Marelli on vastuussa ohjauksen lisäksi myös lavastuksesta ja valaistuksesta. Kaikki ensimmäistä kohtausta lukuunottamatta tapahtuu veden rajassa olevassa betonibunkkerissa, joka on vinksallaan kuin Golaudin mieli. Kaikki lavarakennelmat, tietysti vettä ja lavan edustaa lukuunottamatta, ovat kallellaan noin 10 astetta oikealle. Myös esirippua on modifioitu siten että se tuntuu laskeutuvan tuon saman kulman mukaisesti. Omalta osaltani voin todeta, että tuohon visuaaliseen näkyyn totutellessa meni hetki aikaa. Pää tahtoi kääntyä lavastuksen mukaiseksi ja tällöin lavan edustan tapahtumat tuntuivat vierivän vasemmalle. Erikoinen efekti. Vesi on läsnä keskeisenä elementtinä koko ajan, aivan kuten libretossakin. Siinä uidaan, kahlataan, läiskytellään ja juostaan.
Pelléas ja Mélisande on symbolistisen suuntauksen ja ajan teos, jonka tulkinta ja kokeminen on erityisen herkullista. Hienointa on se, että jokainen saa löytää tarinan tasoista oman tulkintansa ja todellisuutensa. Libretto, musiikki ja ohjaus antavan katsojalle paletin, jonka aineksista oopperassa kävijä rakentaa oman tulkintansa tarinasta ja samalla itsestään. Alkuperäisen näytelmän ja libreton tekijäkin totesi Debussyn oopperan nähdessään: "Ensimmäistä kertaa ymmärsin täysin oman näytelmäni."
Omia ajatuksiani jäivät askarruttamaan ja ruokkimaan monien muiden muassa seuraavat ajatushiput. Tapahtuuko kaikki Golaudin päässä? Ensimmäisessä kohtauksessa hän sovittaa haulikon piippua suuhunsa ja ooppera päättyy samaan kuvaan. Vai käykö hän läpi jo tapahtuneita asioita? Vai onko hän vain jälleen päätynyt samaan lopputulokseen; toinenkin vaimo on kuollut. Entäpä vesi ja horisontti? Vesi on suorassa horisontissa, kaikki muu on vinossa. Ulkomaailma on värikäs, bunkkeri on harmaa ja väritön. Kun Mélisande poistuu veneessä, hän on kuin Böcklinin Kuolleiden saari maalauksesta. Mélisande tahtoo kätkeä/hävittää vallan ja sopimuksen ulkoiset symbolit veden alle.
Maanantaina olisi tarkoitus mennä katsomaan ooppera uudestaan. Odotan innolla mitä uusia ajatuksia heräilee ja mihin suuntaan tarina avautuu toisella kertaa. Parastahan on se, että oikeita vastauksia ei ole olemassa.
Musiikin puolesta ensi-ilta oli aikamoinen nappisuoritus. Mikko Franck johti orkesterin herkän ja hienovaraisen partituurin läpi komeasti. Pelléaksen osa voi olla Topi Lehtipuulle hieman matala, ja muutamaan otteeseen olisin kaivannut hieman lisää äänenpainetta. En epäile ettei sitä löytyisi, kyse oli vain balanssiepäsuhdasta. Angelika Kirchschlagerin Mélisande on aivan mahtava. Eniten innostuin kuitenkin Francois Le Rouxin Golaudista. Hänen äänessään tuntui olevan loputon määrä erillaisia sävyjä, millä hän välitti oopperan traagisimman hahmon olemusta. Muiden roolien esittäjät, Jyrki Korhonen Arkelina, Lilli Paasikivi Geneviévenä, Mia Heikkinen Ynioldina ja Jussi Merikanto lääkärinä täydensivät miehityksen hienosti.
Pelléas ja Mélisande on todella hieno uusi produktio Kansallisoopperan repertuaariin. Ja tällä miehityksellä kannattaa kiirehtiä sitä katsomaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti