Fagerlundin Syyssonaattimyrkyssä

Ooppera: Höstsonaten - Kansallisooppera, Helsinki 2017-9-8

© 2017 Suomen Kansallisooppera / Sakari Viita

Kansallisoopperan syyskausi alkoi parhaalla mahdollisella tavalla; uuden kotimaisen oopperan kantaesityksellä. Sebastian Fagerlundin säveltämä Höstsonaten - Syyssonaatti pohjautuu Ingmar Bergmanin samannimiseen elokuvaan jonka libreton muotoon on sovittanut Gunilla Hemming. Ohjauksesta vastaa Stéphane Braunschweig.

Kokonaisuutena hieman ristiriitaisen oopperakokemuksen purkaminen lienee syytä aloittaa toteamalla Ingmar Bergmanin olevan yksi suosikkielokuvaohjaajistani. Hänen viimeinen varsinainen elokuvansa Syyssonaatti on hieno "kamarielokuva", jossa lapsuuksien traumat tuntuvat toistuvan ja siirtyvän sukupolvien läpi aiheuttaen erilaisia ongelmia.

Sebastian Fagerlundin musiikki kolahti minuun täydellä voimalla. Omiin korviini toisinaan varsin straussilaista henkeä pursunut sävelkieli valloitti heti alkusoitosta lähtien. Fagerlundin musiikki pukee säveliksi päähenkilöiden sisäistä tunnemaailmaa ja se on rajua kuultavaa. Vaikka pidin musiikista todella paljon, niin itse asiassa sen ekspressiivisyys oli samalla se mikä minua varsinkin ensimmäisessä näytöksessä häiritsi. Tähän on syynä väistämätön vertailu elokuvaan. Bergman antaa elokuvassa päähenkilöiden fasadien pysyä pääosin pystyssä, vasta keskeisissä kohdissa alla olevat taustatunteet pääsevät läpi, kun ne muurit edestä sortuvat. Katsojalle annetaan aikaa ja mahdollisuutta itse tulkita hahmojen sielunelämää, hienovaraisesti kuoria kerroksia kohti ydintä. Fagerlundin musiikki tuntuu paljastavan alusta lähtien noiden taustakerrosten kuonan, eikä anna katsojalle aikaa ja  mahdollisuutta kasvaa tunnistamisen ja oivaltamisen kautta. Jossain mielessä musiikillinen kuulokuva on käänteinen noihin tunnemyrkyihin verrattuna, sillä kun toisessa näytöksessä pureudutaan syvemmälle hahmojen taustoihin, niin musiikki tuntuu rauhallisemmalta.

Kun kerran elokuvan on nähnyt, on mahdotonta kuunnella ja katsella oopperaa ilman elokuvan kokemisen vaikutusta. Sinänsä Gunilla Hemming on mielestäni onnistunut mainiosti libreton kanssa. Ainoa mikä jostain syystä särähti korvaani oli toistojen käyttö. Sinänsä toistohan on oopperalibrettojen perusasioita, sanan ja musiikin yhdistämisessä se on tehokeino ja usein varmaan lähes välttämättömyyskin. Tällä kertaa lauseiden toistot tuntuivat minusta vain ajantappamiselta.

Kuoron osuus ihailevana yleisönä oli mielenkiintoinen. Se tuntuu toimivan pääosin Charlotten primus motorina, mutta jäin pohdiskelemaan onko yleisön rakkaus tai julkinen tunnustus se mikä Charlottea pyörittää? Itse tulkitsisin musiikin ja taiteen olevan Charlottelle ainoa tapa tuntea ja kommunikoida omaa sisintään. Se että tuosta seuraa yleisön ihailua on mieluisa tulos. Josta kertoo myös rahan ja pintapuolisen materiaalisen elämän tärkeys. Mutta kuitenkin se oman ainoan purkautumiskanavan (musiikin) olemassaolo on tärkeintä, ei yleisön kehut.

© 2017 Suomen Kansallisooppera / Sakari Viita

Ohjaus ja lavastus oli kaikin puolin toimiva. Yksinkertainen, mutta samalla moniulotteinen, tukien taustojen varjojen paljastumista.

John Storgårdsin johdolla orkesteri pääsi loistamaan hienosti. Fagerlundin musiikki sykki, pulppusi ja hengitti. Solistien puolesta Syyssonaatti on naisvetoinen ooppera. Huikean komeat solistit kansallisooppera on lavalle saanutkin. Charlottena on upea Anne Sofie von Otter. Eva tyttärenä Erika Sunnegårdh ja Helenana Helena Juntunen. Aivan mahtava trio! Miehet ovat tässä oopperassa tarinan puolesta sivuroolissa, vaikka Tommi Hakala Viktorina ja Nicholas Söderlund Leonardona eivät sitä laulullisesti olekaan. Hakalan Erik-aaria toisessa näytöksessä oli hienoa kuultavaa.

Eilisen väliajan hämmentynyt tuntemus "mahtavaa musikkia, mutta onko se oikeassa libretossa?" sai myöntävän vastauksen toisen näytöksen myötä.