Aivan ensiksi hatunnosto Tampereen Oopperalle. Kaksi vuotta sitten Lohengrinin lainatuotanto, joka ei muistaakseni myynyt aivan odotetusti ja nyt Tannhäuser omana tuotantona. Mitäs parin vuoden päästä; Hollantilainen, Tristan vai Mestarilaulajat? Wagneriaani kiittää ja kumartaa kohteliaasti.
Tämän vuotinen Tampereen Tannhäuser on siis uusi kotimainen tuotanto, jonka ohjasi Vilppu Kiljunen. Tampere Filharmoniaa johti Hannu Lintu. Visuaalisesta suunnittelusta, eli ilmeisesti lavastuksesta ja puvustuksesta, vastasi Kimmo Viskari. Valosuunnittelu oli Jussi Kamusen harteilla.
Nyt pari tuntia oopperan loppumisen jälkeen tunne on edelleen hämmentynyt. Aloitetaan purkaminen orkesterimontusta. Hannu Linnun johtamaa Wagneria kuulin edellisen kerran kuukausi sitten Musiikkitalossa ja samoilla positiivilla linjoilla mennään. Eihän montusta (vielä) tule Segerstamin, Furtwänglerin tai Barenboimin henkevää orkesterisäihkettä, mutta varmaa ja tukevaa soittoa. Erityisplussa alkusoiton pyhiinvaeltaja-teeman taustan jousien rytmistä. Monet maailmantähdet, varsinkin live-taltioinneissa, päästävät jousien "takapotkun" nyrjäyttämään rytmin nurinniskoin. Linnulla ei moista ongelmaa ollut. Istuin eturivissä ja alttoviulut olivat suoraan edessäni, verhon takana. Alttoviulusektiolle myös peukalon nosto monista rouheista aksenteista.
Mieslaulajat olivat Tampereen produktion, tai ainakin tämän iltaisen esityksen, heikoin lenkki. Tannhäuserin osassa oli yhdysvaltalainen tenori, Richard Decker. Otaksun että hän oli sairas. Kuulin häntä Tallinnan Parsifalissa viime syksynä ja vaikkei hän suurta vaikutusta tehnyt silloinkaan, niin ainakin hän kykeni laulamaan kunnolla. Tänään ensimmäisen näytöksen jälkeen tuli hieman epäilys jaksaako ääni oopperan loppuun asti. Kyllähän loppuun asti selvittiin, mutta aika monessa kohtaa oli markkeerauksen makua, eikä ääni avautunut kunnolla missään vaiheessa. Jos varamiehitys olisi ollut olemassa, sille olisi ollut tänään käyttöä. Toinen syvä pettymys miesrooleissa oli Gabriel Suovanen, Wolfram. Hänenkään äänensä ei tunnu olevan kunnossa. Ensimmäinen näytös antoi vielä uskoa tulevaan, mutta myöhemmin oli pakko todeta että ääni ei ole ok. Jotenkin tuntuu että hänen ääneltään puuttuu ydin, ei ole oikein selvää missä ääni muodostuu. Kolmannen näytöksen Tannhäuserin ja Wolframin lauluosuudet olivat välillä kiusallista kuultavaa.
Miesten puolella onnistujia olivat Hermannin roolin laulanut Mika Kares ja Biterolfin roolissa Ville Rusanen. Kareksen basson alarekisteri ei vielä aivan omaa pyhää dominanssia huokuvaa jykevyyttä, mutta mukava häntä on kuunnella. Ville Rusanen on yleensä onnistuja, niin nytkin. Vaikka rooli on pienehkö, hän ilahduttaa.
Naiset olivatkin sitten illan tähtiä. Elisabet Strid lauloi oman nimikkoroolinsa (+h). Hänellä on vahva ja erottuva sopraano, illan paras laulusuoritus. Venuksen osan lauloi Johanna Rusanen-Kartano, hieno suoritus myös häneltä. Rusanen-Kartano voisi kiinnittää vielä enemmän huomiota kieleen. Eihän sopraanojen äänistä usein selvää saa, mutta Rusanen-Kartanon artikulointi olisi varmaan helposti parannettavissa.
Kuoroon olisin jälleen kerran kaivannut välillä hieman lisää äänenpainetta. En minä huutamista kaipaa, mutta kyllä kuoron pitää tarpeen tullen oopperassa kuulua kunnolla. Tannhäuser on sellainen ooppera.
Vilppu Kiljusen ohjaus on mielestäni tylsä. Ilmeisesti ohjaukseen sisältyy eri aikakausien päällekkäin asettelua, mutta suhteellisen hyvin on omaperäiset ideat piilotettu. Ehkä kannattaisi muistaa, että katsoja näkee teoksen yleensä vain kerran ja asioita ei kenties kannata piilottaa kauhean syvälle. Varmaankin ohjausta suunnitellessa ja toteuttaessa kaikki tuntuu ohjaajan päässä selvälle, kun asioiden parissa on viettänyt kuukausikaupalla aikaa. Jopa oopperan tarinan ja libreton tunteva katsoja ei yhdellä katsontakerralla pysty hahmoittamaan ohjaajan hienovaraisia omaperäisiä ideoita; vaikka sellaisia olisi.
Visuaalinen ilme lavastuksen osalta oli hyvä. Alkusoiton aikana verhoon heijastettu, valoon johtava vaginatunneli pullautti sitaatteja jotka virittivät katsojan mielentilaa. Lavastus koostui kaarevista seinä/lattiapalasista, joiden valaistut kuvat viestivät horisontin tasoista ja mielikuvista. Valaistuksessa oli muutamaan otteeseen hienoja ideoita. Toisen näytöksen alussa savuvalot ja kolmannen näytöksen alun kova ja raaka valo olivat hyviä efektejä.
Puvut olivat tasaisen rumia läpi oopperan. Tannhäuserin housujen korotettu vyötärölinja, yhdistettynä valkeisiin kengänsuojakenkiin oli puistattava näky. Ritareiden olkavarsisuojat olivat kammottavat ja hoviväen naisten satula-ahteri-iltapuvut veivät niin paljon huomiota, etten edes ajatellut katsoa mitä miehillä oli päällään. Pyhiinvaeltajien kuoron pussilakana-asut olivat viimeinen niitti. Ja mikä ihmeen idea on antaa pyhiinvaeltajien kantaa valopuomin pätkää ristinä?
Vaikka tällä kertaa tuntuikin olevan paljon kritisoitavaa, niin älkääpä silti tulkitko väärin. Neljä tuntia Wagnerin musiikin parissa on hieno kokemus, kaikkine puutteineenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti