lauantai 22. maaliskuuta 2014

Boheemielämää Töölönlahdella

Ooppera: La Bohème - Kansallisooppera 2014-03-21

Eiliseen La Bohèmen ensi-iltaan taisi sisältyä hieman tavallista enemmän odotuksia. Puccinin ikiklassikko on Kansallisoopperan uuden taiteellisen johtajan Lilli Paasikiven ensimmäinen oma valinta. Ensimmäinen ensi-iltatyönäyte saatiin myös ylikapellimestari Michael Güttlerilta. Kun vielä todetaan että Boheemielämää on Katariina Lahden ensimmäinen täyspitkä ohjaus Kansallisoopperaan, niin kyllähän mielenkiinto on korkealla.

Kun Paasikivi ilmoitti aikanaan La Bohèmen olevan ensimmäinen uusi tuotanto hänen virkakaudellaan, valintaa hieman ihmeteltiin. La Bohème on kärkikolmikossa kaikkein suositumpien oopperoiden joukossa. Muistan nähneeni Kansallisoopperan edellisen version joskus aikanaan, kun en ollut vielä myynyt sydäntäni oopperalle. Ohjauksesta en muista paljoakaan, mutta ilmeisesti se kaipasi päivitystä.

Katariina Lahti ihastutti pari vuotta sitten Kansallisoopperassa debyyttiohjauksellaan Puccinin Il Tabarrosta. Jos La Bohèmea vertaa siihen, niin kyllä jonkunlainen jatkumo on havaittavissa. Tapahtumien ajankohtaa on hieman siirretty eteenpäin, noin sadan vuoden taa nykyhetkestä. Henkilöohjauksessa ja varsinaisessa draamassa pysytään tiukasti libreton ja vanhojen esityskäytäntöjen puitteissa.

Kun esirippu kohosi ja ensimmäisen näytöksen näyttämökuva paljastui, odotin mielenkiinnolla olisiko tässä tällä kertaa tuotanto, joka noudattaa perinteistä kuvastoa läpi koko teoksen. Boheemien ullakkohuone oli juuri sellainen kun aina ennenkin. Tradition soljuva kuvakieli rikkoontui kyllä toisen näytöksen avulla. Hieman omituinen junarataristeys oli rakennettu latinalaiskorttelin aukiolle. Ratoja pitkin kulkivat eläinfantasiakärryt ja aukion takaseinällä pyöri maailmanpyörä. Café Momus muodostuu etunäyttämölle katukahvilan keinoin ja koko toisen näytöksen yllä leijuu hieman surrealistinen karnevaalitunnelma.

Kolmannessa näytöksessä lavastaja Mark Väisänen modifioi hieman toisen näytöksen kuvaa ja muodostaa siitä ratapihan(?). Neljäs näytös palaa takaisin ullakkohuoneeseen. Jollain tavalla toisen näytöksen välillä ylenpalttinen tohina rikkoo ohjauksen kaaren minun mielessäni. Vaikka latinalaiskorttelissa juhlat ovatkin, niin lavastuksen ja puvustuksen fantasiaelementit häiritsevät hieman aikalaishenkeä.

Kuten mainitsin Lahti pysyy ohjauksessaan perinteiden parissa. Oopperan loppukuvan avulla Lahti jättää kuitenkin katsojan mieleen pohdiskelun siemenen. Kun Mimì on kuollut, ullakkohuoneen takaseinä nousee ja paljastaa laskevan(/nousevan?) auringon. Boheemikvartetti ottaa matkalaukut käsiinsä ja lähtee kävelemään kohti takaosaa, jättäen kuolleen Mimìn ja surevan Musetan taaksensa. Onko kyse naisten aseman osoittamisesta? Nuoruuden seikkailut on koettu ja sitten lähdetään kohti tulevaisuutta? Siinäpä pohdittavaa.

