan halun näyttää lavastuksen yksityiskohtia, koska ne oikeasti ovat hienoja, mutta jatkuva näyttämökuvan ja soljuvuuden sotkeminen niillä on täysin käsittämätöntä. Elävän oopperaesityksen video-ohjauksesta minulla on enemmänkin mielipiteitä, toivottavasti saan niitä jossain vaiheessa purettua tänne enemmänkin. Sopiva kimmoke, myös negatiivinen, niihin oli Metropolitan oopperan uudehko Lucia di Lammermoor tallenne jonka katselin keväällä.

Kaiken kaikkiaan La Scalan Aida on kuitenkin hieno tallenne ja virittää mielenkiinnon kansallisoopperan modernisoituun versioon.