Jumalat pulassa, tuhoa Tukholmassa

Ooppera: Götterdämmerung - Kungliga Operan Stockholm 2017-5-20

© Kungliga Operan, Markus Gårder

Tukholman Ring päättyi hienosti Jumalten tuhoon sopivasti Richard Wagnerin syntymäpäivänä. Tetralogian päätyttyä varsinaiset vierotusoireet alkavat vasta huomenna, mutta jo nyt on tuttu, haikean tyhjä olo. Ohjaaja Staffan Valdemar Holmin kanssa Ring-suhteemme alkoi mukavasti, mutta Siegfriedin toisessa näytöksessä koimme hankalia kommunikaatiovaikeuksia. Ongelmista emme toipuneet kunnolla missään vaiheessa Jumalten tuhonkaan aikana, mutta olemme edelleen ystäviä ja yritämme varmaan parantaa suhdettamme tulevaisuudessa. Pitää jossain vaiheessa lukaista käsiohjelma, jospa siellä olisi lisäinfoa Holmin ajatuksiin.

Lavastuksen(kin) puolesta Jumalten tuho poikkeaa mielestäni edeltävistä osista. Bente Lykke Møller ei enää painota symmetriaa (elokuvasali-lavasteessa se toki tulee oikeastaan automaattisesti). Aikaisemmin ikkunoiden läpi nähdyt projisoinnit hyppäävät nyt melkein pääosiin. Heti alun nornakohtaus tapahtuu täysmittaisen projisoinnin edessä. Laulajanornien koreografia on hillitty, mutta projisoinnin pantomiimibaletin nornat kalliolla mallintavat libreton kertomusta.

Prologin loppuosassa Brünnhilde istuu elokuvateatterissa katselemassa edellisen oopperan loppukohtausta. Kaikki projisointifilmit läpi oopperan on kuvattu ja muokattu muistuttamaan elokuvan syntyvuosien filmityyliä. Tätä elokuvateatterilavastusta/ohjausideaa on myös hieman hankala yrittää sijoittaa koko Holmin Ringin kontekstiin. Sama lavaste on käytössä myös kolmannen näytöksen alussa, kun Reinintyttäret uiskentelevat penkkirivien välissä ja Hagenin metsästysporukka päätyy myös samaiseen elokuvateatteriin. Yksi analogia mikä tuli mieleen on se Siegfriedin toinen näytös, jossa Fafnerin olisi voinut myös kuvitella olevan näyttelijä/sirkusesiintyjä. Esiintyjä on lavalla ja elokuvan myötä lava on vaihtunut valkokankaaksi. Ei tuostakaan oikein pitkälle päästä. Toinen mahdollisuus olisi elokuvakankaan käyttö mallintamaan sisäistä/ulkoista sielunmaisemaa. En saa kyllä siitäkään muodostettua koherenttia kokonaisuutta.

Gutrune ja Gunther ovat jostain syystä raajarikkoja. Molemmat kävelevät kepin kanssa ja Gutrune piipahtaa jopa rullatuolissa alkupuolella. Mikä mahtaa olla tämän symboliikka? Ovatko he degeneroituneita (myös) fyysisellä tasolla? Hagenilla ei liikkumisen kanssa ole ongelmia, joten ainakaan äidin puolelta ei pahoja geenejä ole kolmikolle tullut.

Ehkä olikin parempi unohtaa jo tässä vaiheessa Holmin mahdollinen yhtenäisyysteoria ja siirtyä nauttimaan näytösten ja kohtausten visuaalisesta annista ilman suurempia riippuvaisuuksia toisiinsa. Ja tuolla asenteella katsellessa on silmien edessä ihan mukavaa katseltavaa. Oikeastaan koko Jumalten tuhossa on elokuvateatterin ohella vain toinen tila, Gibichungien sali. Sali on jo ensimmäisessä näytöksessä varsin pelkistetty kulmikkaine holvikaarineen ja sohvineen. Loppukohtauksessa se on jo täysin autio Brünnhilden loppuaarian aikana. Tuo loppupelkistys miellytti minua kovin. Aivan lopussa sitten taustalle heijastettin Reinintyttäriä ja tulta. Itse olisin varmaan vienyt pelkistyksen vielä pidemmälle. Brünnhilde tiputtaisi sormuksen vesimaljaan ja sytyttäisi lavan lattialle yksittäisen kynttilä. Sitten Brünnhilde kävelisi pois lavalta samalla kun kaikki lavavalot himmenisivät lopullisesti jättäen vain kynttilän palamaan. Siinä sitä olisi Holmille pohdittavaa.

Mutta vaikka nyt narisenkin siitä etten kyennyt ohjauksesta löytämään mitään hienoa kokonaiskuvaa, niin kyllähän siitä viileän tyylikäs skandinaavinen tuoksu jäi nenään. Asiat voisivat olla paljon huonomminkin.

Musiikkipuolella ei sitten valittamista olekaan. Marko Letonjan johdolla orkesteri selviintyi urakasta puhtain paperein. Muutama pikkukupru kuului, mutta niitä kuuluukin aina ihmisten hoitaessa musisointia. Vielä kokonaisuuteen hiukkasen enemmän heittäytymistä ja riskin ottoa, niin sitten ollaan jo suurmestariluokassa

Olen kehuskellut jokaisen osan yhteydessä ruotsalaisten laulajien tasoa ja niin saan tehdä nytkin. Tietysti samat veijarithan siellä lavalla olivat nytkin. Uutena tuttavuutena tosin oli Hagenin roolin laulaja Falk Struckmann, joka on tuontitavaraa Saksasta. Erinomainen laulaja hänkin. Brünnhilde oli tuttuun tapaan Nina Stemme, hänestä huokuu varmuus. Lars Clevemanin Siegfried on valloittava sankari, rooli sopii mainiosti hänelle, eikä äänikään loppunut kesken.

Kyllä Tukholman Ringistä jäi kelpo fiilikset. Musisointi oli korkealla tasolla. Tuotanto ei tarjonnut (ainakaan ilman taustoitusta) makrotasolla suuria ajatuksia, mutta toimi pienempinä yksikköinä oikein hyvin. Kyllä Tukholmaan kannattaa aina lähteä Wagneriin tutustumaan.