© 2017 Suomen Kansallisooppera / Heikki Tuuli |
Varsinaisia tapahtumia tarinoissa on todella vähän ja tematiikka pyöriikin enemmän henkimaailman rajoilla. Ensimmäisessä tarinassa pappi on uhraamassa kuolleen luutunsoittajan soitinta, kun soittajan henki saapuu häntä tervehtimään. Toisessa taasen kalastaja löytää höyhenviitan, mutta sen omaava henkimaailman olento tulee huomauttamaan tarvitsevansa sitä enemmän.
Saariaho käyttää äänimaisemansa luomiseen kahta varsinaista solistia; kontra-tenoria henkenä molemmissa tarinoissa ja baritonia pappina ja kalastajana. Tarinat eivät sinänsä liity toisiinsa, mutta samojen solistien käyttö sitoo ne mukavasti yhteen. Solistien tukena on nelihenkinen kuoro (SATB), jousikvartetti, kantele, huilu ja lyömäsoittaja.
Musiikki omaa hieman itämaisvaikutteita kenties tarinoiden historian takia, mutta sävelkieli on kyllä Saariahon omaa. Äänimaisema oli itsessään niin kuvaileva, että yleensä kuuntelen tämän tapaista musiikkia silmät kiinni ja annan äänten muodostaa oman kuvansa päässäni. Se ei toisaalta välttämättä ole optimaalisin tapa nauttia elävästä musiikkiteatterista.
Saariahon vakio-ohjaaja Peter Sellars lähestynee tarinoita noiden nō-näytelmien hengessä. Minulla ei valitettavasti ole oikeastaan minkäänlaista kosketuspintaa japanilaisen teatterin historiaan ja tyyleihin, joten en voi arvioida lopputulosta sillä perusteella. Sellars, lavastaja Julie Mehretu ja valaistuksesta vastaava James F. Ingalls pelkistävät lavailmaisua paljolti mimiikan, sekä valon ja varjon pohjalle. Mielestäni lopputulos on varsin tyylikäs ja tukee musiikin henkeä. Feather Mantlessa keskeisessä osassa on tanssija joka hienosti lisää dynaamisen elementin lavailmaisuun.
Klassisen oopperaohjelmiston ystävälle Only the Sound Remains saattaa olla suhteellisen vaikea pala nieltäväksi. Musiikki on kenties hankalammin avautuvaa kuin vaikkapa Saariahon edellisessä oopperassa Émiliessä. Tarinoiden sisältö pyörii henkimaailman rajamailla. Toisaalta runojen tekstiä lukiessa (libreton käännös löytyy muuten Kansallisoopperan sivuilta) tajuaa kuinka hienosti Saariahon musiikki peilaa niiden maisemaa.
Helsingissä solisteina laulavat kontra-tenori Anthony Roth Costanzo ja baritoni Davone Tines. Kerrassaan mainio parivaljakko joiden äänet sopivat hienosti rooleihin. Tanssija Nora Kimball-Mentzos taisi olla mukana jo Amsterdamissakin. Kuorokvartetilla Tuuli Lindeberg, Karariina Heikkilä, Matias Haakana ja Nicholas Söderlund oli nähdäkseni jonkinlaista koreografiaakin orkesterimontussa, mutta permannolta ei näkynyt paljon muuta kuin satunnaisia käsien liikkeitä. Kaikkien laulajien ohella myös kaikkien soittajien tuottamia ääniä taidettiin muokata sähköisesti. Kanteleensoittaja Eija Kankaanranta, huilisti Camilla Hoitenga, lyömäsoittaja Heikki Parviainen ja jousikvartetti Meta4 täydensivät soittajakaartin kapellimestari André de Ridderin johdolla.
Ensimmäinen puoli oli taianomainen ja piti hyvin otteessaan. Toinen tarina ei oikein vedonnut minuun, ja tanssija tuntui vain häiritsevältä lisältä. Saariahon musiikki on upeaa!
VastaaPoistaItse tykkäsin tanssijan lisäämisestä. Kokonaisuus saattaisi muuten toimia vielä paremmin hieman intiimimmässä tilassa. Sellars kuitenkin maalaa pienellä pensselillä tässä ohjauksessa.
VastaaPoista