Musiikin puolesta ensi-ilta jätti minulle jotain hampaankoloon. Miesnelikkomme saa lähes puhtaat paperit. Zach Borichevskylta Rodolfon roolissa odotin hieman enemmän. Kelpo instrumentti, mutta ihan ne ylimmät äänet eivät sytyttäneet. Illan solistisuosikkini oli Marcellon esittäjä Stephen Gadd, oikein ilmaisukykyinen baritoni. Kansallisoopperan omat solistit Jussi Merikanto ja Koit Soasepp täydensivät hienosti nelikon. Merikanto loi Schaunardista aikamoisen veitikan ja Soaseppin takkiaaria oli hienoa kuultavaa.

Naisäänien kanssa minulla olikin sitten paljon ongelmia. Mimìn esittäjän Stefanna Kybalovan vibraatosta en pitänyt lainkaan. Muutenkin tuntui että hänen äänensä sopisi kenties paremmin dramaattisen ohjelmiston pariin. Ainakaan eilen hän ei ollut minulle Mimì. Musetan esittäjän, Siphiwe McKenzien, kanssa minulle ei mennyt kovin paljon paremmin. Ei äänessä mitään vikaa ollut, mutta sitä jäntevyyttä ja ylpeyttä jota Musetta kaipaa, en hänen äänestään löytänyt.

Michael Güttler selvisi urakastaan pääosin hyvin. Orkesteri pulppusi ja räiskyi ihan komeasti. Mutta jonkinlaista rytmillistä epätarkkuutta solistien kanssa olin tuntevinani; varsinkin ensimmäisessä ja toisessa näytöksessä. En sitten tiedä oliko vika Güttlerissa, Borichevskyssa vai minussa, mutta Che gelida maninassa tuntui että laulu oli koko ajan hieman takana pulssista. Ei nyt sentään suomalaisen tangon mittakaavassa, mutta kuitenkin.

Ei Kansallisoopperan La Bohème kokonaisuutena vienyt minua Puccinin draamataivaaseen. Moni oopperasäveltäjä osaa työntää tunteiden puukon kuuntelijan kylkeen. Puccinilla on ainutlaatuinen kyky vielä pyöräyttää sitä puukkoa haavassa. Eilisiltana tuntui että puukko vain hieman raapaisi kylkeä. Mutta toisena iltana voi kaikki olla toisin. Käykäähän oopperassa!

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Oceanides hurmasi Konsettihovissa

Konsertti: Konserttihovi 2014-03-16

Tänään merellisiä kuvia tarjoili Imatran Konserttihovissa Oceanides. Oceanides, eli Aallottaret, on kotimainen harppukvintetto jonka historia ulottuu vuoteen 2006. Tämänpäiväinen kokoonpano poikkeaa hieman heidän Facebook-sivunsa infosta, mutta en tiedä vaihteleeko kokoonpano kenties tarpeen mukaan. Tänään mukana olivat harpisti Lily-Marlene Puusepp, huilisti Katri Mattila, sellisti Seeli Toivio, viulisti  Linda Hedlund ja alttoviulisti Jussi Aalto.

Puusepp, Toivio ja Hedlund olivat minulle tuttuja jo ennakolta ja Mattila ja Aalto täydensivät uusina tuttavuuksina kokoonpanon kvintetoksi. Kamarimusiikissa erilaisia kokoonpanoja riittää lähes loputtomasti ja harppukvintetto on minulle uusi kokemus.

Konsertti alkoi Gabriel Faurén Impromptulla sooloharpulle. Puusepp on aina ilahduttanut musikaalisella soitollaan, eikä hän pettänyt tälläkään kertaa. (Pahoittelen monitulkintaista termiä "musikaalinen soitto"; jos ja kun törmäät termiin näissä kirjoituksissani, niin se tarkoittaa sitä että soittaja fraseeraa, ilmaisee musiikin kaaret ja hengitysrytmin minun korvaani miellyttävällä tavalla. Eli lyhyesti: tykkään.)

Kokoonpano kasvoi duoksi Mattilan tullessa lavalle Michio Miyagin Haru No Umi kappaletta varten. Miyagi oli illan ensimmäinen uusi säveltäjätuttavuus. Alkuperäinen sävellys on tehty huilun ja harpun japanilaisille versioille, kotolle ja shakuhachille. Hienosti pentatoninen sävelmaisema taipui länsimaisillakin versiolla. Huilun ja harpun soinnit sopivat muutenkin hienosti yhteen.

Ennen väliaikaa kokoonpano kasvoi täydeksi kvintetoksi ja saimme tutustua Gustav Holstin Hyms from the Rig Veda teokseen. En tuntenut teosta etukäteen, enkä edes tiennyt alkuperäistä kokoonpanoa. Heti väliajalla ihmettelin hieman sovitusta, joka tuntui varsin harppuvetoiselta ja muut soittimet jäivät säestävään rooliin. Nyt konsertin jälkeen tarkistin asian ja hymnit ovat alunperin lauluja neljälle naisäänelle, joita säestää harppu tai piano. Jotenkin tuntuu että instrumentaalisovitus kääntää äänien roolit nurinpäin. Neljä ihmisääntä sanoja laulaen ottaa paikkansa äänimaisemassa aivan toisella tavalla kun neljä instrumenttiä yhteen soiden. Sovitus tuntui hieman kuin harppusoololta suhteellisen yksinkertaisen sointutaustan päällä.

Väliajan jälkeen tulikin sitten kaksi sävellystä jotka on kirjoitettu alunperin tälle mystiselle harpun, huilun ja jousitrion kokoonpanolle. Joseph-Guy Ropartzin Prélude, Marine et Chansons ja Jean Crasin Kvintetto. Nämä ranskalaiset säveltäjät veivät minut mukanaan ja vakuuttivat kokoonpanon monipuolisista sointimahdollisuuksista. Ja lavalla oli aivan mahtava viisikko meriaiheista musiikkia tulkitsemassa. Nyansseja, keskustelua; kaikkea mitä toimiva kamarimusiikkiyhtye voi parhaimmillaan antaa.

Toivottavasti Oceanides eksyy studioon (tai vaikkapa Konserttihoviin) nauhoittamaan näitä teoksia. Ja ehdottomasti kannattaa mennä kuuntelemaan kvintettoa elävänä: musisoinnin juhlaa!

torstai 13. maaliskuuta 2014

Don Carlos numero 14

Ooppera: Don Carlos - Kansallisooppera 2014-03-13

Reissaajan illan iloksi sattui mainiosti tällä kertaa Verdin mestariteos Don Carlos. Kansallisoopperan varsin tuoreen tuotannon olen jo nähnyt aikaisemmin kaksi kertaa aiemmin, mutta Don Carloksen parissa viihtyy useamminkin. Kokemukset edellisistä kerroista ovat täällä ja täällä.

Ohjauksen ja visuaalisen toteutuksen suhteen olen edelleen samoilla linjoilla. Nyt toisella kierroksella solistilista mainitsee uusintaohjauksesta vastaaviksi Kim Amberlan ja Jere Erkkilän. En ainakaan suoraan huomannut (tai muistanut) mitään suurempia muutoksia Manfred Schweigkoflerin ohjaukseen. Jos lavastuksesta, puvustuksesta ja ohjauksesta poistaisi puolenkymmentä pahinta kitschikokkaretta, niin voisin sanoa pitäväni tuotannosta paljon. Nyt nuo ummetukset jättävät minut edelleen myötähäpeän tuntoihin. Mutta makuasioitahan nämä ovat, ei muuta kuin kokemaan itse!

Nimiroolissa lauloi toissavuotisen ensi-illan tapaan Mika Pohjonen. Alan varmaan muistuttaa paikalleen jäänyttä äänilevyä (kuka vielä muistaa moiset?), mutta Pohjosen laulullinen ja draamallinen kehitys lämmittää oopperan ystävän sydäntä. Mainio ilta tänäänkin Mikalta, jälleen nimiroolin arvoinen esitys.

