Kapellimestari Patrik Ringborgin käsien jälkeä kuulin ensimmäisen kerran vuonna 2010 Savonlinnan oopperajuhlilla, kun Kuninkaallinen ooppera vieraili siellä uljaan Elektra tuotantonsa kanssa. Tänä iltana maestro Ringborg tarjosi kertakaikkisen hienon oopperakokemuksen Wagnerin Parsifalin muodossa. Ringborg vapautti ajan kahleistaan ja antoi musiikin kaarien hengittää. Ja kun draama kaipasi taukoa, Ringborg ei pelästynyt hiljaisuuden voimaa, vaan odotti että musiikki palaa luonnollista tietä. Ensimmäisessä näytöksessä tunnelma oli käsinkosketeltava ennen kuin Ringborg vapautti Titurelin laulamaan "Mein Sohn Amfortas,...". Huikeita hetkiä.
Tukholman Parsifalin laulajatkin ovat todella kovatasoisia. Ja mikä hienointa, lähes kaikki ovat ruotsalaisia. Nimiroolissa tenori Michaer Weinius, Kundryna Katarina Dalayman, Amfortaksena Ola Eliasson ja Titurelinä Michael Schmidberger. Saksasta vahvistuksena Christof Fischesser Gurnemanzin roolissa ja itävallasta Martin Winkler Klingsorina. Ei heistä oikein tarvitse nostaa ketään esille, sillä edes keskinkertaista lenkkiä ei heistä tänä iltana löytynyt, huonosta nyt puhumattakaan.
Musiikin puolesta siis herkullinen sunnuntaipäivä Tukholmassa. Ohjauksen suhteen tunne oli ensimmäisen näytöksen jälkeen samanhenkinen. Alkusoitto alkoi lähes täydellisessä pimeydessä. Vain kapellimestariin oli kohdistettu himmeä kohdevalo ja nuottitelineiden valotkin sytytettiin vasta useamman tahdin jälkeen.
Saksalainen ohjaaja Christof Loy jakaa näyttämön kahteen osaan. Etuosaan, jossa näytösten alut tapahtuvat ja sen takaseinän siirryttyä suurempaan tilaan, josta ensimmäisessä näytöksessä paljastuu kirkkotila, toisessa näytöksessä kukkaistarha ja kolmannessa näytöksessä kirjasto.
Näyttämön etuosa tuo minuun mieleeni jonkinlaisen sisäänpäinkääntyneen yhteisön puoliuskonnollisen tilan. Ensimmäisessä ja kolmannessa näytöksessä sen mieltää Gurnemanzin työ- ja hartaustilaksi. Toisessa näytöksessä taasen Klingsorin ilotalon(?) taustahuoneeksi.
Loy kertoo ja vihjailee lavatapahtumilla useampaa aika- ja tarinakerrostumaa. Gurnemanzin huoneen sivustassa on kirja, jota tämä ja Kundry käyvät sekä kirjoittamassa, että lukemassa. Tuntuu että he kirjaavat omia kokemuksiaan ylös, mutta välillä taas tarkastavat kuinkas asioiden pitäisi olla. Tulkitaanko nykypäivää menneisyyden avulla, kuinka paljon nykyhetki vaikuttaa menneisyyden tulkintaan ja historiaa tutkimalla se keksitään aina uudelleen, ovat muutami ajatuksia joita minulle herää mieleen. Loppuratkaisuun liittyvänä vihjeenä jo ensimmäisessä ja toisessa näytöksessä lavalla vierailee jakkupukuinen nainen kirjoineen ja muistiinpanoineen. Nainen edustaa selkeästi eri epookkia muiden kanssa. Gurnemanzin ja Kundryn ritareineen sijoittaisin 1900-luvun alkuvuosikymmenille. Jakkupukunainen on taasen tätä päivää.
Amfortas on selkeä Kristus hahmo, orjantappuroineen. Mielenkiintoinen ajatuskimara syntyy kun Titurel on taasen pappihahmo. Graalikohtauksen aikana Titurel menee "rippikomeroon" ja ottaa Amfortakselta ripittäytymisen. Itse graalin paljastuminen on tyhjä, koruton ja tarpeettoman tuntuinen tapahtuma. Tuntuu kuin pappi pitäisi Kristuksensa kärsimyksessä, eikä anna tämän kuolla rauhassa. Myytin on elettävä. Motiivit jäävät epäselviksi.
Ensimmäisen näytöksen ajatushautomon jälkeen toinen näytös tuntuu ohjauksellisesti rauhalliselta. Kukkaistytöt ovat pitkästä aikaa kukkaistyttöjä. Toisen näytöksen osalta jossain mielessä varmaankin perinteisin Parsifal ohjaus mitä olen nähnyt. Keihäs saadaan siirtymään Klingsorilta Parsifalille enkelin avustuksella. Lievätkö samat siipiveikot, jotka toimittivat keihään ja graalin aikanaan Titurelille? Toinen näytös lepää kyllä vahvasti Michael Weiniuksen ja Katarina Dalaymanin varassa. Ja mikä on levätessä.
Kolmannen näytöksen alku jatkaa yksinkertaista linjaa, mutta loppu onkin sitten positiivisuudessään tyylikäs. Kun Parsifal lopussa "paljastaa" graalin, lavan takaosa aukeaa paljastaen tällä kertaa modernihkon kirjaston. Tuo mystinen jakkupukunainen on kirjastonhoitaja, joka oopperan lopuksi käy hakemassa Gurnemanzin ja Kundryn kirjan "takaisin" kirjaston hyllyyn. Onpa komea ja monia positiivisia ajatuksia herättävä loppu. Siellä kirjaston hyllyillä lepäävät fiktio ja fakta sulassa sovussa. Siellä ovat myytit ja hengentuotteet; tarinat jotka ovat kulkeutuneet kulttuurin kehdoista suullisessa muodossa sukupolvi kerrallaan. Kunnes tekniikka ja tiede on antanut keinot välittää tietoa ja tarinaa eteenpäin uusille sukupolville luettavassa muodossa. Tulkittavaksi ja tutkittavaksi.
Ja sitähän se Parsifalkin on. Christof Loy tulkitsee Richard Wagnerin tarinaa tässä ajassa. Richard Wagner tulkitsi Wolfram von Eschenbachin tarinaa omassa ajassaan. Eschenbach taasen tulkitsi Graal ja kuningas Arthur myyttejä omana aikanaan. Ja minä tässä tulkitsen kaikkia edellisiä, omasta näkökulmastani, omassa ajassani...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti