Siegfried DOBissa

Ooppera: Siegfried - Deutsche Oper Berlin 2017-4-15

DER RING DES NIBELUNGEN: SIEGFRIED von Richard Wagner, Deutsche Oper Berlin, copyright Bettina Stöß

Lauantai-illan huumaa oli tarjolla DOBin Ringin kolmannen osan, Siegfriedin muodossa. Siegfriedhän on noin yksinkertaistettuna periaatteessa Wagnerin etiäinen Hollywood-sadusta. Yksinhuoltajan kasvatista kypsyy suurten sankaritekojen tekijä ja löytääpä hän vielä lopuksi elämänsä rakkaudenkin. Onneksi ei tarvitse tyytyä yksinkertaistettuun versioon, vaan voi ihmetellä taustoitusta ja jälkilöylyjä neljän oopperaillan verran.

Ohjaaja Götz Friedrich ja lavastaja Peter Sykora muistuttavat heti alussa että Siegfried on lapsi, ainakin noin henkisellä tasolla. Putkilavan etuosassa on Mimen paja, mutta sen sivulla on leikkipaikka leluineen, jossa Siegfried lienee aikaansa viettänyt. Taustakangas on lastenkuvaston perustavaraa kukkineen, pilvineen, aurinkoineen ja perhosineen. Sinänsä jännä että ympäristö tuo mieleen, että Mime olisi hoitanut Siegfriedin kasvatuksen hyvin, vaikka hänen taka-ajatuksensa ja motiivinsa eivät todellakaan ole puhtaita. Lapsihan Siegfried vieläkin on. Hänen omnipotentissa ADHD-innossaan on kuitenkin surullinen sivumaku äidinkaipuineen.

Toisen näytöksen alussa lava näyttää lähes tyhjältä. Alberichit, eli Alberich ja Wotan vaihtavat kuulumisia ja Wotan herättelee Fafneria, jonka olemus ei vielä paljastu. Siegfried saa lopulta Fafnerin ärsytettyä ja lohikäärmeenä toimii mainiosti koko putken leveydeltä Siegfriediä lähestyvä robottiseinä. Sankarimme saa uhkan eliminoitua tökkäämällä Notungin sopivaan rakoon, josta se tavoittaa Fafnerin sydämen. Mimekin saa palkkansa pahoista aikeistaan.

Kolmannen näytöksen alussa Wotan haastaa vielä tulevan vävypoikansa, mutta Siegfried miekkoineen saa ukkinsa väistymään. Ylimääräinen tunneliseinä nousee ylös ja paljastaa Brünnhilden lepopaikan johon tämän Valkyyrian lopussa jätimme.

Ohjaaja Friedrich teki varmaa työtä kolmisenkymmentä vuotta sitten. Regietheaterin edustajaksi häntä ei kyllä voi laskea. Tarina etenee libreton mukaan, vain lavastus ja pienet yksityiskohdat antavat maustetta soppaan. Tuon lavaputken suhteen olen oikeastaan menettänyt toivoni suuresta valaistumisesta. Jos Götterdämmerung sellaisen tuo, niin sitten tuo. Putki on tähän mennessä ollut vain erinomaisen näyttävä lavastekomponentti, joka sitoo visuaalisen ilmeen läpi oopperoiden. Sinänsä ihme jos sillä ei suurempaa merkitystä ole, kuitenkin se myös jo pelkällä olemassaolollaan dominoi mielikuvien ohjausta.

Pienen moitteenkin ohjauksen suhteen löysin. Siegfriedin ja Brünnhilden loppukohtauksen aikana he laulavat mielestäni aivan liikaa katsomolle. En laittaisi tätä laulajien piikkiin, vaan kyllähän koreografia on sovittu.

Burkhard Ulrich ilahdutti Logen roolissa Reininkullassa ja tänään hän pääsi loistamaan Mimenä. Hän karrikoi Mimen hahmoa juuri sopivasti. Stefan Vinke jaksoi hienosti nimiroolissa loppuun asti. Samuel Youn oli vahvaääninen Wanderer ja tänään Brünnhildenä heräili Ricarda Merbeth. Donald Runniclesin ja orkesterin työtä arvostan ilta illalta enemmän.