Tämän kevään esityksissä naispäärooleissa ovat venäläiset sopraanot; Victoria Yastrebova Elisabethinä ja Elena Maximova Ebolin roolissa. Kelpo laulajia molemmat, vaikka suurta ihastumista en heidän ääniinsä kokenutkaan. Terhakkaat ylä-äänet, mutta muuten jäin hieman haalealle osastolle. Maximovassa tuntuisi olevan enemmän potentiaalia omia korviani kohden.

Rodrigona lauloi tällä kertaa Jorge Lagunes. Häntä olen kuullut aikaisemminkin, mutta tällä kertaa en syttynyt hänen italian kielen artikuloinnilleen. Sanoja en oikein erottanut vokaalipötkäleestä. Ääni oli sinänsä miellyttävä, mutta kun ei saanut selvää mitä hän lauloi.

Basso-osasto oli jälleen veljeskansojen hallussa. Jyrki Korhonen jylisi Filipin roolissa ja virolainen Koit Soasepp laittoi luut kurkkuun suurinkvisiittorina. Hyviä bassoja molemmat.

Nyt kuulin ensimmäisen kerran uuden ylikapellimestari Michael Güttlerin johtamista. Varsin mukava ensi tutustuminen. Se viimeinen, imevä intensiteetti ja pitkä kaari jäi puuttumaan, mutta muuten lupaavaa toimintaa montussa. Ei näy ainakaan vielä tummia pilviä tulevaisuudessa.

Käykäähän oopperassa!

torstai 6. maaliskuuta 2014

Schubertin oktetto Helkiö-salissa

Konsertti: Chamber II - Musiikkia maaliskuussa - Helkiö-sali, Lappeenranta 2014-03-06

Lappeenrannan kaupunginorkesterin kevätkausi jatkui tänään kamarimusiikin voimin. Illan konsertin aloitusnumerona kuultiin Paul Hindemithin Kleine Kammermusik, op. 24/2. Hindemithin puhallinkvintetto ei sävellyksenä saa minua suuren innostuksen valtaan, vaikka ihan ylikuivunutta Hindemithiä kvintetto ei olekaan. Soittajia ei tästä voi syyttää, ongelma on minun ja Hindemithin välinen. Tiina Heinosen huilu, Mika Suihkon oboe, Jorma Lautasen klarinetti, Ari Marttilan fagotti ja Matti Leppälän käyrätorvi soivat mukavasti yhteen ja omaksi suosikikseni nousi hidas Ruhig und einfach osa. Viimeisen osan kansanmusiikkihenkisyys jätti myös yllättävän raikkaan loppumaun.

Varttitunnin aloitusnumeron jälkeen olikin jo väliaika(!) ja sen jälkeen päästiin pääruuan pariin. Schubertin F-duuri Oktetto on aikamoinen kamarimusiikkijärkäle yli tunnin kestollaan. Lautasen ja Marttilan seuraksi tulivat käyrätorvisti Fumi Kasama, viulistit Maria Itkonen ja Agnes Lemel, alttoviulisti Markus Sarantola, sellisti Eeva-Maria Pykäläinen ja basisti Henrica Fagerlund. Jotkut kuulijat kuulemma nikottelevat okteton pitkän keston kanssa, mutta minulla ei ainakaan tämän illan esityksessä käynyt aika pitkäksi. Illan pelimannit onnistuivat mielestäni mainiosti, vaikka alun lyhyt adagio tuntui hieman turhan kohteliaalta. Hitaassa osassa päästiin muutamaan otteeseen jo todella hienoihin vuoropuheluihin. Teoksen alkuperäinen tilaaja kreivi Ferdinand Troyer soitti itse klarinettiä kantaesityksessä ja tänään Jorma Lautasen komeaa soittoa kuunnellessa täytyy nostaa hattua kreivin klarinetin soittotaidoille.